Monday, December 9, 2013

HUKKAAN SOITETTU JAZZ

Eli tarina, yhdeksäs joulukuuta

Eräs mies käveli helsinkiläisen jazz-klubin takahuoneesta kohti esiintymislavaa. Hänen mukanaan käveli kolme muuta miestä. Eräs mies oli nimeltään José Lopes da Costa. Hän oli angolalainen, musta, keskimittainen mies, jolla oli pitkät tiheille leteille laitetut hiukset. José ja kolme muuta miestä, jotka olivat suomalaisia, kuuluivat kaikki modernia jazzia soittavaan Fusion Unite-yhtyeeseen. Kaikkia heitä jännitti. Edessä oli yhtyeen ensimmäinen keikka. Vaikka José oli taitava kitaristi, häntä jännitti ehkä enemmän kuin muita. Olihan tämä hänen ensimmäinen esiintymisensä suomalaisen yleisön edessä. Kotimaassaan Angolassa hän oli kyllä keikkaillut.

José oli asunut Suomessa kolme vuotta. Hän oli päässyt maahan opiskelemaan kemiaa. Opiskelun ohessa hän teki hanttihommia ja keskittyi suureen rakkauteensa musiikkiin. Toisin kuin moni luulisi ei häntä kotimaansa afrikkalaisrytmit juurikaan innostaneet, vaan hänen suuri rakkautensa oli jo pitkään ollut länsimainen fuusiojazz. Weather Report, Mahavishnu Orchestra, Return To Forever, Pat Metheny Group ja Dixie Dregs muitten muassa olivat hänen esikuviaan. Täällä Suomessa hän tutustui tietysti opiskelukavereittensa kautta asiasta innostuneisiin piireihin ja he olivat tutustuttaneet Josén suomalaiseen Pekka Pohjolaan, jonka tuotannon hän oli suorastaan ahminut. Pohjolan virtuoosimaisuus ja niin sanottu sibeliaaninen sävellystyyli olivat tehneet Joséhen lähtemättömän vaikutuksen.

Oltiinhan häneltä joskus kysytty, että kuinka sinä tuosta jazzista olet niin innostunut, entäs afrikkalainen musiikki, kun sinä itsekin olet afrikkalainen. José oli vain hymyillyt ja todennut, että ettehän te kaikki suomalaisetkaan kuuntele pelkkää Konsta Jylhää ja Kaustisen Purppuripelimanneja. Mikä tietysti oli ihan totta, joten eipä asiasta sen enempää jauhettu.

Josélle ei ollut tietenkään riittänyt pelkkä musiikin kuunteleminen, vaan hän oli jo pojasta alkaen alkanut soittaa itsekin. Kitarasta oli muodostunut hänen omin instrumenttinsa, ja ehkä se oli toiminut myös eräänlaisena ankkurina siihen, ettei Joséta innostanut lähteä pelaamaan huumeitten ja rikollisuuden kanssa, niin kuin valitettavan monet hänen ikätoverinsa olivat tehneet.

Tultuaan Suomeen ja aloitettuaan opiskelut, hänen tuttavapiirissään levisi nopeasti tieto Josén teknisestä taituruudesta. Siitä oli nyt vajaa vuosi, kun eräs tuntematon suomalainen mies oli pyytänyt istua yliopistolla samaan kahvipöytään hänen kanssaan. Mies oli basisti, myös fuusiojazzista innostunut. Hän kertoi olevansa perustamassa instrumentaaliseen fuusiojazziin erikoistunutta yhtyettä erään rumpalin kanssa. Kosketinsoittaja-saksofonistikin oli jo löydetty. Haluaisiko José tulla koesoittoon heidän kanssaan?

José päätti yrittää ja meni kitaransa kanssa yhtyeen treenikämpille. Noin tunnin jammailun jälkeen huomattiin, että soittajien kemiat toimivat keskenään juuri siihen malliin niin kuin toimivalta bändiltä vaadittaisiinkin. Piruakos tuota sitten sen enempää ihmettelemään. Fusion Unite-yhtye oli perustettu. Pian yhtye huomasi Josén olevan myös lahjakas säveltäjä, ja pian alkavalla keikalla esitettävästä materiaalista kolmasosa olisi hänen kynästään lähtöisin. Bändi oli tosin todennut, että Josélla oleva halpa kopiokitara rajoittaa miehen ilmaisuvoimaa, ja muusikoille yhteisen solidaarisuuden ja erittäin hyvän puskaradion myötä oli jossain vaiheessa sitten käynyt niin, että José saattoi hankkia itselleen eräältä toiselta soittajalta käytetyn, mutta hyväkuntoisen puoliakustisen Gibson ES 335-kitaran. Eräänlainen unelmien täyttymys sekin, ja se odottaisi häntä nyt lavalla.

Miehet lähestyivät lavaa. Heillä oli tieto, että klubi olisi täynnä yleisöä. Helsingin kokoisessa kaupungissa oli jazzin ystäviäkin aina sen verran, että tällaisen klubin saisi helposti täyteen, ja uusi yhtye herätti kiinnostusta. Huhu oli levinnyt, ja kertonut, että tämä bändi voisi olla jotain hyvin erikoista. Jännitys kasvoi Josén sisällä. Hän oli aina ollut luonteeltaan hieman ujo, ja pelko epäonnistumisesta hiersi. Heidän materiaalinsa ei toden totta ollut mitään helppoa soittaa, mutta olivathan he treenanneet keskenään suorastaan armottomasti. Nyt ei auttanut kuin luottaa treenin tuottamaan rutiiniin.

Miehet astuivat lavalle. Kosketinsoittaja-saksofonisti meni instrumenttiensa taakse, rumpali hyppäsi pulpettiin, basisti nykäisi Rickenbacker 4001:n hihnasta olalle ja samoin teki José omalle Gibsonilleen. Ei muuta kun menoksi. Rumpali nakutti kapuloillaan alkutahdin ja ensimmäinen kappale alkoi. Soiton edetessä José tunsi jännityksen pikkuhiljaa laukeavan. Saatana, tämähän toimii. Soittaessaan hän katsoi muita yhtyeen jäseniä, ja näki heidän ilmeistään saman. Jännitys alkoi kääntyä soittamisen nautinnoksi.

