JO JOUTUI ARMAS AIKA

Ollaan kesän kynnyksellä ja kouluissakin ollaan saatu pian taas yksi lukuvuosi rämmittyä. Koronan myötä tietysti touhu meni vielä huomattavasti enemmän rämpimiseksi kuin yleensä. En sinänsä puutu siihen vaan mietin kouluja edelleenkin vaivaavaa syöpää eli koulukiusaamista. Monelle koulukiusatulle oppilaalle etäopetusjakso on ollut suorastaan luojan lahja. He ovat silloin saaneet olla suhteellisen rauhassa. Termi ”kiusaaminen” on sinänsä täysin väärä ja vähättelevä. Oikea termi olisi sadistinen toiseen ihmiseen kohdistuva jatkuva terrori joka repii ihmisen sisältä kappaleiksi ja mitä enemmän ihminen kärsii sen enemmän häntä terrorisoiva sadisti saa nautintoa. Osa selviää siitä, osa ei ja heidän elämänsä on pilattu jo lapsena. Osa tekee itsemurhan.

Itse olin aikanaan koulukiusattu mutta siitä onnellisessa asemassa että kiusaaminen rajoittui nimenomaan kouluun. Vapaa-ajalla omalla asuinalueella ei ollut muita kuin hyviä kavereita ja kevätjuhlassa lauletussa ”jo joutui armas aika”-laulussa oli kiusatulle lapselle aivan erilainen ja astetta mukavampi sanoma kuin muille. Edessä olisi kaksi ja puoli kuukautta täydellisen rauhan aikaa. Jo joutui armas aika, piru vie, todellakin.

Nykyaikana tilanne on näitten hemmetin älyhärpäkkeitten myötä kiusatulle toinen ja terrori jatkuu niitten avulla kouluajan ulkopuolellakin. Yhteistä kiusatulle silloin ja kiusatulle nyt on sen tosiasian ymmärtäminen että kukaan ei auta eikä tosiasiassa edes välitä vaikka muuta selittääkin. Ei varsinkaan koulu jonka ”kiva koulu”-projektit ovat pelkkää puhetta ja opettajanhuoneen hyllylle laitettuja mappeja. Koulu on ollut ja on edelleenkin psykopaattien paratiisi. Koulun ”toimenpiteet” menevät edelleenkin samalla lailla kuin mitä kirjoitin jo vuonna 2007:

Jäljelle jääkin sitten akateemisten ammattilaistemme kehittämät menetelmät eli puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Keskustellaan kiusaajan kanssa ”avoimessa vuorovaikutuksessa”. Kerrotaan kiusaajalle, että lain mukaan ei saa kiusata. Kyselläänpä kiusaajalta itseltäänkin, että kuinka asiaan tulisi puuttua. Pyritään (edelleen keskustelemalla) siihen, että kiusaaja ”tunnistaa omat tunteensa kiusaamistilanteessa ja sitä kautta oppii oman toimintansa herättämät negatiiviset tunteet kiusatussa”. Ehkäpä (edelleen avoimesti keskustelemalla) autetaan kiusaajaa kehittämään empatian tunteitaan. Lopuksi keskustellaan sekä kiusaajan että kiusattavan kanssa yhtä aikaa, naputellaan tietokoneella hieno sopimus että nyt ei enää kiusatakaan ja sitten vielä sutaistaan nimet alle.

Tämän ”avoimessa vuorovaikutuksessa käydyn keskusteluprosessin” aikana kasv.ped.yht.kunt.tiet.selitystiet.ja.piirileikki-ylivälipedagogian maisteri Milla Liimatainen hoksaa itsekin, että tää touhuhan on pelkkää pelleilyä. Kiusattua rääkätään niin kuin ennenkin, ja sattuupa sitten sellaisia tapauksia (mm. Yrjöperskeles on näihin urallaan törmännyt lukuisasti) että nimenomaan tämä rääkätty kaveri otetaan huostaan ja sijoitetaan johonkin laitokseen, jossa on oma koulu. Jotenkin takaperoista.

