2002 - KERTOMATON TARINA

Helsingissä, Mäntyniemessä, 30.4.2002

Tapaamisessa oli kuusi vakavailmeistä miestä. Presidentti Sauli Niinistö, Pääministeri Martin Saarikangas, ulkoministeri Martti Ahtisaari, puolustusministeri Gustav Hägglund, sisäministeri Mauri Pekkarinen ja puolustusvoimien komentaja kenraali Erkki Nordberg. Nordberg oli juuri antanut tuoreimman tilannekatsauksensa. Sen loputtua Niinistö oli hetken hiljaa, painaen käsiensä sormia vastakkain ja katsoen niitten läpi jonnekin kaukaisuuteen, kuin etsien pakotietä tulevasta, jota ei voitaisi enää välttää. Sitten hän nosti katseensa ja sanoi Nordbergille:

- Se siis alkaa. Se siis todellakin alkaa.

Nordberg vastasi:

- Kyllä, herra presidentti. Sitä ei voi enää välttää. Uudelleen synnytetty Neuvostoliitto on katkaissut diplomaattisuhteet niin meihin kuin Baltian maihinkin sekä myös Ukrainaan ja Kaukasuksen maihin. Liikekannallepano on suoritettu ja sen joukot ovat hyökkäysasemissa. Luultavasti ne antavat sotilaittensa ryypätä kevyesti vappuna ja hyökkäävät muutaman päivän sen jälkeen. Ja tuo vasta saapunut Neuvostoliiton esittämä vaatimus Suomelle vahvistaa tilanteen. Vaatimus itsessään on muotoiltu sellaiseksi, ettei siihen voi mitenkään suostua.

Neuvostoliiton vaatimuksesta ei kukaan huoneessa olija osannut sanoa, oliko se vakavissaan esitetty vaatimus, selkeä sodanjulistus vaiko pelkää puhdasta vittuilua. Vaatimuksen mukaan Leningradiksi jälleen lyhyen tauon jälkeen uudelleen nimetyn kaupungin turvallisuuden varmistamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton rajaa piti siirtää niin, että se olisi Kymijoella, jatkuisi siitä Salpausselkiä pitkin Saimaalle, siitä pohjoiseen aina Pieliselle, jonka itäpuoliset alueet Suomen kuuluisi luovuttaa. Kotka, Kouvola, Lappeenranta, Imatra, Savonlinna, Joensuu, Lieksa ja Nurmes menetettäisiin.

Lisäksi Suomen pitäisi luovuttaa Ahvenanmaalta  Neuvostoliitolle sotilastukikohta. Vaatimuksen äärimmäiseksi vittuiluksi luettava osa oli se, että korvaukseksi menetetyistä alueista Neuvostoliitto lupasi jatkossa hoitaa Oulun pohjoispuolisen puolustuksen suomalaisten puolesta. Selvää oli, että ehdotus tyrmättäisiin. Siihen ei olisi vaihtoehtoa. Mutta julkista ilmoitusta ei oltu vielä annettu. Sillä yritettiin pelata aikaa. Se oli nyt kortilla ja jokainen viivytetty vuorokausi oli elintärkeä.

Pääministeri Saarikangas kysyi vuorostaan:

- Olemmeko me valmiit?

- Emme, herra pääministeri. Sotilaan näkökulmasta me emme ole koskaan täysin valmiita. Mutta kuluneitten vuosien aikana on kyllä tehty paljon. Kun Suomen kaltainen kehittynyt, varakas, hyvin organisoitunut ja teknisesti kehittynyt valtio alkaa toden teolla satsaamaan puolustukseensa, niin se näkyy kyllä. Ja meillä on ollut kuitenkin kuusi vuotta aikaa. Liikekannallepanomme on tällä hetkellä täydessä käynnissä ja loppusuoralla. Sanoisin, että olemme niin valmiita, kuin tässä tilanteessa voi olla. Ainakaan meitä ei yllätetä housut kintuissa.

Niinistö nojasi taaksepäin tuolissaan ja muisteli vuotta 1996. Silloin Venäjällä oli ollut kolmas, ja sillä kertaa onnistunut kommunistien vallankaappausyritys. Venäjä palasi hyvin nopeasti komentoon, johon verrattuna Brezhnevin aika oli ollut kevyehköä pohjoismaista sosialidemokratiaa. Vapauden aika jäi Venäjällä muutamaan vuoteen. Tapahtumien Venäjällä edetessä hyvin nopeasti lännessä ihmeteltiin, kuinka Venäjän tiensä alussa oleva demokratia sortui kuin korttitalo. Mikä tässä kolmannessa kerrassa oli erilaista?

Jälkeen päin asia selvisi, ja selitys oli yksinkertainen. Tällä kertaa mukana olivat olleet myös tiedustelu- ja turvallisuuspalvelut sekä ylin upseeristo. He kaikki pelkäsivät Venäjän kehityksen johtavan anarkiaan, maan hajoamiseen ja sitä myötä heidän oman asemansa heikentymiseen entisestään. Nämä tahot tajusivat myös, että he pystyivät kyllä kaappaamaan vallan, mutta eivät ehkä pystyneet johtamaan valtiota pitkässä juoksussa. He olivat kuitenkin tottuneet olemaan käskyläisiä. Tehokkaita sellaisia. Valtion miekka ja kilpi. Tarvittiin siis joku taho, joka osasi käskeä. Sopivan häikäilemätön ja sopivan organisoitunut. Vanhat ja tutut kommunistit olivat helppo valinta. Tämän jälkeen maassa palattiin vanhaan ja hyväksi havaittuun menettelytapaan eli kansalaismielipide oli jotain, mikä määriteltiin politbyroossa.

Valko-Venäjä liittyi nopeasti uudelleen perustettuun Neuvostoliittoon, samoin kuin vuoteen 2000 mennessä myös entisen Neuvostoliiton Keski-idän valtiot, joissa liittyminen tapahtui jokaisessa neuvostomielisten vallankaappausten jälkeen. Keski-idän tilannetta saattoi tällä hetkellä pitää vähintäänkin epämääräisenä ja jonkun asteinen sissisota siellä oli käynnissä jatkuvasti.

Uudelleen perustetun Neuvostoliiton retoriikka ei ollut rauhaa ja luottamusta pursuvaa YYA-liturgiaa, vaan siinä tehtiin selväksi, että niin Neuvostoliitosta eronneet valtiot kuin Varsovan Liiton maatkin palautettaisiin emämaan yhteyteen, ja tällä kertaa joka ainoa palautettaisiin osana Neuvostoliittoa, ilman itsenäisyyden rippeitäkään. Suomesta puhuttiin myös. Niin avoimesti kuin kulissien takana, jossa maata kohtaan aloitettiin huomattava poliittinen painostus. Onneksi uudelleen perustetun Neuvostoliiton armeija oli heikkouden tilassa, ja maan teollisuuskoneisto varsin tehoton. Mutta niin aseteollisuus kuin armeijaan satsaaminen oli nyt Neuvostoliiton ykkösprioriteetti. Laadulla ja tuotekehityksellä ei välttämättä mässäiltäisi, mutta määrällä kylläkin.

Pienen hetken aikaa jonkun verran lisääntyneistä kulutustavaroista, muodista, diskoista ja yleensäkin länsimaita jäljittelevästä elämäntyylistä nauttimaan päässyt neuvostokansalainen palautettiin raa´asti ja nopeasti takaisin ruotuun. Yksilöstä takaisin työläismuurahaiseksi. Osaksi raskasta teollisuutta.  Osaksi viisivuotissuunnitelmaa. Niillä keinoilla, jotka neuvostojärjestelmä vanhastaan niin hyvin osasi.

Ja niitä keinoja oltiin käytetty Punaisella Torilla, jossa kymmenet tuhannet mielenosoittajat olivat tulleet osoittamaan mieltään kommunisteja vastaan. Tällä kertaa armeija ei kieltäytynytkään ampumasta siviilejä. Lännessä ei oltu selvillä kuolleitten kokonaismäärästä, mutta internetiä pitkin ehti tilanteen ollessa vielä päällä kertyä tieto yli tuhannesta kuolleesta. Sen jälkeen internet-yhteydet Venäjältä katkesivat. Eivätkä enää koskaan palanneet. Viranomaiset yksinkertaisesti menivät internet-yhteyksiä yksityisille välittäviin liikkeisiin, katkaisivat yhteydet, takavarikoivat kaluston ja sen jälkeen nettiyhteys olikin enää viranomaisten käytössä.

Tämän tapahduttua väkivallan tekoja näkyi virallisessa neuvostoverkossa enää yhden kerran, kun Venäjän presidentti Boris Jeltsinin ja noin kahdensadan syrjäytetyn valtakoneiston edustajan teloitukset ampumalla välitettiin uudelleen perustetussa Neuvostoliiton Vremja-uutislähetyksessä. Sen jälkeen tavalliset kansalaiset, jotka olivat syntyneet ja kasvaneet neuvostoaikana oppivat hyvin nopeasti kävelemään hieman kumarassa, katsomatta ympärilleen ja pitämään suunsa kiinni. Se, mikä kesti hetken, oli kadonnut johonkin unien muistoon ja vallitseva neuvostotodellisuus oli palannut.

Suomessa oli alkuun löytynyt paljon niin sanottuja poliittisia asiantuntijoita, joitten mielestä Neuvostoliiton uudelleen syntyminen toisi kansainväliseen politiikkaan vaaran sijasta vakautta, ennustettavuutta ja turvallisuutta. Nyt palattaisiin kaksinapaiseen maailmaan, jossa Yhdysvallat ei olisi enää ainoa supervalta joka voisi sanella maailman tapahtumat mielivaltaisesti. Samat poliittiset asiantuntijat rauhoittelivat suomalaisia kertomalla Kremlin puolesta mitä Kreml ajatteli, ja kuinka rauhantahtoiset sen aiheet varsin kovasta poliittisesta retoriikasta huolimatta olivat. Ennen pitkää nämä asiantuntijat tajusivat itsekin puhuvansa ääneen lähinnä omia toiveitaan ja uskomuksiaan ja myös sen, että jos heitä ei enää jaksettu kuunnella edes Suomessa ei Kremlissä heitä oltu koskaan kuunneltukaan. Kremliä ei kiinnostanut enää hiljainen hivuttaminen. Se keräsi voimia ja aikoi ottaa haluamansa. Joko pelottelemalla tai sitten väkisin.

Niinistö muisti samankaltaisen tapaamisen vuoden 1996 loppupuolella. Sen oli järjestänyt silloinen presidentti Martti Ahtisaari. Suojelupoliisin ja puolustusvoimien tiedustelun edustajat olivat mukana. Viesti oli selvä. Uudelleen perustetun Neuvostoliiton kommunistijohtajat olivat vanhoja miehiä, jotka halusivat nähdä unelmansa totena ennen kuolemaansa. Ja siihen unelmaan kuuluisi myös Suomi. Neuvostoliittoa myötäilevä näennäispuolueettomuus ei enää riittäisi. Korkeintaan Suomelle varattaisiin vasallivaltion osa, jos sitäkään. Sotaa ei voisi välttää. Aikaa oli maksimissaan kymmenen vuotta. Siinä ajassa Neuvostoliitto pyrki vahvistamaan armeijaansa mahdollisimman paljon. Ja niin olisi tehtävä Suomenkin. Vaihtoehtona oli joko alistuminen tai hanttiin pistäminen. Ahtisaaren kokouksessa määriteltiin raskaat ratkaisut, jotka muuttaisivat valtion nimeltä Suomi toimintaperiaatteita radikaalisti tulevina vuosina.

Maanpuolustukseen satsaaminen olisi nyt pääasia. Kaikella sillä voimalla ja taidolla millä Suomen kaltainen kehittynyt ja teknistynyt valtio vain pystyisi. Vaikka Suomi oli juuri toipumassa ankarasta lamasta. Siihen ei olisi nyt vaihtoehtoa. Kauniit periaatteet olivat kauniita periaatteita, mutta mikäli Suomi joutuisi Neuvostoliiton miehittämäksi, ne  jäisivät lopullisesti pelkäksi uneksi menneisyydestä, joka ei enää palaa. Kokouksessa päätettiin myös toinen asia. Ahtisaari sanoi – itselleen rehellisenä – että hän ei olisi sodanajan presidentti. Hänestä ei olisi siihen. Ulkoministerinä hänestä olisi enemmän hyötyä. Ja hän osasi kertoa myös demareiden tilanteesta:

- Olen tullut presidentiksi puoluepolitiikan ulkopuolelta, eikä minua varsinaisesti duunaripoliitikkona pidetä, minkä tietysti ymmärränkin. Mutta paremman puutteessa demareitten duunarisiipi on ottanut minuun yhteyden. He aikovat tehdä puolueessaan vallankaappauksen. Minä ymmärrän heidän perusteensa, ja tulen olemaan heidän puolellaan. On nimittäin selvää, että Lipposen-Halosen-Tuomiojan akseli suhtautuu Neuvostoliiton uudelleensyntymiseen suurinpiirtein samalla sinisilmäisellä, mitään kyseenlaistavalla ihailulla kuin taistolaiset aikanaan. Se on heille helppo vaihtoehto, joka poistaa oman ajattelun ja oman vastuun tarpeen. Se antaa heille tietyn kulmakiven johon nojata, ja he uskovat, että sen kulmakiven kautta heidänkin valtansa maassamme on taattu täältä ikuisuuteen. Duunarisiipi ymmärtää, että tämä tie on Suomelle tuhoisa. Siksi tuo kolmikko, ja heidän häntyrinsä on raivattava pois tieltä tavallisiksi rivipoliitikoiksi ja mielellään senkin ulkopuolelle. Sen jälkeen voimme aloittaa puolustuksemme kehittämisen väistämätöntä varten.