Kappaleen päätyttyä yleisö puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Yhtyeen basisti esitteli yhtyeen jäsenet ja sen jälkeen oli uuden kappaleen vuoro. Jännityksen lauettua Josékin keskittyi enää nautintoon niin omasta, kuin yhtyeen yhteissoitosta. Yhtyeellä oli ollut perusidea, että vaikka fuusiomusiikki sisältää paljon virtuoosimaisia yksittäissuorituksia, heillä oli pääideana neljän soittajan yhdessä luoma soundi ja tunnelma. Soundi puri ja tunnelma tarttui yleisöön. Näytti siltä, että soittajat vuoronperään kiduttivat ja vuoronperään hyväilivät instrumenttejaan ja lopputulos oli huikeinta fuusiojazzia, mitä tällä klubilla oli aikoihin kuultu. Keikan edetessä Josésta alkoi tuntua, että hän ja kitara olivat yhtä. Kitara vaati häneltä aina vain enemmän. Hän vaati kitaralta aina vain enemmän. Yhdessä he piiskasivat toisensa aina vain parempaan suoritukseen. Sama näkyi bändin muissa jäsenissä. He olivat yhtä instrumenttiensa kanssa. Nyt soittivat aikamiehet eikä pikkupojat.

Keikan loputtua yleisö vaati yhtyeen vielä kerran lavalle, ja encorena he soittivat keikan ainoan cover-kappaleen, Al Di Meolan Race with devil on Spanish highwayn, eikä versio jäänyt alkuperäisestä jälkeen ollenkaan.

Keikan jälkeen takahuoneessa yhtyeen jäsenet halailivat toisiaan, mäiskivät hartioita ja läiskivät yläviitosia. Voi zwiddu, että menikin nappiin. Ja yleisö oli ollut aivan innoissaan. Yhtyeen kosketinsoittaja kaivoi jääkaapista olutölkit ja heitti yhden kaikille soittajille. José veti tölkin ykkösellä puolilleen osittain janosta ja osittain silkasta riemusta.

Takahuoneen ovi aukesi ja sisään astui klubin portsari.

- Täällä olis kuulkaa lehdistön edustajia. Kolmekin kappaletta. Kai ne saa tulla?

Yhtyeen jäsenet katsoivat toisiaan vähän ihmeissään ja totesivat sitten että joo, mikä ettei. Yhtye tosin oli hieman kummissaan kun sisään astui kolme naista. Nää ei tainnu olla Soundista tai Jazzrytmeistä. Kävi ilmi, että naiset olivat Helsingin Sanomista, Annasta ja Kansan Uutisista. Naiset eivät näyttäneet välittävän muista yhtyeen jäsenistä, vaan piirittivät Josén ja alkoivat kyselyn:

- Kuinka olet päätynyt musiikillasi ilmaisemaan afrikkalaista identiteettiäsi?

- Tunnetko, että suomalaiset ovat valmiita afrikkalaisen musiikin ilmaisuvoimaan vai kohtaako se vastustusta nimenomaan ihonvärisi vuoksi?

- Kommentoitko musiikillasi mustan ihonvärin merkitystä suhteessa taiteilijuuteen, stereotypioihin ja yhteiskunnallisiin asenteisiin?

- Olet varmasti kohdannut Suomessa ollessasi rasismia. Kertoisitko esimerkkejä kokemuksistasi?

- Eikö olekin niin, että yhtyeenne nimi Fusion Unite on muunnos Bob Marleyn kappaleesta African Unite?

- Eikö olekin niin, että tarjoat esitykselläsi peilikuvan, josta valkoinen suomalainen yleisö voi tarkastella omia ennakkoluulojaan?

Tässä vaiheessa José oli jo aivan äimänä. Hän yritti selittää, että ei tää hei kuulkaa ollut mitään afrikkalaista musiikkia vaan ihan fuusiojazzia ja eikä hän tämän bändin mikään johtaja ole, on tässä bändissä totanoin kolme muutakin heppua jos ette sattuneet huomaamaan ja ei meillä ole ollut tarkoitus kommentoida mitään, eikä ilmaista mitään identiteettiä eikä protestoida mitään mihinkään suuntaan kun eihän näissä biiseissä ole edes sanoja ja totanoin öö… öö… brrgele… ai… ai…

Naisia ei Josén vastaus mitenkään hätkähdyttänyt, vaan he jatkoivat kysymyksiä Josén vastauksella päivitettynä:

- Koetko siis, että afrikkalaiselle muusikolle on varattu länsimaisessa musiikkiteollisuudessa vain osa hymyilevänä bongorummun soittajana? Että afrikkalaisen kuuluu jo ihonvärinsä puolesta soittaa vain afrikkalaista rytmimusiikkia? Että muu ei ole hänelle sallittua?

- Onko tästä stereotypiasta poikkeava musiikkisi protesti tätä vastaan ja osoitus, että luomisvoimaa voi osoittaa kaikilla aloilla täysin ihonväristä riippumatta?

- Viestitätkö yleisölle, että alkää katselko, miltä näytän, vaan mitä osaan?

- Mikä on viestisi suomalaisille rasisteille? Jos et nyt äkkiä keksi, niin älä huoli, me keksimme kyllä puolestasi.

- Et kertonut vielä siitä rasismista, jota olet kohdannut? Ovatko kokemuksesi niin traumaattisia, ettet pysty niistä puhumaan?

- Soitat yhtyeessä, jonka muut jäsenet ovat syntyperäisiä suomalaisia. Eikö tällöin musiikkisi yksi yhteiskunnallinen perusperiaate ole, että myös sinä olet suomalainen, vaikka rasistit siitä mitä ajattelisivatkin?

Tässä vaiheessa Josén päässä alkoi jo pahemman kerran pyöriä, ja hän pystyi vain katselemaan ihmeissään ympärilleen sanomatta mitään. Se ei naisten tahtia haitannut, vaan he jatkoivat haastattelua niin, että esittivät kysymyksiä toinen toisilleen ja vastasivat oikein mielellään. José pani merkille, että naisista yksi, se, jonka tyylikkyydestä olisi ainakin osaksi jotain pelastanut jos hän olisi älynnyt pitää päällään kuusi numeroa suurempaa t-paitaa oli tullut koko ajan lähemmäksi Joséta ja kosketteli häntä jatkuvasti. Ei helvetti, meinaako tuo sotanorsu saada haastattelun päälle vielä sitä kitaristin henkilökohtaisinta instrumenttia?

