VALKOINEN KATSE

Niin kuin lukija hyvin tietää, on Suomikin täynnä akateemisia suojatyöntekijöitä joiden päätehtävä on etsiä aina uusia asioita joitten perusteella valkoisen ihmisen tulee hävetä valkoisuuttaan. Asenne on vähän kuin Tuntemattoman sotilaan lauseessa ”sulle lyödään eteen sellainen rätinki että sulla ei voi olla nälkä”. Tämä vaan vähän käänteisenä. Mikroaggressiohan on jo keksitty ja sillähän voi selittää rasismiksi, no, ihan kaiken mutta nyt tuli törmättyä itselle uuteen rätinkiin. Tosin se on kirjoitettu jo viime vuonna mutta kun nyt on menossa taas se #AjattelunvastainenViikko niin se on nostettu esille. Eli valkoinen katse:

Klikkaa isommaksi

Laitetaan tuo vielä tekstinä:

Valkoisen katseen käsite on tiiviisti yhteydessä normatiiviseen valkoisuuteen, joka viittaa valkoisuuteen yhteiskunnan näkymättömänä normina. Se on oletus, joka vaikuttaa yhteiskunnassa, sen rakenteissa ja representaatioissa niin laajasti, ettei sitä tarvitse erikseen mainita tai tuoda esille.

Sitähän ei tarina kerro, onko tuo epistola suunnattu vain toisille rasismintutkiskelijoille ja valtamedialle. Vai uskovatko nuo naiset että tuon luettuaan me tavalliset ihmisetkin painamme päämme alas ja häpeämme valkoisuuttamme ja suvaitsemattomuuttamme? Sinänsä jos olettaa että tavallinen suomalainen ja suomalainen yhteiskunta on valkoinen, niin olettaa oikein. Eikä siinä ole mitään väärin. Mutta mitenkäs, jos minä peitän tämän valkoisen katseeni esim. aurinkolaseilla tai hitsaajan kypärällä niin syyllistynkö piilovalkoiseen katseeseen?

Tällaisella ns. työllä kovin moni akateeminen suojatyöntekijä tienaa leipänsä. Arvatkaas kuka sen leivän kustantaa?

Lopuksi voi todeta, että parempi valkoinen katse kuin musta nyrkki valkoisessa naamassa. Mihin ikävään ”kehitykseen” suomalaiset ovat monikultturismin myötä joutuneet tottumaan.

Kyseinen asia vaan ei tunnu akateemisia suojatyöntekijöitä haittaavan.

Ja ei, en pyydä anteeksi valkoisuuttani. Repikööt akateemiset suojatyöntekijät ihokkaansa ja suorittakoot katumusharjoitukset jos heitä huvittaa. Ja kertokoot, että miten heidän vaatimansa Suomen kehitysmaalaistaminen tekee Suomesta paremman paikan?

MEILLÄ ON VAAN TOI KÄRSIMYS

Laitetaanpa samalle päivälle vielä toinen postaus. Tuntuu jotenkin sopivalta. Meinaan, sehän oli Leppäsen Preeti joka sanoi Täällä Pohjantähden Alla-kirjassa että meillä on vaan toi kärsimys. Jotenkin tuli se lause mieleen, kun katsoo erästä kuvaparia joissa Ajan Henki heijastuu ikävän osuvasti. Ensimmäisessä kuvassa valtionvarainministeri Saarikko varoittelee suomalaisia:

Ja eihän siinä mitään. Se on täysin ymmärrettävää. Lähialueillamme käytävä suuri sota saa sen ilman muuta aikaiseksi. Ja jos eläisimme täysijärkisessä maailmassa niin hallituksemme toteaisi että nyt on tullut aika ainakin tilapäisesti lopettaa kaikki utopistinen tyhjän paskan hiertäminen joka sitä elintasoa laskee entisestään ja keskittyä vain Suomeen ja suomalaisiin.

Vaan mitäs hallitus tekee? No sehän lyö höyryä utopistisen tyhjän paskan hiertämiseen entistä enemmän:

Tämä omalta osaltaan kertoo kuinka tuo ämmälauma elää aivan omassa maailmassaan. Valitettavasti sillä laumalla on valta pakottaa meidät muurahaiskansalaisetkin elämään siinä heidän maailmansa irvikuvassa.

Veikatkaapas piruuttanne että kuinka moni prosentti noistakin rahoista menee minkäänlaisiin ilmastotoimiin ja kuinka suuri osa on pelkkää anekauppaa jonka jotkut afrikkalaiset nauraa kätkättäen panevat haisemaan?

Noitten kyseisten maitten termihän oli aikanaan alikehittynyt maa. Sitten se oli kehitysmaa. Ja nyt se on kehittyvä maa. Miksi ei oltaisi realistisia ja käytettäisiin termiä pysyvästi kehittymätön maa?

MITÄTTÖMYYKSIEN PARATIISI

Helsinki, näinä päivinä…

Helsingissä, Kallion kaupunginosassa istui eräs keski-ikää lähestyvä nainen olohuoneessaan ja nautti punaviiniä. Hän oli tyytyväinen elämäänsä ja olihan hänellä siihen syytäkin. Sillä hän oli toteuttanut unelmansa ja hänestä oli tullut Jokin. Jokin, eli valtamedian toimittaja joka oli noussut asiantuntijan asemaan. Häntä arvostettiin ja häntä haastateltiin televisiossa toisten, samanlaisten toimittajien toimesta.

Hänen kaltaisiaan toimittajia oli paljon. Kyseinen nainen erosi heistä hieman, sillä hän oli itselleen rehellinen. Hän ymmärsi ja tunnusti itselleen että tosiasiassa hän oli vain täydellinen mitättömyys ilman ensimmäistäkään varsinaista omaa ajatusta. Mutta hän ymmärsi syntyneensä juuri oikeaan aikaan. Aikaan, jolloin hänen kaltaisensa mitättömyys saattoi nousta Joksikin.

