SUUNNANMUUTOS

Eli uudenvuoden tarina 2013 - 2014

Jossain Itä-Karjalassa, kesällä 1944

- Pojat! Pojaat! Ne jyrää meitin!

- Ei ne mitään jyrää! Siellä on miinoitus! Pysykää paikoillanne!

Luutnantti Koskela ryömi pitkin ojaa ja pääsi lopulta siihen monttuun, mihin hän oli tähdännytkin. Monttua lähestyi venäläinen panssarivaunu, ja Koskela aikoi tuhota sen mukanaan olevalla kasapanoksella. Tilanne vaati tankin tuhoamista, sillä ainakin osa miehistöstä oli pian joutumassa pakokauhun valtaan ja karkaamassa hallitsemattomasti. Ja pakokauhulla oli tapana levitä. Koskela aikoi nousta ylös montusta ja heittää kasapanoksen, mutta silloin hän kuuli Rokan äänen:

- Koskela! Älä nouse! Hää näkköö siut! Myö tullaa auttamaa!

Jos kehenkään, niin Rokkaan Koskela luotti. Hän pysyi montussa ja montun reunoja alkoivat pyyhkiä neuvostosotilaitten luotisuihkut. Montun lähellä räjähti myös käsikranaatteja. Aivan liian lähellä. Kuolemanpelossa aika muuttuu suhteelliseksi ja jokainen sekunti kesti piinaavan pitkään. Apu oli tulossa, mutta ehtisikö se ajoissa? Koskela meni montun pohjalle niin matalaksi kuin vain pystyi ja tuumi, että tähänkö tämä kaikki loppuu. Sitten vasemmalta puolelta alkoi Määtän konekivääri naputtaa ja oikealta puolelta alkoi Rokan konepistooli päristä viimeistä tuomiota neuvostosotilaille. Pärinään liittyivät käsikranaatin räjähdykset. Sitten Koskela kuuli huudon:

- Koskela! Heitä nyt! Nyt onkii paikka!

Koskela nousi montusta ja heitti kasapanoksen. Kasapanos putosi tankin tornin juureen ja räjähti. Hetkeä myöhemmin toinen tankki ajoi miinaan, ja se alkoi vähentää vihollisen hyökkäyshaluja. Koskelan monttuun hyppäsi Rokka ja hänen apunaan käsikranaatteja heittänyt Honkajoki. Koskela totesi:

- Se pysähtyi tähän. Vastahyökkäykseen ei ruveta. Meillä ei ole siihen voimaa. Turha tapattaa taas ryhmän verran miehiä tyhjän takia. Siirrymme puoli kilometriä taaksepäin edullisempaan maastokohtaan. Siihen on Lammion lupa.

Lammio oli käynyt tapaamassa joukkuetta ennen taistelua. Viimeisen puolen vuoden aikana hän oli muuttunut ihmisenä. Hän kuunteli alaisiaan ja oli unohtanut kaiken paskantärkeyden. Aikaisemman lampikannasten kautta tapahtuneen perääntymisen, mikä oli Koskelan idea, hän oli hyväksynyt ja ottanut kaiken syyllisyyden omaan piikkiinsä. Everstiluutnatti Karjula oli haukkunut Lammion pataluhaksi, mutta Lammio oli todennut tylysti, että vaihdatteko miestä ja laitatteko minut kenttäoikeuteen? Ja jos vaihdatte, niin kehen? Lammio pysyi tehtävässään.

Koskelan joukkue ja muukin komppania perääntyi parempiin asemiin, ja Lammio oli vastassa. Hän totesi, että seuraavatkin asemat ovat vain viivytysasemia. Lopullinen toppi on tulossa vasta tuonnempana. Mutta se tulee.

*

Jossain Laatokan Karjalassa, kesällä 1944

Rokka: Miehet, syökee pois sokerit. Myö uijaa koht tuos joes. Kastuut, pahalaiset ja männööt pilal.

Joukkue oli asemissa harjanteella. Harjanteen takana oli joki, jonka reunalla oli suoaukea. Rykmentistä annetun käskyn mukaan asemat oli pidettävä viimeiseen asti, kunnes sitten peräännyttäisiin joen yli menevää siltaa pitkin.

Siltaa pitkin juoksi mies konepistooli käsissään. Hän oli kapteeni Lammio, joka juoksi asemiin ja etsi käsiinsä luutnantti Koskelan.

