VIIMEINEN HILIPATA

Tapahtuma-aika: Joskus kuluvan vuosisadan puolessa välissä.

Tapahtumapaikka: Huitsinnevadan puoleinen Lälläveden ranta, Pinnanmaan maakunnassa paikassa joka tunnettiin joskus Suomena

*

Hilipatamies heräsi pienellä mökillään Lälläveden rannalla aamulla aikaisin ilman kelloa. Eihän hän kelloa tarvinnut, sillä hän lähenteli iältään jo seitsemääkymmentä. Ei sen ikäinen enää paljoa unta tarvinnut. Oli perjantainen aamu, ja heti herättyään hän muisti, että nyt on paljon työtä tehtävänä. Ensin hän kuitenkin keitteli kahvit, joka oli nykyisin onnettomien eläkkeitten varassa riutuville eläkeläisille kovin kallista, mutta eihän hän rahaa tämän viikonlopun jälkeen enää tarvitsisikaan. Kahvin kanssa hän otti särpimeksi ruisleipää ja salaporukan kanssa ampumaansa kuivattua hirvenlihaa.

Hilipatamies siirtyi kahvittelemaan ja evästelemään mökin pienelle kuistille. Tuttu orava tuli kuikuilemaan häntä läheiseen mäntyyn, ainakin hän uskoi, että se oli joka kerta sama Kurre. Hän heitti oravalle muutamat leivänmurut männyn juurelle, ja ne katosivat nopeasti parempiin suihin. Juotuaan ja syötyään hilipatamies sytytti kessun, jonka lehtiä hän oli itse mökillään kasvattanut (tupakkahan oli Suomeksi joskus kutsutussa paikassa kielletty jo parikymmentä vuotta aikaisemmin) ja vajosi hetkeksi muistoihin. Hän tiesi, että nyt oli niitten aika.

Hänet oli tunnettu Hilipatamiehenä jo kymmeniä vuosia, mutta harva nykyisin muisti, mistä nimitys alun perin tuli. Musiikki oli ollut Hilipatamiehelle aikanaan ammatti. Hän soitti haitaria 2010-luvun lopussa Suomessa suuren menestyksen saaneessa Leipäläpi-yhtyeessä. Yhtye soitti suomalaiskansallista heavyä. Perinteisten rock-instrumenttien lisäksi yhtyeessä oli ollut haitari, kaksi sähkökanteletta, sähkomandoliini ja jopa sähköinen tuohitorvi, jonka bändin elektroniikkanerot olivat saaneet viritettyä sellaiseksi, että se soi vireessä eikä ollut pelkkää törinää.

Voi juma örtsy, että sähkötuohitorvisoolot olivat olleet mahtavia, kun ne vedettiin styrkkarin läpi ja efektoitiin säröllä, flangerilla ja wah-wahilla. Eikä ne olleet ollenkaan hassumpia ne Hilipatamiehen haitarisoolotkaan. Yhtye oli hyvin suosittu useamman vuoden ja jokainen bändin levy möi platinaa.

Yhtyeen jäsenen soittivat kovasti suomalaiskansallista heavyä, joka oli maustettu kovasti kansallismielisillä sanoituksilla. He olivat myös muutenkin kovasti kansallismielisiä, ja kun Euroopan Virkamiesdiktatuuri perustettiin ja Suomi muutettiin oikeaoppisen kulttuurikokeilun ylijäämän säilytyspaikaksi, he liittyivät Huitsinnevadan suojelukaartiin.

Ja siihen loppui raskas hilipata. Tietokonemiehet olivat kehittäneet niin sanotun Jumala-avaimen, joka purki tietokoneviestinnästä kaiken suojauksen ja paljasti tarkkaan, mistä viestit olivat tulleet. Vaikka keksintö oli yhdysvaltalainen, niin U.S. of A. päätti, että se ei ota järjestelmää käyttöön. Ihmisoikeudellisista ja sananvapaudellisista syistä. Samoin päätti myös Venäjä. Syynä oli tosin se, että järjestelmän kautta saadun informaation määrä on niin suuri, että ei sitä ehditä millään purkaa.

Euroopan Virkamiesdiktatuurilla ei ollut tällaista ongelmaa. Jumala-avain otettiin käyttöön ja sähköpostiviestintää apunaan käyttäneitten suomalaisten suojelukaartien toiminta lässähti kuin veteen heitetty tupakantumppi, ennen kuin se oli ehtinyt edes kunnolla organisoitua, saati sitten ampua ensimmäistäkään laukausta.

