KUUTIO OSA IV

Kantakoulu

Vantaan kuutioasuinalue, tuonnempana…

Voi teitä pieniä piruparkoja…

Näin ajatteli Vantaan Kolmannen Kantakoulun luokanopettaja Inka Vilmi jakaessaan kuusivuotisen kantakoulunsa päättäville 22:lle 11 – 12-vuotiaalle oppilaalle päästötodistuksia. Todistuksia, joita kukaan ei heiltä tulisi koskaan kysymään, joilla he eivät tulisi koskaan tekemään mitään ja jotka eivät koskaan johdattaisi heitä mihinkään. Heidän elämänuransa pysähtyisi tähän päivään. He tulisivat tästä päivästä eteenpäin olemaan vain valtavissa kuutioasuntokolosseissa säilytettäviä lihapurkkeja joiden ennenaikainen poismeno olisi liittovaltion Suomi-maakunnalle lähinnä helpotus. Inkalle se oli kuitenkin suuri sääli. Nämä olivat mukavia lapsia joille toivoi pelkkää hyvää. Tietäen, että sitä ei olisi koskaan tarjolla.

Inka oli ollut tämän oppilasryhmän luokanopettaja koko heidän kuusivuotisen kantakoulunsa ajan. Alun perin luokan koko oli ollut kolmekymmentä oppilasta mutta osa oli pudonnut matkan varrella. Osalle – tarkalleen sanoen kolmelle – oli tarjottu mahdollisuus parempaan. Ne kolme olivat osoittautuneet niin lahjakkaiksi oppilaiksi että heille annettiin neljännen luokan jälkeen mahdollisuus siirtyä kantakoulusta Järjestelmäkoulun oppilaiksi jossa he saattoivat jatkaa opiskeluaan. Varsinainen työelämähän oli äärimmäisen pitkälle koneistettu ja automatisoitu eikä varsinaisille duunareille ollut mitään tarvetta mutta näistä kolmesta tulisi aikanaan robottien huoltajia ja valvojia. Siihen tarvittiin vielä ihmisiä.

Järjestelmäkoulu, johon nämä kolme pientä oppilasta siirtyivät oli jaettu kahteen, toisistaan erillisiin osioihin. Nämä tulevat huoltajat olivat sen teknisellä puolella josta tuli juuri noita huoltajia ja samoin suojelu- ja vieläkin tarvittavia terveysalan ammattilaisia. Kaikkein lahjakkaimmat päätyisivät aikanaan opiskelemaan Keski-Euroopan teknillisiin korkeakouluihin. Suomessa sellaista ei enää ollut. Bryssel ei nähnyt tarvetta antaa sen alan korkeinta opetusta pienen alueen sirpalekielellä.

Toinen puoli järjestelmäkoulusta – joka oli varattu vain nomenklaturan lapsille – valmisti oppilaita sitten aikanaan yhteiskuntateologian maistereiksi ja tohtoreiksi joita palkattiin yhteiskunnan joka alueille. Valvomaan ja komentamaan. Olihan mukana tietysti myös opettajakoulutus josta Inkakin oli aikanaan valmistunut. Varsinaista yhteiskuntateologiaa ei otettu opiskelemaan muita kuin poliittis-teologisesti luotettavien perheitten lapsia. Ehkä kyseessä oli osittain taloudellinen päätös sillä kyseiset yhteiskuntateologit edustivat käytännössä uutta ja hyvin suureksi turvonnutta sekä täysin tarpeetonta aatelisluokkaa joille piti etsiä aina uusia hyvin palkattuja suojatyöpaikkoja. Saattoi sanoa että liitovaltio-Suomessa ei vallinnut enää edes luokkajako vaan kastijako.

Etnisillä erityisalueilla taas oli aivan oma koulujärjestelmänsä. Inkalla oli sellainen käsitys että noilla alueilla oli joko koraanikouluja tai sitten siellä ei käyty kouluissa ollenkaan vaan elettiin jonkinlaisessa anarkiassa. Noista alueista ei paljoa tiedetty muutenkaan sillä ne olivat käytännössä täysin itsenäisiä, joskin Suomella oli vastuu niiden elättämisestä.