Niin pitkälle ei onneksi tarvinnut mennä, sillä naiset nousivat ja kiittivät haastattelusta. José istui tuolilla ja tuijotti edessä olevia avoimia käsiään. Hän näytti siltä, kuin hänen käsissään oli vielä hetki sitten ollut asuinhuoneiston omistuskirja ja se oli itsestään muuttunut tuhkaksi. Yhtyeen rumpali, isokokoinen, partainen ja ponihäntäinen mies, aktiivinen perussuomalainen muuten, ymmärsi yskän, kävi jääkaapilla, nirskautti oluttölkin auki ja löi sen Josén kouraan. José otti pitkän hörpyn ja alkoi sitten puhua

- Vittu. Mitä tuhannen helvettiä tää oli? Ymmärtäisin, jos olisin menossa naimisiin ja tää olis teidän järjestämä polttaripila. Mut näähän oli ihan tosissaan. Mitä ihmeen yhteiskunnallista protestia? Ei kai me mitään protestilauluja soitettu, soitettiinko hä? Ja en kai minä nahkani väristä mitään numeroa tuolla lavalla tee. Minä soitan kitaraa, saatana. Ja eihän ne kysyneet meidän musiikista mitään. Ei sitten niin saatana yhtään mitään! Vittu jätkät, ne-ei-edes-kuunnelleet-meidän-musiikkia! Ja minä mikään suomalainen ole. Mitä ne siitäkin mutisi? Minä olen angolalainen. Kai se nyt perkele näkyy jo lärvin mallista. Enkö minä mukamas saa olla angolalainen?

Rumpali totesi:

- Niin. Siinä vaiheessa kun minä näin nuo ämmät, niin arvasin jo, mitä tuleman pitää. Olis ehkä pitänyt varoitella sua etukäteen. Mutta en arvannut, että ne tulisivat jo ensimmäiselle keikalle. Ja olishan se vienyt soittoiloa pois. Muista kuitenkin, että keikka meni mahtavasti. Sitä ei mikään voi muuttaa. Mutta se, mitä nuo ämmät keikasta kirjoittaa, ei todellakaan tule kertomaan meidän musiikista yhtään mitään. Ne tulevat kertomaan mustan miehen musiikillisesta protestista rasistista suomalaisyhteiskuntaa vastaan. Valitan, mutta näin se vain menee.

Basisti jatkoi:

- Katsos kun musta mies on nostettu tässä maassa jalustalle. Kaikki, mitä musta mies tekee, on ihailtavaa. Traagista on vaan se, ihailua ei määritellä sen mukaan mitä se musta mies actually teki, vaan siksi, että hän on musta mies. Tässähän on rasismi tavallaan käännetty päälaelleen, mutta lopputulos on tietysti silkkaa rasismia sekin. Jos meillä olisi keikka mennyt perseelleen, niin ei se olisi noita haitannut, vaan ne olisivat tehneet ihastuksissaan täysin saman session. Koska sinä olet musta mies. Sinä olet heille ikoni. Pelkästään lärvisi värin vuoksi. Mutta niin kuin todettiin, keikka meni maagisen hyvin. Ja se lupaa lisää keikkoja. Ja eiköhän meitä haastattele aikanaan ihan oikeat musiikkitoimittajatkin. Meidän paketti meinaan toimii ja vähän perkeleen hyvin toimiikin.

Kosketinsoittaja-saksofonisti jatkoi vielä:

- Niin että yritä unohtaa nuo sotanorsut ja muistele vaan sitä, että keikka oli mahtava, ja varsinaiseen yleisöön se upposi ihan kybällä. Ja sinä soitit kuin enkeli ja perkele yhtäaikaa. Eiköhän roudata kamat pakuun?

Kun yhtyeen kamat oli roudattu rumpalin pakettiautoon, José sanoi muille, että viitsittekö heput kuskata munkin kamat kämpille. Minä luulen, että jään vielä tänne. Taidan tarvita vielä muutaman kaljan.

- Tämä selvä. Ylihuomenna treenit ja viikonlopuksi sitten meille saunomaan! Pidä huoli ittestäs!

- Näin tapahtuu!

José istui itsekseen jazz-klubin pöydässä ja tuijotti puolikasta oluttuoppiaan. Taisi olla neljäs menossa. Hän ajatteli, että näin pahasti häntä ei ollut muusikkona loukattu vielä koskaan. Ne helvetin ämmät eivät olleet välittäneet tippaakaan siitä, mitä hänen yhtyeensä soitti. Vaan ainoastaan siitä, että hänen nahkansa oli musta. Julkaistava juttu oli ollut jo valmiina ennen keikkaa ja he vaan kävivät haastattelemassa muodon vuoksi. Vittu jos tää tällaista on, niin minä taidan lopettaa nämä bändihommat alkuunsa ja rämpytellä ihan vaan omaksi ilokseni.

José pani merkille, että baaritiskillä kivitalon kokoinen kaljupäinen mies katsoi häntä. Sitten mies vinkkasi baarimikolle ja sai tuopin. Tämän jälkeen mies läksi kulkemaan Joséta kohti ja huusi kulkiessaan Josélle että ”morjens, Afrikan poika”. Jahah, tuumi José. Saan sitten kaiken kukkuraksi vielä turpaani. Sehän tästä illasta enää puuttuikin.

Mies tuli Josén viereen, jäi seisomaan ja alkoi puhua;

- Tiedäkkös, kaveri. Mä tulin teidän keikalle puolivahingossa, kun mun hyvä kaveri, siis toi mun vieressä baaritiskillä istuva umpihumalassa oleva törppö on taas teidän bändin rumpalin kavereita. Mun kyllä täytyy sanoa, että ei toi teidän musiikki mulle oikein auennut. Mä kun olen enempi noita heavymiehiä.

- Mutta sen mä kyllä tajusin, että kuule jätkä sä skulasit ihan-vitun-hyvin!