Hän oli aina halunnut olla Joku. Tunnettu. Arvostettu. Hän oli myös tiennyt ettei hän varsinaisesti osannut mitään, ei ollut lahjakas missään eikä hän ollut kovin älykäskään. Mutta hän tajusi myös että hän oli hyvä opettelemaan vaadittuja asioita ulkoa ja toistamaan niitä papukaijan lailla. Niinpä hänen suuntansa oli selvä. Ensin ulkoaopettelu ylioppilaaksi ja sen jälkeen suunta Tampereen yliopiston toimittajakoulutukseen. Siitä alkoi ura eteenpäin. Ensiksi paikallislehteen, sitten maakuntalehteen ja koska hän osasi toistaa vaadittavia asioita suorastaan uskonnollisella vakaumuksella niin lopulta hän oli päässyt valtamedian piikkipaikoille.

Hänen työnsä oli helppoa. Niin kovin helppoa. Hänen ei varsinaisesti tarvinnut ajatella mitään. Hänellä oli valmis sabluuna. Tapahtui maailmassa mitä tahansa, niin hän saattoi kirjoittaa sabluunan mukaisesti.

Hän saattoi kirjoittaa ilmastonmuutoksesta ja nimenomaan niin, että syyllisti suomalaisia ilmastovastuuttomasta elämästään. Luonnollisesti hän toimi sabluunan mukaisesti eikä ottanut esille sitä seikkaa että Suomen biokapasiteetti oli suurempi kuin Suomen hiilijalanjälki. Se asia oli valtamediassa tabu. Sen sijaan hän vaati sabluunan mukaisesti Suomen muuttamista fossiilivapaaaksi yhteiskunnaksi. Vaatiminen oli helppoa, sillä eihän hänen tarvinnut miettiä, että kuinka se näillä leveysasteilla tehtäisiin. Eikä hänen tarvinnut miettiä sitäkään, mitä ilmastokiima saisi aikaan tavallisille ihmisille ja Suomen elinkeinoelämälle. Sitä ei tarvinnut miettiä. Se ei ollut sabluunan mukaista.

Hän saattoi myös kirjoittaa rasismista. Nimenomaan ja vain etnisesti edistyksellisiin kohdistuvasta rasismista. Sekin oli helppoa. Hänen tarvitsi vain kysyä etnisesti edistyksellisistä että olivatko he kohdanneet rasismia. Totta kai he olivat kohdanneet. Kun he kerran sanoivat niin, niin sehän oli jo todiste itsessään. Lisäksi hän siunasi termiä ”mikroaggressio”. Sen myötä minkä tahansa, aivan minkä tahansa saattoi tulkita rasismiksi. Luonnollisesti hän toimi sabluunan mukaisesti ja jätti mainitsematta tietyt lukemat väkivalta- ja seksuaalirikoksissa. Eiväthän ne olleet rasismia, eikä Suomessa ollut etnisiä ghettoja vaan ainoastaan sosioekonomisesti haasteellisia alueita. Joka sekin kertoi vain suomalaisten epäonnistuneesta kotouttamisesta.

Hän saattoi myös kirjoittaa feminismistä ja sitä myötä naisten sorrosta. Sabluunan mukaisesti hän kirjoitti aina siitä että miehen euro on aina naisen 80 senttiä mutta sabluunan mukaisesti hän myös jätti kertomatta että mistä se miehen euro oikein koostuu. Ennen kaikkea hän jätti sabluunan mukaisesti kertomatta sen, että miesvaltaiset alat olivat nimenomaan niitä nettoveronmaksajia joita ilman hänkään ei hyvää elantoaan saanut. Sen sijaan hän saattoi keskittyä seksuaaliseen ahdisteluun. Hän siunasi metoo-hysteriaa ja sen myötä tullutta vallitsevaa tilaa että jos nainen oli mieltänyt tulleensa seksuaalisesti ahdistelluksi niin hän oli myös tullut seksuaalisesti ahdistelluksi. Todistusvastuu oli aina miehellä.

Hän oli tunnettu seksuaalisen ahdistelun vastustaja. Sitä hän vähän ihmetteli että vaikka hän oli heteroseksuaali, niin miehet eivät osoittaneet häneen seksuaalista mielenkiintoa. Mistähän se saattoi johtua? Varmaankin syynä olivat miehet. Hän jatkoi sabluunan mukaista kirjoittamistaan ja kirjoitti uusista perhemalleista joissa nainen saattoi horoilla niin paljon kuin lystäsi samaan aikaan kun mies oli kotona kilttinä puudelina. Toki hän kirjoitti transhypetyksestäkin. Sinänsä häntä vähän hirvitti kirjoittaa siitä, että alaikäisellä pitäisi olla oikeus aloittaa hormonihoidot ja itsensä silvottaminen mutta koska se oli sabluunan mukaista niin hän kirjoitti mitä se vaati.

Erityisen mukavaa hänestä oli kirjoittaa äärioikeiston uhasta. Se kun oli siinä mielessä turvallinen vihollinen ettei sitä oikeastaan ollut missään mutta sabluunan mukaisen tulkinnan mukaan se väijyi joka nurkalla. Sabluunan mukaisesti hän saattoi kirjoittaa että vaikka hyvin moni ihminen kielsi olevansa äärioikeistolainen niin kyseiset ihmiset olivat kuitenkin sisäistäneet itselleen äärioikeistolaiseksi tulkittavia ajatusmalleja. Ja kukas tulkitsi? Kenellä oli se oikeus? No, tietenkin hänellä ja hänen kollegoillaan valtamediassa. He olivat hyviä tulkitsemaan. Ennen kaikkea he olivat innokkaita tulkitsemaan.

