KÄYTÄNTÖ JA HÖLYNPÖLY

Olen useaan otteeseen todennut että julkishallinto on perustettu vain ja ainoastaan sen vuoksi, että sen välityksellä kansalaisille voidaan tarjota välttämättömiä peruspalveluja. Tämän vuoksi julkisen sektorin suorittava taso on siinä tärkein ja oleellisin. Suomessa tämä asia hyvin pitkään ymmärrettiinkin mutta viimeisten vuosikymmenten aikana ajatus on vääristynyt ja nykyisin julkinen sektori mielletään – lähinnä akateemisten – ihmisten suojatyöpaikaksi.

Siispä julkishallinto on nykyisin täynnä hallintojohtajia, hallinto- ja kehittämisjohtajia, projektipäällikköjä, arviointipäällikköjä, hallintopalvelupäällikköjä, henkilöstöpäällikköjä, kehittämispäällikköjä, sijaishuollon aluekehittäjiä, erityissuunnittelijoita, strategiapäällikköjä, tulosaluejohtajia, tulosaluesihteereitä, ryhmäpäälliköitä, henkilöstövisiosuunnittelijoita ja muita komean kalskahtavia titteleitä.

Olennaista näissä on, että kyseisen ryhmän niin sanottu työ ei liity varsinaisesti millään tavalla suorittavan tason työhön vaan se on olemassa vain omaa itseään varten lähinnä loputtomana ikiliikkujana. Eli toisin sanoen heitä ei varsinaisesti tarvita missään. He ovat täysin turhia mutta he nauttivat silti palkkaa. Tietokirjailija Matti Wiberg nimittää kyseisiä työntekijöitä osuvasti hölynpölytyöntekijöiksi ja lisää:

- Nämä ovat sellaisia työpaikkoja, joissa ei varsinaisesti tehdä mitään tuottavaa, vaan leikitään työn tekemistä ja liki koko työaika käytetään työtä muistuttavaan oheistoimintaan, kuten turhanpäiväiseen kokoustamiseen, tuloksettomiin neuvotteluihin, keinotekoiseen raportointiin, datasyöttämistä varastoon, jota kukaan ei käytä ynnä muuta.

Sekä:

- Hölynpölytyötä tekevä tietää, ettei häntä oikeasti tarvita.

Itse voin allekirjoittaa tämän. Käytän tosin itse termiä tyhjän paskan hiertäjät mutta käytetään tässä kirjoituksessa sitä hölynpölytermiä. Hölynpölyn ongelmahan on tietysti se, että se vie voimavaroja pois sieltä missä niitä tarvittaisiin eli suorittavalta taholta. Lähinnä resursseina eli organisaatioon on palkattu ihmisiä joita ei tarvita mutta joitten palkkaus estää niitten ihmisten palkkaamisen joita tarvittaisiin. Niihin suorittaviin töihin. Joita varten julkishallinto yleensä on olemassa.

Mutta ongelma korostuu siinä vielä pahemmin että hölynpöly ei malta pysyä karsinassaan vaan se sotkeutuu muutenkin ylirasitetun suorittavan tahon toimintaan. Yritän hieman selvittää, miten se vaikuttaa suorittavaan tahoon. Reaalimaailmassa asioitten kehitys ei etene aivan niin nopeasti kuin tässä kirjoituksessa mutta idea varmaankin tulee selville. Selityksessä tarvitaan hieman kuvia ja kuvaselityksenä kerron ensiksi:

- Siniset pallot ovat työyhteisön – siis suorittavan tason –  käytössä olevia voimavaroja.

- Punaiset pallot ovat se määrä, kuinka paljon voimavaroja suorittavaan työhön tarvittaisiin.

- Ruskeat pallot ovat hölynpölyyn uhrattuja voimavaroja.

Alkutilannehan on työyhteisölle kaikkien Suuren Laman jälkeisten leikkausten jälkeen muutenkin haastava eli suurinpiirtein tällainen:

Eli voimavaroja ei ole tarpeeksi. Hölynpöly on vienyt voimavaroja jo pelkällä olemassaolollaan sillä siihen uhratut voimavarat oltaisiin voitu käyttää varsinaiseen työhön. Mutta valitettavasti hölynpölylle ei riitä että se puuhailisi pelkästään keskenään vaan se on päättänyt alkaa ”kehittää” suorittavaa työtä. Jos hölynpöly askartelisi vain keskenään niin asia ei sinänsä muuttaisi olennaisesti vallitsevaa tilannetta mutta ”kehittämiseenhän” kuuluu tietysti suorittavalle taholle annettava pakollinen koulutus joissa opetetaan hölynpölyn saamia ”ideoita”.