- Tässä vaiheessa en ole vielä varma siitä, onnistuuko tämä vallankaappaus demareitten sisällä. Puntit ovat melko tasan. Uskon, että onnistumme, mutta joka tapauksessa erityisen tärkeää on, että Tarja Halosen tie presidentiksi on katkaistava. Demareitten utopiafalangi pyrkii siihen, että minua ei valita seuraavaksi presidenttiehdokkaaksi. Enhän minä siihen ole halukaskaan, jo kertomastani syystä, mutta tilalleni halutaan Halonen ja siitä on Haloselle itselleen tullut pakkomielle. Ja hänellä on jo pelkästään sukupuolensa vuoksi pelottavaa nostetta. Halonen kriisiajan presidenttinä olisi Suomelle katastrofi. Hänelle on oltava vastaehdokas, jolla on tarvittava karisma yli puoluerajojen. Ja sinä Sauli tiedät, että vaihtoehtoja ei ole monta. Jos suostut, tulen antamaan sinulle oman, julkisen tukeni, onnistui puolueemme vallankaappaus tai ei. Sen antama noste on sinulle ratkaiseva voiton varmistaja, uskon niin. Minä en ole seuraava presidentti. Sen täytyy olla sinä.

Tiesihän Niinistö sen. Hän oli kyllä ajatellut presidentin virkaa, mutta vasta tuonnempana. Nyt ei olisi vaihtoehtoa. Päätös asiasta tehtiin samassa kokouksessa. Myöhemmin demareitten duunarisiiven vallankaappaus puolueessaan onnistui, SDP:n presidenttiehdokkaaksi asetetiin väritön hahmo, jota tuettiin tietoisesti vaisulla vaalikamppailulla ja vuonna 2000 Niinistö valittiin presidentiksi suoraan ensimmäisellä kierroksella.

Siinä vaiheessa puolustusvoimat olivat jo suuren rakennusurakan kohteena ja asevelvollisuusaika oli muutettu muotoon kahdeksan – kaksitoista – kuusitoista kuukautta. Kertausharjoitusten määrä oli aluksi viisi- ja sitten kymmenkertaistunut. Ennen kaikkea oltiin hankittu kalustoa, ensimmäisenä Itä-Saksan varastoista, joihin Suomi teki toisen suuren ostokierroksensa vuotta ennen kuin muut Itä-Euroopan maat todella heräsivät tilanteeseen tajuttuaan, että NATO ei uskaltanut ottaa niitä jäsenikseen. Ostettu kalusto moderoitiin Suomessa niin nykyaikaiseksi kuin mahdollista. Lisäksi lännestä ostettiin se, mikä vaan voitiin, keskittyen tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta sen kaluston täydentämiseen, mitä puolustusvoimilla jo ennestään oli. Uuteen kalustoon ei ehkä ehdittäisi kouluttaa tarpeeksi miehiä. Tiedettiin, että aika oli käymässä vähiin.

Niinistö palasi muisteluistaan ja terästäytyi. Niin, sotahan tästä on tulossa, ei siitä mihinkään pääse. No, soditaan sitten, saatana. Eihän tässä muutakaan vaihtoehtoa ole. Jokainen sukupolvi haluaisi, että koettelemus menisi sen kohdalta ohi ja siirtyisi jonnekin kaukaisuuteen, mutta tällä kertaa arpa oli ollut tyly. Tätä ei voida enää välttää, eikä asiassa taas kertaalleen meidän mielipidettämme kysytä. Paasikivihän se aikanaan taisi sanoa, että jos joku tässä maailmassa on pysyvää, niin suurvaltojen ahneus ja röyhkeys. Mokomat ikivanhaa ympyräänsä kiertävät röyhkeät paskat. Mutta saattaa olla, että piskuinen suomenpystykorva puree vieläkin karhua kipeästi perslihoille. Tälläkin kertaa. Ainakin se on hionut hampaansa teräviksi.

Tietysti, tuumasi Niinistö, että ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, vaikka se ei tässä tilanteessa paljoa lohduttanutkaan. Se humanitaarinen maahanmuutto, jonka Niinistö oikein hyvin tiesi jossain vaiheessa muuttuvan ongelmaksi oli kokonaan lakannut, ja suurin osa sosiaaliperäisistä tulijoista oli mennyt tulevaa sotaa karkuun Ruotsiin, joka otti heidät totta kai avosylin vastaan syyttäen samalla Suomea hädänalaisten hylkäämisestä ja seikkailupolitiikasta. Eivät torvet tapansa mukaan tajunneet maailman menoa. Jos kohta joku oli hädänalainen, niin se oli Suomen kansa. Mutta ne, jotka olivat jääneet, lukumäärältään suurimpana vietnamilaiset, olivat todenneet että jos tilanne vaatii, niin Suomen puolesta tapellaan ja tapellaankin niin perkeleesti.

Niinistö kääntyi kohti Nordbergia ja sanoi:

- Onhan tämä käyty läpi ennenkin. Mutta käydään vielä. Jos ei muuten, niin henkilökohtaisen mielenrauhani takia. Mitä meillä on pistää vastaan?

Nordberg kaivoi esille mapin, ja aloitti:

OPERATIIVISET JOUKOT

1. Panssariprikaati

3. Panssariprikaati

Kalustona kotimaassa modatut T-72M1-vaunut sekä BMP-2 että MT-LB-kalusto. Prikaateihin kuuluvien tykistörykmenttien kalustona 2 x 36 122 PsH 74. Ilmatorjunnassa neljä Crotale NG-järjestelmää per prikaati sekä Yhdysvalloista hankittuja Stingereitä että Marksman-kalusto. Panssarintorjuntaohjuskalustona Euro-Spike. Toiminta-alueena Kaakkois-Suomi.

15. Panssariprikaati

Kalustona modaamattomat T-72M1-vaunut sekä BMP-1 että MT-LB-kalusto. Tykistörykmentissä 36 x 122 PsH 74. Ilmatorjunnassa neljä Itä-Saksasta hankittua 9K31 Strela1/SA 9-järjestelmää sekä Igloja että Sergeitä. Panssarintorjuntaohjuskalustona PstOhj 83 M TOW. Ylijohdon reservinä.

Lisäksi kaksi T-72M1-kalustolla ja kaksi T-55M-kalustolla varustettua panssaripataljoonaa. Ylijohdon reservinä.

2. Valmiusprikaati

5. Valmiusprikaati

Kalustona BMP-2 (5. Valmiusprikaati) ja BMP-1 (2. Valmiusprikaati) sekä Pasi-kalusto. Lisäksi prikaateille alistettuna kaikkiaan 130 kappaletta Leopard 2A4-panssarivaunua. Prikaatien tykistörykmenteissä 2 x 36 155 K 98-kanuunaa. Ilmatorjunnassa neljä Crotale NG-järjestelmää per prikaati sekä Stingereitä että Sergeitä. Panssarintorjuntaohjuskalustona Euro-Spike. Toiminta-alueena Kaakkois-Suomi.

8. Valmiusprikaati

Kalustona BMP-1 sekä Nasu-vaunut. Tykistörykmentissä 36 x 155 K 98-kanuunaa. Ilmatorjunnassa neljä 9K31 Strela1/SA 9-järjestelmää sekä Igloja että Sergeitä. Panssarintorjuntaohjuskalustona PstOhj 83 M TOW. Toiminta-alueena Pohjois-Suomi.

9. Rannikkoprikaati

19. Rannikkoprikaati

Kalustona BMP-1 sekä Pasi-vaunut. Tykistörykmenteissä molemmilla prikaateilla 18 x 155 K 83-kanuunaa ja 18 x 122 H 63-haupitsia. Ilmatorjunnassa kolme 9K31 Strela 1-järjestelmää sekä Igloja että Sergeitä. Panssarintorjuntaohjuskalustona PstOhj 83 M TOW. Toiminta-alueena pääkaupunkiseutu ja Uusimaa.

Jääkäriprikaatit:

4. Jääkäriprikaati

6. Jääkäriprikaati

7. Jääkäriprikaati

10. Jääkäriprikaati

13. Jääkäriprikaati

15. Jääkäriprikaati

Kalustona joko Pasi- tai BTR-vaunut. Jokaisessa prikaatissa tykistörykmentti, joissa 18 x 152 H 88-haupitsia ja 18 x 122 H 63-haupitsia. Ilmatorjunnassa kaksi 9K31 Strela-järjestelmää per prikaati sekä Igloja että Sergeitä. Panssarintorjuntaohjuskalustona PstOhj 83 M TOW. Toiminta-alueena Kaakkois-Suomi.

11. Jääkäriprikaati

12. Jääkäriprikaati

Kalustona Bandvagn (11. Prikaati) tai Nasu-vaunut (12. Prikaati). Kummassakin prikaatissa tykistörykmentti, joissa 18 x 152 H 88-haupitsia ja 18 x 122 H 63-haupitsia. Ilmatorjunnassa kaksi 9K31 Strela-järjestelmää per prikaati sekä Kiinasta hankittuja olkapääohjuksia että Sergeitä. Panssarintorjuntaohjuskalustona 9K111-1 Konkurs/AT 5-Spandrel. Toiminta-alue Pohjois-Suomi.

14. Jääkäriprikaati

Kalustona BTR. Tykistörykmentissä 18 x 152 H 88-haupitsia ja 18 x 122 H 63-haupitsia. Ilmatorjunnassa kaksi 9K31 Strela-järjestelmää sekä Kiinasta hankittuja olkapääohjuksia että Sergeitä. Panssarintorjuntaohjuskalustona 9K111-1 Konkurs/AT 5-Spandrel. Toiminta-alue Itä-Suomi.

16. Jääkäriprikaati

Kalustona BTR. Tykistörykmentissä, 18 x 152 H 88-haupitsia ja 18 x 122 H 63-haupitsia. Ilmatorjunnassa kaksi 9K31 Strela-järjestelmää sekä Kiinasta hankittuja olkapääohjuksia että Sergeitä. Panssarintorjuntaohjuskalustona 9K111-1 Konkurs/AT 5-Spandrel. Ylijohdon reservinä.

Lisäksi operatiivisiin joukkoihin kuuluu kaksi erikoisjääkärikomppaniaa, laskuvarjojääkäripataljoona, taistelusukeltajakomppania, erikoisrajajääkärikomppania, komppanian vahvuinen Erikoisryhmä Karhu, viisi sopimussotilaista koostuvaa erillistä sotilaspoliisikomppaniaa, kolmekymmentäkolme erillistä rajajääkärikomppaniaa sekä ylijohdon tykistö, jossa on yli kuusisataa putkea, sata raketinheitintä ja 36 raskasta raketinheitintä. Operatiiviset joukot…

…Viidennen valmiusprikaatin komentaja prikaatikenraali Kauko Liimatainen katseli karttojaan komentopaikallaan Vehkalahden Kätkytvuorella. Kaikki oli hänen puolestaan valmista. Liimatainen tuumi, että kun tiukalle ottaa, niin tsuhnakin oppii lapiomieheksi, ja Haminan ja Vehkalahden alueelle oltiin kaivettu valtava määrä naamioituja suojia niin panssareille, miehille kuin tykistölle. Ja samaa oltiin tehty rajalta Haminaan johtavalla tiellä joka puolella. Työ oltiin aloitettu jo kaksi vuotta sitten. Onneksi nykyisin oli konevoimaa ja Suomesta sitä löytyi yllinkyllin sekä myös osaavia miehiä sitä käyttämään.

Vihollisen hyökkäys alkaisi milloin tahansa. Sitä viivyttämässä ja kuluttamassa olisi omien puolelta jalkaväkiprikaatit ja maakuntapataljoonat. Ideana oli, että vihollinen laskettaisiin voimakkaasti miinoitettuja tieuria pitkin etenemään ja iskettäisiin sitten sivusta. Rajajääkärikomppaniat iskisivät nopeilla iskuilla vihollisen huoltoon ja selustaan aiheuttaen kaaosta ja sitoen vihollisen joukkoja. Liimatainen toivoi, että jätkien pokka pitäisi, sillä helppoa se ei tulisi olemaan. Viivytykseen kuuluisi myös jääkäriprikaatien tekemät rajoitetut vastahyökkäykset ensin Uskissa ja sitten Kattilaisissa. Toiminnalla pyrittäisiin hidastamaan ja kuluttamaan vihollista ja saada ainakin pari divisioonaa toimintakelvottomaksi ennen Haminaa. 

Haminassa tehtäisiin sitten varsinainen isku. Helsingissä muodostettu neljäs jääkäriprikaati, jalkaväkiprikaatit ja maakuntapataljoonat, samoin kuin etummaisina toimivat rajajääkärikomppaniat tiivistäisivät jatkuvasti puolustustaan aina Haminan itäpuolella sijaitsevaan Haruun asti. Siellä lavastettaisiin puolustuksen romahtaminen ja vihollisen läpimurto. Haruun oltiin kuskattu ja naamioitu jo aikaisemmin Saksasta ostettuja vanhoja käyttökelvottomia Leopardin romuja, samoin kuin vanhoja T-72:sen romuja Itä-Saksan varastoista. Niitä oltiin kaikkia ammuttu etukäteen panssarivaunukanuunalla ja ne sytytettäisiin palamaan vihollisen edetessä, että saataisiin aikaan vaikutelma suomalaisten murskatappiosta.