- Koskela! Komentakaa miehenne välittömästi menemään tuon joen yli parempiin asemiin. Jos ryssä pääsee tähän teidän perääntyessänne, niin sillä on sata metriä aukeaa ampuma-alaa. Te kuolette tähän joka ainoa. Silta on vielä olemassa, mutta se on miinoitettu ja kun siihen osuu ensimmäinenkin ryssän kranaatti, se lentää ilmaan. Ja niitä kranaatteja on tulossa aivan hetken kuluttua. Pistä Koskela toimeksi. Minä menen hoitamaan Jalovaaran joukkueen vetäytymisen. Hän on vielä melko kokematon upseeri, ja tarvitsee apua. Ja muistakaa miehet! Me olemme piakkoin siirtymässä niin sanotulle U-linjalle. Siellä pidetään huoli, että tämä juokseminen loppuu.

Lammio läksi juoksemaan Jalovaaran joukkuetta kohti ja Koskela komensi miehensä uimaan joen yli. Idästä alkoi kuulua lähtölaukausten ääni.

*

Jossain Laatokan Karjalassa, syksyllä 1944, välirauhan tultua.

Majuriksi ylennetty Lammio oli käynyt kättelemässä pataljoonansa jokaisen sotilaan. Lopuksi hän halusi erikseen tavata kapteeni Koskelan, jonka vasemman taskun alla oli nyt Mannerheim-risti ja kersantti Rokan. Lammio kätteli molempia miehiä ja totesi:

- Vilho ja Antti. En pysty sanoin kuvailemaan sitä ylpeyttä, mitä tunnen, kun olen saanut kulkea tämän armottoman kovan tien kanssanne. Minä jatkan puolustusvoimien palveluksessa ja te ymmärtääkseni siirrytte siviilielämään. Mutta uskon, että me vielä kohtaamme. Voi olla, että Isänmaa vaatii vielä palveluksiamme. Etiäinen kertoo sen minulle. Sitä en tiedä, tapahtuuko se ase kädessä vaiko muilla tavoin. Mutta silloin minä haluan apua nimenomaan teiltä. Teihin minä luotan. Viimeiseen asti.

Miehet kättelivät toisiaan. Sanoja ei enää tarvittu. Suomi alkoi pikkuhiljaa siirtyä rauhan aikaan.

*

31.12. 1969, Kokoomuksen puoluesihteeri Jussi Lammion yksityiskoti. Paikalla oli neljä miestä. He olivat kaikki sotaveteraaneja. Yksi heistä oli tietoisesti hakeutunut politiikkaan, kolme muuta olivat vain jotenkin ajautuneet siihen, oikeastaan tahtomattaan. Tähän oltiin kuitenkin päädytty, ja tuleva keskustelu tulisi muuttamaan Suomen poliittista suuntaa. Siihen oli aihettakin, sillä nämä neljä miestä olivat hyvin huolissaan maan tulevaisuudesta.

Nämä neljä miestä olivat:

Jussi Lammio:  Kansanedustaja ja Kokoomuksen puoluesihteeri

Vilho Koskela: Kansanedustaja ja SDP:n toinen varapuheenjohtaja

Antti Rokka: Kansanedustaja ja Keskustapuolueen toinen varapuheenjohtaja

Aarne Saarinen: Kansanedustaja ja Suomen Kommunistisen Puolueen puheenjohtaja

Lammio:

- Hyvät aseveljet. Olen kutsunut teidät kotiini syystä, minkä tiedätte varsin hyvin itsekin. Kekkonen on menettämässä todellisuudentajunsa ja sokaistumassa vallastaan. Lisäksi hän on nostamassa valtaan hänelle mieluisia ihmisiä, niin sanottua Kekkosen nuorisoseuraa, joka jatkaa Kekkosen linjalla koko seuraavan sukupolven. Tai niin Kekkonen luulee. Tosiasiassa tämä nuorisoseura muuttaa sen linjan täydellisen alistumisen ja suomalaisuuden mitätöimisen linjaksi, joka ennen pitkää koituu tuhoksi maan itsenäisyydelle ja tulevaisuudelle. Tähän nuorisoseuraan kuuluvat muunmuassa Tuomioja, Kanerva ja Halonen.

- Me olemme sukupolvea, joka on hävityn sodan jälkeen ymmärtänyt, että Neuvostoliitolle on julkinen liturgia hyvin tärkeää. Tärkeää ei välttämättä ole se, mitä todella tapahtuu, vaan se, miltä se näyttää julkisuudessa. Siksi me olemme pitäneet yllä mahdollisimman myöntyväistä ja mahdollisimman julkista liturgiaa Neuvostoliittoa kohtaan. Nimenomaan liturgiaa. Tosiasiassa olemme toimineet kuitenkin pääosin niin kuin itse lystäämme. EFTA-jäsenyys oli hyvä esimerkki siitä, eikä Suomi ole millään lailla osana Varsovan Liiton sotilaskoneistoa.