Sen jälkeen mies laittoi ostamansa tuopin pöydälle Josén eteen, läiskäisi Joséta hartialle, niin että hän meinasi pudota tuolilta, sanoi morjens, ja palasi takaisin baaritiskille.

Jaahah, tuumi José. Vaan olihan kumminkin mukavaa saada esityksestä vaihteeksi täysin epäpoliittista ja rehellistä palautetta. Ehkäpä minä sittenkin jatkan tätä bänditouhua…

25 comments:

Ekku said...

Ammattimies on aina ammattimies ihonväristä riippumatta. Suurin osa suomalaisista tämän ymmärtää.

Minun mielestäni ensimmäinen asia, mitä maahanmuuttajille pitäisi korostaa on työn arvostus suomalaisessa sielunmaisemassa.

Paras tapa integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan on tehdä kovasti töitä, vaikka työpaikan saaminen onkin nykyisin vaikeaa.

Muistuu muuten mieleen Mogadishu Avenue - tv-sarjan jakso, jossa musta mies on sitä mieltä, että hänen pojastaan pitää tulla joko urheilija tai tangolaulaja, jotta hän pääsee parhaiten integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

Suosittelen muuten tuota tv-sarjaa jokaiselle. Se on Jari tervon kirjoittama ja kiinnostava kaikessa monitulkintaisuudessaan. Se ei ole sitä, miltä se ensimmäisellä katsomiskerralla näyttää...

PS. Ostin tuossa vähän aikaa sitten kirpputorilta jonkin vanhan Louis Armstrongin kokoelma-cd:n. Olipa myyten hyvin sijoitettu 2 euroa. En ole mikään suuri jazz-diggari, mutta kyllä tekee välillä hyvää kuunnella tällaistakin musiikkia. Olen joskus yöaikaan tehnyt "ihmiskokeita" taksin asiakkailla. Aina joku niistä yllättyy positiivisesti, jopa nuoremmistakin.

Jotkut kollegat kuullemma tekevät samanlaisia kokeita mummoilla ja death metallilla... :)

Ironmistress said...

Upea tarina, ja noinhan se tosiaan tässä maailmassa menee. Kun tiedostetaan, niin tiedostetaan kirjaimellisesti nuotin vierestä.

Entäpä, jos José olisikin soittanut progea, joka on leimallisesti valkoista musiikkia? Miten ammattinärkästyjät olisivat silloin reagoineet?

Närpes varg said...

Suositussa sarjassamme "Ykän parhaat" tämä kyllä sijoittuu kärkiviisikkoon, ellei peräti kärkikolmikkoon. Hiukan näkökulmaa kääntämällä syntyy riemastuttavia oivalluksia. Tätä lisää!
Reaalimaailmassa kuohuu, kun SDP:n tätejä nimitettiin natseiksi. Hesarissa oltiin oikein vakavia ja muistutettiin, että oli ne polttouunit sentään toista kuin jotkut pienyrittäjien polkemiset.
Riemastuttavaa minusta on tässä se, että juuri SDP:n ja muun vihervasemmiston tädit ovat tuota natsikorttia läpsytelleet kaikkein vilkkaimmin. Moni muistaa vielä Helena Erosen hihamerkkikaustin. Siinäkin natsikotti heilui että tukka pölisi.
Nyt sitten itketään, kun sama kortti osui omalle kohdalle ja vaaditaan anteeksipyyntöjä. Miksi ihmeessä? En ole nähnyt yhdenkään tiedostavan pyytäneen anteeksi esimerkiksi Eroselta.
Anteeksi vain, tädit; sitä saa, mitä tilaa.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Ekulle, Ruukinmatruunalle ja Närpes Vargille & kiitos kommenteistanne.

Ekku: Ammattimies on ammattimies, mutta työn arvostamisen sijasta maahanmuuttoteollinen kompleksi opettaa oman kulttuuriperimän arvostamista & suoranaista korostamista ja pyrkii siloittamaan kaikki esteet. Ja elämässä kun on niitä esteitä. Ne vaan pitää oppia ylittämään.

Täytyy panna harkintaan tuo ehdotuksesi. Tosin Jari Tervo on minulle kyllä koko lailla punainen vaate.

Louis Armstrongista: Ylva muuten tykkää kovasti vanhasta jazzista.

Ruukinmatruuna: Kiitokset. Niin proge kuin fuusiomusiikki ovat soittajalle teknisesti hyvin haastavaa evästä, joten en usko, että tuon tyyppiset toimittajat olisivat välttämättä edes huomanneet eroa. Jos joku olisi niille eron selvittänyt, niin sitten varmaan olisi tullut ylistystä valkoisen miehen tontille tunkeutumisesta.

Tavallinen taavi tosin tajuaa, että jos joku asiakseen treenaa itsensä progemuusikoksi, niin se on niin hikinen homma, että ei kukaan sitä missään protestimielessä tee, vaan ihan siksi että tykkää progesta kuin hullu polkasta.

Tavallinen taavi tajuaa myös, että ei valkoiset progemuusikot ole millään muotoa kieltäneet mustia soittamasta progea. Jostain kumman syystä mustia progemuusikoita ei vaan juuri ole. En oikein ymmärrä miksi. Ei se niillä hepuilla taidosta ainakaan ota kiinni.

Närpes Varg: Kiitos palautteesta. En ollut itse ihan varma, että onnistuiko tää. Mutta mitä tulee tuohon mainitsemaasi asiaan, niin mielestäni Urpilainen veti härskiyden suorastaan huippuun. Että julkiset verovelkarekisterit pienyrittäjille. Urpilainen on kertakaikkiaan niin tyhmä, ettei tajua yritysten elättävän valtiota eikä valtion yrittäjiä. Urpilainen varmaan kuvittelee, että kaikki ihmiset voitaisiin panna virastoihin töihin ja kierrättää rahoja momentilta toiselle ja silti olisi tarjolla metukkaa leivän päälle.

Mitä tulee kavalluksiin, niin tämmönen ei-tiedostava ihminen tietää, että jos yrittäjällä on vaikka kymppitonni verovelkaa, niin firmalla on huonosti tilauksia. Ei se yritä kavallusta. Ei kymppitonnin kavallusta kannata yrittää. Jos kavalletaan, kavalletaan miljoona ja häivytään Karibialle.