Harussa tietenkin olisi vihollista vastassa myös omia, aivan oikeita panssarijoukkoja, mutta ne vetääntyisivät kesken taistelun ja jättäisivät varsinaisen vetäytymisen neljännen jääkäriprikaatin hoidettavaksi. Hämäystä vahvistaisi myös varastorasvassa pidetyt ikivanhat vanhojen reserviläisten kuljettamat Charioteer-vaunut ja jonkun verran liki romukuntoisia T 54-vaunuja, jotka oltiin maskeerattu näyttämään mahdollisimman paljon Leopardeilta ja joita ajettaisiin Haminan länsipuolelta kohti Kotkaa. Läheltä bluffi ei menisi läpi, mutta niin satelliitti- kuin ilmakuvissa näyttäisi siltä, kuin suomalaiset vetäytyisivät panssarijoukoillaan Kymijoelle.

Operatiivisten joukkojen valmius- ja panssariprikaatit odottaisivat valmiissa asemissaan Vehkalahden puolella ja muut joukot vetäytyisivät Haminan länsipuolelle. Vihollinen lähettäisi vähintäänkin moottoroidun jalkaväkiprikaatin, todennäköisesti kokonaisen divisioonan valtaamaan Haminaa,  ja sen länsipuolella olisi tukkona jääkäriprikaatit ja alueelliset joukot. Pääjoukkonsa vihollinen lähettäisi kiertämään Haminaa Vehkalahden kautta varmistaakseen läpimurron, ja siellä odottaisi 2. ja 5. valmiusprikaati, jotka pysäyttäisivät hyökkäyksen Lalunmäkeen, Houlinkiin, Sivattiin ja Lukoskallioon sijoitetuilla Leopardeillaan ja panssarintorjunta-aseillaan sekä tykistön tulella.

Suunnitelman mukaan hyökkäystä pysäyttämään keskitettäisiin suomalaisten toimesta lähes tuhannen putken tuli. Siihen osallistuisi myös prikaatien omien putkien lisäksi lähes kaikki ylijohdon tykistö ja raketinheittimet. Mukana olisi kenttätykistöä, kranaatinheittimiä, raketinheittimiä sekä Yhdysvalloista ostetut 36 kappaletta raskaita raketinheittimiä. Tykistön tulen uutena aseena olisi Vaisala Oy:n suunnittelema ja Nokian valmistama gps-pohjainen tykistölaskin-viestintäjärjestelmä, jolla suurten putkimäärien tulta voitaisiin johtaa reaaliajassa ja joka mahdollistaisi suomalaisen tykistön täyden hajasijoituksen joka taas vaikeuttaisi vihollisen vastatykistötoimintaa. Iskun aikana ensimmäinen ja kolmas panssariprikaati iskisivät valmiusprikaatien pysäyttämän vihollisen kylkeen, murtautuisivat läpi ja saartaisivat Haminaan edenneet vihollisjoukot. Suunnitelma vaikutti hyvältä. Ainakin paperilla. Toisaalta Liimatainen tiesi, että jokainen suunnitelma muuttui vanhentuneeksi sillä hetkellä, kun ensimmäinen laukaus ammuttiin. Lopputulos saattoi olla loppulaskussa kiinni sattumasta ja pelkästä tuurista.

Liimataisen komentopaikan ohi ajoi neljäs jääkäriprikaati kohti asemiaan. Eräässä prikaatin Pasi-vaunussa oli jääkäriryhmä, jota johti juuri natsansa saanut alikersantti Oskari Sievinen Helsingin Myllypurosta. Sievinen oli 18-vuotias, vapaaehtoisena varusmiespalvelustaan suorittamaan lähtenyt nuori mies. Hänkin tiesi sodan olevan tulossa, eikä halunnut jäädä siitä paitsi. Nuoruuden innollaan hän näki itsensä uutena Antti Rokkana, josta jatkossa kirjoitettaisiin kirjoja ja josta tulisi legenda.

Ei kestäisi kauaakaan kun niin Sievinen kuin hänen ryhmänsä kaatuisivat ehtimättä ampua laukaustakaan. He olisivat väärässä paikassa väärään aikaan ja vihollisen rynnäkkökone pudottaisi heidän päälleen napalmilastin muuttaen koko ryhmän hiiltyneiksi korpuiksi. Rynnäkkökoneen lentäjä ei ehtisi kauaa nauttia onnistumisestaan, sillä kun hän kääntäisi lastinsa pudottaneen koneen kohti kotia, siihen osuisi suomalaisten olkapääohjus, joka tekisi koneen ohjauskelvottomaksi. Kone putoaisi lentäjän äsken tuhoaman ryhmän päälle ja lentäjä saisi hautansa yhdessä tappamiensa suomalaisten kanssa veren, maan, tulen, lihan ja metallin sekamelskassa…

… Mäntyniemessä Nordberg jatkoi:

ALUEELLISET JOUKOT

Jalkaväkiprikaatit:

Kaikkien kalustona kuorma-autot ja traktorit. Osalla prikaateista myös jonkun verran BTR-kalustoa. Jokaisella jalkaväkiprikaatilla tukenaan kenttätykistörykmentti, jossa 36 x 122 H 63. Joillain prikaateilla kalustona toisessa patteristossaan 130 K 54. Ilmatorjunnassa Sergeitten lisäksi Kiinasta hankittuja olkapääohjuksia. Panssarintorjuntakalustona kertasingot, Apilakset, raskaat singot sekä 9K111 Fagot / AT-4-ohjuskalustoa.

20. Jalkaväkiprikaati

21. Jalkaväkiprikaati

22. Jalkaväkiprikaati

23. Jalkaväkiprikaati

24. Jalkaväkiprikaati

25. Jalkaväkiprikaati

27. Jalkaväkiprikaati

28. Jalkaväkiprikaati

29. Jalkaväkiprikaati

31. Jalkaväkiprikaati

Toiminta-alueena Kaakkois-Suomi.

26. Jalkaväkiprikaati

30. Jalkaväkiprikaati

Toiminta-alueena Itä-Suomi

32. Jalkaväkiprikaati

33. Jalkaväkiprikaati

Toiminta-alue Pohjois-Suomi

Maakuntapataljoonat:

Kevyitä jalkaväkipataljoonia, vahvuudeltaan tehtävästään riippuen 600 – 800 miestä, jotka osallistuvat vihollisen viivytykseen ja pääkaupunkiseudulla myös torjumiseen ja tuhoamiseen. Varustettu kevyillä kranaatinheittimillä, kertasingoilla, Apilaksilla, raskailla singoilla sekä tulitukiaseina 55 S 55-singoilla, jotka varustettu sirpalelaukauksilla. Ilmatorjunta-aseina raskaita NSV-konekivääreitä sekä erillisiä painopistealueille komennettuja olkapääohjusyksiköitä.

Helsingissä ja Uudellamaalla:

Helsinki: 13 pataljoonaa

Uusimaa: 19 pataljoonaa

Itä-Uusimaa: 2 pataljoona

Kaakkois-Suomessa:

Kymenlaakso: 6 pataljoonaa

Varsinais-Suomi: 8 pataljoonaa

Etelä-Pohjanmaa: 5 pataljoonaa

Pohjanmaa: 5 pataljoonaa

Satakunta: 5 pataljoonaa

Kanta-Häme: 5 pataljoonaa

Päijät-Häme: 3 pataljoona

Pirkanmaa: 5 pataljoonaa

Etelä- Karjala: 4 pataljoonaa

Itä-Suomessa:

Etelä-Savo: 5 pataljoonaa

Päijät-Häme: 2 pataljoonaa

Pohjois-Karjala: 5 pataljoonaa

Pohjois-Savo: 6 pataljoonaa

Pirkanmaa: 6 pataljoonaa

Keski-Pohjanmaa: 2 pataljoonaa

Kainuussa:

Kainuu: 2 pataljoonaa

Keski-Suomi 6 pataljoonaa

Pohjois-Pohjanmaa: 2 pataljoonaa

Lapissa:

Lappi: 5 pataljoonaa

Pohjois-Pohjanmaa: 6 pataljoonaa

Koillismaa: 1 pataljoona

Länsi-Pohja: 1 pataljoona

Ahvenanmaalla:

Varsinais-Suomi: 3 pataljoonaa

Ålands sjövakt, muodostettu vapaaehtoisista asepalveluksen suorittaneista ahvenanmaalaisista.

- ja nämä maakuntapataljoonat…

Tyllinjärvi, Miehikkälä, Kymenlaakso

Kanta-Hämeen 2. pataljoonaan kuuluva sotamies Viljo Kemppainen tumppasi maahan kiinni vedellä täytetyn vissypullon, jonka ympärille oli kääritty tiiviisti räjähtävää tulilankaa. Saatuaan tehtävänsä valmiiksi, hän kiinnitti siihen liiketunnistimen ja laittoi muovipussiin käärityn akun miinan viereen. Alun perin miinan idea oli jo 38-vuotiasta reserviläistä hieman ihmetyttänyt, mutta miinan asentamista opettanut pioneeri oli kertonut, että vesi on kovaa, ja räjäytettäessä pullosta lähtevä vesi repii kaverilta mennessään pään irti.

Toisaalla Kemppaisen joukkueen miehet olivat virittelemässä tiekaiteesta miinaa. Kaide oli sillä lailla sopivan muotoinen, että kun siihen asetti trotyyliä ja laukaisi, se toimi eräänlaisena hyvin ilkeänä viikatteena. Tietysti tänne Tyllinjärvelle saavuttuaan naapuri olisi oppinut jo idean, mutta se tietäisi sitä, että pienintäkään puroa ei ylitettäisi ennen kuin tankki olisi pääaseellaan ampunut kaikki sillankaiteet huuthelvettiin. Itse asiassa Tylliin johtavilla metsäteillä oltiin asenneltu Tielaitoksen varikolta haettuja kaiteita vähän sinne sun tänne tien viereen, vaikkei niitä ansoitettu välttämättä ollutkaan. Naapurin pitäisi ampua ne kaikki, ja siinä menisi aina yksi kranaatti hukkaan.

Saatuaan miinan asetelluksi Kemppainen alkoi puhdistaa itäsaksalaista rynnäkkökivääriään. Hänen luokseen tuli tupakkia polttelemaan ja niitä näitä rupattelemaan hänen siviilikaverinsa korpraali Antti Korpela, joka asui samassa kerrostalossa kuin Kemppainen ja joka nyt oli Kemppaisen kanssa myös samassa joukkueessa. 42-vuotias Korpela oli kokenut metsämies. Puolustusvoimat olivat ymmärtäneet käyttää hyväkseen reserviläisten henkilökohtaisia taitoja, joten Korpela toimi joukkueessa tarkka-ampujana, ja hänellä oli henkilökohtaisena aseenaan oma 9,3 x 62 Sako Hunter-kiväärinsä.

Sivummalla yhtä lailla tupakoivat ja rupattelivat kevytsinkomiehet. Heidän saaliinaan ei tosipaikan tullen olisi ryntö- ja kuljetusvaunut, vaan niistä purkautuvat miehet, joitten varalle heidän vanha 55 S 55-sinkonsa oli varustettu sirpalelaukauksilla. Laukauksen paino olisi 2,3 kg, joten se ei vastaisi aivan kevyen kranaatinheittimen kranaattia, mutta toisaalta jokainen laukaus olisi tähdätty laukaus. Kaikein tehokkainta olisi saada laukaus sisälle silloin kun vihollinen avaa luukut ja purkautuu ulos. Sen jälkeen heidän pääkohteenaan olisivat konekiväärit ja muu raskaampi aseistus.

Kemppainen tiesi pataljoonansa olevan sivusuunnan sivusuunnassa. Suurin vihollisen hyöky, sen Virolahdelle päästyään tulisi Haminan suuntaan, josta se pyrkisi Kotkaan ja sieltä lopulta Helsinkiin. Hänen suunnassaan vihollisen päätavoite olisi Pyhältö, jossa se pääsisi valtatielle 26. Tylli ei olisi suoraan tämän etenemissuunnan varrella, mutta missään nimessä vihollinen ei jättäisi aluetta suomalaisten haltuun, vaan pyrkisi varmistamaan sen.

Tylliä kohti etenevää vihollista hidastaisivat sekä rajajääkärikomppaniat että kymenlaaksolaiset maakuntapataljoonat. Täällä Tyllissä olisi heidän vuoronsa. Vihollista ei olisi tarkoitus tuhota, mutta pysäyttää hetkeksi ja aiheuttaa sille mahdollisimman paljon tappioita. Tie ja sen ympäristö oli miinoitettu niin täyteen kuin mahdollista. Kun vihollinen saapuisi paikalle, se laskettaisiin etenemään niin, että kun sen kärki saavuttaisi Pillonkosken, siihen iskettäisiin sivusta. Niin Tyllissä, kuin koko itärajan pinnassa oltiin viimeiset pari vuotta tehty jatkuvaa kenttälinnoitustyötä. Kemppaisenkin pataljoona odottaisi poteroittensa takana parin kolmensadan metrin päässä kyhätyissä kenttälinnoitteissa, joista he siirtyisivät asemiinsa vasta viime hetkellä.