Inkan luokasta kolmelle lapselle oli siis annettu mahdollisuus nousta pois kuutioasunnosta. Ei ehkä kovin korkealle mutta kaupungin yksiöön kuitenkin. Luokasta viisi oli pudonnut pois kokonaan. He eivät olleet sopeutuneet koulun normeihin eivätkä järjestyssääntöihin ja heillä oli käytöshäiriöitä joita ei voinut hyväksyä. Yhteiskunta ei antanut monta varoitusta joten heidät oli potkittu koulusta kokonaan eikä kukaan ollut enää kiinnostunut heistä. He saattoivat asua vanhempiensa kanssa kuutiossa kunnes olisivat kuudentoista iässä täysi-ikäisinä oikeutettuja omaan sosiaaliapuun ja muutaman kuution loukkoonsa. Jos heidän vanhempansa kuolivat ennen sitä kuudentoista ikää heille annettiin mahdollisuus siirtyä valtiolliseen laitokseen jossa heidät pidettiin piikkilangan takana täysi-ikäiseksi saakka. Vankilahan se tosiasiassa oli.

Suurin osa ei siirtynyt ja heistä tuli katulapsia jotka elivät pääkaupunkiseudun alla sijaitsevassa laajassa tunneliverkostossa ja pärjäsivät miten kuten. Yleensä huonosti. Valtio ei sinänsä ollut heistä kiinnostunut mitenkään. Tarjosi se sentään mahdollisuuden yhteisruokailuun ja peseytymiseen siihen halukkaille mutta pääosin nuo tunnelirotat pysyivät hengissä ryöstelemällä. Ryöstelyä he käyttivät pääosin huumeitten hankkimiseen ja huhu kertoi että liittovaltio aika ajoin toimitti tunnelirotille tavallista vahvempaa heroiinia joka tiesi välitöntä hengenlähtöä. Apuharvennusta.

Ryöstelystään rysän päältä kiinni jääneet tunnelirotat kuljettivat järjestystä pitävät sotilaat aiemmin mainittuihin laitoksiin. Suomessa järjestystä pitävät liittovaltion sotilaat olivat espanjalaisia. Suomalaisen palkka-armeijan miehistö puolestaan yritti pitää järjestystä yllä Belgian Valloniassa. Vieraisiin kansoihin oli helpompi käyttää kovia otteita joten ammattiarmeijaa kierrätettiin.

Inka oli sinänsä ihmetellyt että niinkin moni tästä hänen kuuden vuoden luokastaan ei sopeutunut. Yleensä pudokkaita oli vain yksi. Maksimissaan kaksi. Sillä oppilaat pitivät koulusta. He olivat tottuneet kuutioelämän äärimmäiseen tylsyyteen ja koulussa oli kuitenkin ohjelmaa. Ainakin jonkinlaista. Lisäksi siellä oli päivittäinen ruokailu. Se tietysti koostui pelkistä puuroista ja velleistä. Mutta lisäksi sen mukana oli aina energiamehu joka sisälsi uudentyyppistä synteettistä novokofeiinia joka joskus aikanaan olisi tulkittu huumeeksi. Se piti oppilaat pirteänä.

Kantakoululaiset – niin kuin kuutiomassiivien asukkaat yleensäkin – söivät tietysti pelkkää kasvisruokaa. Ei tietoisesta valinnasta vaan siksi ettei muuhun ollut varaa eikä muuta ollut tarjolla. Valtiovalta pyrki tietysti lisäämään tarjolla olevaan kasvisruokaan tiettyjä välttämättömiä ravintoaineita mutta Inka oli silti pannut merkille että hänen pitkän opettajanuransa aikana lasten pituuskasvu oli edellisiin sukupolviin verrattuna pysähtynyt ja kääntynyt laskuun. Muutenkin vaikutti siltä että lapset kärsivät monenlaisista puutostiloista. Jopa älykkyyden tasossa oli selvää pudotusta.