Ja juu, Erosta sai natsitella mielin määrin ja päivystävät dosentit löytävät Halla-ahosta fasismia säännöllisin väliajoin. Demareilla enkä seinät leveellä ja katto korkeella, mutta hipiä on kovin, kovin herkkä.

Kumitonttu said...

Kyllähän jatsin kultakausi on varmasti ollut se, kun etta James on voihkien ulvonut "I just wanna make love to you" salillisella valkoista yleisöä. On siinä kuule Chevyssä kotimatkalla Patty Mae, Anna Belle ja Jane Ellen käyttäneet koko rasistisen sanavarastonsa kuvaillessaan tuota rivoa narttua ja kehottaneet puolisoitaan pitämään likaisen mielikuvituksensa erossa moisesta haaskalinnusta.

Seuraavaksi parasta jatsia tarjosikin Klaus Järvinen Levyraadissa, jos muistat mitä tarkoitan.

Ghettomaksaja said...

Aiii-van loistavaa! Mustia ihmisiä muusikkopiireissä -teemaa on muuten aikaisemmin käsitellyt myös South Park ja mielestäni myös varsin hersyvin tuloksin:

https://www.youtube.com/watch?v=4E9TGlDxE48

Ja kyllä se vain niin on että jos mies (tai nainenkin) osaa jotain tehdä, niin yleensä työn tilaajaa kiinnostaa tasan a) mikä on työn tulos ja b) mitä se maksaa, eivätkä työn suorittajan toissijaiset ominaisuudet. Naapurini kertoi, että hänen ukilleen oli joskus 70-luvulla käynyt tekemässä uunin muurari, jolla oli saksalainen sukunimi. Hänen mummonsa oli kysynyt, että mitenkäs sinä nyt tuollaisen päästit heille uunia muuraamaan. Ukko totesi tähän, että tässähän vain tasoitellaan puntteja: Lapissa yrittivät laittaa häntä kylmäksi niin nyt sitten saavat lämmittää. Ja toisekseen sakemanneillahan on uuneista ainakin runsaasti kokemusta.


Omalla työpaikallani on muuten yksi erittäin tummaihoinen Afrikan Poika työntekijänä, eikä mikään turha työntekijä olekaan vaan varsin kova tekniikan ammattilainen. Kerran satuin kahvihuoneeseen kun toiselta osastolta oli käymässä eräs Naispuoleinen Suvaitsevainen, ja voi sitä silmiin syttyneen kiillon määrää kun hän tämän työkaverini huomasi. Hän hankkiutui välittömästi keskusteluetäisyydelle, ja keskustelun kulku tavanomaisten esittäytymisten jälkeen oli jotakuinkin tämä:

NS: "Onpa ihanaa, että teidän osastolla uskalletaan ennakkoluulottomasti työllistää myös vähemmistöjä! Kunpa meidänkin osastolle saataisiin vähän kansainvälisyyttä!"

AP: "Anteeksi, mutta mitä oikein tarkoitat?" (miehemme on silminnähden hämmentynyt)

NS: "No kun eihän sitä nyt kovin usein näe tummaihoisia täällä töissä! Kuinka oikein keksit tulla tänne?"

AP: "No minä tein opiskelujeni lopputyön tänne ja pomo kysyi että kiinnostaisiko jäädä." (alkaa tajuta tilanteen ja poikamainen hymy rupeaa hiipimään kasvoille; ilmeisesti tilanne ei ole täysin ennenkokematon)

NS: "No sehän on hienoa! Hakemuksen ja CV:n lähettämällä olisi varmaan ollut aika hankalaa."

AP: "Ei kai se sen hankalampaa, osaanhan minä puhumisen lisäksi kirjoittaakin."

NS: "No tietenkin, en minä sitä nyt varsinaisesti epäillytkään. Ihmettelin vain että onpa sinulla mukavan ennakkoluuloton pomo."

AP: "Eipä siinä ennakkoluuloilla ollut mitään tekemistä, tarvittiin joku tekemään [asiaa x] ja minä kun sen osaan ja sitä jo lopputyössäni tein, niin päätös oli varmaan helppo."

NS: "Ilmankos! Yleensä tässä koko laitoksessa vain syrjitään tummaihoisia eikä työllistetä."

AP: "Johtunee siitä, että ei täällä käyvissä tummaihoisissa yleensä ole mitään työllistettävää."

NS: "Kuinka niin?" (hämmennys alkaa siirtyä tälle puolelle)

AP: "No kun ne harvemmin osaavat [asiaa x], eikä niitä yleensä kiinnosta opetellakaan kun valtiolta saa rahaa muutenkin."

NS: "Mutta eihän heitä ole sopeutettu yhteiskuntaamme, totta kai heitä pitää ensin tukea! Suuri osa heistä tulee todella kurjista oloista!"

AP: "Miksi pitäisi sopeuttaa ja tukea toisten rahoilla? Suomessa on ihan kohtuullinen palkkataso. Minun mielestäni ulkomaalaisille ei pitäisi valtion puolesta maksaa mitään. Kyllä järkevä ihminen tajuaa että syödäkseen pitää tehdä työtä, ja jos ei tajua niin menköön takaisin."


Keskustelu jatkui vielä jonkin aikaa, ja voin sanoa että on muuten riemullista seurattavaa tuollainen kun suvaitsevainen joutuu moiseen tilanteeseen, missä aivoja kohtaa paradoksi ja fatal error. Kun normaalitilanteessa vedettäisiin esiin rasisti- ja natsikortti, niin mikäs nyt eteen kun ei oikein voi. Vastustaja on väärän värinen, joten aivohämmennys on tosiasia. Todennäköisesti kyseinen nainen on joutunut toipuakseen lukemaan vähintään vasemmistoliiton vaaliohjelman ja kymmenen Jani Toivolan kolumnia.

Ironmistress said...

YP, kurkkaapa Hikipediasta proge ja jazz. Eritysesti hymyilytti tuo bebopin idea: pyritään soittamaan mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman monta nuottia :-)

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Kumikselle, Ghettomaksajalle ja Ruukinmatruunalle & kiitos kommenteistanne.