Sen jälkeen työnjako olisi selvä. Raskaat singot sekä pataljoonalle alistettu erillinen ohjusryhmä keskittyisivät panssareihin. Viistosti takaapäin ampuvat Apilasmiehet voisivat myös ampua tankkeja ja sen lisäksi rynnäkkövaunuja. Kertasingoilla varustetut miehet ampuisivat rynnäkkövaunuja ja miehistönkuljetusvaunuja. Vihollinen joutuisi pysähtymään ja hakemaan suojaa, jolloin niin rynnäkkökiväärimiehet kuin kevytsinkomiehet pyrkisivät tuhoamaan elävää voimaa niin paljon kuin mahdollista.

Isku ei kestäisi kuin muutaman minuutin ja sen jälkeen otettaisiin hatkat, ennen kuin vihollisen tykistö ja mahdolliset helikopterit ehtisivät hätiin. Ei niitä vispilöitäkään ryssällä joka paikkaan riittäisi. Vetäytymistä suojaisi sekä miinoja täyteen kylvetty etumaasto että omat tykit ja kranaatinheittimet, jotka ampuisivat alueelle keskityksen. Pillonkosken länsipuolella odottaisi vihollista puolestaan 27. Jalkaväkiprikaati, joka Tyllinjärven pohjoispuolisissa kapeikoissa viivyttäisi heikentynyttä vihollista entisestään ja mahdollisuuden mukaan pyrkisi pysäyttämään sen etenemisen kokonaan, niin että sen olisi pakko jäädä odottamaan lisävoimia. Sillä aikaa maakuntapataljoonat vetäytyisivät metsäteitä pitkin Tyllistä 13 kilometriä luoteeseen sijaitsevaan Saareksiin, jossa ne puolustajaa suosivista maastokohteista käsin muodostaisivat sivustauhan kohti Pyhältöä eteniville vihollisille. Pyhältöön päin edetessään vihollisella olisi lopulta vastassa Lapjärven-Syväjärven alueella maakuntapataljoonien lisäksi 10. Jääkäriprikaati, 28. Jalkaväkiprikaati ja Tyllistä vetäytynyt 27. Jalkaväkiprikaati.

Kemppaisen ja Korpelan asemiin kuului jostain kauempaa kantautuva traktorin ääni. Pataljoonan komentopaikalle saapui traktorilla 50-vuotias paikalliskomppanian sotamies Martti Pakkanen, joka laskeutui traktoristaan ja ilmoittautui maakuntapataljoonaa komentavalle majurille. Pakkasella oli selässään vanha peltikonepistooli, joita oltiin jaettu paikalliskomppanioitten ajoneuvojen kuljettajille. Pakkanen ilmoitti pataljoonan komentajalle, että matit karttapisteissä ne ja ne oltiin täyteen lastattu ja niissä ja niissä paikoissa olevia matteja oltiin lastaamassa. Pataljoonaa komentava majuri kiitti ja Pakkanen poistui traktorinsa komuuttiin ja ajoi metsätietä pitkin takaisin.

Paikalliset komppaniat olivat noin puolelta vahvuudestaan täyttämässä matteja, joihin olisi sijoitettu vihollista viivyttäville maakuntapataljoonille ampuma- ja lääkintätarvikkeita, polttoainetta, vettä ja muonaa. Toinen puoli oli suojaamassa ja auttamassa siviiliväestön evakuointia. Kun tositoimet alkaisivat, maaston hyvin tuntevat paikallisjoukot toimisivat myös liikenteenohjaajina. Valmistelevassa työssä oli ollut mukana jopa 60-vuotiaita paikallisia metsästäjiä, jotka tunsivat maaston kuin omat taskunsa, ja osasivat neuvoa sopivia, viholliselta katveessa olevia metsiä pitkin kulkevia vetäytymisväyliä.

Pakkanen ajoi täyteen lastatun matin luo, kiinnitti lavan traktoriinsa ja jatkoi kohti uutta täydennyspistettä. Traktori oli hänen omansa, ja mies kirosi koko touhun. Pakkanen oli maanviljelijä Miehikkälästä. Kävi sodassa kuinka kävi, saattoi Pakkanen olla varma siitä, että hänen kotitalonsa palaisi kivijalkaan asti. Unet olivat viime aikoina jääneet vähiin. Hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat jo evakossa ja varusmiespalvelustaan suorittava poikansa rajajääkärikomppaniassa jossain rajan pinnassa. Huoli tulevasta oli suuri. Kaiken harmin lisäksi hänen ensimmäisten joukossa tuleen joutuva poikansa oli hiljattain kertonut isälleen päättäneensä jatkaa maatilan pitämistä isänsä jälkeen. Perinne jatkuisi. Pakkaset olivat viljelleet samoja tiluksia pitkään. Nyt ei vaan ollut varmaa, oliko pian enää niin taloja, tiloja kuin tilanpitäjiäkään.

Samaan aikaan kun sotamies Pakkanen poistui paikalta traktorillaan Kanta-Hämeen 2. pataljoonan toiminta-alueelta sotamies Kemppainen ja korpraali Korpela tumppasivat tupakkansa ja jatkoivat tehtäviään. Molemmilla oli päällään armeijan m/62-maastopuvun takki ja samaan varustukseen kuuluva vanha taisteluvyö, mutta jaloissa omat maastohousunsa ja varsikenkänsä. Tosipaikan tullen sotavaltio ei kiinnittänyt huomiota muotoseikkoihin. Takki ja vanha teräskypärä oli kaikilla samanlainen tunnistamisen vuoksi, mutta muut varusteet saattoivat olla omiakin, koska ne olivat yleensä parempia, kuin mitä sotavaltio pystyi maakuntapataljoonien reserviläisille tarjoamaan. Kemppaisella oli kantolaitteena Savotan putkirinkka ja Korpelalla taas Bundeswehrin ylijäämäreppu.

Kemppaisen ryhmän miehet olivat useasti puhuneet tulevasta, ja siitä huolesta mitä se aiheutti. Kemppainen oli ryhmässään ainoa, jolla ei ollut perhettä. Vaikka hänkin pelkäsi kuolemaa, hän oli tavallaan tehnyt rauhan itsensä kanssa. Kun hän mietti kulunutta elämäänsä, hän oli tajunnut hukanneensa sen turhaan. Ehkä nyt oli aika maksaa. Hänelle itselleen. Elämättömälle elämälle. Suomelle ehkä. Ei hän osannut asiaa tarkemmin määritellä.

Kemppainen oli heti opiskelujensa loputtua päässyt atk-tukihenkilöksi kaupungille. Yhtenä ensimmäisistä, kun tietokoneet tekivät vasta tuloaan.  Ja sitten elämä loksahti välittömästi omaan, monotoniseen uomaansa. Arkipäivät töissä, eräänlaisena huomaamattomana huonekaluna. Illat kotona televisiota tai pelailua. Perjantaina töitten jälkeen kapakkaan ja kahden päivän ränni, joka jatkui sunnuntaisena loiventeluna ja päättyi punasilmäiseen maanantaiaamuun. Vuosilomilla sitten pidempi ränni. Ehkä Kemppainen etsi kapakasta naista. Muutamaa viritystä pitemmälle hän ei päässyt. Lopulta itse kapakka tuntui tärkeämmältä itsessään eikä siitä naisestakaan ollut enää niin väliä. Hänen veljensä ja kaksi sisarustaan olivat sillä aikaa perustaneet perheet ja hankkineet omat asunnot. Kemppainen asui edelleen pienessä vuokrayksiössään.

Vuodet olivat seuranneet toisiaan samanlaisina. Hän tajusi, että jotain oli mennyt ohi. Ja kaksi vuotta takaperin hänet oli komennettu ensimmäistä kertaa maakuntapataljoonan kertausharjoituksiin. Siellä hän joutui kahden erillisen ehjän eteen. Toinen oli sen asian tajuaminen, että rähinä saattaa todellakin tulla. Toinen oli oma totaalisen rapautunut kunto. Hän oli ryhtynyt sentään hoitamaan kuntoaan, edes jonkun verran ja osallistui myös reserviläisporukoitten kanssa joillekin vaelluksille löytääkseen erätaidot, jotka olivat aikanaan jääneet opettelematta. Viinanhöyryisistä viikonlopuista hän ei kuitenkaan pystynyt luopumaan, sillä hän oli tajunnut, että ehkä se elämä taisi jäädä hankkimatta. Jotain täytettä tyhjään olemiseen piti saada.

Ehkä täällä, Tyllinjärvellä hänenkin elämälleen löytyisi joku tarkoitus. Ei hän uskonut mitään sankariainesta olevansa. Mutta nyt hän tunsi velvollisuudekseen jättää itsestään jonkun merkin maailmaan. Edes pienen. Punnuksena vaakakupissa, jonka vastapainona oli elämättä jäänyt elämä, luovuttaminen, yrittämättä jättäminen ja helpoimpien ratkaisujen valinta. Nyt edessä oli vain vaikeita ratkaisuja. Mutta niihin hän tunsi olevansa valmis. Ja Kemppaisesta tuntui, että sen jälkeen, mitä edessä odotti, saattoivat ne siviilissä ylittämättä jääneet kynnykset näyttääkin yllättävän matalilta. Jos hän vain jäisi henkiin.

Uutta miinaa viritellessään Kemppainen ajatteli hetken aikaa nuorempaa veljeään, joka asusteli Helsingissä…

Malmin lentokenttä, Helsinki

…36-vuotias Helsingin neljänteen pataljoonaan kuuluva alikersantti Veikko Kemppainen sai kiinalaisen taittoperäisen rynnäkkökiväärinsä puhdistettua, ja totesi taisteluparilleen sotamies Martikaiselle että eiköhän väsätä evästä. Martikainen pisti Kemppaisen siviilistä tuomansa Trangian päälle ja laittoi keittimen kattilaan vettä. Puolustusvoimat oli kannustanut reserviläisiä tuomaan omia retkikeittimiä, sillä mahdollisen sodan alussa Helsinki tulisi ottamaan mitä rankinta osumaa ja ammus- ja lääkintähuolto olisivat päällimmäisiä. Muonahuolto jätettiin joukoille itselleen. Siksi maakuntapataljoonat keittelivät sapuskaa omilla keittimillään, ja niitten lähelle oltiin tehty täydennyspisteitä, joissa oli huomattavat määrät kuivamuonaa ja säilykkeitä.

Trangiassa vesi alkoi kiehua, ja Martikainen heitti sekaan lihaliemikuution, pikamakaroonia sekä norjalaista tonnikalasäilykettä, mikä oli tullut heille huomattavan tutuksi. Sotavaltio oli saanut tätä säilykettä Norjasta tupla-alennettuun asevelihintaan ja sitä oltiin tuotu Suomeen noin tunturin verran. Kemppainen ei olisi ikinä kuvitellut, että jossain vaiheessa elämäänsä olisi alkanut kaivata suomalaisissa kaupoissa myytyä nötköttiä, mutta niin vaan oli päässyt tapahtumaan. Kemppainen ja Martikainen asettelivat pakkeihinsa yhdet sodankäynnin tärkeimmistä välineistä eli pakkipussit, löröttivät höystön Trangian kattilasta pakkeihinsa ja alkoivat pipittää makaroonitonnikalamössöä sekä jäystivät näkkileipää. Sata metriä sivummalla oli pesupaikka, jossa oli sekä vettä että evakuoidun Helsingin kaupoista otettuja PataPata-palasia, joitten olemassaolon kaikki miehet olivat siunanneet.

Kemppaisen ja Martikaisen äyskäröidessä evästään oli naapurikomppanian miehillä kiirusta. He hinasivat autopuolen miesten kanssa kiitoradalle romikselta hankittuja autonromuja noin viidenkymmenen metrin välein. Autonromujen puoleen väliin taas laitettaisiin hävityspanokset, jotka käskyn saatua räjäytettäisiin. Lentoliikenne niin Malmin kuin Helsinki-Vantaan lentokentällä oli loppunut jo kolme vuorokautta aikaisemmin, ja maakuntapataljoonat varmistivat osaltaan, että se ei alkaisi enää ollenkaan. Ei ainakaan maahan laskeutuvien vihollisen kuljetuskoneitten muodossa.

Kemppaisen komppanialla oli taas ollut toinen tehtävä. He olivat asetelleet läjiin ympäri lentokenttää yhtä lailla romikselta hankittuja auton moottorien osia, vaihdelaatikoita ja muuta painavaa sekä VR:ltä saatuja kahdenkymmenen sentin pätkiin sahattuja ratakiskonpätkiä ja viimeistelleet läjän myös kaksikymmentä kiloa painavilla hävityspanoksilla. Jos lentokentälle alkaisi laskeutua vihollisen helikoptereita, läjät räjäytettäisiin. Kyllä se kipeetä vispilöille tekisi.

Syötyään Kemppainen kävi pesemässä Trangiansa kattilan. Oli hänen vuoronsa. Sen jälkeen hän puhutteli vielä kertaalleen ryhmäänsä:

- Se on nyt sitten melko varmaa, että ryssä on tulossa. Ja ne tulevat tänne suurilla niin maahanlasku- kuin maihinnousujoukoilla. Ja jos ne jonnekin tulevat, niin ihan varmasti ne tulevat juuri tänne. Ne tarvitsevat tämän lentokentän. Ja niin kuin tiedätte, se porukka mitä tänne on tulossa ei ole mitään rupuporukkaa ja hermoherkäksi simputtamalla pelotettua perusjantteria. Ne, mitä tänne ovat tulossa, ovat sitä VDV-porukkaa. Erikoismiehiä. Hyvin koulutettua sakkia. Meidän tehtävähän on estää, ettei ryssä saa tehtyä tänne pesää. Ja kun se ei täältä kumminkaan vapaaehtoisesti lähde, niin se täytyy sitten tappaa kaikki niille sijoilleen. Alkuvaihe on tärkein. Ne eivät missään nimessä saa ottaa kenttää haltuunsa ja raivata kiitoratoja kuljetuskoneille. Niin että tilanteen tullen ei sitten tarvita mitään moraaliräiskimistä, jossa ollaan itse montussa suojassa, tyhjennetään lippaat taivaan tuuliin tyhjän tautta ja kuvitellaan  että se kuuluisa Joku Toinen hoitaa homman.  Se Joku Toinen olemme me ja nyt kun ammutte, sen pitää olla sitten pupu ja paukku.

