JOTAIN IHAN MUUTA CXVIII

Siirrytään taas hetkeksi pois masentavasta nykyhetkestä vanhoihin aikoihin ja käydään läpi vanhoja suomalaisia sotaelokuvia. Elokuvia arvostelee lyhyesti yhden hengen raati. Tai no, kertoo vähän mielikuviaan niistä. Osaa ei ole tullut edes nähdyksi joten lukijat voivat antaa kriitikkoapua. Koska kyseessä on vanhanaikaisen miehen vanhanaikainen blogi niin pysytään viime vuosituhannella. Mennään ensimmäisenä vuoteen 1934 ja esitellään elokuva Meidän poikamme ilmassa – me maassa:

Kyseessähän on sellainen puolustusvoimien propagandaelokuva josta mieleen jää kaksi asiaa. Ensinnäkin hyökkäävän vihollisen koneina esiintyivät omat Junkers K43-koneet joiden kansallisuustunnus ei ollut se oletettu punatähti vaan joku härpäke ja elokuvassa otateltiin hyvin vahvasti sitä, että seuraavassa sodassa käytetään kaasuasetta aivan niin kuin ykkösrähinässäkin. Muistan siitä kohtauksen kun vartiomies tuli korsuun kaasunaamari päällä ja toinen sotilas pumppasi käsikäyttöistä ilmansuodatinta. Myös kaupunkien pommitusta kuvaavassa kohtauksessa potilaat oli jaettu osiin haavoittuneet ja kaasusairaat.

Sitten mennään aikanaan varsin suosittuun elokuvaan Jääkärin morsian. Sehän kertoo ykkösrähinän aikaisista suomalaisista Saksaan menneistä jääkäreistä:

Elokuvastahan tehtiin peräti kaksi versiota. Ensimmäinen 1931 ja toinen 1938. Ensimmäisessä näytteli pääosassa Tauno Palo silloin vielä nimellä Tauno Brännäs. En ole kumpaakaan elokuvaa nähnyt joten kommentteja otetaan mielellään vastaan.

En ole myöskään nähnyt elokuvaa Ryhmy ja Romppainen vuodelta 1941:

Käsittääkseni kyseessä oli enempi komedia kuin sotaelokuva. Tiedän kyllä Ryhmyn ja Romppaisen salaiset aseet eli sipuliviinan ja Mörökölli-kissan. Sodan jälkeen Ryhmyt ja Romppaiset olivat pitkään valvontakomission vaatimuksessa kiellettyjä tai ainakin lähes kiellettyjä. Elokuvia tehtiin kaikkiaan kolme ja niistä Jees ja Just-elokuva hyväksyttiin videolevitykseen vasta vuonna 1988.

Sen sijaan elokuvan Tuntematon sotilas olen nähnyt niin minä kuin lähes kaikki suomalaiset. Elokuvaahan on kolme versiota:

2017: Aku Louhimies: Varmaan elokuvana paras. Rahaa on ollut ja se on käytetty näyttävästi. Itseäni asiaan liittyvänä puritaanina hieman häiritsee että kirja on hieman ohitettu ja laitettu elokuvaan sen ulkopuolisia tapahtumia.

1985: Rauni Mollberg: Ehdottomasti huonoin versio. Elokuvaa katsellessa tulee tunne että ohjaaja naputtaa katsojaa sormella otsaan ja sanoo että kait sä jätkä nyt tajuat että kuinka sodanvastaista elokuvaa me ollaan tekemässä.

1955: Edvin Laine: Ei varmaankaan se paras. Mutta Kekkoslovakiassa kasvaneelle se oikein. Kas kun sen kanssa kasvoi ja eli. Moni elokuvan näyttelijä oli ollut mukana ihan oikeassakin rähinässä. Ja vaikka Louhimiehen versiossa Eero Aho teki erinomaisen suorituksen Rokkana niin tällaiselle vanhemmalle miehelle se ainoa oikea Rokka on amatöörinäyttelijä Reino Tolvanen:

Mainitaan vielä että Laineen versiossa alikersantti Lehdon (Åke Lindman) kuolema oli tehty niin hyvin että seuraavat versiot eivät päässeet lähellekään.

