HIKINAUTIT JA TUNTEMATON KAVERI

Eräänä syksynä, jossain päin Suomea…

Tie. Siinä se on mainio keksintö. Se mahdollistaa ihmisen liikkumisen kätevästi paikasta toiseen ilman että joutuu rämpimään pitkiä matkoja läpi korpien ja soitten tavaroitaan satularepussa kantaen tai purilailla kiskoen, ähkien ja kiroillen. Sitten kun aikanaan keksittiin se autokin niin jopa kaikenlaiset äijänräähkät pystyivät siirtymään satoja kilometrejä paikasta toiseen suhteellisen vähällä vaivalla.

Äijänräähkät, niin kuin vaikka tässä tapauksessa Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jotka ajoivat eräässä suomalaisessa välivähäpohjoiskeskisessä kunnassa ja kurvasivat punaisella Nissanin pick-upilla pienelle levikkeelle. Miehet nousivat ylös autosta valitellen vanhuuden mukanaan tuomaa väistämätöntä jäykkyyttä joka oli siirtynyt olennaisista paikoista selkään. Totesivat väärän paikan jäykkyyteen että sehän ei ole enää vika, vaan ominaisuus ja panivat palamaan voimasavuke Bostonit. Vielä ei suinkaan oltu perillä. Matkaa oli jäljellä. Päämääränä oli Häkälän kunnan Turpaanpuottamanjärvellä sijaitseva mökki josta lähdettäisiin sitten metsästämään Jatsinkajauttamankankaalle.

Levikkeen vieressä oli jonkin verran alamäkeä jonka pohjalla näkyi jo sammaloituneita sokkeleita ammoin puretuista taloista. Olipa mäessä vanhaa tienpohjaakin jolle oli alkanut kasvamaan häpelikköä kun luonto otti takaisin sen, minkä oli joskus aikaisemmin ihmiselle menettänyt. Lötjönen veteli toksisen maskuliinisia voimasavuja ja osasi siinä samalla kertoa:

- Satun yhden tuttavan kautta tietämään että tuossa mäen alla on aikanaan ollut puolen tusinaa rintamamiestaloa. Tai oikeastaan jo ennen sotia rakennettuja samanlaisia tyyppitaloja. Ne ei ollut omakotiasuntoja vaan kuuluivat täällä pitkään toimineelle suurelle sahalle. Näissä asusteli sahan työläisiä perheineen. Ne purettiin joskus 1980-luvun lopulla ja tarkoitus oli rakentaa tilalle rivitaloja mutta sitten tuli se Suuri Lama, saha meni nurin, kunta sen mukana ja suunnitelmat sen myötä.

Ykä totesi tähän:

- Kyllähän nää tämmöset firman talot on mullekin lapsuudesta tuttuja. Se lama vaan oli kyllä saatanallis-perkeleellistä aikaa ja suomalaisesta sielusta katkesi silloin se tietty säie. Tai ainakin sen päättävistä kerroksista. Joskus aikanaan 60.000 työtöntä oli hätätilahallituksen paikka. Nyt sadat tuhannet työttömät on vaan tilastoluku ja unohdettava painolasti jonka tilalle halutaan osaajia siitä suunnasta mistä ei osaajia taatusti tule. Elätettäviä pelkästään. Suomalaista ihmistä ei ole valtakoneistolle enää olemassakaan.

Miehet sammuttivat savukkeet, kääntyivät Nissaniin päin ja huomasivat sen muuttuneen kahdeksi 1970-luvun pitkäsatulaisiksi Tunturi-polkupyöriksi. Sitten he katsoivat toisiaan:

- Hä-hää, mehän ollaan kymmenvuotiaita nulikoita. Sinänsä aika mukavaa vaihtelua että tää bassobaritoniörinä nousee Geddy Leen oktaaveille näin vuosikymmenten jälkeen.

Niinhän he olivat. Kekkoslovakian nulikoita. Tukka reilusti yli korvan, melkein leukaan saakka. Partaahan nulikoilla ei ollut muutenkaan. Päällä leveälahkeiset farkut ja farkkutakki sekä päässä pitkälippainen lippis, lippa tietysti muodinmukaisesti taaksepäin. Ja jalassa Retu-kengät sekä selässä reput. Hikinauttien varustus oli valmiina uuteen seikkailuun. Mutta mikä se olisi?

- Moi, jätkät! Tulkaa sisään!