Nomenklatura puolestaan söi lihaa surutta. Aikanaan sillä oli ollut muotina veganismi mutta näytti siltä että kyseinen veganismi oli ollutkin vain oman edistyksellisyyden ja tietynlaisen ylemmyyden osoitus. Nyt ylemmyys osoitettiin rahvaaseen verrattuna monipuolisemmalla ruokavaliolla. Koska rahvas oli vegaaneja pakosta ja rahvasta oli nomenklaturaan nähden valtavan paljon enemmän saattoi Suomen liittovaltiomaakunta ylpeänä mainostaa olevansa yksi maailman vähiten lihaa syöviä ja sitä myötä ilmastovastuullisimpia alueita. Inka itse ei kuulunut varsinaisesti nomenklaturaan mutta työssäkäyvänä hänellä oli varaa syödä lihaa pari kertaa viikossa. Ja hänellä oli sentään pieni kahdenkymmenen neliön kaupungin yksiö jossa asua.

Kuutiomassiivien tylsyyttä vastaan olivat monet vanhemmat pyrkineet järjestämään jonkinlaista ohjattua toimintaa mutta varojen puutteen ja viihdetarjonnan näivettämän mielikuvituksen vuoksi se oli varsin vaikeaa. Lisäksi kaikki alaikäisille tarjotut valtion virkakoneiston ulkopuolisten tarjoamat harrastukset tuli hyväksyttää toimintavalvojalla joka valvoi kaikkea harrastustoimintaa. Kyseiset toimintavalvojat palkattiin valmistuneista yhteiskuntateologian maistereista.

Varsinaisesti kantakoulun opetussuunnitelma oli yksinkertainen ja se pohjautui tarpeeseen tai oikeastaan sen puuttumiseen. Niitä muutamaa onnekasta lukuunottamatta jokainen kantakoulun luokka koostui lapsista jotka oli jo etukäteen tuomittu elämään elämänsä muutaman kuution loukussa yhteiskunnan niukalla tuella. Automatisoidussa yhteiskunnassa heille ei ollut tarvetta joten heille tarjottiin elatus ja ihmissäilytystila. Ei muuta. Elämän sisällön toi viestittimien – joita jaettiin ilmaiseksi – tarjoama turruttava viihdetarjonta sekä huumeet joita saattoi ostaa halvalla kaupasta.

Ei sellaiselle ihmisryhmälle tarvinnut suuren suuria koulutuksia tarjota. Kuusi vuotta riitti. Kaksi ensimmäistä vuotta Inka opetti lapsia lukemaan ja kirjoittamaan sekä yhteen- ja vähennyslaskua. Onneksi joku – se kuuluisa joku – opetushallituksessa oli päättänyt että opetus tehdään vielä vanhalla kynä-, paperi- ja kirjamenetelmällä eikä pelkästään viestittimellä jota nämä lapset olivat oppineet käyttämään jo hyvin pienenä. Pelejä kun saattoi pelata vaikkei osannut edes lukea ja hymiöt sekä emojit alkoivat korvata kirjoitetun tekstin. Kahtena ensimmäisenä vuonna tarjolla oli myös paljon oppimista leikin ja opetusanimaatioitten kautta. Leikkien ja animaatioitten sisältö oli luonnollisesti opetusta valvovan feminiittajärjestön tekemää ja hyväksymää.

Kolmantena vuonna jatkettiin siitä mihin kaksi ensimmäistä vuotta päättyi ja mukaan tuli kertolasku. Vieraita kieliä ei nähty tarpeelliseksi opettaa sillä viestittimien tulkkausohjelmat toimivat jo lähes sataprosenttisesti eivätkä nämä muurahaiskansalaiset koskaan Suomesta poistuisi muutenkaan. Mitäpä he kielitaidolla tekisivät? Sen sijaan jo kolmannella luokalla alettiin opettaa yhteiskunnallista tietoa liittovaltion hyvyydestä ja välttämättömyydestä sekä siitä kuinka hyvin se kansalaisiaan – pienimpiäkin – kohteli. Inkalla oli hyvin vaikeaa pitää näillä oppitunneilla naamaa peruslukemilla mutta siihen auttoi tieto että kaikissa luokissa oli tallentava kameravalvonta ja ja tallennusjärjestelmää valvova algoritmi löytäisi heti vääriä sanoja, lauseita ja termejä jos niitä esitettiin. Kannatti siis pitäytyä sataprosenttisesti vallitsevassa opetussuunnitelman opetuksessa. Vaikka se vastenmieliseltä tuntuikin.