Pelkkä koulutus ei tietenkään riitä vaan työyhteisölle lähetetään etukäteen oppimateriaalia tutustuttavaksi ja tietenkin omaksuttavaksi. Oppimateriaalissa on paljon neliöitä, kaavioita, vuokaavioita ja hienoja sanoja kehittämisprosessista, strategioista, synergiasta, integroitumisesta, visioista, kulttuurillisen vuorovaikutuksen kehittämisestä ynnä muusta hienosta jota työyhteisö ei tarvitse vaan se tarvitsisi lähinnä muutaman varsinaisen työntekijän lisää. Niinpä työyhteisön jäsenet joutuvat vasten tahtoaan pänttäämään jotain, jota he eivät tarvitse joiltain, joilla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa heidän työhönsä mutta jotka silti mieltävät että he voivat opettaa suorittavaa tahoa työssään. Samalla kun suorittava taho pänttää turhaa, se ei voi suorittaa varsinaista työtään vaan se tekee pakotettuna hölynpölyä:

Ja tämän jälkeenhän on sitten edessä varsinainen – kerta toisensa jälkeen toistuva – koulutus jossa osaamattomat opettavat haluttomille tarpeetonta ja samaan aikaan haluttomat eivät ole tekemässä varsinaista työtään jonka he jo muutenkin osaisivat:

Samaan aikaan kun työntekijät joutuvat pakkokeskittymään pakkohölynpölyyn ei työn vaatimukset suinkaan pienene ja koska työ tehdään pienenevillä voimavaroilla niin vaatimukset tosiasiassa kasvavat:

Koulutuksien seurauksena työntekijät joutuvat täyttämään entistäkin enemmän erilaisia lanketteja sekä tekemään koulutuksesta johtuvia kyselyitä, kirjaamisia, seurantaraportteja ja tilastointeja sillä hölynpöly tarvitsee niitä tehdäkseen kehittämiskoulutuksesta loppulitviikin jonka joku toinen hölynpöly lukee jos kerkiää. Todennäköisesti ei kerkiä sillä hän on itse omalla tahollaan lähettänyt työntekijöille ennakkomateriaalin seuraavaan koulutukseen. Työntekijöille lisääntynyt paperihölynpöly ei ole sinänsä pahinta. Pahinta on se, että se joutuu muuttamaan työmenetelmänsä hölynpölyn – joka ei edelleenkään ymmärrä varsinaisesta työstä mitään – vaatimusten mukaiseksi.

Samaan aikaan organisaatioon on palkattu kolme hölynpölyä lisää. Kaksi suunnittelemaan välttämätöntä organisaatiouudistusta. Eihän edellisestä ole viittäkään vuotta. Ja kolmas siksi että erään virastopösön siskontyttö valmistui lopultakin yhteiskuntatieteitten maisteriksi eikä projektikoordinaattoreita kerta kaikkiaan voi olla liikaa. Nämä kaikki toimenpiteet yhdessä tietysti lisäävät suorittavan tason työn vaativuutta ja samalla vähentävät voimavaroja:

Ja sittenpä tuleekin se organisaatiouudistus ja sehän vaatii jatkuvan sekä loputtoman ”kehittämisen” ohella huomattavan määrän välttämätöntä hölynpölyä. Samalla sairaslomien määrä lisääntyy koska työntekijät alkavat väsyä:

Kierre jatkuu ja jatkuu ja jossain vaiheessa huomataan että suorittava taso on sekä työmäärän että työkalujen puuttumisen – jotka on ”kehittämisen” myötä viety nollaan – vuoksi kerta kaikkiaan kusessa:

Hölynpöly ei jää tilanteessa neuvottomaksi vaan perustaa selvityskomitean tutkimaan sitä, miksi niin hyvät ja moneen kertaan suorittavalle tasolle opetetut teoriat eivät toimi käytännössä. Syynä on selvästi työntekijöitten haluttomuus omaksua uusia, kehittyneitä menetelmiä. Työntekijät tarvitsevat ilman muuta lisää asiaan liittyvää koulutusta sillä mikäli teoria ja käytäntö eivät kohtaa, on vika aina käytännössä ja se tulee ehdottomasti saattaa toimimaan teorian mukaisesti.

Kuinka paljon julkishallinnossamme on hölynpölytyöntekijöitä eli tyhjän paskan hiertäjiä? 100.000? 150.000? Kun mukaan lasketaan verorahoitteiset NGO-organisaatiot niin määrä kasvaa edelleenkin.

Julkishallinnon käsittämättömäksi turvonnut täysin tarpeeton virastopöhö on Suomen taloudelle yksi vaarallisimpia asioita mutta siitä keskustelua on vältetty viimeiseen saakka. Jos maassamme olisi aivan oikeasti toimiva valtamedia niin se nostaisi asian tapetille. Ehkä se jopa kysyisi Järjestelmäpuolueen edustajilta että ”mahdatteko muistaa, mikä on julkishallinnon perimmäinen tehtävä?”.

Toisaalta, valtamediamme itsekin on ollut jo pitkään hölynpölyä puhtaimmillaan. Vaarallista hölynpölyä.