Miehet tiesivät kyllä. Minkäänlaista sotainnostusta ei heistä huokunut. Mutta ei enää purnaamistakaan. Sen rajan yli oltiin jo menty. Tiedettiin, että oltiin väistämättömän edessä, eikä purnaamisesta ollut enää mitään hyötyä. Hyödyllisempää oli pitää aseet ja asemat kunnossa. Ja unohtaa muistelut jostain Tali-Ihantalasta ja Taipaleenjoesta. Nyt oltiin aivan uuden ehjän edessä, eikä mennyt menestys siihen enää vaikuttaisi. Edessä voisi olla selkäsaunakin. Mutta miehet olivat kaikki päättäneet, että ennen kuin heidän vuoronsa olisi lähteä, siinä ehtii kylmetä monta Venäjän ukkoa…

… yksitoista kilometriä Malmin lentokenttää lännempänä Yleisradion lähetysauto testasi yhteyksiään. Yhteyttä testaamassa oli alikersantti Valtteri Heino, joka oli aikanaan suorittanut varusmiespalveluksensa Ruotuväki-lehdessä. Hän oli tiennyt sodanaikaisen tehtävänsä jo viimeiset kolme vuotta. Puolustusvoimat eivät halunneet tähän tehtävään ammattitoimittajia, vaan varusmiespalvelun suorittaneita maanpuolustushenkisiä reserviläisiä. Ja nyt puolustusvoimilla oli oikeus valita tähän tehtävään sopivat henkilöt. Hän olisi yhdessä aisaparinsa alikersantti Hannu Nylundin kanssa Helsingin rintamaradion toimittaja. Koelähetyksiä oltiin jo tehty, ja säännöllinen lähetystoiminta alkaisi kuluvan vuorokauden aikana.

Lähetysautoja olisi suur-Helsingin alueella kaikkiaan kolme. Jokainen lähettäisi kahdeksan tuntia kerrallaan ja muun ajan etsisi suojaista uutta lähetyspaikkaa, ruokailisi ja toivottavasti saisi myös mahdollisuuden levätäkin. Lähetysautosta noin kolmesataa metriä sivummalla oli varsinainen lähetin ja generaattori. Pasilan lähetystorni räjähtäisi mitä varmimmin sodan ensimmäisillä minuuteilla. Samanlaisia lähetysyksiköitä olisi myös Kaakkois-Suomessa, Pohjois-Karjalassa, Kainuussa ja Pohjois-Suomessa.

Taistelevilla joukoilla olisi luonnollisesti mukanaan suuri määrä pieniä matkaradioita, ja niihin rintamaradio lähettäisi niin musiikkia, uutisia kuin tilannetiedotteita sekä ennen kaikkea muualla Suomessa äänitettyjä terveisiä vaimoilta, lapsilta ja tyttöystäviltä. Niitten tarkoitus oli muistuttaa taisteleville sotilaille, mitä varten he taistelisivat ja että rintamankin ulkopuolella oli vielä olemassa Suomi ja suomalaisia.

Heinolla ja Nylundilla oli henkilökohtaisena varustuksenaan kiinalainen taittoperärynkky. Suojanaan heillä oli jalkaväkiryhmä ja ilmatorjuntakonekivääri. Vihollinen haluaisi tositoimien alettua varmasti hiljentää suomalaisen rintamaradion. Heino oli vielä poikamies, mutta Nylundin evakossa oleva avovaimo oli kuudennella kuukaudella raskaana. Molemmat sotilastoimittajat olivat päättäneet tehdä oman osansa, vaikka heidänkin kuva tulevasta oli utuinen ja epäselvä. 

Helsingissä, Mäntyniemessä, 30.4.2002

- Entäs sitten merivoimat, kysyi presidentti Niinistö. Ja sitä myötä huoltovarmuus?

Kenraali Nordberg vastasi:

- Herra presidentti. Meillä on melko hyvä voima iskeä maihinnousuhyökkäystä vastaan. Neuvostolaivasto on tietysti selvästi suurempi, mutta se ei ole siinä iskussa kuin joskus 1980-luvulla. Kalustomme koostuu neljästä Hamina-luokan, neljästä Rauma-luokan ja neljästä Helsinki-luokan ohjusveneestä. Lisäksi on neljä Tuuli-luokan ohjusilmatyynyalusta. Lisänä ovat maissa olevat liikuteltavat meritorjuntaohjukset joitten määrä on lisätty kaksinkertaiseksi sekä saaristossa olevat väylätorjuntaohjukset ja vielä jonkun verran kiinteitä linnakkeita. Väyliä miinoitetaan samaan aikaan kun me puhumme täällä. Me pystymme kyllä viivyttämään vihollisen maihinnousuhyökkäystä ja aiheuttamaan sille huomattavia tappioita. Pystymmekö me sitä kokonaan pysäyttämään on toinen kysymys. Todennäköisesti emme, ja silloin urakka siirtyy maavoimille. Nekään eivät onneksi enää ole ollenkaan hampaattomia. Mutta huollon varmistaaksemme me tarvitsemme liittolaisia.

- Ja niitä sotilaallisia liittolaisiahan on valitettavan vähän.

- Näin on, herra presidentti. Mutta Neuvostoliitto havittelee ehkä liian suurta palaa kerralla, sillä se tulee hyökkäämään meidän lisäksemme yhtä aikaa Ukrainan, Baltian maitten ja Kaukasuksen maitten kimppuun. Lisäksi saamiemme tietojen mukaan Neuvostoliittoon takaisin liitetyissä Keski-idän tasavalloissa on menossa täysi sisällissota. Se sitoo neuvostojoukkoja, joita ne tarvitsisivat kipeästi lännessä. On selvää, että siinä vaiheessa kun ensimmäiset laukaukset ammutaan, mukaan tulevat myös Puola, Tshekki, Slovakia, Unkari ja Romania. Vaikka Neuvostoliiton poliittinen johto itselleen toisin uskotteleekin ja kuvittelee näitten maitten bluffaavan, niillä on mottona ”ei koskaan enää”.

- Luonnollisesti ainoa varma liittolainen, joka voi auttaa meitä kauppamerenkulkumme turvaamisessa Itämerellä on Puola. Eikä sen laivasto loputtomiin riitä. Siksi olemme varautuneet pohjoisen Norjan satamien kautta alkavaan rekkaralliin. Ja se tapahtuu pullonkaulassa, jota vihollinen pyrkii takuuvarmasti pommittamaan, joten olemme siirtäneet Tornionjokilaaksoon huomattavan määrän niin pioneerikalustoa kuin siviilipuolen tienrakennusporukkaa kalustoineen. Tuo pullonkaula ei saa tukkiintua.

- Meillä on kyllä hyvät varmuusvarastot, mutta mikäli sota venyy, tuo pullonkaula on ainoa elämänlankamme. Tietysti niin Saksassa kuin Itävallassa on pantu merkille Neuvostoliitossa viime aikoina esille otettu termi ”Neuvostosotilaan tuoma rauhan alue”, johon kuuluu paikallisen propagandan mukaan myös Itä-Saksa ja Itävallan neuvostomiehitysalue. Siellä on herännyt voimakkaitakin vaatimuksia tulla apuun, jopa sotilaalliseen sellaiseen. NATO taas ei uskalla ottaa riskiä kolmannesta maailmansodasta. Amerikkalaiset ovat jo osaltaan jumissa Afganistanissa ja niillä on mitä varmimmin edessä hyökkäys myös Irakiin. Se sitoo jenkkien voimia, ja Neuvostoliitto on tavallaan saanut vapaat kädet antamalla amerikkalaisille puolestaan vapaat kädet.

Ja koska Yhdysvallat ei tässä vaiheessa liity sotaan, Naton eurooppalainen siipi vetoaa tällä hetkellä kuuluvansa nimenomaan Euroopan Unioniin, joka on ilmoittanut selkeästi olevansa vain talous-, ei sotilasliitto. Taloudellista tukea sieltä saadaan, samoin kuin ehkä lisää aseistustakin, mutta joukkoja ne eivät uskalla lähettää. Ja melko varmasti kaikki tuki joudutaan tuomaan Lapin kautta.

- Sillä Ruotsi on tukossa.

- Herra presidentti, niin tukossa kuin vaan olla voi.

Niinistö nojasi tuolissaan taaksepäin ja muisteli hetken länsinaapurin tilannetta. Siellähän vaaleissa oli käynyt niin, että naiskansanedustajat olivat muodostaneet selvän enemmistön valtiopäivillä. Sitten maassa oli tapahtunut demokraattisesti suoritettu vallankaappaus, jossa naiskansanedustajat olivat muutamaa lukuunottamatta liittyneet vaalien jälkeen muodostettuun Feministisk Hegemoni-ryhmittymään, joka oli muodostanut uuden feministisen puolueen. Puolue oli enemmistönä eduskunnassa ja muodosti hallituksen yksinään. Tyypilliseen ruotsalaiseen tapaan miespoliitikot eivät uskaltaneet napista asiasta ollenkaan ja muutama miespuolinenkin kansanedustaja liittyi puolueeseen. Hallitus luonnollisesti koostui pelkistä naisista.

Ja kyseinen hallitus ilmoitti vastustavansa kaikkea sovinismia ja militarismia. Koska ruotsalainen feministinen poliittinen ajattelu oli huomattavan vasemmistosuuntautunutta, se ei oikein osannut arvostella kyseisen ideologian uudelleen adoptoinutta Neuvostoliittoa. Näin ollen, feministisellä ruotsalaisella logiikalla se ilmoitti vastustavansa erityisesti suomalaisten sovinistista ja militaristista varustautumispolitiikkaa. Neuvostoliiton se unohti retoriikassaan totaalisesti. Hallitus myös päätti, että ruotsalaisen aseteollisuuden tuotteita ei saanut myydä kuin Euroopan ulkopuolelle sellaisiin maihin, joissa ei ollut välitöntä sodanuhkaa.

Tämän päätöksen jälkeen ruotsalainen sotateollisuus sai yllättäen uusia ostajia. Ecuador osti Ruotsista nopeutetulla aikataululla huomattavan määrän meritorjuntaohjuksia. Venezuela taas puolestaan hankki kiireellisellä aikataululla Ruotsilta 64 kappaletta JAS Gripen-hävittäjiä. Aseet eivät tosin koskaan poistuneet Euroopasta sillä meritorjuntaohjukset tulivat laivalla Hankoon ja Gripenit lensivät sotaan valmistautuvaan Tsekin tasavaltaan. Ruotsalaisten saatua asian selville, he alkoivat rääkyä että aseet on palautettava. Niinistö totesi melkein diplomaattisesti, että jos Suomi ostaa ohjuksia Ecuadorilta, ei asia kuulu Ruotsille. Tsekeistä ilmoitettiin taas diplomatia kokonaan unohtaen, että jos te ämmät haluatte ne Gripenit takaisin, niin tulkaa hakemaan väkisin.

Tämän jälkeen ruotsalaiset vaativat hyvitystä tekaistuilta ostajavaltioilta. Kävi ilmi, että asekaupoista tehdyissä sopimuksissa oli ns. loppukäyttäjävastuu asian allekirjoittaneilla virkamiehillä, ei valtioilla itsellään. Niin Ecuador ja Venezuela irtisanoivat asiasta vastuussa olleet virkamiehet ja ruotsalaiset saivat syyllisensä. Irtisanominen oli tosin sovittu jo hyvissä ajoin ja kyseiset virkamiehet olivat pakotettuja siirtymään erittäin vakavaraisiksi eläkeläisiksi rantahuviloilleen. Luonnollisesti valeostajamaiden ja Suomen sekä Tsekin välillä tehdyssä salaisessa sopimuksessa valeostajamaat saivat varsin kohtuullisen bonuksen vaivastaan joten tilanne oli win-win lähes kaikille paitsi Ruotsille, vaikka sille aseista riihikuivaa maksettiinkin. Feministinen hegemoniahallitus oli kuitenkin nolattu pahemman kerran.

Mutta vaikka Ruotsia oltiinkiin vedetty nenästä, se pystyi tekemään silti ikävää jäynää ja sitähän se myös tekisi, sillä naisen nolaaminen on rikos ja feministisen naisen nolaaminen valtiotasolla jo suoranainen sotarikos. Siksi Ruotsi oli sulkenut aluevetensä. Se oli julistautunut jyrkän puolueettomaksi ja ilmoittanut, että Ruotsin aluevesillä Itämerellä saivat liikkua vain ruotsalaiset tai ruotsalaisiin satamiin luvalla saapuvat puolueettomien maitten alukset. Puolueettomuudessaan Ruotsi tietenkin siirtyi Neuvostoliiton puolelle, sillä Itämerellä tapahtuva kauppaliikenne ei sitä sillä hetkellä pahemmin hetkauttanut.