Kumis: Tietysti tommonen vanhempi jazz ja fuusiojazz ovat tietysti aika pitkälle eri asioita. Mutta Klaus Järvisen jazzin Levyraadissa muistan hyvin. Jos siellä vahingossa soitettiin Eero Koivistoista tai Heikki Sarmantoa niin kymppi tuli ja suurinpiirtein kaikki muu oli sitten tuubaa. Sleepy Sleepers teki melko hyvän väännöksen hepusta albumilla Levyraati.

Ghettomaksaja: Kiitos kannustuksesta. Ja kiitos myös linkistä. Oli aika ässä. Tuota työpaikkasi sessiota olisi ollut kyllä mahtavaa kattoa kärpäsenä katossa. Ja vielä kärpäsenä, jolla olis ollut pieni videokamera. Meinaan, en tiedä muistatko, mutta joskus 1980-luvulla Suomessa oli semmonen tv-sarja kuin ”Suomalaisia tähtihetkiä”. Jos se sarja pantais uudestaan pystyyn, niin tää tapahtuma kuuluisi siihen ilman muuta. Jos tarjoat tolle mainiolle työkaverillesi joskus kaljan, niin sano samalla, että eräs Yrjö on hengessä mukana.

Ruukinmatruuna: Kurkkasin. Aika hervottomat pläjäykset. Itse tykkään progesta enemmän kuin tuosta fuusiojazzista juuri siksi, että progessa melodia on kuitenkin tärkeässä osassa, mutta fuusion puolella tulee vaikutelma, että pääasia on näyttää, kuinka hyviä jätkät ovat soittamaan.

Vaan kurkkaapas sinä tuo kuva. Siinä on aika osuvasti määritelty amerikkalaisen mustan musiikin kehitys vuosien varrella:

http://s3.amazonaws.com/rapgenius/4519.jpg

Ja vielä yleensä: Kun olen seuraillut tämän kaltaisia uutisointeja, niin olen päätynyt johtopäätökseen, että tiedostava väestönosamme syyllistyy rasismiin mustia taiteilijoita kohtaan. He nimittäin riistävät mustilta taiteilijoilta yhden inhimillisyyden osa-alueen eli oikeuden myös epäonnistua. Ei ihminen aina onnistu. Loppujen lopuksi mustan taiteilijan lienee aika tympeetä esiintyä täällä Suomessa, kun tyyppi tietää, että kritiikki on positiivista vaikka keikka menis kuinka perseelleen. Ja siinähän herää tietysti kysymys, että pidetäänkö minun taiteestani oikeasti, vai onko kysymys vain ihoni väristä?

Närpes varg said...

Palaan vielä hetkeksi suomalaisiin maastamuuttajiin, jotka siis Ruotsissa olivat 60-luvun mamuja. Olen kuullut monen sanovan, että olimme kovempia tekemään työtä kuin ruotsalaiset.
Omat kokemukseni kyllä todistavat muuta. Firmassa, jossa tienasin (ja vähän helkutin hyvin)opiskelurahoja, sai tehdä työtä tosissaan pysyäkseen ruotsalaisten vauhdissa. En minä ihmettele tai kadehdi heidän hienoja talojaan, huviloitaan ja Volvojaan, kyllä ne on tienattu kovalla työllä.
Siinä firmassa oli tosi mukava toimari, joka halusi kätellä kaikki töihin otetut ja vaihtaa heidän kanssaan muutaman sanan. Kun menin hänen huoneeseensa näyttäytymään, hän nauroi ja sanoi "jasså, en finne igen". Ja minä nauroin takaisin.
Kyllähän suomalaisetkin olivat kovia painamaan urakkaa, mutta heidän (tai siis meidän) vitsauksena oli tuo vanha tuttu viina. Töihin tultiin joskus käpälät täristen hirveässä darrassa tai otettiin omaa kankkus-lomaa. Ruotsalaisilla oli parempi työkuri ilman muuta. Jouduin joskus paikkaamaan jonkun maanmieheni jättämän läven töissä, mutta en koskaan ruotsalaisen.
Tämä kaikki on, kuten sanoin, henkilökohtaista kokemusta eikä tietenkään kata kaikkia suomalaismamuja eikä kaikkia työpaikkoja.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Närpes Varg. Nythän täytyy sanoa, että minä en ole ollut Ruotsissa töissä, joten sinun sanasi painaa ilman muuta enemmän. Ne tuttavani, jotka ovat olleet, ovat olleet siellä 1990-luvulta alkaen, nimenomaan ruotsalaisessa julkishallinnossa ja pääosin sairaala- ja huumehoitoyksikköpuolella. Voi olla, että ero kokemuksissa johtuu tuosta.

Vaan onhan se ihan selvää, että ei Ruotsin menestystä voi selittää pelkällä hyvällä tuurilla, vaan onhan siellä ilman muuta töitä tehty.

Becker said...

Tulipa taas tasokasta Ykää. Sulle ei vissiin toi musakaan ole kovin vieras alue. Itse dikkaan enemmän tota traditionaalisempaa Jazzia niinkun Ylva. Mullapa on vielä jäljellä Stadin parhaan Jazz-klubin "Old House Jazz Club"in jässäri. Klubi muuten sijaitsi Albertinakdulla, ja oli varmaan tunnelmaltaan paras mesta mitä Hesassa on koskaan ollut. Olin sen verran kantajengiä, että keittiössä tempaistiin joskus vähän akunaalia jätkien kanssa.
Sen verran vanhaa pierua sitä siis ollaan. Kävin aikoinaan kuuntelemassa Oscar Petersonia Sirppiliiterissä. Vastaavat nautinnot ovat harvassa nykyjään.

Kyllähän Ruotsissa härmäläisillä krapulapäiviä aikoinaan varmaan olikin, mutta se on jo mennyttä aikaa. Nykyjään ei jurrissa tai kankkusessa esiinnytä duunissa niin paljoa kuin ehkä ennen vanhaan.Tämän päivän perheellinen svenne jää pois duunista, kun on yöt pelannut jotain sotapeliä jenkkien kanssa. Minulla on kyllä sellaisi kokemuksia, että tämä pullamössö yhteiskunta on pehmentänyt kantaväestöä sen verran, että ainakin maahanmuuttajien ensimmäinen polvi on ahkeraa, mutta se toinen ja kolmas polvi ovatkin sitten niitä sosiaalipummeja ja kriminaaleja.