A-haa. Ne tyyppitalot olivat palanneet ja heitä lähimmän talon rappusilla vilkutti heidän laillaan kymmenvuotias poika. Täysin vieras, mutta silti hänessä oli jotain tuttua. Ja Kalevi Keihäsen Aikamatkat olivat lähettäneet ökkötölöhölököttimellä hikinauttien mieleen tiedon, että poika oli nimeltään Jone. Sekä myös tiedon, että Jone oli heidän kaverinsa. No, eihän siinä muuta kuin sisään vaan.

Talohan oli tyypiltään hikinauteille kovin tuttu puolitoistakerroksinen. Tuulierkkeri ja sitten eteinen josta läksi raput ylös. Siellä epäilemättä oli Jonen huone mutta pitihän sitä ensin käydä esittäytymässä. Jonen äiti oli puuhaamassa keittiössä jotain.

- Äiti, jätkät tuli!

Ja kohteliailta kymmenvuotisilta / melkein kuusikymppisiltä hikinauteilta oli lähtenyt jo lippalakki päästä niin kuin asiaan kuuluu:

- Päivää.

- Päivää.

Jonen äiti hymyili ja totesi:

- Minä tässä väsäilen vähän lämpimäisiä. Ne on jonkun ajan päästä valmiit. Joiskos pojat kahvit sitten?

- Joo, kiitos.

Jonen huone oli yläkerrassa niin kuin veikattiinkin. Suurin osa yläkertaa oli ullakkoa mutta Jonella oli mukava ehkä kahdeksan neliön lukaali. Mitäs pikkupoika sen enempää tarvitsikaan? Katossa oli lentokoneiden pienoismalleja. Seinällä Suosikki-lehdestä saatuja bändijulisteita jotka oli kiinnitetty silloin uudella keksinnöllä eli sinutarralla. Ja hyllyssä – voi jepa – matkalevysoitin. Ykä ja Lötjönen silloin aikanaan nauttivat rock´n´rollista vain radiomankalla c-kasetille äänitetyistä kappaleista joita tuli Nuorten Sävellahjassa. Täähän oli luksusta tää. Ja Jone otti vielä Sladen levyn Sladest. Ei tarvinnut edes kysyä että pannaanko soimaan. Mitäs kuvittelisit? Jone aukaisi levarin, asetti levyn soimaan ja levarin kantena toimineesta kaiuttimesta alkoi tulla Cum On Feel The Noize.

- Ne sanoo, että ei tolla Noddy Holderilla ole vahvistimet kuin muodon vuoksi. Ei se niitä oikeesti tarvii.

Ei se niitä tarvinnutkaan vaan karjui lehdetkin puusta. Ja sitä rokkia oli kiva kuunnella kun siitä englanninkielestä ei pikkupoikana ymmärtänyt mitään. Kun se englannin kielen taito oli tasoa mii tartsan, juu jane. Se Led Zeppelin-yhtyeenkin hitin Whole Lotta Loven kertosäe kuulosti kekkoslovakialaiselle möllille että Ö hölö hölölö lö. Ja Slade lausuttiin tietenkin Slade eikä Sleid.

Sitten oli vuorossa protokollan mukainen karkkien jako ja vaihtaminen. Jonella oli Jenkki-purkkaa. Niitä viiden tyynyn pötköjä. Nyt hikinauttien reput tulivat mukaan. Mitäs Ykällä… joo, merirosvorahoja. Ja Lötjösellä puolestaan lakritsitupakoita. Niitä Pamel-merkkisiä. Niillähän saatiin homma toimimaan ja seuraavaksi oli tietysti vuorossa pikkupoikien lainauspalvelu. Pikkupojat tiesivät että suomalaista korkeakirjallisuutta ei tarvinnut jokaista kappaletta ostaa eikä siihen varaakaan ollut mutta niitä saattoi sitten lainata kavereilta. Jone sanoi:

- Mulla olis tässä Bustereita ja Zoomeja. Ja pari Mustanaamiota.

Ykä kaiveli reppuaan:

- Kolme Shokkia. Ja sitten yksi Cocco Bill.

Lötjönen kaiveli puolestaan kirjallisuusvalikoimaansa.

- Kaksi ilmojen Korkeajännitystä ja yksi Battler Britton.

Lainausprotokollat suoritettiin ja siirryttiin seuraavaan osioon. Eli lätkäkortteihin. Ei niihin myöhemmin muotiin tulleisiin NHL-kortteihin vaan levyjenkkipurkan myötä myytäviin oheistuotteisiin.