Suomen kohdalla tilanne oli toinen. Sen lisäksi Ruotsi oli sulkenut rajansa, tarkoituksena estää sekä avustusten kuljetus Suomeen että suomalaisten poistuminen Ruotsin alueelta ja liittymästä Suomen puolustusvoimiin. Tosin ruotsalainen rajahenkilökunta tulkitsi ohjeistusta melko vapaamielisesti, joten Suomessa oltiin perustettu jo kolme ulkosuomalaisten pataljoonaa, joitten tehtäväksi oltiin annettu vahtia Tornio – Kilpisjärvi tienosuutta ja auttaa huoltotoimilla siellä mahdollisesti alkavaa rekkarallia.

Myös Ruotsin puolustusvoimissa ilmeni omaehtoista, joskaan ei hallituksen puolelta hyväksyttyä tahtoa tukea Suomen puolustusvoimia. Yksi Göteborg-luokan ohjuskorvetti oli loikannut miehistöineen Suomeen ja ilmoittanut olevansa Suomen puolustusvoimien käytössä. Alus oli nyt Ahvenanmaan suojana. Samoin kuin oli käynyt kahden Hercules-kuljetuskoneen kanssa, jotka olivat miehistöineen loikanneet ja lentäneet Rovaniemelle. Muutamia Gripeneitä oli myös lentänyt Tsekin tasavaltaan. Tämän jälkeen feministinen hallitus oli laittanut sotilastukikohdat poliisivalvontaan, minkä aikana niin sotilaat kuin poliisit olivat kyräilleet toisiaan. Suurimmaksi varmuudeksi hallitus toimi niin kuin suomalaisetkin samaan aikaan, eli sotilaslentokentille määrättiin vietäväksi autonromuja. Syy oli tosin toinen kuin Suomessa. Suomalaiset eivät halunneet vihollisen koneita kentilleen. Ruotsin hallitus ei halunnut saada omiaan ilmaan.

Jossain Porvoon saaristossa

Meripioneerikersantti Toivo Vihonen oli ryhmänsä kanssa viimeistelemässä taas yhtä Tuuli-luokan ohjusilmatyynyaluksen naamioitua suojapaikkaa. Työ oli näille miehille jo tuttua, sillä he olivat tekemässä näitä suojapaikkoja jo kolmatta kesää. Vuonna 2000 ja 2001 he olivat viettäneet kuukauden näissä hommissa. Suomessa ei enää kertausharjoitusvuorokausia laskettu.

Kokemus näkyi työn jäljessä. Ylhäältä käsin ei asemaa olisi erottanut millään, vaikka naamion alapuolella olisikin lähes kolmekymmentä metriä pitkä ja viisitoista metriä leveä ohjusilmatyynyalus. Näitä suojia oltiin tehtailtu ympäri saaristoa, myös vielä suuremmille ohjusveneille. Suomalaisilla ei olisi minkäänlaista halua lähteä itänaapurin kanssa tasaiselle avomerellä, joten taktiikkana oli ulos pusikosta, ohjukset matkaan ja takaisin piiloon pusikkoon.

Niin kersantti Vihonen kuin hänen miehensäkin tiesivät, että he jäisivät tähän piilopaikkaan huoltomiehistöksi, ja tarvittaessa saaren puolustajiksi. Sota oli ovella, eikä uusia suojia enää ehdittäisi tehdä. Jossain vaiheessa saarelle sataisi ohjuksia, pommeja, raketteja ja napalmia. Pioneereina miehet olivat luonnollisesti louhineet kallioon hyvät asemat, jotka kestäisivät kovempaakin kurmotusta. Saarella majaili varsinaisten laivaston miesten lisäksi Vihosen pioneerijoukkue sekä rannikkojoukkue. Naapurisaaressa Vihonen tiesi olevan väylätorjuntaohjusmiehiä. Todennäköisin vihollisen maihinnoususuunta olisi Helsinki, mutta sota heijastuisi tännekin. Vihollinen saattaisi yrittää maihinnousua täälläkin.

40-vuotias Vihonen asui Loviisassa, ja hän oli huolissaan perheestään. Hänen yhdeksänvuotias tyttärensä ja seitsenvuotias poikansa oltiin evakuoitu hänen vanhempiensa luokse Ähtäriin. Siellä he olisivat toivottavasti turvassa. Ja olisivathan he, jos me täällä teemme sen, mitä meidän pitää tehdä, tuumi Vihonen. Hänen vaimonsa Erika taas, 39-vuotias matkatoimistovirkailija, oli edelleen Loviisassa ja siellä varmaan pysyisikin. Hän oli muonituslottana. Lottajärjestö oltiin perustettu uudestaan kolme vuotta aikaisemmin. Nyt sen nimessä ei ollut tosin Svärdiä mukana, vaan sen virallinen nimi oli Naisten Vapaaehtoinen Maanpuolustusjärjestö Lotta ry.

Järjestössä oli jäseniä jo viisikymmentätuhatta. Ja heidän työlleen oli tarvetta. Uutena tehtävänä olivat pakolaishuoltolotat, jotka olivat ensiarvoisen tärkeitä. Varsinkin evakuoitu pääkaupunkiseutu teetti valtavan määrän työtä, ja ilman lottia tilanne olisi ollut kaaoksessa.

Lottajärjestön perustamisen myötä Suomesta loppui myös keskustelu naisten vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta. Tajuttiin, että sille ei ollut tarvetta. Miehiä riitti sotimaan, eikä vaatimus naisten vapaaehtoisesta asevelvollisuudesta ollut muuta kuin ”mun pitää saada, jos mä haluun, mut mua ei saada pakottaa”-tyyppistä ylikorostettua tasa-arvoajattelua, joka ei maanpuolustusta tukenut millään tavalla. Sota ei tuntenut tasa-arvoa ja Lottajärjestön myötä naiset olivat pystyneet antamaan maanpuolustukseen oman arvokkaan osansa. Vihosen miehet olivat joskus jutelleet asiasta keskenään ja nähneet myös ratkaisun viisaana. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että mikäli heidän ryhmässään olisi yksi nainen, ryhmän miehet tapattaisivat itsensä suojellessaan sitä naista.

Ja täällähän ei todellakaan oltu kuolemassa, vaan tappamassa. Vihonen toivoi tietysti, ettei hänen tarvitsisi välttämättä ampua laukaustakaan. Etäällä näkyvä ja heidän tekemäänsä suojaa kohti etenevä Tuuli-luokan ilmatyynyalus Santahamina tekisi tappamistyön ohjuksillaan paljon tehokkaammin. Kaikki oli tehty tällä haavaa. Vihonen laittoi kahviveden pakkiin ja viritteli sen nuotion päälle. Nyt tarvitsi enää odottaa. Ja odottaessaan Vihosella oli aikaa palata hetkeksi mielessään siviilielämään ja miettiä vaimoaan Erikaa. Jotakin oli tapahtunut. Jotakin odottamatonta mutta kaunista. Vielä vuotta aikaisemmin he olivat olleet avioliitossa ainoastaan enää lastensa takia. Eräänlainen perheyritys. Kaikki tunne oli kuollut heidän välillään. Mitään dramaattista ei sinänsä ollut tapahtunut. Yksi avioliitto oli vain haipunut pois, itsestään. Niin kai kävi monelle muullekin.

Mutta sen jälkeen he olivat löytäneet toisensa uudestaan. Ensin pikkuhiljaa, kuin ohimennen, itsekin ihmetellen kuinka tietyt ohimennen annetut hellyydenosoitukset olivat tulleet pikkuhiljaa takaisin. Ennen pitkää he lämpenivät toisilleen aina vain lisää, ja viimeinen yö ennen kuin Vihonen läksi näihin harjoituksiin, jotka muuttuisivat pian sodaksi, oli yhtä kiihkeä kuin joskus nuorena ja eron hetki vaikea. Vihonen ymmärsi syyn. Niin hänen vaimonsakin. Heidän suhteensa uudelleenlämpeni samaa vauhtia kuin tilanne valtioitten välillä kylmeni. He ymmärsivät, että vaikeina aikoina ihmisellä on hyvä olla jotain pysyvää. Jotain, johon turvata. Jotain, jonka puolesta elää. Jopa taistella. Ehkä kuollakin.

Vihonen vaimoineen ei ollut ainoa. Kuluneen vuoden aikana avioerojen määrä Suomessa oli romahtanut. Avioliittoja taas oltiin solmittu paljon enemmän kuin vuosiin. Ihmiset halusivat pysyvyyttä maailmassa, jossa seuraavakin päivä oli jo epävarma.

Kersantti Vihosen käly Monika Ekström oli omalla tahollaan jo täydessä työn touhussa…

…Ähtäri, Ähtärin eläinpuiston leirintäalue

Pakolaishuoltolotta Monika Ekströmin yöunet olivat jääneet jo pitkän aikaa lyhyeksi. Hän toimi lottaryhmänjohtajana ja hänen alaisuudessaan oli kymmenen täsmälleen yhtä väsynyttä mutta silti tehtäväänsä motivoitunutta lottaa, joitten tehtävänä oli omalta osaltaan muuttaa evakuoitavan pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan väestönpaljouden sijoittaminen kaaoksesta hallituksi kaaokseksi.

Evakkoja pyrittiin sijoittamaan sukulaistensa luo mahdollisimman paljon, ja onneksi hyvin monella helsinkiläisellä löytyi sukua muualta Suomesta. Jäljelle jääneitä varten oltiin tehty kartoittavaa työtä viimeiset pari vuotta ja kaikki tilapäismahdollisuudet otettiin käyttöön. Suomessa oli onneksi suuri määrä kesämökkejä, erilaisia majoitusyrittäjiä, mökkikyliä ja leirintäalueita, jotka täytettiin nyt viimeistä paikkaa myöten.

Tiukan paikan tullen kaupungistunut suomalainenkin oli yllättävän sopeutuva, ja ymmärsi, että pakon edessä oli pakko tinkiä mukavuudestaan. Pakolaishuoltolottia ja evakkoja avustavia paikalliskomppanioita oli ryhtynyt auttamaan mittaamattoman voimakas suomalainen luonnonvara eli isovanhemmat, joitten työpanos oli korvaamattoman arvokas.

Tämä kyseinen leirintäalue oli taas hieman toista maata. Muualla sijaitseviin suurempiin ja mukavampiin mökkeihin oli luonnollisesti sijoitettu lapsiperheitä. Näihin pieniin leirintämökkeihin oli majoitettu pääosin helsinkiläisiä naispuolisia yliopisto-opiskelijoita. Siirtyminen mukavasta helsinkiläisestä yksiöstä pieniin leirintämökkeihin ventovieraitten ihmisten kanssa oli monelle kulttuurishokki. Mökeissä oli kerrossängyt neljälle, jääkaappi ja keittolevy. Pesu- ja saniteettitilat olivat huoltorakennuksessa. Mökkeihin sijoitetut helsinkiläisnaiset kiukuttelivat oloistaan jatkuvasti kuin pienet lapset (jotka Ekströmin huomion mukaan olivat muuten huomattavasti sopeutuvampia) eivätkä tulleet toimeen toistensakaan kanssa. Lisäksi he pitivät yllä jatkuvaa natkutusta kevyestä, lähinnä siisteyteen ja muonitukseen liittyvästä työpalvelusta ja ihmettelivät jatkuvasti, että eikö täällä ole muka henkilökuntaa. Ekström oli lopulta kyllästynyt ja todennut, että ettekö te saatanan kanat tajua, että se henkilökunta on rajalla pyssyt kourassa koska on syttymässä sota.

Osa mökkikylässä olleista opiskelijoista oli liittynyt saman tien Lottajärjestöön. Terveysalan opiskelijat muuttuivat nopeasti lääkintälotiksi. Kemian opiskelijat toivotettiin lottina tervetulleeksi avustaviksi työntekijöiksi Ähtärin pioneerivarikolle. Muut auttoivat parhaansa mukaan kuka missäkin. Tälle leirintäalueelle oli jäänyt, ja muualtakin kertynyt, enää lähinnä yhteiskunnallisten alojen opiskelijoita, jotka kyllä saattoivat puhua toisten tekemästä työstä mutta varsinainen työnteko oli näitten neitojen hipiälle vähän liian raakaa. Toisaalta he olivat niin kädettömiä, ettei heistä varsinaisesti mitään käytännön hyötyä olisi ollutkaan.

Näin ollen lotat olivat lähinnä tyytyneet majoittamaan ja muonittamaan tätä kitisevää nuorta naislaumaa, jolle kokonaistilanteen vakavuus ei ollut vieläkään auennut, vaan se keskittyi omaan, varsin lievään epämukavuuteensa. Ekström oli todennut näille naisille, että mikäli majoitus ei kelpaa, on vaihtoehtona siirtyminen koulun liikuntasaliin, jossa on tarjolla patja ja huopa. Ja kaikkea kuuttatoista erilaista vaadittua kasvisruokadieettiä ei voida tarjota, joten jos ruoka ei kelpaa, kauraryynejä löytyy kyllä yllin kyllin ja ja leirintämökeissä on kattilat ja keittolevyt. Keittäkää puuroa. Kyllä sillä elää.

Pakolaishuoltolotat olivat alkaneet nimittää tätä leirintämökkialuetta akateemiseksi kanaghetoksi. Ekströmillä olisi ollut työtä kädet täynnä muutenkin, mutta sitä lisäsi alueella jatkuvasti jauhavat ihmissuhderistiriidat, joita Ekström joutui jatkuvasti selvittelemään. Emma oli loukannut Annaa ja Anna Minnaa eikä Minna ollut puhunut Jutan kanssa joka taas oli suhtautunut Elisaan korostetun ignoroivasti. Minä mikään perkeleen ryhmäterapeutti ole, tuumasi Ekström ja totesi, että oliskohan siskolla siellä rintaman lähellä muonituslottana sittenkin helpompaa.