Ja sitten tulee kolmen suora Mikko Niskasta. Niskasen parhailta ajoilta. Ensimmäisenä Pojat vuodelta 1962:

Elokuvassahan ei oltu rintamalla ollenkaan vaan kerrottiin nuorten poikien elämästä jatkosodan ajan Oulussa. Elokuva oli nuoren Vesa-Matti Loirin läpimurto ja erityisesti siinä jäi mieleen hänen juoksemisensa junan perässä kun hänen äitinsä lähti niksmannin mukaan Saksaan. Seuraava Niskasen elokuva oli Hopeaa rajan takaa vuodelta 1963. Elokuvassa kolme miestä käy hakemassa välirauhan aikana Kannakselle jääneitä hopeita.

Elokuvassa nuo miehet toimivat omiin nimiinsä mutta tosiasiassa reissulla oli pääesikunnan hyväksyntä. Mukana oli myös Esa Anttala (Urpo Lempiäinen) ja pietarinsaksalais-ukrainalainen Eugen Wist. Se, mikä katsojalle elokuvasta jää erityisesti mieleen on Spede Pasasen varmaankin ainoa vakava rooli jonka Spede veti vielä varsin hyvin:

Sitten on vuorossa yksi kaikkien aikojen parhaimmista suomalaisista sotaleffoista eli edelleenkin Mikko Niskasen ohjaama Sissit vuonna 1963:

Elokuva pohjautui Paavo Rintalan käsikirjoitukseen joka ilmestyi myöhemmin kirjana ja erosi hieman elokuvasta. Kirjasta tuli jonkinlainen kirjasota kun siinä – niin kuin elokuvassakin – väitettiin että rintamasotilaat ja lotat tykkäsivät naida keskenään ja sellaistahan ei sodassa koskaan tapahtunut…

Sitten on tietysti Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla-kirjoihin pohjautuvat elokuvat mutta niihin en sinänsä puutu, sillä vaikka niissä kuvataan myös sotaa ne ovat lähinnä yleishistoriallisia elokuvia. Minä itse pidän sekä Edvin Laineen versiosta että myöhemmästä Timo Koivusalon versiosta.

Siirrytään sitten vuoteen 1969 ja elokuvan sijasta yhdeksänosaiseen tv-sarjaan Yhdeksän miehen saappaat:

Pentti Haanpään romaaniin pohjautuva tv-sarja kertoo varsin mainiosti yhdeksän miehen kohtaloista jatkosodan aikana. Ja se yksi saapasparihan seuraa heitä kaikkia. Jos lukijalla käy aika pitkäksi niin kyseinen sarja on nähtävissä Yle Areenassa.

Siirrytään takaisin elokuvaan ja vuoteen 1970. Kyseessä on elokuva Päämaja:

Elokuvahan kertoo vihollisen suurhyökkäyksen ja Viipurin menettämisen aiheuttamisesta sekasorrosta puolustusvoimien päämajassa. Siitä on hyvin pitkä aika kun olen elokuvan nähnyt mutta muistaakseni sekä Joel Rinne (Mannerheim) ja Jussi Jurkka (Airo) onnistuivat rooleissaan erittäin hyvin. Mielenkiintoinen kuriositeetti on se, että elokuvassa esiintyy eversti Markovilla jonka prikaati menetti Viipurin. Oikeasti kyseessä oli eversti Armas Kemppi ja Markovilla oli rakennus Viipurissa. Kyseisessä rakennuksessa koulutettiin heti sisällissodan jälkeen aina seuraavaan sotaan saakka suomalaisia upseereja ja aliupseereja.