Kyseinen toimittaja oli oppinut, että kun hän kirjoitti mitä tahansa, aivan mitä tahansa sabluunan mukaista tekstiä niin hän sai omalta viiteryhmältään valtavan määrän positiivista palautetta. Todettiin, että hän oli kirjoittanut rohkean kirjoituksen, joka antoi tuoreen näkökulman kipeisiin asioihin. Paskapuhettahan se oli ja sellaista pakollista virtuaalista olalle läiskimistä. Sillä eihän hän koskaan kirjoittanut mitään tuoreita näkökulmia. Ainoastaan toisti sen, mitä hän ja hänen kollegansa olivat toistaneet miljoonaan kertaan.

Muuan mitätön, ja täysin ilman omia ansioita jalustalle nostettu toimittaja kaatoi itselleen lisää viiniä. Hän tuumasi että hän oli syntynyt juuri oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Jalustalle nostettujen mitättömyyksien paratiisiin. Oikeastaan hän pelkäsi vain sitä että ajat muuttuisivat. Että tulisi se, mitä jotkut sanoisivat terveeksi järjeksi.

Ja silloin hän saattaisi joutua tunnustamaan julkisesti sen, minkä hän nyt uskalsi tunnustaa vain itselleen.

EI VAAN MENE PERILLE

Hallitukseksi nimitetyn ämmälauman ilmastokiima alkaa muistuttaa jonkinlaista kieroutunutta tosi-tv:tä. Tavoitteet ja keinothan ovat selvillä mutta perustelutkin ovat varsin mielenkiintoisia. Ole hyvä, Emma:

Ja lyöpäs Li komppia:

Eli kun Venäjä hyökkää Ukrainaan ja vaarantaa koko Euroopan turvallisuustilanteen niin oikea ratkaisu on romuttaa suomalainen elinkeinoelämä, maatalous ja huoltovarmuus. Saman logiikan mukaan voisi sanoa että ”auto paloi poroksi parkkipaikalla ja se todistaa että oli oikea ratkaisu luopua käsisammuttimesta”.

Jos kyseessä olisi todellakin tosi-tv niin sitähän seuraisi sinänsä mielenkiinnolla. Tuumien, että mitähän ne seuraavaksi keksivät. Toivotaan vaan että kyseiseen sarjaan tulisi jakso ”Käppäukot opettivat hallitukselle maantiedettä. Helsinki ei ole Miami eikä Kuopio Tallahassee”.

OMAN AIKANSA ÄLYPUHELIN

Niin, siinähän veisteltiin lastu kerrallaan pienemmäksi yhtä Kekkoslovakian kesää. Oliskos ollut 1974 tai 1975. Joka tapauksessa se oli vielä niitä mukavia pikkusen pojan kesiä joita pikku-Ykällä oli aikanaan onni viettää. Elettiin juhannuksen jälkeistä viikkoa ja isä-Perskeleskin oli kesälomilla Oy Firma Ab:sta. Äiti-Perskeles oli kotona muutenkin kun pikkubroidi Jykä oli vielä niin pieni.

Pikku-Ykä teki lähtöä ulos. Tarkoitus oli mennä katsomaan että oliskos kaveri Kartsa kotona. Mukana Ykällä oli muovikassissa muutama lehti. Ne pari korkkaria jotka Ykä oli lainannut Kartsalta ja puolestaan uusi Shokki Kartsalle lainattavaksi. NPLT eli Nöösipoikien lainaustoimisto toimi hyvin ja äärimmäisen organisoidusti vaikka yksikään nöösipojista ei edes hahmottanut, että mitä organisaatio tarkoittaa. Oliskos se ollut jotain sukua sille orgasmille mitä vähän isommat nöösipojat puhuivat kun olivat semmosta pornolehdistä lukeneet eivätkä itsekään oikein tienneet että mitä se tarkoittaa? Ainakin pikku-Ykällä meni organisaatio, orgasmi ja organismi keskenään aivan sekaisin mutta eipä tuo tahtia haitannut. Merirosvorahojen valuuttavoiman hän kumminkin tunsi.

Perskeleitten eteisessä oli pöydällä lankapuhelin mutta ei Ykälle tullut mieleenkään kysyä että saanko soittaa että onko Kartsa kotona. Vastaus olisi ollut että jos et pyörällä jaksa tuota matkaa ajaa soittamatta niin et sinä jaksa sitä ajaa muutenkaan. Eikä se soittaminen tullut mieleenkään. Puhelin oli oikeastaan ihan aikuisten masiina.

Niinpä Ykä laittoi Retu-kengät jalkaansa, hyppäsi pitkäsatulaisen pyörän selkään ja pian yhden möllivoiman (1 MöV) ketjuvoimasiirtoinen ja kolmivaihteinen Easy Rider alkoi siirtää Ykää eteenpäin huimalla nöösipojan nopeudella. Perskeleet asuivat Oy Firma Ab:n rivarissa ja Kartsa puolestaan vanhempiensa ja siskonsa kanssa lähistöllä sijaitsevassa Oy Firma Ab:n kerrostaloasunnossa. Ykä rimpautti kelloa, Kartsan isä aukaisi oven ja Ykä toimitti asiansa kohteliaasti. Kartsan isä vastasi että joo, siellä se huoneessaan on, tule sisälle vaan.

Alkuun vaihdettiin lehdet NPLT:n nimissä ja Kartsalla oli Ykälle lainata tuore Aku Ankan taskukirja. Tunnelmaa poikien pulinaan joka jonkun ulkopuolisen mielestä oli varsin sekavaa mutta pojille täysin järkevää toi Kartsan radiomankka jossa soi Sladen Sladest, jonka eräs toinen kaveri oli äänittänyt Kartsalle kasetille. Eihän möllipojille pelkkä pulina riittänyt joten päätettiin lähteä ulos. Paikkakin sovittiin nopeasti.

Ulkona pojat huomasivat yhtä lailla polkupyörällä ajavan kaverinsa Makkosen Hapan joka moikkasi heitä ja kysyi:

- Moi! Mihis jätkät menossa?

- Montulle.

- Minä tuun kanssa. Mennään meidän kautta. Mulla on yks juttu…

Hapa asui samassa rivarissa kuin Ykä ja se yks juttu oli pienoismalli Douglas Boston-pommikoneesta.