- Mulla olis Aleksander Maltsev, Börje Salming ja Timo Turunen.

- Mulla olis Jiri Holecek, Vellu Ketola ja Hexi Riihiranta.

- Ja mulla olis Vladislav Tretjak, Vaclav Nedomansky ja Antti Leppänen.

Samalla rapusta kuului Jonen äidin ääni:

- Tulkaas pojat sumpillen!

Ja sinnehän mentiin. Raput alas. Ja haisteltiin että oliko ne lämpimäiset tuoretta pullaa… ei ollut pullaa… vaan… voi juma örtsy…

Keitinpiirakoita.

Toki kymmenenvuotiaat / liki kuusikymppiset hikinautit eivät voineet sanoa että tuota herkkua ei ole tullut syötyä kymmeniin vuosiin. Mutta voi että niitä oli ilo äyskäröidä ääntä kohti. Kahvikin oli tietysti vanhaa kunnon pannukahvia ja kannussa oleva kahvimaito punaista kulutusmaitoa. Elettiin sentään aikaa jolloin kevytmaito meni nippa nappa ja rasvaton maito oli pilattua maitoa, suolistorikos ja huono vitsi.

Keittiön radiossa Yleisradion rinnakkaisohjelma soitti Irwinin iskelmää Vain Elämää ja Jonen äiti hyräili sitä hiljakseen siinä samalla. Eihän Kekkoslovakialaiset osanneet aavistaa että termiin Vain Elämää tulisivat myöhempien aikojen suomalaiset kyllästyneet pahemman kerran. Mutta eihän se Irwinin vika ollut millään muotoa.

Tässähän olisi viettänyt aikaa pitempäänkin mutta Keihäsen Aikamatkojen ökkötölöhölökötin ilmoitti hikinauteille että oli aika siirtyä takaisin joskus vuodesta 1974 masentavaan nykypäivään. Niinpä kaljupää-turaparta / siloposki-pitkätukkahikinautit kiittivät Jonen äitiä kauniisti. Jonen äiti antoi vielä Lötjöselle muutaman keitinpiirakan voipaperiin käärittynä ja totesi:

- Ottakaas mukaanne… kun selvästi ette noita vähään aikaan ole syöneet…

- Juu… ei ainakaan… tota noin… puoleen vuoteen… mutta kiitos kovasti.

Toverukset kiittivät ja pokkasivat, niin kuin kuuluukin, siirtyivät ulos ja pian Tunturin fillarit sulautuivat yhteen ja muuttuivat jälleen punaiseksi Nissanin pick-upiksi. Talostakin oli jäljellä taas enää pelkkä sammaloitunut sokkeli. Kymmenvuotiaat hikinautitkin muuttuivat taas liki kuusikymppisiksi käppäukoiksi. Lötjönen raapi päätään josta hiukset olivat kaikonneet ja tuumi:

- Eihän me oikeasti tunnettu tuota Jonea. Vai tunnettiinko me?

Ykä kaiveli rintataskusta voimasavuke Bostonia ja tuumasi:

- Ehkä me tunnettiin. Ehkä Jone oli menneisyyden kaiku. Jonkinlainen keskiarvo niistä hyvistä kavereista joita meillä silloin aikanaan oli. Niistä harvoista. Eihän niitä paljon ollut. Vaan onkos sulla niitä keitinpiiraita vielä? Olis meinaan ykkösluokan matkaevästä loppureissulle.

Lötjönen kaivoi voipaperiin käärityt keitinpiirakat esille mutta ne muuttuivat samantien pölyksi ja sitten suorastaan sumuksi joka hävisi tuulenpuuskan myötä kaukaisuuteen.

- Vaan jos niissä oli niitä vanhan ajan järjen siemeniä? Tuuli käy pohjoisesta. Jos ne lentäisivät sinne Helsinkiin saakka? Siellähän niitä eniten tarvittaisiin. Jos tämä oli menneitten aikojen salakavala järkimiinoitus nykyajalle?

Toivotaan näin. Eihän mikään ole mahdotonta, vaikka moni asia onkin äärimmäisen epätodennäköinen. Näin totesivat hikinauteista taas käppäukoiksi muuttuneet miehet ja siirtyivät autoon. Turpaanpuottamanjärvelle oli vielä matkaa. Mutta matka oli ainakin alkanut lupaavissa merkeissä.