Helsingissä, Mäntyniemessä, 30.4.2002

- Ja käydään vielä läpi ilmapuolustuksemme tila.

- Herra presidentti, tähänhän satsattiin ehkä eniten. Meillä on siis aseissa kaikkiaan 102 Hornetia. Ilmataisteluohjuksia niihin on varattu niin, että kestämme varsin pitkänkin sodan ja Yhdysvalloista saadaan lisää. Se sieltä on varmaksi luvattu, vaikkeivat ne tänne joukkoja ole valmiita lähettämään. Horneteihin on varattu myös kaikkiaan 92 kappaletta pitkän kantaman AGM-158 JASSM-ohjusta. Eihän se ole lähellekään sitä, mitä vihollisella on, mutta vihollinen tarvitsee omia ohjuksiaan muuallakin kuin täällä, ja järkevästi käytettynä nämä ohjukset tukevat taisteluamme ja antavat meille pitkän matkan vaikutuskyvyn. Ilmavoimien Viestikoelaitos on haarukoinut vihollisen viestiliikennettä ja paikallistanut tiettyjä esikuntia ja viestikeskuksia. Niihin isketään heti vihollisuuksien alettua.

- Ja ne vanhemmat koneetkin ovat vielä käytössä?

- Kyllä, herra presidentti. Niistä luopumista päätettiin lykätä, sillä vihollinen päätti jo aikaa sitten satsata määrään laadun kehittämisen hinnalla. Ja se tarkoittaa, että vastassa on myös vanhempia hävittäjämalleja. Meillä on kaikkiaan 38 kappaletta Drakeneita, joista osa saatiin Tanskasta ja sen lisäksi 35 kappaletta MiG 21bis-koneita, joista osa on Itä-Saksan peruja. Ne on pyritty modaamaan niin pitkälle kuin meillä vain on mahdollisuus. Ja sittenhän meillä on vielä Hawk-koneet. Lisäksi ostettiin kaikkiaan 26 kappaletta Hawkin uudempaa mallia, ja niitä tullaan käyttämään rynnäkkökoneita vastaan. Ne vanhemmatkin Hawkit voidaan vielä tarvittaessa lähettää taisteluun…

…eräs maantielentokenttä Etelä-Suomessa

Yliluutnantti Juhani Tani istui Hawk Mk66-koneensa ohjaamossa ja odotti. Tani oli itse asiassa reservin lentäjä. Hän oli saanut koulutuksen MiG 21-koneelle ennen kuin hän siirtyi ensiksi Finnairille liikelentäjäksi ja sen jälkeen ulkomaille. Edellisen vuoden puolella isänmaa kutsui, ja hän vastasi kutsuun, koska näki selvästi, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä. Hyökkääviä vihollisen hävittäjiä vastaan lähetettäisiin muut miehet muilla koneilla, mutta hänelläkin olisi oma tehtävänsä.

Yliluutnantti Tani ei odottanut käskyä valvontalennolle. Hän tiesi, että kutsun tultua hänet käskettäisiin taistelulennolle. Hawkissa oli 30-millinen ADEN-tykki, ja siivissä oli neljä Sidewinder-ohjusta. Hänen kohteenansa olisivat vihollisen rynnäkkökoneet. Su-24, Su-25, MiG-27 ja vielä vanhemmat Su-22 koneet, joita vihollinen vieläkin käyttäisi. Ne olisivat toki maajoukoille pelottavia, mutta ilmataisteluominaisuudet niissä olisivat huonot. Tutkaton Hawk olisi kyllä kokonaan ilmavalvonnan tietojen varassa, mutta niin Tani kuin kumppaninsa uskoivat siihen, että pystyisivät tekemään  apuharvennusta hyökkäävien rynnäkkökoneitten keskuudessa. Oman ilmatorjunnan ohella.

Oma ilmatorjunta olisikin ongelma, sillä saattoi olla, että liian innokkaat ilmatorjunnan heput ampuisivat omia koneita. Iät ja ajat oltiin puhuttu ”ihan varmana tietona”, että Suomen ilmavoimat ammuttaisiin tonttiin tunnissa ja sen jälkeen kaikki ilmassa lentävä olisi vihollisia. Näin ei kuitenkaan kävisi. Vihollinen hyökkäisi muihinkiin maihin, ja sellaista ylivoimaa sillä ei olisi. Lisäksi sillä olisi ongelmanaan pidempi lentomatka toiminta-alueelle.

Varokeinoksi Hawkeihin oli maalattu siipien alapinnalle paksut ja näkyvät sinivalkoiset viivat. Lisäksi ilmatorjunnan kanssa oltiin sovittu tietyistä alueista, joissa toiminta jätettiin Hawkeille. Ilmatorjunta oli muutaman viime vuoden aikana saanut huomattavasti lisää kalustoa, mutta Hawkeillekin riitti tyhjiä alueita. Kuinka hyvin systeemi toimisi, se nähtäisiin sitten. Tanilla oli tietysti pelkona sekin, että kun hän aikanaan taistelulennolle lähtisi, hän ei voinut olla varma siitä, olisiko hänellä enää palatessaan lentokenttää, johon laskeutua.

Ennen tätä komennusta Tani oli lentänyt jumbojettiä erään ulkomaalaisen lentoyhtiön palveluksessa. Hänen kiinalainen kollegansa oli ihmetellyt, että miksi ihmeessä sinä lähdet Suomeen tapattamaan itsesi jonkun epätoivoisen yrityksen takia.  Tani oli todennut, että minun on pakko, ja sanoi vielä kollegalleen, että sinun kansasi on suuri kansa. Se jää henkiin vaikka kuinka selkäänsä saisi. Minun kansani kohdalla on toisin. Hävitessään se voi kuolla sukupuuttoon. Siksi minun täytyy lähteä. Meillä yksilölläkin on merkitys. Yhtäkin miestä tarvitaan. Hänen kiinalainen kollegansa kätteli häntä jäähyväisiksi ja ajatteli kätelleensä kuollutta miestä.

Mekaanikko juoksi koneelle ja kertoi Tanille uutisen. Niin Leningradista kuin Kaliningradista oli lähtenyt liikkeelle huomattavan suuret laivasto-osastot. Se alkaisi pian.

Helsingissä, Mäntyniemessä, 30.4.2002

- Ja käydään vielä läpi ilmatorjuntamme. Siitä riippuu paljon. Hyvin paljon.

- Herra presidentti, pääosin ilmatorjuntammehan käytiin läpi maajoukkojen kohdalla. Tilanteemme on kuudessa vuodessa huomattavasti parantunut, kun maanpuolustukseen on lopultakin ymmärretty pakon edessä satsata. Maajoukkojen ilmatorjunnan lisäksi meillä on ylijohdon alainen ilmatorjunta. Sen terävimpänä kärkenä ovat silloiselta Venäjältä ostetut BUK M1-ohjukset, joita meillä on yhden patteriston verran eli 18 laukaisulaitetta joissa jokaisessa neljä ohjusta kerrallaan Sattuneesta syystä emme ole voineet täydentää tätä asejärjestelmää enää itänaapurista, mutta lisäksi on ostettu toiset 18 kappaletta vastaavaa kiinalaista HQ 16-ohjusjärjestelmää. Bukit ovat Helsingin suojana, ja HQ:t suojaamassa toisia strategisesti arvokkaita kohteita.

- Crotale-järjestelmien lukumäärä on kolminkertaistettu. Tässä on apuna Ranskan suhtautuminen, se möi loput hyvinkin asevelihintaan. Ehkä sitä hävettää, että se jättää meidän kuitenkin sotimaan yksin. Itä-Saksasta hankittuja ja operatiivisille joukoille jaettuja 9K31 Strela-järjestelmiä on vielä ylijohdon alaisuudessa tusinan verran. Niitä voidaan siirtää tarpeen mukaan. Samoin ylijohdon alaisuudessa on erillisiä ilmatorjuntakomppanioita, joilla on varustuksenaan Kiinasta hankittuja olkapääohjuksia. Me pystymme kyllä pistämään hanttiin. Tämän lisäksi meillä on tietysti varsin suuri tykkikalusto ja vanhemmillakin ohjuksilla me pystymme tekemään ylimääräistä jäynää…

…Helsingissä, Haltialan Haltiavuorella

Niin. Eihän siitä ollut puoltakaan vuotta. Silloin tammikuussa. Kosteassa saunaillassa kavereitten kanssa. Silloin hän oli vielä pelkästään Ervastin Hessu. Tavallinen siviilimies. No, reserviläinen toki, ja kertaamassakin usein käynyt. Niin kuin porukan kaikki muutkin häiskät. Vaikka he silloin tiesivät, että tilanne oli vakava, ei sotaan uskottu. Ja silloin oli vielä mahdollista todeta, että oikeastaan kaikki tässä elämässä alkoi olla jo koettu. Sitä ajatusta oli kiva heittää kaverilta toiselle, tölkki kourassa, maassa joka eli rauhantilaa. Kaikki oli koettu. Vanhuutta odotellessa.

Ensimmäisestä fillarilla ajamisesta ensimmäiseen tappeluun. Ensimmäisestä koulupäivästä ammattiin valmistumiseen. Ensimmäisestä ihastumisesta ensimmäiseen hapuilevaan oikeaan kertaan naisen kanssa. Ensimmäisestä avioliitosta ensimmäisen lapsen syntymän kautta ensimmäiseen avioeroon ja sitä kautta siihen toiseen liittoon ja pitkään suomalaisten uusperheitten ketjuun. Joku hepuista tuumasi, että ensimmäistä kertaa tässä elämässä on oikeastaan enää kokematta sota ja oma kuolema.

Silloin, mukavassa olutpöhnässä heitto kävi paremmanpuoleisesta vitsistä. Tyhmät vitsit naurattavat eniten, varsinkin jos on sopivassa mielentilassa. Tällä hetkellä hän ei ollut ollenkaan siinä mielentilassa, eikä hän ei ollut enää Ervastin Hessukaan vaan ilmatorjunnan luutnantti Heikki Ervasti, ja ajatus siitä, että pian kohdataan ensimmäistä kertaa sota, ja sitä kautta ehkä oma kuolemakin ei ollut enää yhtään huvittava. Se oli ikävän mahdollinen. Olihan hänelläkin lapsia. Ajatus siitä, että lapset eläisivät isättömänä miehitetyssä maassa hirvitti.

Mutta hän tajusi, että sen estämiseksi tarvitaan muutakin kuin pelkkää tulevan valmiiksi manaamista, joten hän karkotti turhat ajatukset mielestään, muuttui ajatuksistaan takaisin ilmatorjuntaluutnantiksi, keskittyi tehtäväänsä, tarkasti tilanteen ja totesi että kaikki on valmista. Naamioinnin alla piilotettuna olisi hänen jaoksensa vanha neuvostoliittolainen SA 3-ohjusjärjestelmän laukaisulaite, jossa oli neljä ohjusta. Näitä ohjuksia ei enää virallisesti ollut edes puolustusvoimien vahvuudessa, mutta tiettyjä reserviläisyksiköitä oli vielä kertausharjoitettu näitten järjestelmien kanssa. Kaiken kaikkiaan Helsingissä oli kahdeksan tällaista laukaisulaitetta, sisältäen kaikkiaan 32 laukaisuvalmista ohjusta.

Ohjusten tutkajärjestelmät eivät olleet vielä kytkettynä päälle. Tietysti niitten toiminta oltiin jo aikaisemmin varmistettu. Hyökkääjän hävittäjät ja rynnäkkökoneet tulisivat idästä, kaakosta ja etelästä, mutta ne eivät olleet heidän huolenaan. Ohjukset, jotka Suomessa tunnettiin nimellä Ilmatorjuntaohjus-79 suunnattaisiin kohti Helsinki-Vantaan ja Malmin lentokenttiä, joihin oli varmasti odotettavissa vihollisen maahanlasku. Ohjusten maalina olisivat lentokenttiä kohti etenevät vihollisen kuljetuskoneet. Helsinkiä eivät valtaisi hävittäjät. Eivät pommittajat eivätkä rynnäkkökoneet. Jos Helsinki vallattaisiin, sen tekisivät maahan laskeutuvat jalkaväkijoukot. Ja siihen valtausyritykseen näitä vanhentuneita ohjuksia käyttävillä reserviläisilläkin olisi oma sanottavansa.

Jos kolmestakymmenestäkahdesta vanhasta ohjuksesta edes joka toinen saavuttaisi maalinsa, se tietäisi hyökkäävälle viholliselle ikävää suoneniskua ja auttaisi osaltaan omia maajoukkoja. Selvää olisi, että kun ohjukset laukaistaisiin, ohjusasemiin olisi luvassa valtava määrä hyökkäävän vihollisen tulta. Se sopisi Ervastille ja hänen miehilleen. Kun viimeinen ohjus olisi lähtenyt tielleen, koko jaos häipyisi huuthelvettiin ja muuttuisi ohjusmiehistä ilmatorjuntakonekiväärimiehiksi. Mitä enemmän vihollinen sen jälkeen pommittaisi näitä asemia, sen parempi. Ei näitä enää käytettäisi muutenkaan, joten tuhlatkoon pommejaan, rakettejaan ja ohjuksiaan mielinmäärin.