Lähes jokainen Kekkoslovakian pikkupoika harrasti pienoismallien kokoamista mutta heissä oli kaksi koulukuntaa. Ykä edusti sitä koulukuntaa, jossa kootut pienoismallit ripustettiin kattoon roikkumaan eikä niitä vahingoitettu. Mitä nyt aika ajoin otettiin alas ja leikittiin ankaria ilmataisteluita.

Äiti-Perskeles ei tykännyt tästä koulukunnasta ollenkaan koska pienoismallit tietysti keräsivät pölyä. Muuten hyvin tiukkakurinen Isä-Perskeles suhtautui asiaan suopeammin. Olisiko hän nähnyt poikansa harrastuksessa mukavaa toksista maskuliinisuutta jota termiä ei tosin silloin vielä tunnettukaan. No, ainakaan pojasta ei mitään hippiä tulisi.

Hapa taas edusti sitä koulukuntaa että kootut pienoismallit räjäytetään mahdollisimman nopeasti. Hän otti mukaansa Douglas Bostonin sekä jemmassa olleen kiinanpommin. Pojat hyppäsivät pyörilleen ja läksivät sotkemaan kohti Monttua. Monttuhan oli varsin lähellä oleva soranottopaikka jossa pikkumöllien oli mukavaa kiipeillä. Nyt mukana olisi myös räjähtävä elementti. Matkalla montulle pojat huusivat kaikenlaisiä kekkoslovakialaisille tuttuja huudahduksia jota seurasi aina pikkupojan räkäinen nauru:

- Merseles Pens! Perseelleen lens!

- HÄHÄHÄHÄÄÄ!

- Osta Skoota. Pahviloota!

- HÄHÄHÄHÄÄÄ!

- Kusella! Kusella! Suomen suosituin riisi on kusella!

- HÄHÄHÄHÄÄÄ!

- Mene munalla töihin! Tule kiveksellä takaisin!

- HÄHÄHÄHÄÄÄ!

Montulla oli tietysti ensimmäisenä vuorossa ankara ilmataistelu. Pojat kiipesivät montun reunalle ja siitähän oli pudotusta hyvinkin kymmenen metriä. Taistelu piti suunnitella tarkkaan. Koska joka häiskällä oli tietysti linkkari mukanaan niin sillä kaiverrettiin Bostonin pommiluukku auki ja asetettiin kiinanpommi sinne sisälle niin että sytytyslanka jäi ulos. Sitten tietysti hieman teippiä ettei kinuri tipahda pommiluukusta ennen aikojaan. Tämän jälkeen seurasi varsinainen operaatio. Hapa piti Bostonia valmiina heittoasennossa ja Kartsa sytytti kinurin sytytyslangan. Tärkeintä oli, ettei konetta heitetty liian aikaisin. Sen piti räjähtää ilmassa.

- Palaa! Oota… oota… oota… nyt!

Operaatio oli täysin onnistunut eli möllien tehokas ja armoton ilmatorjunta räjäytti vihollisen Douglas Bostonin noin viiden metrin korkeudessa. Sen jälkeen harrastettiin tietysti hyppäämistä niin kuin monta kertaa ennenkin. Soranottopaikalla kun oli yksi reuna jossa oli hienompaa hiekkaa. Siinäkin oli vajaa kymmenen metrin pudotus mutta ei ihan pystysuora sellainen. Siitä oli mukava hypätä ja tulla kierien alas. Välillä se onnistui niin sanotusti luistellenkin.

Tietysti hyppyharrastuksesta tuli mustelmia ja möllien äidit ihmettelivät että millä merkeleellä te onnistutte joka kerta hajottamaan nuo vaatteenne noin nopeasti. Nykypäivänä moisesta hyppelystä tulisi tietysti lööppijuttu otsikolla ”pienet lapset ilman aikuisvalvontaa hengenvaarassa soramontulla”. Mutta eihän vanhempia tuolloin sellainen kiinnostanut. Kunhan tultiin aikanaan kotiin. Ei siis sovittuna aikana vaan käskettynä aikana.

Ja nyt kaverit katsoivat rannekellojaan ja totesivat että se käsketty aika on pian tullut. Jokaisen kotona syötiin suurinpiirtein samaan aikaan. Ja pojat tiesivät myös että mikäli käskettyyn aikaan ei oltaisi kotona niin ulkonaliikkumisoikeuksissa siirryttäisiin hyvin nopeasti perusteltuun päiväjärjestykseen ilman valitusoikeutta.

Niinpä pojat heittivät tilapäiset hyvästit toisilleen ja Ykäkin sotki pyörällään kotiinsa. Tarjolla oli kuoriperunoita ja ruskeaa kastiketta jossa oli itse ongituista ahvenista jauhettuja kalapullia. Sekä tietysti ruisleipää. Kyllä sitä vallan söi. Hyvällä ruokahalulla.

Tämä pieni tarina päättyi tähän. Ja lukija saattaa ihmetellä, että missä se oli se otsikossa mainostettu älypuhelin. No ei tietenkään missään. Kas kun eihän sitä tuolloin ollut. Eikä sitä osannut kaivatakaan. Meillä mölleillä oli jotain paljon suurempaa ja parempaa. Pikkupojan into ja pikkupojan mielikuvitus.

Jos Ykälle, Kartsalle ja Hapalle oltaisiin sanottu että joskus tulevaisuudessa, kun te ootte melkein kuusikymppisiä ukkoja pikkumukulat – ja vanhemmatkin – elävät elämänsä tuijottaen kourassaan olevaa kämmenen kokoista lämiskää eläen elämänsä sen kautta ja jopa puhuen toisilleen sen välityksellä niin Ykä, Kartsa ja Hapa olisivat tuumineet että mikä hitto niissä on vialla?

Onks ne jotain apukoululaisia vai? Eiks ne pitäis viedä puheopettajalle? Tai jotain?