Vielä noista blogeista sen verran, että vaikkakin lueskelen joskus Rähmispossua, niin enemmän tutkin näitä, mistä Rähmiskin aiheensa saa, eli jos saan liittää tähän niin, uutisia ja taustoja löytyy täältä:
http://www.friatider.se/
Ja sitten tanskalainen Snaphanen, jossa usein myös englannninkielistä tekstiä, ja loistava kronikoitsija "Julia Caesar", jonka sunnuntai pakinat ovat netin parhaimmistoa.
http://snaphanen.dk/
Ja sitten klassikko, eli Avpixlat,jota Suomenkin Media käy kyttäämässä, mutta salaa, sillä siellä kerrotaan se mitä lehdet jemmailee.
http://avpixlat.info/
Nämä ovat ikävä kyllä ruotsinkielisiä, mutta kieltä ymmärtävälle ovat todellisia tiedonlähteitä.


Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Becker, ja kiitokset. Minulla (niin kuin vissin vähän joka toisella hepulla) on omaa musiikkitaustaa, mutta siitä on pitkä aika. Sitä myötä fuusiojazzkin on tuttua, tosin, niin kuin jo sanoin, tykkään enemmän progesta. Tosin kuuntelen myös sujuvasti vaikka Hurriganesin Roadrunneria, mikä on mahtava levy.

Tuota pullamössöilyä olen nähnyt omalla alallani noitten nupista otettujen sairaslomien myötä. Burn Out on tietysti ihan eri asia ja vakava tilanne, mutta ei ole harvinaista, että nupista otetaan pari viikkoa ennen kesälomaa ja sitten vielä pari viikkoa kesäloman jälkeen. Monessa paikassa tosin kunnat eivät enää tuppaa maksamaan niistä sairaslomakorvauksia.

Nuo mainitsemasi linkit ovat varmasti hyviä ja Avpixlat vissiin se kuuluisin, mutta minun ruotsinkieleni ei ole niin hyvä, että pystyisin niitä aktiivisesti seuraamaan, joten Rähmiksen tarjoama tieto on täälläpäin ensiarvoisen tärkeää.

Yksityisajattelija said...

Heh, juu, muita jotka muistavat Kasevan mr. Francis Loobyn on varmaankin mutta työkavereita sillä oli ja paljon. Minäkin, sellaiset korvalappusteroiden kaiuttimet meinasivat saada ilmiriidan syömälässä aikaan. Huomautin että siellä on toisessa pieni vahvistin sisällä, ja ei, ei ole se vaan se johto pannaan siihen kuulokkeiden reikään.
No.
Seuraavana päivänä oli iltavuorosta mies pois riveistä ja mr. F paikkasi niin pukuhuoneella käyden pyysi "antteks kuule mä katsoin sen, sä oot oikessa!".
Ei se siinä ollut.
En voinut vastustaa...
"Saitko ne takaisin kokoon?"
Pelkkä hymy, mutta kun musta mies pääsee naurun alkuun... Kova akustiikka siellä ( - - - - ------------------------------)
Ja pitkä reverbi, koko pukkari tuli katsomaan mitä! Hemmetti! Kukaan ei ollut saanut koskaan kuulla sen nauravan. Noo...
Sitten se sanoi että ne oli sen tyttären, tai oli.
Ja sitten minä nauroin, mutta sitähän he olivat kuulleet joten se siitä, kuitenkin hän kertoi jo ostaneensa uudet tilalle.
Sarviviina oli siihen aikaan se täysi lasti. Se on: "Neljä khm, pulloa Koskenkorvaa, kiitos"
Koska Töölössä ollaan kohteliaita.

:)

Anonymous said...

Musiikistako kun puhuttiin, niin tään edesmenneen radio maffian parasta antia olivat nämä yöllä tulleet musiikin erikoisohjelmat, kuten jukka mikkolan avaruusromua, ulvovat sudet, musiikkia kolmannelle korvalle ja mitä muita niitä kaikkia olikaan, tuli monet iltayöt touhutta jotain ja niita kuuneltua..

- jpt-

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Yksityisajattelijalle ja jpt:lle & kiitos kommenteistanne.

Yksityisajattelija: Nyt täytyy tunnustaa, että en oikein pysynyt vauhdissa mukana. Oliko tämä nyt sitä freejazzia kirjallisessa muodossa? Kiitti kumminkin.

jpt: Yöllisistä ohjelmista minulle tulee päällimmäisenä mieleen se, kun kesällä 1984 Los Angelesin olympialaisten aikaan rinnakkaisohjelman lähetys ei loppunutkaan Maamme-lauluun joskus puolen yön aikaan, vaan lähetys jatkui läpi yön. No olihan sitä sitten kuunneltava.

Yrjöperskeles said...

Tekninen ilmoitus:

Jos joku sattuu saamaan sähköpostiinsa viestin Ykä-blogissa ja viestissä Ykä pyytää liittymään johonkin kaveripiiriin, niin älkää reagoiko vaan deletoikaa koko roska.

Gmail näköjään lähettelee tommosia ihan omin päin. Ja tätä on ilmeisesti aika laajaltikin, sillä näitä viestejä on tullut itsellenikin niin blogiin kuin siviilisähköpostiini.

Anonymous said...

Pää kylmänä nappulatekniikan kanssa.
Y.

RRaamattu sanoo: Sillä kaikkeen on teillä lupa mutta kaikki ei ole teille hyväksi.

Se on vaan niin.

Sama

Anonymous said...

heh, taidan mäki hämärästi muistaa sen 1984, mutta tarkoitinki lähinnä noilla ohjelmilla, että niissä oli se musiikki pääasia ja niitten tekijät ja esittäjät, olivat sitten jazzia, bluussiam rokkia tai jotain muuta enemmän tai vähemmän tunnettua musiikkia, eikä niihin oltu sotkettu mitään nykysenkaltasta politiikkaa tai niihin viittaavaakaa, en ainakaan muista sellasta..


