RIKOLLISTA IDENTITEETTIÄ

Törmäsin hiljattain uutiseen, joka liittyy kovasti oman alaani. Uutisen mukaan lastensuojelun asiantuntijoiksi nimetyt akatemiatutkija Timo Harrikari ja valtiotieteen tohtori Elina Pekkarinen vaativat Ylen esittämän Kakola-ohjelman lopettamista. Ohjelmassahan on kuusi alaikäistä aloittelevaa kriminaalia, joita pidetään jonkin aikaa noin niinkun leikisti vangittuna Kakolassa.

Sinä mielessä olen näitten lukeneitten tyyppien kanssa samaa mieltä, että yleensäkin tämmöset tosi-tv:t ovat harvinaisen turhia, ja ilmankin pärjättäisiin vallan hyvin. Aiheesta riippumatta ne tarjoavat tirkistelymahdollisuuden ihmisille, jotka tykkäävät kyttäillä ja juoruta. Lisäksi näihin ohjelmiin pitää keksiä aina uusia ja edellistä höhlämpiä aiheita. Seuraava formaatti on varmaan kymmenosainen sarja kahden kilpakumppanin valmistautumisesta yhdistettyihin nenänkaivelun ja käteenvedon Suomenmestaruuskisoihin elokuussa 2011.

Vaan muuten olenkin sitten näitten asiantuntijoitten kanssa vahvasti eri mieltä. Tämmöinen Kakola-projekti olisi vallan paikallaan, mutta sitä ei tarvitsisi kuvata, ja sieltä ei pääsisi pois, silloin kun haluaa. Silloin näille aloitteleville kriminaaleille, jotka pääosin laitoksista tulevat, saattaisi jopa valjeta, että teoilla todellakin voi olla seuraamuksensa.

Lastensuojeluhan toimii tällä hetkellä juuri niitten oppien mukaan, joita nämä äsken mainitut lastensuojelun ammattilaiset vaativat. Nuorille on varattu valmiiksi uhristatus, eikä heitä pidetä vastuullisina omista teoistaan. Varsinkaan heidän rikostensa vaikutus rikoksen kohteisiin on täysin lapsipuolen asiassa. Lastensuojelu hoitaa nuorta, joka on valmiiksi uhri, ei nuoren uhreja.

Juuri näin esmes tämä Harrikari haluaa että edelleenkin toimitaan, ja hän on kovasti huolissaan toiminnan muuttumisesta johonkin muuhun suuntaan:

Harrikari on huolissaan Kakolassakin näkyvässä rikollisuuden vastuuttamisesta yksilölle siten, että yhteiskuntapoliittiset rakenteet ja lapsiperheiden murentuva asema jäävät piiloon.

Niin. Harrikari on huolissaan rikollisuuden vastuuttamista yksilölle. Asiastahan voi kirjoittaa vaikka kuusitoista tohtorinväitöskirjaa, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että rikoksen tekee aina ihminen eikä yhteiskuntapoliittinen rakenne. Minulla ei ole aiheesta kirjoitettuna ensimmäistäkään väitöskirjaa, mutta sen olen pitkän kokemuksen perusteella pannut merkille, että jos ihminen haluaa elää elämäänsä kusipäänä, niin hän sen tekee. Täysin riippumatta siitä, minkälaisesta perhetaustasta hän tulee. Kaikki laitoksiin sijoitetut nuoret eivät suinkaan tule Itä-Helsinkiläisistä päihdeongelmaisista perheistä.

Harrikari toteaa: ”tämmöisillä ohjelmilla ja tämmöisillä rangaistuksilla saatetaan vahvistaa rikollisen identiteetin leimaa.” Itse en olisi asiasta niin varma. Sen sijaan sellaiselle ihmiselle, joka tieten tahtoen haluaa elää rikollisena, on aina vain hoivaavammaksi muuttuva lastensuojelu kuin sähköä nallissa. Nuori oppii, että hän on maailman keskipiste, hänen pahaa oloaan setvii hänen kanssaan aina enemmän naisvaltaistuva henkilökunta, joka keskittyy (annettujen ohjeitten mukaan) häneen uhrina, jota tulee auttaa. Hänen omien tekojensa seuraamuksiin ei puututa. Hänen sählättyään henkilökunta kuskaa hänen autolla oikeuteen ja sieltä pois, ja hän nimenomaan laitosuransa aikana pääsee aina pois. Hänelle saattaa ropsahtaa ehdollista vankeutta, mutta koska sillä ei ole välitöntä vaikutusta, sillä ei ole vaikutusta ollenkaan.