AJAN HENKI OSA V

1. Ylen mannekiininäytös jatkuu

Yle seuraa – ja oikeastaan muokkaa – ajan henkeä ja siihenhän kuuluu tällä hetkellä suorastaan epätoivoinen monikultturismimannekiinien etsiminen ja julkinen esittely. Aikaisemmassa jutussa esillä oli ns. seitsemän hylsyn somali sekä afganistanilainen pariskunta. Tällä kertaa esitellään jälleen erästä afganistanilaista joka haluaa kovasti lukea sosionomiksi. Eihän siinä mitään. Mutta jutussa ollaan kovasti huolestuneita siitä, että ukrainalaisia ei koske samat kotouttamispalvelut kuin vaikka tätä afganistanilaista miestä.

Kotouttaminen?

Kotouttaminenhan on sinänsä sanahirviö joka ei tarkoita mitään. Mutta suvaitsevais-tiedostava yhteiskuntamme on antanut sille toki merkityksen. Se tarkoittaa integroitumisen vastakohtaa eli koko iän kestävää vastikkeetonta elatusautomaattia ilman vaatimusta opetella edes suomen kieltä. Lisäksi kun katsoo afrikkalaisten sekä lähi- ja keski-itäläisten Suomessa tekemiä väkivalta- ja seksuaalirikosten määrää voi saada käsityksen onnistuneesta kotouttamisesta. Ja sitä ei muutama Ylen esille nostama mannekiini muuta.

Voi olla, että tänne tulleet ukrainalaiset naiset ja lapset eivät kaipaa tämän kaltaista kotouttamista. No, hotellin respassa jäädään odottamaan seuraavaa Ylen monikulttuurisuusmannekiinia.

2. Sitokaa se ämmä puuhun

Ajan hengen mukaisesti toimitaan niin, että kun vallitseva järjestelmä sotkee asioita niin se palkkaa sotkijat sotkemaan muitakin asioita. Uutena esimerkkinä suomalainen elintarviketuotanto joka on saanut selvityshenkilön. Tavoitteena on parantaa toimialan tuottavuutta ja lisätä vientiä.

Ja mikäs siinä. Sopiihan se. Syöminen on ihmisten pääelinkeino. Mutta kukas siihen selvityshenkilön tehtävään on palkattukaan?

Jep. Anne Berner.

Kun ottaa huomioon sen, miten kyseinen nainen sai sotkettua koko suomalaisen taksiliikenteen voi todeta että selvityshenkilöksi olisi sopinut paremmin, no, ihan kuka tahansa.

Kieltämättä syyllistyn tässä ennakkoluuloisuuteen mutta ehkä sille on hyvin vahvat perusteet. Kiitokset eräälle Anolle vinkistä kohtiin 1 ja 2.

3. Monikultturistista ajan henkeä

1. Ukrainalaisnainen pakenee sotaa Ukrainasta.

2. Hän päätyy Saksaan ja uskoo olevansa turvassa.

3. Hänet sijoitetaan vastaanottokeskukseen.

4. Vastaanottokeskuksessa hänet raiskaa kaksi miestä.

5. Toinen miehistä on irakilainen ja toinen nigerialainen.

6. Kyseiset raiskaajat ovat itsekin tulleet sotapakolaisina Ukrainasta.

Tässä tapauksessa jotenkin täydellisesti kiteytyy monikulttuurisuus. Se, mitä suvaitsevaisto pitää välttämättömänä ja väistämättömänä.

4. Muuttuvat laulut ja legendat

Tuli vaan tuon Ukrainan sodan tiimoilta mieleen tietty asia. Venäjällä ja sitä ennen tietysti Neuvostoliitossa se 1941 – 1945 käyty Suuri Isänmaallinen Sota on suorastaan uskonnollinen ja pyhä asia. Se on synnyttänyt valtavan määrän sankaritarinoita ja legendoja. Ja yksi suurimmista aina uudestaan kerrotuista sankaritarinoista on ollut se, kuinka urhoollinen puna-armeija tuli ja suurin uhrauksin vapautti Ukrainan maan ja kansan hirvittävästä natsivallasta.

Ihmisillähän vaan on taipumus muistella eniten sitä viimeisintä käytyä sotaa. Afganistanin sodalla tuskin venäläisille on sinänsä niin merkitystä kun sehän oli kumminkin vain jossain rättipäämaassa käyty kahina. Mutta tämä tuorein Ukrainan sota on eri asia. Se kun kääntää legendat ja todellisuuden aivan toisinpäin. Vaikka Venäjän propaganda selittäisi mitä, niin aina useampi venäläinen tajuaa, että tällä kertaa me emme olekaan niitä vapauttajia vaan juuri niitä hirviöitä. Oikeastaan Venäjän hallinto voi estää uusien laulujen ja legendojen syntymisen vain takavarikoimalla kaikki tietokoneet ja älykännykät.

Ja tällä kertaa ne laulut ja legendat eivät Venäjää mairittele. Tietysti tosiasia on että Venäjän kaupungeista nähdyt videot sodanvastaisista mielenosoituksista ovat vain osa totuutta jota täällä länsimaissa halutaan näyttää. Suurten kaupunkien ulkopuolella voivat ihmiset olla vielä aivan täysin Putinin puolella. Joka tapauksessa jokainen ukrainalaisten tuhoama tankki, lentokone ja helikopteri on lopullisesti estynyt hyökkäämästä jonain päivänä Suomeen.

Kakkosrähinän aikainen neuvostojuliste saa nykyisin aikaan varsin irvokkaita mielikuvia.

EDEN

Hiljaisuus.

Omakotitalonsa pihalla tupakoiva Ilari Laksela ei ollut koskaan kyllästynyt siihen. Nyt kun hän oli saanut muutaman vuoden siitä nauttia. Täällä syrjäseudulla. Eihän tämäkään paikka sinänsä aivan absoluuttisen hiljainen ollut. Aika ajoin kuului koiran haukkua ja sehän kuului näille selkosille. Jokusen ohi ajavan auton ääni kuului aika ajoin. Ehkä se oli tukkirekka. Mutta se kaupungin jatkuva taustahäly joka oli kuin korvissa soiva jatkuva tinnitus josta ei päässyt eroon mitenkään oli poissa. Kaikkialla oli hiljaisuutta. Ennen kaikkea täällä oli rauhallista. Tätä hän oli perheelleen halunnut ja saanut hankituksi.