- Mutta ehkä maskirovkamme oli liiankin uskottavaa. Suhteessa omiinkin. Sillä valitettavasti jossain vaiheessa kävi niin, että suomalainen nuorempi poliittinen sukupolvi alkoi uskoa siihen liturgiaan ihan tosissaan. Ehkä heillä oli kyseessä jonkunlainen sukupolvikapina ja kateus siitä, mitä aikaisempi  sukupolvi teki, mitä heidän ei tarvinnut tehdä ja mitä heistä ei olisi koskaan ollut tekemään. Tai ehkä he ovat yksinkertaisesti nenästävedettäviä hölmöjä ja hyödyllisiä idiootteja. Joka tapauksessa menneen halveksunta ja kuvainraastaminen on tälle porukalle nyt päivän sana, itsetarkoitus ja itseisarvo. Kekkosen nuorisoseura kuuluu tähän porukkaan. Kekkonen kelluu omahyväisenä heidän ihailussaan, eikä ymmärrä, että hän on synnyttämässä hirviötä.

- Tiedämme, että KGB pyrkii vaikuttamaan suomalaiseen yhteiskuntaan sisältäpäin, hienovaraisesti ja pikkuhiljaa. Se on aloittanut yliopistoista ja kulttuurielämästä. Ja etenee pikkuhiljaa puolueisiin. Myös kokoomukseen. Se haluaa, että Suomi siirtyy ensimmäisenä Eurooppalaisena maana maailmassa vapaaehtoisesti ja väkivallattomasti osaksi neuvostoblokkia. Ja sehän olisi sille valtava PR-voitto, joka vaikuttaisi koko läntisessä Euroopassa. Mikäli tähän ei puututa, niin joskus tulevaisuudessa – eikä ehkä kovin kaukaisessakaan – se tulee onnistumaan. Seuraavan kymmenen vuoden aikana tullaan käymään kamppailu suomalaisesta sielusta. Tavallinen kansa ei lämpene Neuvostoliitolle, mutta mikäli tuleva poliittinen eliitti on valmis luovuttamaan maan pelkän sukupolvikapinansa vuoksi, ei tälle kehitykselle tulla meidän jälkeemme mahtamaan mitään.

Koskela:

- Uhkakuva on selvä. Väinö Tanner varoitti siitä useasti. On suuri harmi, että hän ei ole enää keskuudessamme. Tuo puoluesihteeriksi valittu Sorsa tulee edustamaan SDP:n uutta linjaa, samoin kuin se perkeleen pälkäneläinen, se Tuomioja. Samoin kuin tuo nousevaksi tähdeksi ajateltu Halonen. Ne onnettomat kun uskovat, että Taivas sijaitsee Itä-Berliinissä. Heidän linjansa on alistumisen ja kaiken sinisilmäisesti hyväksymisen linja. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin se, että asevelisosialistit ottavat jälleen puolueessamme vallan. Leskinen on tukenamme, samoin kuin Paasio. Hänkin on pikkuhiljaa ymmärtänyt, vaikka se paljon vaatikin, eikä helpolla tapahtunut, että kyytä povella ei kannata kasvattaa täysikasvuiseksi. Noilta tyypeiltä on kertakaikkiaan vietävä mahdollisuudet poliittiseen vaikuttamiseen. Ne ovat typeryydessään aivan liian vaarallisia.

Rokka jatkoi. Hänellä irtosi vielä tarvittaessa leveä kannakselaismurre, mutta politiikka, johon hän oli joutunut sattumalta ja tahtomattaan, niin kuin Koskelakin, oli opettanut hänellekin yleiskielen:

- Keskustapuolueen kenttäväessä tilanne nähdään myös hyvin selkeästi. Kun Maalaisliitto muuttui kepuksi, ei siitä tullut keskustapuoluetta vaan kekkospuolue, joka muuttui itseään ruokkivaksi ja itseensä keskittyväksi organisaatioksi. Puolue tulee käyttämään seuraavan vuosikymmenen ajan ulkopolitiikkaa häikäilemättömästi hyväkseen vakiinnuttaakseen ja vahvistaakseen oman valta-asemansa. Se on unohtanut sen, mistä se mandaattinsa saa, ja pitää asemaansa itsestään selvyytenä. Voin kertoa teille, että puolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen on tukenamme. Hän pitää puolueen puhdistusta ainoana vaihtoehtona, vaikka se tarkoittaisikin välirikkoa Kekkoseen. Mutta hän haluaa, että puhdistus tapahtuu kenttäväen toimesta, alhaalta ylöspäin. Ja sen minä pystyn organisoimaan. Ja puhdistuksen jälkeen Virolainen haluaa, että minä astun puolueen johtoon. Hän haluaa jatkaa rivikansanedustajana ja ehkä ministerinä.