Sadistinen koulukiusaaja/terroristi oppii näissä istunnoissa että hän voi tehdä aivan mitä hän lystää. Ja terrorisoitu lapsi/nuori puolestaan oppii hyvin nopeasti että järjestelmä ei ole kiinnostunut hänestä eikä hänen hyvinvoinnistaan. Se on kiinnostunut vain ylläpitämistään kulisseista ja siitä illuusiosta että se mukamas tekee jotain, tekee tehokkaasti ja tekee ammattitaitoisesti.

Vaikka alaikäiset eivät tätä blogia juuri luekaan niin hotellin respasta toivotetaan voimia ja jaksamista kaikille koulukiusatuille ja oikein hyvää kesää muillekin. Ja laitetaan uusintana vuonna 2009 kirjoitettu pätkä siitä, kuinka pikkunen poika vietti kesäänsä aikanaan Kekkoslovakiassa. Toivottavasti sellaisia pikkusen pojan kesiä on vielä tarjolla 2010-luvullakin syntyneille:

Sehän oli alkukesää jotain vuonna 1973 tai 1974. Koulut olivat taas kesäksi loppuneet ja pikkupojalle oli tullut vapauden aika, joka osattiin myös taiten käyttää. Siinä olin minä, Perskeleen Ykä ja kaverini Pöntisen Jone. Pari semmosta tavallista räkänokkaa siis. Me oltiin semmosella aukealla, lähellä Pöntisten taloa. Ojitettu se joskus oli, mutta ei siinä kasvanut kuin jonkun verran lepikkoa. Sehän oli Firman maita, niin kuin melkein kaikki kotikunnassamme. Firma oli kai sen muutaman hehtaarin läntin vallan unohtanut.

Meille nöösipojillehan se sopi. Siellä oli kiva pyöriä ja keksiä kaikenlaista puuhaa, mitä nöösipojat nyt yleensäkin tapaavat puuhailla. Kaikenlainen räjäyttäminen oli yksi mielipuuhiamme. Tykinlaukaukset ja kiinanpommit olivat siihen aikaan aivan eri tason jytkyjä kuin sitten parikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin niitä kiinalaisia ylijäämämukamastykinjyskyjä sai ostaa ämpärillisen kympillä.

Siihen aikaan paukut olivat tietysti paljon kalliimpia, eikä sitä rahaakaan niin kauheasti nyrkillätapettavilla ollut. Mutta kun kimpassa kerättiin pennoset, niin paikallisesta osto- ja myyntiliikkeestä sai aina jonkinlaisen arsenaalin mukaansa. Jos ei muuta, niin sitten papatteja. Ei meillä Jonen kanssa sinä päivänä muuta ollutkaan mukana. Papattimatto tietysti purettiin ja jokainen paukku pamautettiin yksi kerrallaan. Sillä tavoin hupia riitti pitkäksi aikaa. Jokainen paukaus maustettiin pikkupojan räkänaurulla. Se vaan kuului asiaan.

Aukean vieressä oli rautatie. Aina kun aukealla käytiin, piti tietysti käydä myös rautatiellä. Eihän siinä loppujen lopuksi ollut kuin kivenmurikoita alla ja liipettejä ja kiskoja päällä, mutta jotakin kumman vetoavaa siinä oli. Se hajukin siinä oli pikkupojan nenään niin kovin kutsuva. Ihan niin kuin siinä olisi ollut tuulahdus siitä isojen ja vahvojen äijien maailmasta, johon mekin aikanaan mentäisiin. Joskus kiskot tuntuivat pitävän humisevaa ääntä. Me painettiin korvat kiskoa vasten ja koitettiin kuulostella, miten kaukana seuraava juna olisi. Lucky Lukessakin tehtiin niin. Tosin Lucky Lukessa ne osasivat sen jotenkin paremmin. Niillä oli Lucky Lukessa kuudestilaukeavat ja kaikki. Meillä niitä ei ollut, mutta meillä oli aseista mahtavin: pikkusen pojan mielikuvitus. Käynti aukealla ja radalla oli aina seikkailu.