Hän oli ylpeä. Hän oli onnellinen. Ja samalla hän oli häpeissään. Sillä hän tiesi olevansa etuoikeutettu. Hyvin suurella osalla suomalaisia, varsinkin suurimmissa kaupungeissa asuvilla ei ollut tähän mitään mahdollisuutta. Heiltä puuttui se elämän polttoaine, joka mahdollisti tämän.

Raha.

Mistä se kaikki oikein alkoi?

Niin. Mistäs muualta kuin miesten saunaillasta. Siinä oli puolen tusinaa miestä. Kaikki varsin varakkaita. Kaikki asuivat pääkaupunkiseudulla. Ja kaikki olivat hyvin huolissaan lastensa sekä perheittensä turvallisuuden puolesta. Kas kun koulupiirit oli jaettu niin että heidän yhdenkään lapset eivät voineet välttyä etniseltä edistykseltä. Mikä lapsien kertoman mukaan – mitä ei ollut syytä epäillä – oli muuttanut koulut monikulttuuriseksi kaaokseksi ja arkipäivän terroriksi jonka olemassaolon koulujärjestelmä kielsi. Kielsi, ja keskittyi aina vain uusien rasismin muotojen etsimiseen tehden uhreista syytettyjä. Lukioissakaan ei sitä enää päässyt pakenemaan sillä etnisesti edistykselliset pääsivät lukioihin niin sanotuilla sovelletuilla pistemäärillä. Moni miehistä oli aikanaan käynyt Ressun lukion joka oli aikanaan huippukoulu ja jota nykyisin nimitettiin katkerana Ressun edistykselliseksi apulukioksi.

Tuli uusia saunailtoja. Lisää miehiä. Sana kiersi. Lopulta heitä oli kuusikymmentä. He laittoivat pystyyn yhteisen tapaamisen. Paikkana oli ravintola Laulumiehet. Se tuntui jotenkin sopivalta. Olihan siellä pidetty Arto Paasilinnan Hurmaavan Joukkoitsemurhan tapaaminenkin. Ja sitä joukkoitsemurhaa maa tuntui tekevän. Pitäen sitä kyseenalaistamattomana itseisarvona.

Esitettiin ehdotuksia. Puhuttiin yksityisopetuksesta. Ja todettiin että se oli pääkaupunkiseudulla hankalaa järjestää eikä se vapauttaisi lapsia etnisestä terrorista joka eli pihoilla ja kaduilla joka tapauksessa. Jotkut ehdottivat jopa suojeluskunnan perustamista. Ehdotus tyrmättiin todeten että sillä tavoin saataisiin vain valtion väkivaltakoneisto vastaan. Se ei välittäisi etnisistä aseellisista jengeistä mutta kantasuomalaisen aseellisen joukon se aivan varmasti jyräisi.

Sitten eräs mies, 55-vuotias yrittäjä pyysi ja sai puheenvuoron:

- Tilannettamme voi verrata Isoon Vihaan. Silloinkaan ei ollut mahdollisuutta panna hanttiin joten piti keksiä toinen vaihtoehto. Ja mikä se oli? Vetäytyminen piilopirttiin.

Mies napsautti näytölle Etelä-Suomen kartan.

- Meille on piilopirttejä tarjolla yllin kyllin. Pieniä, kuihtuvia kyliä pienissä kunnissa joissa asuntojen hinta on lähes olematon. Varsinkin pääkaupunkiseutuun nähden. Ja siellä on hylättyjä kyläkouluja. Me olemme varakkaita miehiä joilla on varaa hankkia opettajat tarvittavaan kouluun. Samoin meillä on mahdollisuus hankkia se koulu. Meille asuminen pääkaupunkiseudulla ei ole välttämätöntä. Yrittäjät joutuvat liikkumaan paljon muutenkin ja hyvin moni teistä tekee nykyisin etätyötä. Me olemme varakkaita ja organisointikykyisiä ihmisiä ja pystymme tekemään Exoduksemme hyvinkin nopeasti. Tässä on tehty vähän taustatyötäkin. Esko, kerrotko?

Muuan maanrakennusyrittäjä täsmensi näytöllä olevaa karttaa ja alkoi kertoa:

- Tässä on pieni kunta. Matkaa Helsinkiin sata kilometriä. Siellä on tietysti myös pieniä kyliä ja eräässä kylässä olisi käyttökelpoinen kyläkoulu. Kylässä on myös myynnissa taloja ja asuntoja pääkaupunkiseutuun nähden pilkkahinnalla. Minulla on myös tuttavana kaikkiaan kolme opettajapariskuntaa jotka olisivat välittömästi halukkaita muuttamaan pois Helsingistä. He ovat tehneet valmiiksi opetussuunnitelman yksityiskoulua varten. Kerrotko hieman, Martti?

Muuan opettaja, joka oli kokenut ammattilainen lastensuojelun erityiskoulusta nousi ja totesi:

- Niin meillähän on mahdollisuus antaa normaalia peruskoulun opetusta aina lukion loppuun saakka. Se ei tuota ongelmaa. Ja tiedän, että mielessänne pyörii kysymys siitä, että onko meidän pakko opettaa lapsillemme monikulttuurisuuden pakkosyöttöä ja kaikenlaista trans-aivopesua? No, asiahan on niin, että se, mitä opetetaan ja se, miten asiat kirjataan ovat kaksi aivan eri asiaa. Yleensä lastensuojelussa – ja yleensä myös peruskoulussa – sillä peitetään opetuksen tason romahtaminen mutta asiaa voi käyttää luovasti toisinkin päin.