Aarne Saarinen oli tähän asti ollut hiljaa, mutta puhui sitten vuorostaan:

- Niin, meillähän tilanne on päällä jo tällä hetkellä. Taistolaiset ovat hamuamassa puoluetta haltuunsa, ja nehän haluaisivat Suomesta neuvostotasavallan saman tien. Siihen minä en voi suostua. Johtamani SKP pyrkii sosialistiseen, ja painotan, itsenäiseen sosialistiseen Suomeen, mutta tapahtuuko se, on äänestäjien ratkaistava. Taistolaisille kävisivät muutkin keinot. Pystyn pitämään tilanteen aisoissa, mutta joudun tekemään tiettyjä myönnytyksiä. Taistolaisille on taattava tietty määrä paikkoja puolueorganisaatiossamme. Ne ovat kuitenkin puolueessa vähemmistö, mutta Moskovan tukema sellainen. Tuen suunnitelmaanne, ja takanani oleva kenttäväki tukee sitä myös.

Rokka kysyi:

- Vaan eikö olisi helpompi heivata nuo taistolaiset kerralla helvettiin ja panna pystyyn kaksi erillistä puoluetta?

Saarinen vastasi:

- Periaatteessa kyllä. Mutta niitä on helpompi vahtia, kun ne ovat omissa nurkissa. Ja puhtaasti Moskovaan suuntautunut kommunistipuolue saisi Moskovan jakamattoman poliittisen ja taloudellisen tuen. Sitä riskiä ei kannata ottaa. Näethän sinäkin, kuinka nuo taistolaiset kulttuurikommunistit riekkuvat Yleisradiossa. Sille ei tällä hetkellä mahda mitään, mutta jos saamme puoluekenttämme porukalla puhdistettua, niin seuraavan eduskunnan aikana tuolle Reporadiolle täytyy tehdä jotakin. Ennen kuin tuo kulttuuritaistolainen linja leviää uutistoimituksiinkin.

Tähän totesi Lammio:

- Tulevien eduskuntavaalien jälkeen se otetaan varmasti työn alle. Mutta ensin ne vaalit on voitettava, ja nyt ei ole välttämättä kysymys siitä, että mikä puolue voittaa, vaan että puolueilla on oikeat kansanedustajat. Meillä kokoomuksessa Rihtniemi tullaan syrjäyttämään ja Jussi Saukkonen palaa väliaikaiseksi puheenjohtajaksi. Sen jälkeen tehtävään siirryn minä. Salaliittohan tämä on, ei siitä mihinkään pääse, mutta se on myös välttämätön. Luotan, että jokainen teistä saa aikaan puolueessanne puhdistuksen. Avuksemme tulee myös Veikko Vennamo,  jonka SMP:tä meidän tulee kulissien takana tukea. Vennamo on kansallismielinen ja Kekkosvastainen, ja mikäli puolue saa ensi vaaleissa hyvän menestyksen, siitä on meille pelkkää hyötyä.

- Meille henkilökohtaisesti tämä tarkoittaa tietysti urakan pitenemistä. Se yksi urakka kesti viisi vuotta. Tämä uusi urakka kestää paljon pidempään, sillä se sukupolvi, jolle meidän kuuluisi luovuttaa valta on jo pitkälle mädäntynyttä. Meidän on jaksettava odottaa seuraavaa. Ja meidän on annettava sille mahdollisuudet kehittyä suomalaisessa, Suomea arvostavassa Suomessa. Mutta sitä ennen meillä on vielä yksi kanto kaskessa, ja siitä on päästävä eroon.

Koskela: Kekkonen

Rokka: Kekkonen

Saarinen: Kekkonen

Lammio: Niin, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. Ja sitten otetaan viisi seuraavaa lappua. Kovin tuttua. Mutta me kaikki tiedämme, että Kekkonen ei edes halua jatkossa kuunnella tuota litaniaa. Hän haluaa, että seuraava eduskunta jatkaa hänen valtaansa poikkeuslailla. Ja kun se on kerran tehty, näkyykö loppua? Tässä täytyy muistaa, että Kekkonenkin vanhenee, ja Kekkosen nuorisoseura haluaa käyttää valtaansa hänen kauttaan. Mikä on tilanne vuonna 1980? Kekkonen on silloin jo kahdeksankymppinen. Ja jos hän on vallassa, virallisesti, tosiasiallinen valta on Kekkosen nuorisoseuralla. Ja sitä kautta Moskovalla.