Sinä päivänä seikkailua ei tarvinnut kuvitella. Kun me siinä poksauttelimme papatteja yksi kerrallaan, huomasimme rataa pitkin kulkevan meitä kohden sellaisen hökötyksen, jota ennen emme olleet nähneet. Se oli aivan kuin kiskoille nostettu UAZ:in pakettiauto (ainakin armeijan käyneet sällit tietävät mistä on kyse). Mehän tuijoteltiin sitä silmät teevateina ja huomattiin samalla, että sehän jarruttaa. Päissämme tapahtui nopea, pikkupojille tuttu yhtälö, jossa määriteltiin toisaalta uuden asian kiinnostavuus kontra mahdollinen tehdystä tai ainakin suunnitellusta pahanteosta kiinnijäämisen ja remmiapelin uhka. Koska papatteja järeämpää arsenaalia ei tällä kertaa ollut mukana, uteliaisuus voitti.

Häkkyrä pysähtyi ja ulos astui pari VR:n miestä, jotka moikkasivat meitä päin iloisesti ja kysyivät, että mitäs möllit. Normaalin mitästässä-vastauksen jälkeen me kysyimme, että mitä te oikein teette. No miehethän puhuivat tehtävästään, josta yli puolet meni kyllä pään ja hilseen yli, kun tommosten pikkumöllien tekninen käsitystaito tuppaa jäämään sinne polkupyörän tasolle. Sen verran ymmärrettiin, että oli tulossa joku oikein raskas kuljetus ja ne vähän mittailivat radan kestävyyttä. Niin me ainakin se ymmärrettiin.

Hoidettuaan touhunsa miehet kysyivät, että haluaakos pojat ilmaista junakyytiä. Heidän seuraava stoppinsa oli vajaan kilometrin päässä oleva tasoristeys ja he voivat heittää meidät sinne, jos vaan kyyti kelpaa. Eihän meitä kahdesti tarvinnut käskeä. Me hypättiin kyytiin ja istuttiin semmoselle pikkupenkille. Häkkyrä piti aivan tolkutonta meteliä kulkiessaan, mutta ei se meitä haitannut, koska tuo kiskopompannappi oli täynnä kaikenlaista mielenkiintoista mittaria, venttiiliä ja hantaakia. Oltiinhan me molemmat jo oltu junassakin, mutta ei lättähatun vaunussa istuminen tuntuisi tämän jälkeen enää miltään. Mepä pojat oltiin mukana seikkailussa. Paska jäykkänä, mutta silti riemumielin.

Vajaan kilometrin matka ei kestä kuin vajaan kilometrin, joten ilo jäi lyhköseksi. Jotenkin sitä vaan ymmärsi, että kyytiä tuli tämän verran, eikä lisää kannata pyytää. Me kiitettiin ja pokattiin VR:n miehiä ja jatkettiin matkaa jalkaisin. Lähestöllä oli pikkunen puro, jota kutsuttiin Paskaojaksi. Siellä me paukuteltiin loput papatit. Tuumailtiin siinä keskenämme, että kertoiskos kavereille ja päätettiin, että ei kerrota. Ei ne usko kuitenkaan.

Ja totta kai me niille kerrottiin. Ja eihän ne tietenkään uskonut. Mutta oli se silti hieno päivä. Ja hieno kesä. Semmonen pikkusen pojan kesä.

Toivotaan, että nykyiselläkin koulukiusatulla on kaveri. Sillä jaksaa jo pitkälle. Muistutetaan vielä että niillä pojilla jotka elivät pikkusen pojan kesää silloin 1970-luvun alkupuolella oli jotain jota oli kaikilla suomalaisilla silloin. Eli tulevaisuuden toivo. 2000-luvulla syntyneiltä se on viety pois. Ja nykyisin niitä kiusaajia hankitaan tänne jo tuontitavarana ja asiaan liittyvää ongelmaa ei saa sanoa ongelmaksi. Jos kokonaisen sukupolven tulevaisuuden toivon ryöstää typerillä ja vielä tietoisilla päätöksillä niin mitä muuta se on kuin rikos?

Tämmönen moottoriresiina kuskasi pikkusia poikia silloin joskus. Pikkusen pojan kesänä.