HIKINAUTIT JA RAKKAUS AJAN VIRRASSA

Hikinauteista taas käppäukoiksi muuttuneet Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jatkoivat matkaansa eräänä männäsyksynä kohti Häkälän kuntaa ja siellä sijaitsevaa Jatsinkajauttamankangasta jossa olisi tarkoitus vähän ulkoiluttaa pyssyjä, istua tulilla ja tiedä hänessä vaikka vähän ampuakin. Se ampuminen nyt sinänsä ei ollut se pääasia. Meneehän siinä pyssyn piiputkin likaiseksi. Samalla reissulla oltiin aikaisemmin jo tavattu muuan mystinen tuntematon, mutta hyvä kaveri joskus 1970-luvulta. Ajo eteni tyypilliseen tapaan. Oltiin varsin syrjäisillä seuduilla joissa oli muutamia maataloja mutta ei paljon muuta.

Sekä luonnon kutsu että nikkikset iskivät yhtä aikaa joten Punainen Nissan pysähtyi pienelle levikkeelle. Epäviralliselle sellaiselle. Ei siinä ollut mitään P-merkkiäkään. Eihän Tielaitos – vai mikä sen nimi nyt tällä hetkellä sattui olemaankaan – niitä parkkipaikkoja tänne väsäillyt. Joillain isommilla teillä niitä oli parin kilometrin välein. No, eihän täällä niin paljon liikennettäkään ollut. Siinä kusta lorrauttaessaan ja sen jälkeen voimasavuke Bostonia poltellessaan miehet tuumivat että mikähän levike tämä oikein on. Kun eihän tässä ole kuin häpelikköä…

…jaa, eipä ollut enää. Häpelikkö oli hävinnyt ja levikkeellä oli maitolaituri. Toverukset katsoivat toisiaan mutta huomasivat että miesten habitus ei ollut muuttunut mihinkään. Samanlaisia vanhoja rumia käppäukkoja kuin ennenkin. Ja Nissanin pick-up oli myös entisellään. Tien toiselle puolelle oli ilmestynyt pelto jossa maamies kynti sitä hevosen kanssa. Maitolaiturilla oli nuori mies sarkahousut jalassaan ja jätkäntakki päällä.  Oliskos ollut kahdenkymmenen? Hikinauteiksi jälleen muuttuneet Ykä ja Lötjönen morjestivat häntä mutta huomasivat ettei hän edes nähnyt heitä. Jaahah, tässä oli edessä seikkailu johon hikinautit eivät osallistuisi. Olisivat vaan katselemassa. Jos mentäisiin autoon.

Nuori mies oli tullut maitolaiturille polkupyörällä joka nojasi maitolaiturin seinään. Hän poltteli hermostuneena tupakkia. Taisipa olla ihan vanhaa holkissa poltettavaa Työmiestä. Selvästi hän odotti jotakin ja yhtä lailla selvästi pelkäsi että jos se joku ei tulisikaan.

Mutta tulihan se joku. Hän. Tuo nuoren miehen elämän suuri Hän. Vastakkaisesta suunnasta tuli polkupyörällä nuori tyttö joka myös laittoi pyöränsä nojaamaan maitolaituria vasten. Hame oli pitkä ja pyörä sellainen naistenpyörä. Ei selvästikään eletty vielä minihameaikaa. Eikä varsinkaan farkkuaikaa. Tyttö nousi maitolaiturille nuoren miehen luo ja vanhojen käppäukkojen elämänkokemuksella hikinautit osasivat lukea kehonkieltä. Tässä haettiin ensimmäistä suudelmaa. Ja sellainenhan sitten tuli. Ujo ja arka. Melkein anteeksipyytävä. Mutta sitä seurasi halauksista kaunein. Sellainen… tuttu… hikinauttienkin muistolle… sellainen, joka sai vanhat ja kovettuneet miehet pyyhkäisemään silmäkulmiaan.

Nuorten ihmisten kehonkielestä vanhat ja kokeneet hikinautit osasivat tulkita että tässä oltiin suunnittelemassa erästä avioliittoa. Tositarkoituksella. Ei selvästikään eletty mitään Tinder-aikaa. Eihän noille nuorille ihmisille osannut toivottaa kuin onnea ja suurta menestystä kaikissa toimissaan. Vaikka elettiin selvästi ajassa jolloin hikinautit eivät olleet vielä edes syntyneet. Pariskunta meni omille teilleen, sillä nuorella miehellä oli ilme joka kertoi että hän oli voittanut koko maailman, postiauto kävi tuomassa maitolaiturin vieressä olevaan postilaatikkoon postin ja sitten paikalla kävi pieni ajan pyörre ja maitolaiturin seinään oli ilmestynyt Hankkijan mainos. Näytti olevan vuodelta 1972. Vieressä oli pelto niin kuin ennenkin mutta hevonen oli vaihtunut traktoriksi jonka voimalla isäntä hoiti kyntötöitään.

Maitolaiturille ajoi Pappa-Tunturilla nuori mies. Kun hikinautit katsoivat hänen kasvonpiirteitään he olivat varmoja että kyseessä oli tuon äskeisen ajan virtaan kadonneen pariskunnan poika. Ja pojalla oli samat epävarman nuoren miehen elkeet kuin isällään aikanaan. Työmies oli vain vaihtunut punaiseksi Marlboroksi. Onneksi niiden elkeitten ei tarvinnut kestää kauan sillä toisesta suunnasta maitolaiturille polki pyörällään nuori kaunis nainen. Pukeutuminen hänellä oli jo Kekkoslovakian mallia. Nähtiin samanlainen kaunis näytelmä ja lupaus tulevasta yhteisestä elämästä. Toistensa löytämisen ja toistensa saamisen varmistanut nuori pari jatkoi omille tahoilleen ja ajan pyörre hävitti maitolaiturin.

Paikalla oli enää häpelikköä. Se peltokin kasvoi lepikkoa. Tuo se myöhemmin hikinauttien näkemä nuori pariskunta taisi silloin elää sitä aikaa kun sanottiin että ”Ennen oli suo, kuokka ja Jussi. Nyt on pelto, paketti ja bussi”. Hikinautit toivoivat että tuokin pariskunta olisi saanut elää elämänsä täällä rauhallisella maaseudulla. Ettei heidän olisi täytynyt lähteä Trollhättaniin vääntämään mutteria Volvon liukuhihnalle.

Hikinauteista jälleen käppäukoiksi muuttuneet Ykä ja Lötjönen menivät vielä vetäisemään voimasavukkeet. Siinä he tuumivat että mitähän Kalevi Keihäsen Aikamatkat olivat heille tällä kertaa halunneet näyttää. Ehkä se oli vain muistutus siitä että vaikka elämä on täynnä taistelua, katkeruutta, pelkoa, pettymystä ja surua niin oli siinä onneksi aika ajoin myös tarjolla kauniita hetkiä. Hetkiä, joitten vuoksi kannatti elää. Ja nauttia niistä niin pitkään kun niitä oli.

Käppäukot nousivat autoon ja kaasuttivat kohti tulevaa. Mitähän sekin toisi tullessaan? Ei sitä koskaan tiennyt.