Rokka: Kekkonen on syrjäytettävä. Ennen kaikkea tuo poikkeuslaki pitää estää.

Saarinen: Mutta Kekkosella on mahdollisuus hajottaa eduskunta, mikäli se ei toimi hänen tahtonsa mukaan.

Koskela: Onpa hyvinkin. Mutta Kekkonen ei ole vielä seniili, ja hän tietää, että jos saamme puoluekoneistot käsiimme, silloin hajotetun eduskunnan jälkeen valittu eduskunta voi olla vieläkin enemmän Kekkosta vastaan. Niin kuin se tulee olemaankin.

Lammio: Ja tässä tullaan siihen, että tässä neuvottelussa on valittava seuraava presidentti. Minä se en voi olla. Kokoomuslainen taustani vaikuttaa siihen. Neuvostoliitto vastustaisi minua liikaa.

Rokka: Minäkään se en voi olla. Niin kuin ei Virolainenkaan. Me olemme molemmat evakkoja ja Neuvostoliitto voisi pitää meitä liian revanssihenkisinä.

Saarinen: Minua ei kommunistina valita presidentiksi kuitenkaan. Enkä ole muutenkaan halukas tehtävään. Enhän minä toimi ministerinäkään. Näen vain yhden vaihtoehdon.

Lammion, Rokan ja Saarisen katseet kääntyivät Koskelaan.

Koskela: Niin, tiedän. Ei tässä varmaan muutakaan vaihtoehtoa ole. Moskovalle on tietysti tiukka paikka hyväksyä Mannerheim-ristillä palkittu asevelisosialisti Suomen presidentiksi, mutta kun pidämme yllä virallisen tiukkaa YYA-liturgiaa, niin eiköhän se onnistu. Ehdotan, että uusi eduskunta esittää Neuvostoliitolle YYA-sopimuksen jatkamista kahdellakymmenellä vuodella jo ensi vuonna. Se voi lievittää tulevaa. Sen sopimuksen tulkinnassa tosin keskitytään siihen Y:hyn ja Y:hyn. Niitä ripaskatanssiryhmiä voidaan toki kuskata esiintymään kouluihin ja opettajia muistutetaan, että oppilaitten tulee sitten taputtaa ankarasti. Samoin keskinäistä kaupankäyntiä jatketaan ja kehitetään. Se on hyödyksi molemmille osapuolille. Mutta se A-puoli jätetään vähemmälle ja keskitytään Y:tä julistaviin julkilausumiin. Näen tarpeellisena, että alkavalla vuosikymmenellä perustetaan parlamentaarinen puolustuskomitea, joka selvittää Suomen itsenäisen puolustuksen kehittämistä. Mutta joka tapauksessa on selvää, että Neuvostoliitto tulee Kekkosen poistuttua kuvioista esittämään kulissien takana voimakasta niin poliittista kuin sotilallista painostusta.

Lammio: Poliittisen painostuksen huolehdimme me. Ja sotilaalliseen painostukseen on olemassa oikea mies oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hän on kenraaliluutnantti Lauri Sutela, joka toimii tällä hetkellä yleisesikuntapäällikkönä. Nykyinen puolustusvoimien komentaja K.O. Leinonen on suostunut jatkamaan tehtäväänsä, vaikka hän haluaisikin jo eläkkeelle. Hän ymmärtää, että Sutelan tulee tavallaan kasvaa korkoa, ja hän siirtyy tehtäväänsä samaan aikaan kun sinä, Vilho aloitat omasi Suomen Tasavallan presidenttinä.

Saarinen: Mutta vuoden 1974 presidentinvaalit tulee kikkailla niin, että Vilhon valinta on varma. Ettei satu vahinkoa. Puoluekoneistojen kansallismielisten tahojen haltuunottaminen tietysti auttaa, mutta Viljon vastustajiksi tulee valita ehdokkaita, joilla ei ole mitään läpimenon mahdollisuuksia. SKDL tulee asettamaan ehdokkaaksi Ele Aleniuksen, joka on miellyttävä ja maltillinen sosialisti mukavine s-äänteineen, mutta ei hänellä mitään mahdollisuutta ole tulla valituksi. Ja toisella kierroksella valitsijamiehemme äänestävät Vilhoa.