Hilipatamies muisteli matkaansa vankivaunussa, jossa hänellä oli ollut seuranaan eräs Ykä. Ykä oli Hilipatamiestä parikymmentä vuotta vanhempi, mutta silti pitkäaikainen kaveri Hilipatamiehen kanssa. Ykä oli ollut Huitsinnevadan suojelukaartin puuhamiehiä, jä hänelle tuli kahdentoista vuoden tuomio rankemmassa vankilassa. Ykä vietiin pois vaunusta ennen Hilipatamiestä, sillä raskaampi vankila oli matkan varrella aikaisemmin. Lähtiessään Ykä löi kouraa, ja sanoi, että älä muistele pahalla. Puoli vuotta myöhemmin Ykä oli kuollut vankilassa. Sanoivat syyksi keuhkoveritulpan.

Hilipatamies istui itse viisi vuotta. Kun hän vapautui, hän huomasi, että Suomi on varsin erilainen kuin ennen. Suomen nimikin oli muuttunut Helsingin Piirikunnaksi. Tämä ei ollut Hilipatamiehen suurin murhe, sillä vankeutensa aikana hän oli menettänyt perheensäkin. Hänen vaimonsa otti eron ja meni kimppaan Tampereen Yliopistossa toimivan soveltavan spedestetiikan tohtorin kanssa. Se ei tosin häntä hirveästi auttanut, sillä molemmat kuolivat Hervannan mellakoissa, joissa kuoli kaikkiaan 186 ihmistä. Vaimon viimeinen huuto oli ollut, ”mutta mehän rakastamme teitä”.

Hilipatamiehen lapset syyttivät isäänsä äidin kuolemasta ja hylkäsivät hänet. Hilipatamiehen poika luki itsensä selitteläätiön ja sovelletun eurooppalaisen virkamiesoikeustulkinnan tohtoriksi, ja oli saavuttanut huomattavan uran Brysselissä. Tytär oli katkaissut yhteyden isäänsä kokonaan ja mennyt naimisiin kunniauussuomalaisen miehen kanssa. Hän toimi nykyisin monikulttuurikeskuksen projektisihteerinä. Tosin sitähän kutsuttiin nykyisin saavutetun kulttuurin keskukseksi. Vain kerran hän lähetti isälleen valokuvan hänestä ja lapsestaan, josta Hilipatamies totesi, että tuo muistuttaa vanhempana koko lailla Robert Mugabea.

Hilipatamies palasi ammattimuusikoksi. Leipäläpi-yhtyeen toiminta oli kielletty, joten se ei sinänsä ollut enää vaihtoehto. Tai eihän sitä varsinaisesti kielletty ollut, mutta eurooppalaiset levy-yhtiöt, jotka olivat monopolisoituneet yhdistyneen EPMC:n (European Popular Music Corporation) alle, eivät enää suostuneet julkaisemaan minkäänlaista mahdollisesti väärintulkittavaa kansallista musiikkia, ja Jumala-avain sattumoisin karsi samankaltaisen materiaalin netistä suurinpiirtein heti, kun se sinne ladattiin.

Kun raskas hilipata oli vaiennut, siirtyi Hilipatamies tanssimuusikoksi. Jostainhan se leipä piti repiä. Ympäri Pinnanmaata ja vähän muuallakin suosittu tanssiorkesteri Ylermi Vilvatväinen & Hässitty Käsitys otti hänet mielellään soittamaan haitaria, ja siitä Hilipatamies sai leipänsä kolmeksi seuraavaksi vuodeksi.

Valitettavasti vain tanssiorkesterin kannalta Helsingin Piirikunnassa palautettiin oppiaineeksi kansalaistaito, joka oli hieman erilaista kansalaistaitoa kuin joskus 1970-luvulla. Kansalaistaidon opinnäytetyönä tuli suorittaa ideologisesti oikealla tavalla kansalaistottelemattomia operaatioita, ja sen seurauksena kaikki suomalaiset tanssilavat paloivat noin puolessa vuodessa. Tämän lisäksi EPMC:ssä ryhdyttiin miettimään, että onko tuo ”Hässitty Käsitys” mahdollisesti jonkun sortin zwidduilua järjestelmää kohtaan ja siihen loppuikin Ylermi Vilvatväisen, Hilipatamiehen ja kumppaneitten ammatillinen musiikillinen ura.

Tämän jälkeen Hilipatamies asustelikin loppuelämänsä pienellä kesämökillään, joka hänelle oli erosta jäänyt, toimi ajoittain sekatyömiehenä, viljeli perunaa ja jotain muuta pientä mökkinsä tontilla ja eli välillä EVD-sosiaaliavustuksilla. Joihin verrattuna aikaisempi suomalainen sosiaalitukijärjestelmä tuntui ylenpalttiselta. Mutta Suomi oli siinä vaiheessa pelkkä piirikunta, joka oli onnistunut hävittämään koko vientiteollisuutensa ja keskittyi olemaan pelkkä etninen ihmisvarasto. Hilipatamiehen onneksi varastoina toimivat kaupungit, ja syrjäseutu jäi rauhaan. Vaihdantataloudella siellä pärjäsi suht koht. Vaihdantataloudestahan oli tullut Suomena tunnetun alueen pääelinkeino. Eliitti- ja kulttuurisuojelualueita lukuunottamatta.