Asia alkoi edetä ja pari joukkoon kuuluvaa yrittäjää kävi tapaamassa kunnanjohtajaa. Kepuvetoisen kunnan johtaja oli kepulaisuudestaan huolimatta järkevä ja asiallinen mies. Hän totesi että muutamat jäärät valtuustossa eivät sinänsä olisi mielissään että kuntaan tulisi huomattava määrä mitä todennäköisimmin perussuomalaisten äänestäjiä. Toisaalta hän tajusi että tulijat rekisteröisivät huomattavan määrän toimivia ja tuottavia yrityksiä kuntaan. Tuottaen nettoveroa. Nettoveroa, jota kunta epätoivoisesti kaipasi. Tässäkin asiassa raha puhui.

Kun kunnanvaltuustossa puhuttiin kyläkoulun myymisestä hintaan yksi euro eivät kepujäärätkään panneet vastaan. Pari vihreitten valtuutettua vastusti todeten että tämän kaltainen toimintahan on selvää sissisotaa monikulttuurisuutta vastaan ja voidaan tulkita täysin avoimeksi rasismiksi. Vihreille todettiin että pitäkää te ämmät kerrankin turpanne kiinni. Konkurssikypsään kuntaan on tulossa huomattava määrä nettoveronmaksajia. Lisäksi perustettavaan yksityiskouluun olettaisiin oppilaiksi myös kyseisen kylän lapset. Ilman mitään erillistä maksua.

Lupien saaminen meni varsin jouhevasti. Kun asiassa hieman taktikoitiin. Asialle laitettiin nimenomaan ryhmittymän naiset ja koko viritelmän pohjaksi perustettiin Koulusäätiö Sateenkaaren Pää. Se kuulosti sopivan edistykselliseltä ja kun opetussuunnitelmat näyttivät täysin protokollan mukaiselta ei lupien saamisessa ollut ongelmaa. Yksityiskouluhan ei sinänsä saanut vaatia koulumaksuja vaan sen pitäisi toimia julkisen rahoituksen turvin mutta tarvittava rahoitus kerättiin perustetun säätiön kautta. Nykyistä yhteiskuntaa haluttiin sotkea projektiin mahdollisimman vähän.

Eihän projektia Sateenkaaren Pääksi sanonut kukaan, vaan sen nimeksi oli jo alussa muotoutunut Eden. Eikä suotta. Kun ryhmittymän perheet aloittivat pienen kunnan ehkä suurimman muuttoliikkeen vuosikymmeniin niin kyseinen pieni paikkakunta, ja varsinkin se kylä, jonka kyläkoulun he olivat ostaneet muistutti pääkaupunkiseutuun nähden paratiisia. Osa edeniläisiä osti kaikki mahdolliset talot kylästä sekä ympäröivistä kylistä ja osa asui paikkakunnan pienen keskustan reunamilla. Sielläkin oli asuntoja pilkkahintaan myynnissä.

Oppilaat – erityisesti keskustasta – pitäisi tietysti jollain tavoin kuljettaa kouluun mutta sitä varten palkattiin – myös pääkaupunkiseudulta – talonmies-vahtimestareiksi kaksi kokenutta vartijaa. Aamulla he kiertäisivät pikkubussilla hakemassa oppilaita ja koulupäivän ajan taas toimisivat yleisinä turvallisuuden ja järjestyksen takaajina. Sinänsä oppilaat tuskin itse aiheuttaisivat häiriötä mutta Edenissä ajateltiin että varmuus aina paras. Olivathan he tottuneet että pääkaupunkiseudun kouluihin oli alkanut tulla kutsumattomia vieraita joiden äidinkieli ei ollut suomi.

Kun käytössä oli rahaa, organisointikykyä ja häikäilemättömyyttä niin asia eteni nopeasti. Koulu aloitti syksyllä lukuvuoden. Vuotta sen jälkeen kun asiasta oli porukalla sovittu. Oppilaat, eli hankkeeseen osallistuvien lapset olivat tilanteeseen enemmän kuin tyytyväisiä. Toki he kaipasivat pääkaupunkiseudulle jääneitä kavereitaan mutta tilalle tarjottu rauha ja turvallisuus merkitsi enemmän. Toki he tajusivat olevansa etuoikeutettuja vanhempiensa vaurauden vuoksi ja Ilarikin huomasi omissa lapsissaan tietyn kovuuden jota hänessä itsessään ei lapsena ollut. Se oli kehittynyt tämän pitkään vallassa olleen itseään edistyneenä pitävän feministisen ja monikulttuurisen yhteiskunnan aikana. Ilarin 14-vuotias tytär Laura oli kiteyttänyt asian isälleen:

- Se on isä niin, että kun tämä systeemi ei enää välitä meistä ja keskittyy kulissien ylläpitämiseen niin ihmisten täytyy silloin pitää itse huolta toisistaan. Kaverini jäävät sinne tuontitavaran rääkättäväksi mutta minä en koe yhtään huonoa omaatuntoa siitä että olen veljeni kanssa täällä. Jos me oltaisiin siellä rääkättävinä niin ei se auttaisi kavereitanikaan yhtään. Onneksi sinä ja äiti olette onnistuneet urallanne. Kiitos, että annoitte meille tämän mahdollisuuden. Kaunista tämä ei ole mutta mitä kaunista tässä maassa enää muutenkaan on. Me synnyttiin tähän pelkoon. Nyt me päästään siitä pois.

Ilari katsoi tytärtään ja tuumi että hänestä tulee aikanaan paljon kovempi jätkä kuin mitä hän koskaan itse oli edes uneksinut olevansa. Ja hän tajusi myös että hän saattoi antaa vain rahaa. Tytär saattaisi joskus tehdä tekojakin.