Rokka: Me asetamme ehdokkaaksemme Martti Miettusen. Ahti Karjalaista ei voi ajatella, sillä ihmisille on jostain syystä tullut mieleen varmaankin Kekkosen itsensä luoma ajatus, että Karjalainen on Kekkosen luonnollinen seuraaja. Ihmiset saattavat vahingossa äänestää häntä liikaa. Miettunen on taas sopivan väritön hahmo. Tietysti riskinä on, että hän on Kekkosen näköinen kaljupää, mutta joka tapauksessa pystyn pitämään huolen, että puolueemme valitsijamiehet ovat Vilhon takana kakkoskierroksella.

Lammio: Kokoomus tulee asettamaan ehdokkaakseen Matti Virkkusen. Virkkunen on itse tietoinen suunnitelmastamme ja koska hän ei kuitenkaan tule saamaan ehdotonta enemmistöä, hän tulee itse kannattamaan kakkoskierroksella Vilhoa kansallisen eheyden nimessä. SMP:n Vennamo tulee olemaan vaaleissa ehdokkaana myös, hän on tietoinen suunnitelmastamme, ja on viisasta että hänen tulee olla loppuun asti Vilhon vastaehdokkaana, ettei vaalit ole liian itsestään selvät.

Saarinen: Mediassa tulee nostaa jatkossa esille Vilhon saavutuksia niin sodassa kuin rauhan aikana. Vilhon sukuhan on hämäläinen punakaartitaustainen torpparisuku, ja suvun historiaa voidaan nostaa esille mahdollisimman paljon. Punikkitaustainen torpparin poika, josta tuli Mannerheim-ristin ritari ja sitten kansanedustaja. Kansallinen yhdistäjä. Seuraavan eduskunnan tehtävä on puhdistaa Yle näistä kulttuurikommunisteista jotka suoraan sanottuna hävettävät minuakin. Ei niillä ole työn tekemisestä mitään tietoa, vaikka ne siitä niin laulavatkin.

Lammio käveli kirjahyllyssään olevalle baarikaapille,otti sieltä pullon saksalaista konjakkia, joka oli ollut hänellä jo vuodesta 1943. Jostain syystä hän oli säästänyt sen. Nyt hän tiesi syyn. Hän kaatoi tukevat moukut neljään konjakkilasiin, ojensi lasit miehille ja totesi:

- Ensin puolueet, sitten eduskunta, ja sitten Tamminiemi. Meillä on paljon työtä tehtävänä.

Miehet kilistivät lasejaan. Tällä kilahduksella määriteltiin Suomen poliittinen tulevaisuus kymmeniksi vuosiksi eteenpäin.

*

Kesäkuussa 1973:

Kolme nuorta poliitikkoa, joilla oli takanaan loistava tulevaisuus katseli jokainen tahollaan ihmeissään päivän lehteä, jossa oli otsikko kissankokoisin kirjaimin:

KEKKONEN EI JATKA VUODEN 1974 JÄLKEEN

Nuoret has-been poliitikot olivat nimeltään Erkki Tuomioja, Tarja Halonen ja Ilkka Kanerva. Heidän elämänsä oli viimeisen kahden vuoden aikana kääntynyt päälaelleen. Vielä muutama vuosi sitten kaikki näytti olevan kuin heitä varten tehty ja edessä oli loistava tulevaisuus suomalaisina päättäjinä.

Sitten kaikki kääntyi. Nyt heitä ei enää haluttu edes kunnallisvaaliehdokkaiksi. Tyydyttämätön, ja mitä todennäköisimmin koko heidän loppuelämäkseen tyydyttämättä jäävä vallanhimo jäyti narsistista mieltä, ja mielen taustalla jäyti vielä hirveämpi kysymys:

Onko minun etsittävä ihan oikeasti töitä?

*

Joulukuun 31. päivä vuonna 1973, Neuvostoliiton suurlähetystö:

Neuvostoliiton suurlähetystössä KGB:n kenraali Viktor Vladimirov oli päättämässä raporttiaan. Se oli enää viimeistä pistettä vaille. KGB:n suunnitelma Suomen vapaaehtoisesta sovjetisoimisesta suomalaisten nuorten poliitikkojen omasta aloitteesta oli alkanut lupaavasti ja näytti siltä, että se tulisi onnistumaan viimeistään 1990-luvulla. Suomi miehitettäisiin ja sovjetisoitaisiin laukaustakaan ampumatta.

Vuosikymmenen vaihteessa joku oli muuttunut, ja Vladimirov älykkäänä ja rehellisenä miehenä saattoi todeta, että suunnitelma oli viimeisen kolmen vuoden aikana mennyt pahasti reisille. Ei siitä mihinkään päässyt. Vaikka politbyroo halusi tuloksia, niin vuoden 1970 jälkeen hänellä ei ollut sille enää niitä esittää. Tsuhna oli ollut kuitenkin ovelampi, ja vanha, sodat käynyt kaarti oli kaapannut vallan. Vallankaappauksessa, jota ei virallisesti ollut tapahtunutkaan.