-jpt-

Anonymous said...

Ps. Olli Immonen tais taas tökätä kepillä herhiläispesään
- http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/156030-v%C3%A4est%C3%B6n-etninen-tilastointi-k%C3%A4ytt%C3%B6%C3%B6n-suomessa

-jpt-

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Y:lle ja jpt:lle & kiitos kommenteistanne.

Y: Nappulatekniikan?

Jos kyse on noista soittovehkeitten ja miksauspöytien nappuloista, niin aikanaan hallitsin ne. Nykyisin tuskin. Me käytimme aikanaan analogitekniikkaa. Mitä tulee kadulla liikkuviin laittomiin nappuloihin, niin ei kiitos. Lääkärin määräämät nappulat syö reseptin mukaan.

Joka tapauksessa olen niin laiska mies, etten mistään liikaa innosti, joten eiköhän tässä Jumalankin kanssa pärjää.

jpt:

Viesti 1: Niin silloin vuonna 1984 kun ei ollut vaihtoehtoakaan. Oli yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma ja siinä se. Radio Citykin aloitti vasta vuotta myöhemmin, mutta enhän minä sitäkään kuullut kuin sitten vuosia myöhemmin Helsingissä. Nykyisenkaltainen politiikan väkisin mukaan tumppaaminen on aloitettu varmaan vasta viimeisen kymmenen vuoden sisällä.

Viesti 2: Ihan aiheesta tökkäsikin. Silloin aikanaan, kun Suomessa etnistä tilastointia harrastettiin ei eletty Koskolan vaan Kekkosen Suomessa. Ja nykyisin kaikki Suomen kansalaisuuden saaneitten ulkomaalaisten tekemät rikokset menevät suomalaisten piikkiin.

Anonymous said...

Enämpi pluesin ku jatsin suuntaan kaatuvana jään tietenkin tarinan tiukimman sisäpiirin ulkopuolelle, mutta silti huutelen täältä vähän silleen ulkopuoliseksi itseni kokevana vieraisiin pöytiin.

Rautarouvalle kiitokset termistä "tiedostetaan nuotin vierestä". Hyvä. Pitänee ottaa käyttöön, jos sitä saa lainata?

Jurpilaisesta ja natsiudesta sen verran että ainakin Jutta soveltaa aika ahkerasti sitä Hitlerin "valheen pitää olla niin iso ettei kukaan epäile sitä" -periaatetta. Ensin vaalien kieppeillä "kasvu hoitaa vajeet" ja nyt "SDP pelastaa vajeilta" kuin todellisuus taitaa olla se, että SDP:n vaaliohjelmahan oli yhtä vajeenkasvatuskreikkailua.

Ghettomaksajalle kiitos tarinasta.

Ja loppukaneettina ihan aiheeseen liittymättä: mua on alkanut epäilyttää että ton kiakkoviarashulinan päätarkoitukset olivat
1) Opettaa anarkomarkoille se, että miten mellakointi pitää toteuttaa sellaista tulevaisuutta varten kun Vassarit on pudonnut hallituksesta ja kaipaa valtiovastaista toimintaa enemmän.
2) Luoda mellakointi-infra niin että sitten kun julkisen talouden säästöt pakon edessä vihdoin (20 vuotta liian myöhään) aloitetaan niin saadaan aikaan paljon isompia ja näkyvämpiä sekoiluita.
3) Testata sitä, että miten yhteiskunta reagoi.
4) Luoda edellytyksiä ulkopoliittisen paineen luomiseen.

Jos toi neloskohta kummastuttaa niin heitetääs ajatusleikki... Kuvitellaan että Nimeltämainitsematon naapurimaa uskoo Suomen ja Ruotsin hakevan kohta NATOon. Samaan aikaan Kataisen linjan kuralle ajamaa julkista taloutta pitää leikata tosissaan. Sitten alkaa tulla kaikenlaista väkivaltaista mellakkaa ja hulinaa (kohdat 1, 2 ja 3) ja täysin "yllättäen" niiden yhteydessä tuleekin Nimeltämainitsemattoman kansalaisille ruhjeita. NMT (Nimeltämainitsematon TV) rummuttaa sitä miten sen kansalaisia sorretaan ja uhataan, joten Suomeen kohdistuu Nimeltämainitsemattomasta ilmansuunnasta ennennäkemättönän vahvaa poliittista painostusta.

Eli foliohattuilen vähän ilmoille sitä mahdollisuutta että ei kai ole aivan täysin poissuljettuja etteivätkö noi katukiakkoilut voi olla vähän sellaisten Mainilan Lätkäturnausten harjoituksia.

Kiip on kuut vöök, Ykä!

Anonymous said...

Katsos TAXI -leffat, fransmannitkin on aika huumottoroitua populaa.
Tehäämme kokkeita vaan, punakynää on ja musteesakin jöytyy, khm-khm, nin.

Yjksityisakattelija

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Anolle ja Yksityisjotakin & kiitos kommenteistanne.

Ano: Doing the best I can, mate. Urpilaisen venkoilu alkaa muistuttaa kärpäsen räpistelyä hämppiksen verkossa.

Vaan noista hulinoitsijoista, näkemyksesi ovat tietysti ihan mahdollisia, varsinkin kohta 3, sillä nythän on testaamalla toteen näytetty että yhteiskunta ei reagoi ei niin mitenkään. Kohtaan neljä en oikein jaksa uskoa, sillä sen Nimeltämainitsemattoman valtion tiedustelupiireissä ei todellakaan olla tyhmiä, ja siellä tiedetään, että nämä hulinoitsijat ovat kuitenkin elämysmatkailevia törppöjä, eli operatiivisessa mielessä aivan liian epävarmaa materiaalia. Luulisin, että tuon asian ajaisi paljon paremmin johonkin venäjänkieliseen lastentarhaan asetettu pommi.

Yksityis- jne: Epäilemättä näin.

Jaska Brown said...

Kyllä hihittelin tuolle Ghettomaksajan tarinalle. Melkein liian hyvä ollakseen totta.

Yrjöperskeles said...

Jaska, "suomalaisia tähtihetkiä".