Eden vaikutti paratiisilta mutta paratiisin ihmiset ajattelivat myös että kuinka turvallisuutta pidetään yllä tulevaisuudessakin. Jos tulevaisuudessa se, mikä sai rauhassa riehua pääkaupunkiseudulla, Turussa ja Tampereella saisi päähänsä levitä tännekin. Vastauksen siihen antoi pari vuotta aikaisemmin armeijasta eläkkeelle jäänyt majuri joka oli vaimonsa kanssa remontoinut kylässä olevan kesämökkinsä ympärivuotiseksi ja muuttanut sinne pysyvästi. Edeniläisten kokouksessa hän sanoi:

- Sinänsä meidän kaikkein suurin puolustuslinjamme on se sata kilometriä metsineen ja peltoineen jotka erottavat meidät Helsingistä. Ei rikastus tänne halua eikä uskalla tulla. Tyhjyys on paras suojamme. Mutta koska tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, niin minulla on muutama ehdotus…

Ja ehdotuksia kuunneltiin. Majuri evp sattui olemaan myös virallinen ampumakouluttaja. Jolloin ampumaharrastuksen seurantapöytäkirjat saatiin täytettyä varsin luovalla tavalla. Apuna hänellä oli muutamia muita evp kapiaisia. Näitä pöytäkirjojahan poliisi vaati lupia myöntäessään. Niinpä Ilarikin osti itselleen .22 kaliiberin Baikal Margo-pistoolin. Ei mikään Dirty Harryn ase mutta vittumainen sen kuula olisi mahastaan kaivaa.

Majuri kehotti myös edeniläisiä suorittamaan metsästäjäntutkinnon. Majuri kuului paikalliseen metsästäjäseuraan joka oli oppinut pois vanhasta jäykästä ajattelusta jonka mukaan vain manttaalia tarjoavat jäsenkokelaat otettaisiin jäseniksi. Seurassa tajuttiin, että tulijoissa oli uutta ja tarpeellista talkoovoimaa jo pahasti ukkoontuvaan porukkaan.

Ilarikin suoritti tutkinnon ja innostui metsästyksestä ostaen siihen tarvittavat aseet. Innostusta lisäsi hänen 12-vuotias poikansa Lauri joka oli vielä isäänsä innokkaampi. Koko ikänsä kaupungissa asunut poika oli löytänyt jotain, joka hakkasi älykännykät ja videopelit mennen tullen. Ilari kulki metsässä edellä haulikon ja repun kanssa ja pitkäksi venähtänyt Lauri kantoi selässään ylpeänä luodikkoa. Saalista ei ollut tullut kuin yhden kerran. Ilari tunnusti olevansa pyynti- ei saantimies. Mutta istuminen nuotiotulilla pojan kanssa oli jotain, mitä hän ei olisi koskaan uskonut kokevansa. Umpikaupunkilainen kun oli itsekin.

Kyseinen evp majuri järjesti myös tiettyä organisoitumista ja harjoittelua. Mistään suojeluskunnasta ei ollut kysymys mutta majuri oli kehittänyt kännyköitten kautta toimivan hälytysjärjestelmän jota oltiin pariin kertaan kokeiltu. Järjestelmä oli toiminut ja hälytyksen myötä suurin osa miehistä oli kokoontunut hälytyksen mukaiseen paikkaan. Ilman aseita. Eihän ketään voinut kieltää kokoontumasta. Ei se laitonta ollut.

Hälytystä oltiin kokeiltu myös kerran tosi toimissa. Paikalliset olivat kertoneet että vaikka alueella ei etnisesti edistyksellistä häiriötä ollut koskaan niin joistain entisen itäblokin maista, ehkä Romaniasta tai Liettuasta oli alueella liikkunut murtovarkaita. Kerran eräs kylän asukas oli bongannut tällaisen epäilyttävän auton. Romanian rekistereillä. Hälytyksen jälkeen auton perään oli nopeasti ilmestynyt toistakymmentä kyläläisten autoa jotka olivat seuranneet autoa tekemättä mitään. Se oli riittänyt, viesti oli ymmärretty. Auto oli tehnyt uukkarit ja kadonnut paikalta.

Edenin miehet olivat pääosin jo keski-ikäisiä ja suurelta osalta ylipainoisia ja ei mitenkään kovakuntoisia. Mutta asenne niistä kaupunkiajoista oli muuttunut. Siksi tuohonkin saatto-operaatioon lähdettiin epäilemättä. Ajatuksella että kun me perkele ollaan rakennettu oma Edenimme niin sitä te käärmeet ette pilaa. Teidät ajetaan pois.

Ilari tumppasi tupakkansa ja kuunteli vielä hetken ympäröivää hiljaisuutta. Tuntien ilon seassa edelleenkin sen huonon omatunnon pistoksen. Hän tiesi että samanlaisia Edeneitä oli rakennettu useampiakin. Kaikki samanlaisia ihmisiä kuin tämänkin Edenin asukkaat. Ihmisiä joilla oli rahaa, suhteita ja sitä myötä mahdollisuus. Suurimmalla osalla ihmisistä sitä ei puolestaan ollut.

Ilari ajatteli, että se täydelliseen tasa-arvoon ja yhtäläisiin mahdollisuuksiin pohjautunut koulu-uudistus joskus silloin 1970-luvulla oli varmaan jonkin aikaa toiminutkin. Mutta se ei ottanut huomioon monikulttuurisuuden vaikutusta. Vaikutusta joka muutti koulut kaaokseksi ja anarkiaksi. Ja sai aikaan sen, että tasa-arvoisesta koulujärjestelmästä siirryttiin yksityiskoulujen aikaan. Yksityiskoulujen, joihin vain varakkaiden lapsilla oli mahdollisuus. Utopistit olivat tehneet Suomesta vanhakantaisen Englannin. Englannin, jossa hukattiin valtavan paljon lahjakkuutta koska hyvin moni nuori ei rääkättynä viitsinyt edes yrittää.

Sisälle taloonsa palaava Ilari tuumi vielä että kai ne ihmiset tätä halusivat kun olivat äänestäneet samat naamat ja samat utopistiryhmät valtaan kerta toisensa jälkeen. Tajuamatta että noiden utopistien toimet koskivat heihin itseensä kaikkein ankarimmin.