Ajatus suojelukaartista oli jo aikaa sitten näivettynyt. Hilipatamies ja hänen muutama kaverinsa olivat pystyneet kätkemään muutamia metsästysaseita, mutta sissisota ei vanhoja miehiä enää kiinnostanut. Eiväthän he siihen enää pystyisikään. Nuoriso oli uudelleenkasvatettu ja koko kansa alistunut ja passiivinen, ja koetti vain saada ruokaa lautaselleen. Hilipatamies harrasti salametsästystä kavereittensa kanssa, ja siitä saikin mukavasti lisäsärvintä lautaselle, sillä kun metsä- ja paperiteollisuus ja sitä myötä tehometsätalous oli maassa enää pelkkää historiaa, niin riistakanta elpyi mukavasti.

Hilipatamies kapusi pois muistoistaan. Hänellä oli työtä tehtävänä. Hän oli ottanut kaveriltaan Lötjöseltä lainaksi mönkijän, mikä olikin harvinainen peli nykyisin. Hänellä oli noin kilometrin päässä piilomonttu, johon hän rupesi kuskaamaan omaisuuttaan. Lötjönen tiesi hänen piilopaikastaan ja hänen tulevasta ratkaisustaan. Hilipatamies vei piilomonttuun hirvikiväärinsä, revolverinsa, jäljelle jääneet patruunat, kirveen, vesurin, pellostaan nostamat perunat ja kaasuliedestään irroittamansa melkein täyden kaasupullon. Lötjösellä olisi niille kyllä käyttöä.

Saatuaan urakkansa tehtyä Hilipatamies sytytti tulen kivistä rakentamaansa pihagrilliin ja paistoi hiilloksella sianlihapihvejä. Virallisestihan niitä ei enää saanut myydäkään, kun ne olivat mitä kovimmin haram, mutta vaihdantataloutta saattoi sanoa viimeiseksi suomalaisen vastarinnan muodoksi, ja sitä kautta tällaistakin ylellisyyttä saattoi edes joskus harrastaa. Hilipatamies oli vaihtanut sianlihan neljään pyytämäänsä haukeen ja kahteen ampumaansa teereen.

Syötyään Hilipatamies vielä poltteli kessun. Sitten hän otti esiin haitarinsa ja soitti Säkkijärven Polkan. Sorsapariskunta tuijotti Hilipatamiestä lähellä rantaa ihmeissään, mutta kovasti rauhallisena. Aivan kuin ne olisivat ymmärtäneet musiikin. Hilipatamies soitti Säkkijärven Polkan ehkä paremmin kuin koskaan. Oravakin tuli läheiseen mäntyyn jälleen ihmettelemään. Sen jälkeen Hilipatamies meni kuistilta mökkiinsä ja otti esille säästämänsä haulikon. Hän kaivoi laatikosta rautasahan ja sahasi haulikonpiipun lyhyeksi. Sitten hän latasi haulikon. Haulikko oli kaksipiippuinen, mutta hän latasi vain yläpiipun. Se riittäisi kyllä.

Tämän jälkeen hän otti tuolin ja rikkoi mökin ikkunat, sekä kaatoi mökin nurkkiin kaiken mahdollisen paperimateriaalin. Sen jälkeen hän kaivoi vähistä eläkevaroistaan ostamat ekoystävälliset rapsipohjaiset sytytysnestepullot ja valeli mökin nurkat sytytysnesteellä. Annettuaan sytytysnesteen imeytyä, hän istui keskelle mökin tupaa, ja viskasi tulta nurkkiin. Tuli kiitti sille annetusta ruuasta ja ryhtyi palamaan iloisesti.

Kun leviävät liekit alkoivat lähestyä Hilipatamiestä, hän mietti vielä hetken, että mitähän elämän jälkeen on. Hän tuumasi tyynesti, että jos siellä jotain on, niin sittenhän sen näkee. Jos ei ole mitään, niin eihän hän sitä enää tiedä, joten välikö hällä. Hetken hän tuumasi vielä, että olisiko mitään, mitä kaivata tästä elämästä ja tästä maasta ja totesi että ei. Sen jälkeen hän siirsi katkaistun haulikkonsa piiput suuhunsa ja painoi liipaisinta.

Kun mökki oli palanut maan tasalle, lensi lahdukkaan kuikka. Se huuteli pimenevään iltaan. Ehkä sekin ymmärsi, että tässä lahdukassa oli soinut viimeinen hilipata.