Nyt Vladimirovilla ei ollut käsissään mitään muuta kuin suora sotilaallisen tunkeutumisen uhka. Ja sen riskit olivat kuitenkin liian suuret. Poliittisen ja soluttautumistoiminnan kannalta mahdollisuudet olivat olennaisesti heikentyneet. Agentti Timon kohdalta saatettiin merkitä raportteihin, että siirtymässä eläkkeelle, ei enää hyödyllinen. Nuoret lupaavat DDR:n kautta värvätyt nousevat tähdet oli vanha asevelikaarti oli pudottanut virkakoneiston alempiin kerroksiin ja piti huolen, että ne myös siellä pysyivät.

Uuden sukupolven kohdalla Vladimirov oli pistänyt merkille, että Suomessa pystyyn laitettavan peruskoulun myötä historianopetusta oltiin lisätty, ja Vladimirovin suunnitelmiin nähden ikävällä tavalla tarkistettu. Virallisesti Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat tietysti edelleenkin hyvät ja luottamukselliset.

Vladimirov löi raporttiinsa viimeisen pisteen. Johtopäätöksenä oli, että tilanne Suomen kanssa kannattaa jättää hautumaan nykyiselleen seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Ilman väkivaltaa se ei tule muuttumaan. Ja Neuvostoliittohan on ikuinen. Sillä on aikaa odottaa.

Sen sijaan tulee keskittyä Ruotsiin. Siellä uusi uusi nuori pääministeri oli hyvin lupaava. Hänhän oli prototyyppiversio hyödyllisestä idiootista ja toimi KGB:n asiamiehenä vaikkei sitä itse tajunnutkaan. Hänen värväämisensä olisi turhaa. Ja Ruotsin poliittinen ilmapiiri oli muutenkin sellainen, että sitä saattaisi muokata loppujen lopuksi ihan minkälaiseksi haluaisi. Ehkäpä silloin, kun Suomi olisi vapaaehtoisesti sovjetisoidun Ruotsin ja Neuvostoliiton välissä itsepäiset tsuhnatkin osaisivat päätyä väistämättömiin johtopäätöksiin. Päättäessään raportin Vladimirov kirjoitti loppukaneetiksi, että näki välttämättömäksi siirtonsa Tukholman suurlähetystöön paikallisen KGB:n päälliköksi.

*

Kevättalvella 1974:

Eduskuntatalo oli täpösen täynnä. Oli alkamassa uuden presidentin virkaanastujaisseremonia. Paikalla oli muun muassa pääministeri Antti Rokka. Mukana oli myös sisäministeri Jussi Lammio. Samoin kuin maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen sekä Suomen Kommunistisen Puolueen puheenjohtaja Aarne Saarinen. He kaikki esittivät toisilleen varsin merkityksellisen katseen, jota ulkopuolinen ei ehkä olisi pystynyt lukemaan. Mahtoivatkohan he iskeä myös toisilleen silmää.

Mukana oli myös hyvin yrmyilmeinen Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Vladimir Stepanov. Samoin kuin toukokuussa Neuvostoliiton Tukholman suurlähetystöön siirtyvä Viktor Vladimirov. Hänen ilmeensä oli huomattavasti Stepanovia levollisempi. You win some, you lose some. Ehkä hänen katseestaan saattoi jopa lukea tiettyä myötätuntoa ja arvostusta suomalaisia vastapelureitaan kohtaan.

Aikaisempi presidentti Urho Kekkonen oli jäänyt pois seremonioista vedoten terveydelliseen tilaansa.

Ylähyllyn puolella, yleisön seassa seisoi myös arvokkaasti harmaantunut vanha mies. Hänellä oli ikää jo 87 vuotta. Hänen vaimonsa seisoi hänen vierellään ja he katsoivat aina välillä toisiinsa lämpimästi.

Vanha mies oli ollut aikanaan torpparin poika ja torppari itsekin. Hän oli ollut myös punakaartin komppanianpäällikkö ja selvinnyt nippa nappa hengissä vankileiriltä. Hän oli kovan menneisyytensä, ja kahden sodassa kaatuneen poikansa myötä kerännyt elämäänsä aimo annoksen katkeruutta. Aikanaan näytti siltä, että katkeruus söisi hänet ennenaikaiseen hautaan.