Hän oppii myös nopeasti, että henkilökuntaa kohtaan voi esittää kaikenlaisia syytöksiä, aivan hatusta keksittynä, ja ne töngitään persjuuria myöten, ettei vain nuoren lainmukaisia tai itse kuviteltuja oikeuksia ei rikottaisi. Näin hän oppii, että hänen sanansa on niin tärkeä, että hän voi pistää halutessaan kokonaisen laitoksen sekaisin. Hän oppii yleensäkin, että virkakoneisto ja yhteiskunta on häntä ja vain häntä varten. Hän ei ole syyllinen tekosiinsa, syyllinen on joku tai jokin toinen. En tiedä, kasvattaako tämä ”rikollista identiteettiä”, mutta siinä ainakin oppii, että tyyppi voi tehdä mitä lystää, eikä seuraamuksia tule.

Tämä näin, koska lastensuojelujärjestelmämme toimii pitkälti juuri niin kuin Harrikari haluaa. Rikollisuutta ei voi, eikä saa vastuuttaa yksilölle. Ikävä idea jutussa on tietysti se, että lopulta rikokset vastuutetaan yksilölle, ja nuori uhrimme lähtee istumaan pitkää kakkua, kun ehdolliset laitetaan lopulta täytäntöön. Tästä olen kirjoittanut jutussa ”Ehdollisista tuomioista”.

Koska minulla ei ole tohtorinpapereita, minulla ei ole tietenkään oikeutta tehdä johtopäätöksiä. Mutta on minulla sentään oikeus esittää kysymyksiä. Joskus 1960 – 1970-lukujen vaihteessa alkoi päästä päättäjän asemiin ihmiset, joitten mielestä autoritäärinen kasvatusmalli ja tiukka sääntöjen noudattaminen eivät palvele kenenkään etuja. Samaan aikaan, yllättäen, alkoi tämä nuoriso-ongelma. Sitten nuoriso-ongelma pikkuhiljaa paheni. Johon nähtiin ratkaisuna se, että kuvioita vielä löysemmälle vaan. Ja nuoriso-ongelma paheni vaan jne.

Voisiko näillä kahdella asialla olla jotain tekemistä keskenään?

Yksi lause pisti erikoisesti silmään:

Harrikari katsoo, että Kakola on yksi esimerkki amerikkalaisen kriminaalipolitiikan tunkeutumisesta suomalaiseen lapsia ja nuoria koskevaan yhteiskuntapolitiikkaan; pelottelun käytännöt leviävät lastensuojelualueelle. Hän kertoo, että ohjelmaformaatti muistuttaa Yhdysvalloissa käytettyä pelottelumenetelmää.

Jep. Niin muistuttaa. Amerikoissahan on viety aloittelevia kriminaaleja elinkautisvankien pitämille oppitunneille, joissa vangit ovat pelotelleet nulikoilta paskat housuun, ja yllättävän moni on alkanut elää ihmisiksi. Vaan tässä tapauksessa tulipalo lienee väärin sammutettu. Ongelman ydin lienee se, että Harrikaria ei miellytä se, että tänne tulee jotain Amerikasta. Koska hän on lastensuojelun ammattilainen, hänen tulee tietää se, että tossa rajan itäpuolella näissä hommissa pelottelu taidetaan myös varsin hyvin, ja mikäli se ei auta, niin toisenlaiset lääkkeet löytyvät vieläkin. Lieneekö sitten niin, että jenkkipamppu tekee kipeää ja venäläinen pamppu kasvattaa.

Muuten, näillä kuudella pojalla, jotka ohjelmaan ovat menneet, saattaa olla selviytymisen mahdollisuuksia. Ihan siksi, että he ovat lähteneet yrittämään. Ne astetta kovemmat jätkät eivät vapaaehtoisesti lukkojen taakse lähde, eivät edes leikillään. Heistä kehkeytyykin sitten ammattirikollisia. Joita laitostemme asukeista tulee varsin vähän. Sen sijaan taparikollisia ja ammattikiinnijääjiä tulee enemmän.