Markovilla vuonna 1941

Vuonna 1976 tuli sitten Veijo Meren kirjaan pohjautuva tv-elokuva Manillaköysi:

Elokuvassa oltiin sodassa mutta siinä ei pahemmin sodittu muuta kuin paria suomalaista päästään seonnutta heppua vastaan. Lisäksi elokuvassa ammuttiin yhden kolhoosin siat kun ne olivat syömässä suomalaisten ruumiita. Elokuvan päähenkilö Joose Keppilä yrittää kuljettaa löytämänsä köyden lomilla kotiinsa mutta kun köysi on sidottu liian tiukalle niin siitä tulee kaikenlaista kommellusta. Lopulta Joose pääsee puolipökertyneenä kotiinsa, vaimo irroittaa köyden ja elokuvan loppusanat ovat jääneet mieleen:

Joose: Mihin sinä sen köyden laitoit?

Vaimo: Tungin sontatunkioon. Minnekäs se olis pitänyt laittaa?

Joose: Sinne.

Jossain vaiheessa 1970-luvulla tehtiin myös Veijo Meren novellista tv-elokuva Tappaja. Siitä ei löydy netista paljoakaan tietoa mutta kyseessä oli puna-armeijan tarkka-ampuja joka oli liian tarkka ampuja. Hän ampui suomalaista sotilasta keskelle otsaa niin että luoti meni aivolohkojen välistä ja kyseinen sotilas tappoi tarkka-ampujan konekiväärillä.

Vuonna 1978 esitettiin elokuva Vartioitu kylä 1944 mutta sitä en ole koskaan nähnyt. Jos joku lukija on sen nähnyt niin kuuntelen mielelläni kokemuksia.

Samoin vuonna 1978 alettiin esittää televisiossa draamadokumenttia Sodan ja rauhan miehet:

Sarjaa voi pitää erittäin onnistuneena varsinkin esittämisajankohtaansa nähden. Vaikka elettiin synkkiä suomettumisen vuosia niin sarjassa nostettiin esille Molotov – Ribbentrop-sopimus ja se, mikä osapuoli talvisodan todella aloitti. Jos ette ole nähneet, niin löytyy Yle Areenasta.

Siirrytään sitten jo Kekkoslovakian jälkeiseen aikaan vuoteen 1989 ja silloinhan esitykseen tuli elokuva Talvisota:

Elokuvaa on kehuttu viljalti ja ihan aiheesta sillä olihan se yksi parhaista suomalaisista sotaelokuvista. Muistuu vaan mieleeni että tuolloin uumoiltiin että elokuvasta tulee myös kansainvälinen hitti. Ja eihän siitä tullut. Itse näen siihen kaksi syytä:

1. Elokuva ei kertonut ulkomaalaiselle katsojalle pahemmin asioiden taustoja. Suomalainen katsoja kyllä tiesi mikä on talvisota, miksi se käytiin, mikä oli Taipale ja mikä oli Vuosalmi. Ulkomaalainen katselija ei nähnyt muuta kuin kiväärijoukkueen tappelevan nyrkit savessa.

2. Suomi nyt ei vaan ole mitenkään pop. Tuolla suuressa maailmassa.

Otetaan sitten vielä viime vuosituhannelta eli vuodelta 1999 elokuva Rukajärven tie:

Elokuva oli 1990-luvun katsotuin suomalainen elokuva. Ja itselleni se oli pettymys. Ei siksi että se olisi ollut huono. Se oli erittäin hyvä. Mutta minä katsoin sen vasta videolta. Ja kaverit, jotka olivat nähneet sen elokuvissa totesivat porukalla että se-on-siis-niin-hyvä. Ennakko-odotukset olivat liian suuret. Tajunta ei räjähtänyt vaikka elokuva hyvä olikin.

Tehdään vielä pieni syrjähyppy 2000-luvulle ja mainostetaan elokuvaa Syskyjärvi 1939:

Tämähän on amatööriporukan vuonna 2012 likimain nollabudjetilla tekemä elokuva ja siihen nähden sitä voi pitää hyvin onnistuneena. Löytyy youtubesta:

Ja tässähän näitä oli tällä kertaa. Hyvää pääsiäistä kaikille. Ja toivotaan, ettei uusiin suomalaisiin sotaelokuviin tule aihetta.