Mutta kun hänen vanhin poikansa palasi sodasta hengissä, ja nuorin poika oli halukas ja kyvykäs jatkamaan tilaa, hänen katkeruutensa oli alkanut pikkuhiljaa sulaa, ja sitä myötä hän oli sittenkin saattanut elää pitkän ja onnellisen elämän. Vanhin poika oli luovuttanut tilan isännyyden nuorimmalle, ja halusi jatkaa vain renkinä. Ehkä hän halusi sodan jälkeen vain rauhaa itselleen. Myöhemmin pojan eno oli houkutellut vanhimman pojan mukaan kunnallispolitiikkaan. Ja pojan rauhallinen ja harkitseva tapa käsitellä asioita oli nopeasti vienyt pojan kunnanvaltuustosta eduskuntaan. Ja siitä aina ylemmäksi. Tämän ylemmäksi ei Suomessa enää voisi päästä.

Akseli Koskela pyyhkäisi silmiään ja totesi Elinalle, että on vähän liian kovalla tämä ilmastointi täällä eduskuntatalossa, kun pistää silmät vuotamaan. Elina silitti miehensä poskea, ja sen jälkeen he alkoivat kuunnella sitä, mitä kuuden vuoden välein tässä talossa kuuluikin kuulla:

- Minä, Vilho Johannes Koskela, jonka Suomen kansa on valinnut Suomen tasavallan presidentiksi, vakuutan…

*

Helsingin kaupungin virastotalo, Toinen Linja 4, maaliskuussa 1998:

Eräs työhönsä läpeensä kyllästynyt Helsingin kaupungin sosiaaliviraston lakimies katseli katkerana kalenteria ja laskeskeli aikaa eläkkeeseen. Lakimies oli katkera, ja ihmetteli sitä, miksi hänen täytyy tällaisen paskasakin kanssa olla tekemisissä päivästä toiseen. Hänhän oli ollut sentään aikanaan demareitten nouseva tähti. Sitten jotain oli tapahtunut ja hänen poliittinen uransa oli tyssännyt kokonaan. Häntä ei vaan kerta kaikkiaan ollut haluttu. Hän oli hetken miettinyt liittymistä kommunisteihin, mutta näytti siltä että häntä ei haluttu muualla kuin taistolaisissa ja se oli ollut hänellekin vähän turhan vierasta.

Olihan hänelle jäänyt sentään asema SAK:n lakimiehenä. Ja sen hän oli aikonut hoitaa niin mallikkaasti ja aggressiivisesti kuin pystyisi. Hän muisti eräät TUPO-neuvottelut 1970-luvulta, jolloin työnantajapuolen edustajat olivat myöhään yöllä todenneet, että eiköhän mennä välillä nukkumaan. Lakimies oli ruiskinut työnantajapuolen päälle hajuvettään ja todennut, että eipä teidän kannata tuolle haisten lähteä vaimojenne viereen. Neuvotellaanpa sopimus valmiiksi.

Hajuvettä ruiskiessaan lakimies oli kuvitellut, kuinka vuosikymmeniä myöhemmin hänestä, Suomen ensimmäisestä naispresidentistä kirjoitettaisiin tarinoita hänen aggressiivisuudestaan ja taktisesta osaamisestaan.

Mutta kuinkas kävi?

Potkut.

Heti seuraavana päivänä. Onneksi hän sai järkättyä itselleen vielä olemassa olevien suhteittensa kanssa työpaikan Helsingin kaupungin sosiaaliviraston lakimiehenä, jossa hän joutui olemaan päivittäin tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joita hän inhosi. Mutta leipä oli pakko jostain repiä. Puoluekoneisto oli hyljännyt hänet totaalisesti. Poliittisen uran rakentamisessa ei auttanut sekään, että hän ryhtyi SETA-aktivistiksi.

Hän oli halunnut rakentaa Suomea tiettyyn suuntaan. Haluamaansa suuntaan. Mutta Suomi ei halunnut hänen suuntaansa. Ja Suomi oli voittanut. Hänellä ei ollut jäljellä kuin katkeruus, ja kalenteri, josta hän laski eläkepäiviään. Jo nuorena häneen pesiytynyt, kaiken ylitse menevä vallanhimo ei ollut hänestä koskaan häipynyt. Ja hän tiesi, ettei hän sitä koskaan pystyisi enää tyydyttämään. Hän saattoi vain ottaa vastaan seuraavan asiakkaan ja odottaa eläkettään.

Voi perkeleen perkele, miten ihmeessä tässä näin kävi…

*

*

*

*

*

*

Hotelli Yrjöperskeleen henkilökunta toivottaa lukijoille onnen ja menestyksen täyttämää vuotta 2014.