Viidentenä vuonna tuli mukaan jakolasku ja sekä viidennen että kuudennen luokan opetusmateriaali sisälsi aina enemmän yhteiskunnallista opetusta. Oppilaille tehtiin selväksi että heidän elämäntilanteensa pienissä kuutioloukoissa samaan aikaan kun etnisillä erityisalueilla asuttiin paljon tilavammissa asunnoissa oli yhteiskunnallista ja historiallista oikeudenmukaisuutta. Valkoinen rotu oli sortanut kaikkia muita rotuja niin kauan ja niin julmasti että nyt maksettiin aikeisemmin otettua kunniavelkaa. Oppilaitten tulisi olla ylpeitä siitä, että he olivat sen velan maksajia ahtaassa, köyhässä ja tarkoituksettomassa elämässään.

Inka tiesi hyvin että ei kyseinen opetus mennyt oppilaille läpi ja hän itsekin lateli opetuksen tylsällä ja monotonisella äänellä. Äänenpainoja algoritmi ei sentään vielä pystynyt erottelemaan. Erityisen vastenmielistä hänen oli kertoa kuudennella luokalla liittovaltiokansalaisen oikeuksista. Joihin kuului kuusitoista vuotta täytettyä huumeiden käyttö. Liittovaltio ei taannut tilaa eikä yltäkylläisyyttä mutta takasi se sentään puoli-ilmaisen alkoholin, kannabiksen ja heroiinin. Yliannostukseen kuolleet kuutioasukkaat eivät olleen hallinnolle ongelma vaan siunaus. Olipa taas yksi elätettävä vähemmän.

Inka teki parhaansa opettajana mutta kaikkiin oppilaiden kysymyksiin hän ei uskaltanut vastata. Olihan häneltä kyselty niistä Pimeistä Maista. Täysin yhteiskunnasta erillään elävistä ihmisistä. Hän tiesi että ne olivat olemassa ja niissä asui hyvinkin miljoona suomalaista. Eikä ensimmäistäkään etnisesti edistyksellistä. Suomalaisia jotka pärjäsivät. Niukasti ehkä, mutta saivat elää vapaina.

Mutta hän ei uskaltanut sanoa oppilaille Pimeistä Maista mitään. Se saattaisi johtaa käskyyn tulla rehtorin huoneeseen. Ja siellä häntä odottaisi rehtorin lisäksi feminiitta joka sanoisi:

- Liittovaltiokansalainen Inka Vilmi. Olemme saaneet tietoomme teidän levittävän liittovaltion ja intersektionaalisen feminismin vastaista separatistista propagandaa. Sen vuoksi…

Niin. Sen vuoksi. Parhaassa tapauksessa hän menettäsi työnsä ja päätyisi samanlaiseksi kuutiomuurahaiseksi kuin oppilaansa. Huonommassa tapauksessa hän joutuisi loppuiäkseen eristysleiriin joita virallisesti ei ollut olemassakaan mutta poliisituttavansa kautta hän tiesi että niitä oli. Eikä niistä päässyt koskaan pois.

Inka jakoi todistuksia. Lapset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa mikä tarkoitti että tavalliset vaatteet olivat pestyjä. Häntä kävi noita lapsia niin sääliksi. Sillä olihan hän itsekin kotoisin kuutiosta. Hänelläkin oli ollut hyvä opettaja joka oli kannustanut häntä lukemaan kantakoulussa itselleen niin hyvät numerot kuin mahdollista. Hän oli onnistunut. Yhtenä harvoista. Tämän luokan ne harvat olivat siirtyneet järjestelmäkouluun kaksi vuotta sitten. Heillä kaikki oli enää itsestä kiinni.

Mutta näillä pienillä lapsilla ei ollut mitään toivoa. He olivat vain lihaa varaston hyllyllä. Koko loppuelämänsä. Humanismin supervaltiossa.