Kersantti Korhonen käveli Ervastin luo, kaivoi rintataskustaan tupakkiaskin, tarjosi Ervastillekin, sytytti, ja kysyi:

- Mitäs luulet, Ervasti? Mahtaako tää todella toimia?

- No, ammuttiinhan me muutama viikko sitten Lohtajalla tämmönen kertaalleen ja pelittihän se. Ei kai näillä enää hävittäjille pärjää, mutta tää on kumminkin nopea puikko eikä hitaalla ja raskaalla kuljetuskoneella pitäis olla mitään mahdollisuutta väistää tätä. Se on sitten ihan toinen asia, että ehditäänkö me ampua kaikki neljä. Onhan tuolla tosin muutakin ilmatorjuntaa, jotka keskittyvät ryntökoneisiin. Mutta jos me näillä omilla puikoillamme pystytään ampumaan alas yksi tai kaksi Il 76-konetta täydessä jätkä- ja tavaralastissa niin kyllä silläkin oma vaikutuksensa on eikä ihan pieni olekaan. Hävittäjät me jätetään sitten BUK-jätkille ja Horneteille.

Radiomies Kolehmainen ryntäsi kohti Ervastia. Radiomiehen viesti oli lyhyt. Se alkaa pian. Ervasti tumppasi natsan ja komensi miehensä asemiin. Valitettavasti kaikilla miehillä olisi vielä jotain ensi kertaa kokematta. Mutta Ervasti uskoi heidän selviävän siitä. Päällimmäisenä hänellä oli vieläkin mielessään se hetki, kun hän lähti kotoaan, hyvästeli vaimonsa ja kaksi tytärtään. Ja kun hänen vanhin tyttärensä kysyi pois lähtevältä isältään.

- Isi, miksi sinä lähdet? Ja miksi meidänkin täytyy lähteä maalle mummilaan?  Ja miksi äiti itkee?

Helsingissä, Mäntyniemessä, 30.4.2002

Kenraali Nordberg lopetti tilanneraporttinsa. Presidentti Niinistö oli hetken aikaa hiljaa. Sen jälkeen hän sanoi:

- Vuonna 2000 uusitun sotatilalain minulle suomin valtuuksin julistan Suomen sotatilaa edeltävään puolustustilaan. Se antaa puolustusvoimille mahdollisuuden vastata aseellisesti niin maarajan kuin aluevesirajan ylityksiin ilman erillistä käskyä. Siinä tapauksessa sotatila astuu voimaan automaattisesti. Samalla luovutan armeijan ylipäällikkyyden puolustusvoimien komentajalle kenraali Nordbergille. Ja eiköhän tästä ole aika lähteä Hämeenlinnaan. Vaikka virallisestihan minä tänne jäänkin.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö nousi työpöytänsä takaa seisomaan. Huoneen ovi aukesi, ja sisään astui tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Miehet kättelivät toisiaan ja Niinistö totesi:

- Ovatpa kyllä sotavaltion miehet maskeeranneet teidät mainiosti. Aivan kuin peilikuvaani katselisin. Kiitän teitä rohkeudestanne. Asetutte puolestani maalitauluksi.

Sauli Niinistön näköinen mies vastasi:

- Herra presidentti, majuri Kari Kaartin Jääkärirykmentistä. Poistuttuanne Hämeenlinnaan Mäntyniemessä ei ole enää kuin joukkueen verran siviiliasuissa olevia erikoisryhmä Karhun erikoismiehiä. Ja sen lisäksi minä. On selvää, että maahan soluttautuneet vihollisen spetsnaz-joukot pitävät Mäntyniemeä ensiarvoisen tärkeänä kohteena, koska luulevat teidän olevan täällä. Me järjestämme niille ikävän vastaanoton.

Mäntyniemi jäi poliisin erikoisjoukkojen valvontaan. Karhu-ryhmä ei ollut viimeiseen kahteen vuoteen enää osallistunut varsinaiseen poliisityöhön, vaan se – komppanian vahvuiseksi kasvaneena – oli keskittynyt terrorismin ja vihollisen erikoisjoukkojen vastaisen toiminnan koulutukseen ja taitojen hiomiseen. Presidentti, hallitus ja puolustusvoimien johto siirtyisi Hämeenlinnaan. Eduskunta oli jo pääosin siirtynyt Tampereelle. Ainakin pääosin…

…neljä kansanedustajaa oli turvasäilössä Riihimäen vankilassa. Kaksi miestä ja kaksi naista. He kaikki olivat viimeisen kahden vuoden aikana kärähtäneet Suojelupoliisin toimesta elintärkeitten tietojen toimittamisesta Neuvostoliitolle. Heillä oli ollut kaksi vaihtoehtoa. Joko ryhtyä yhteistyöhön Suojelupoliisin ja Pääesikunnan tiedusteluosaston kanssa ja alkaa lähettää väärää tietoa tulevalle viholliselle tai kärsiä hyvin pitkä vankeustuomio. Vielä suurempana uhkana oli vielä se, että uudistetun sotatilalain mukaan tuomio saattaisi tulevaisuudessa olla vielä kovempi. Äärimmäinen sellainen.

He olivat olleet KGB:n haavissa jo vanhan Neuvostoliiton aikana. He kaikki olivat perustelleet itselleen toimiaan sillä, että halusivat edesauttaa rauhaa, vastustaa militarismia ja auttaa toiminnallaan valtiota, jonka he mielsivät olevan sen rauhan tae. Yhdysvaltoja he vihasivat kaikki syvästi. Nyt Riihimäen vankilan sellissä he alkoivat pikkuhiljaa miettiä, että heitä kaikkia oltiin vedetty höplästä. Kun katsoi Neuvostoliiton toimia viime aikoina, he tajusivat olleensa hyödyllisiä idiootteja. Heillä ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin armon toivominen. Suomalaisillekaan heistä ei ollut enää mitään hyötyä. He olivat tehtävänsä tehneet. Eikä heistä ollut loikkaamaan Neuvostoliittoonkaan. Jokainen heistä oli tajunnut, että heillä ei tosiasiassa ollut mitään halua asua siinä maassa. Oli helpompaa esittää internationalistia turvallisessa Suomessa. Heidän aikanaan niin hellästi vaalima idealisminsa oli särkynyt kuin jäätyneen lätäkön pinta raskaan saappaan alla…

… Irina Vaaja oli siirtymässä rappukäytävään Helsingin Lauttasaaressa sijaitsevasta yksiöstään. Vaaja oli 34-vuotias nainen, joka työskenteli Stockmannin naisten alusvaateosastolla. Hänen työtoverinsa olivat ihmetelleet, että miksi hän aikoi jäädä evakuoitavaan Helsinkiin. Vaaja oli vastannut, että ei mitään sotaa kuitenkaan tule. Ei hän viitsi minnekään pakolaisleirille lähteä. Väärä hälytys.

Vaaja aukaisi asuntonsa ulko-oven ja huomasi tuijottavansa mustiin vaatteisiin pukeutunutta kypäräpäistä miestä. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, hänen maailmansa oli pelkkää etälamauttimen aiheuttamaa tuskaa. Irina kaatui maahan, tunsi kuinka hänen kätensä lyötiin rautoihin ja hänen toiseen käsivarteensa lyötiin pistos. Voi helvetti, tuumasi Vaaja ennen kuin hän menetti tajuntansa.

Tosiasiassa Vaaja oli nimeltään Irina Volkova, KGB:n nukkuva agentti. Kun hänet oli kaksi kuukautta sitten aktivoitu, hänen tehtävänään oli samoin Lauttasaaressa sijaitsevan Spetsnaz-ryhmän huolto ja avustus. Tajuntansa menettäessään Volkova ymmärsi, että suomalaiset hallitsevat kemian aivan yhtä hyvin kuin neuvostoliittolaiset ja lähimmän vuorokauden aikana hän laulaisi kaiken, minkä tietäisi.

Vielä viimeisillä tajuntansa rippeillä Volkova tajusi, että kuluneet vuodet Suomessa olivat olleet hänen elämänsä parhaimpia. Hän ei haluaisi niitten loppuvan. Hän oli vain käskyn saatuaan tehnyt sen, mitä häneltä vaadittiin ja mitä varten hänet aikanaan oli Neuvostoliitossa koulutettu. Ehkä suomalaiset antaisivat hänelle armoa, jos hän suostuisi yhteistyöhön. Tosin hän tiesi suomalaisten kaivavan hänestä kaiken tiedon muutenkin, joten todennäköisesti hän päätyisi hyvin nopeasti johonkin merkitsemättömään hautaan.

Kahta vuorokautta myöhemmin suomalainen erikoisjääkärijoukkue iski Lauttasaaressa sijaitsevaan autokorjaamoon, jossa piti majaansa kaksitoistamiehinen spetsnaz-ryhmä, joka oli ihmetellyt sitä, ettei Irina Volkova tullutkaan käymään sovittuun aikaan. Suomalaisten erikoisjääkäreitten isku oli nopea, menestyksekäs ja erittäin verinen. Myöhemmin mediassa ilmoitettiin Kaartin Jääkärirykmentin sotilaspoliisien harjoitelleen Lauttasaaressa käyttäen paukkupatruunoita ja tulenkuvauspanoksia…

…neljä turvasäilössä olevaa kansanedustajaa, kaksi sosialidemokraattisesta puolueesta ja kaksi vasemmistoliitosta tuijotti Riihimäellä sellinsä seinää ja muisteli, että Suomessahan oltiin aikaisemminkin tehty taannehtivia poikkeuslakeja…

…Moskovassa käytiin vielä viimeinen neuvottelu politbyroon sekä sotilasjohdon että sotilastiedustelun välillä koskien Suomen tilannetta. GRU:n edustajat kertoivat, että hyvin suuri osa nukkuvista agenteista samoin kuin Suomeen sijoitetuista spetsnaz-ryhmistä ei ollut lähimmän kolmen vuorokauden aikana vastannut kutsuun. Tästä ei voinut tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että suomalaisten tiedustelu oli toiminut paljon tehokkaammin kuin oli odotettu, ja erikoisryhmien sotatoimien alkuvaiheessa tarjoamaan tukeen ei voinut luottaa niin paljon kuin oltiin etukäteen laskettu.

Sotilaallinen johto puolestaan totesi, että suomalaiset olivat viimeisten vuosien aikana satsanneet puolustukseensa niin paljon kuin rikas ja teollistunut sekä teknisesti hyvin edistynyt valtio vain saattoi tehdä ja tsuhnien liikekannallepano oli lähes loppuun suoritettu. Alkavan hyökkäyksen Ukrainaan, Baltian maihin ja Kaukasukselle kannalta Suomi ei ollut millään muotoa ensiarvoisen tärkeä suunta, vaan se sitoisi vain voimia, joita tarvittaisiin muualla, sillä kyseisissä maissakin oltiin satsattu puolustukseen, eivätkä ne suinkaan suostuisi antautumaan. Suunnitelma voitiin vielä perua ja keskittää suomalaisia vastaan suunnatut joukot muille rintamille. Niille olisi käyttöä, varsinkin jos Itä-Euroopan maat tulisivat mukaan.

Politbyroo ilmoitti kantansa: Suomeen hyökättäisiin, Suomi valloitettaisiin ja Suomen valtion olemassaolo lopetettaisiin. Epäonnistumista ei tultaisi hyväksymään. Politbyroossa istuvat vanhakantaiset ja iäkkäät kommunistit inhosivat Suomea. Maata, joka hävisi aikaisemman sodan, mutta voitti rauhan. Maata, joka ylpeili hyvinvoinnillaan, joka olisi kuulunut Neuvostoliitolle. Maata, joka olisi pitänyt tuhota jo vuonna 1944. Nyt se, mikä jäi silloin kesken, vietäisiin loppuun.

Kortit oli jaettu. Nyt katsottaisiin kädet.

Suomenlahti, lähellä Suomen aluevesirajaa, 4.5.2002

Neuvostoliiton Itämeren laivaston komentaja amiraali Vladimir Valujev seisoi lippulaivansa Sovremennyi-luokan ohjushävittäjä Moskovskij Komsomoletskin komentosillalla ja odotti. Enää oli kysymys hetkistä. Valujev ei tuntenut minkäänlaista jännittynyttä riemua, minkälaista hetken kuluttua hyökkäävän voimaryhmittymän komentajan saattaisi joku ehkä kuvitella tuntevan. Ennemminkin Valujev oli epävarma tulevasta. Itämeren laivasto oli kyllä lukumääräisesti suuri, ja Helsinkiä kohti niin Leningradista kuin Kaliningradista lähestyvä hyökkäysjoukko oli suurin, mitä Itämerellä oltiin koskaan nähty.

Mutta mikä oli hyökkääjän todellinen iskuvoima? Entä puolustajan voima? Kuluneen parinkymmenen vuoden aikana oli Venäjän laivaston taso koko lailla romahtanut, ja vaikka uudelleen syntynyt Neuvostoliitto oli satsannut siihen parhaansa mukaan, oli koko operaatio silti vanhan paikkaamista. Valujevista tuntui siltä, kuin hän olisi komentanut jeesusteipillä kokoon läjättyä jättiläistä. Vaikka Suomen laivasto oli paljon pienikokoisempi ja koostui pääosin kevyistä ohjusveneistä, sen kalusto oli hyväkuntoista, miehistö hyvin koulutettua ja se pystyi käyttämään edukseen saariston antamaa suojaa. Selvää oli myös, että suomalaiset olivat ehtineet miinoittaa väyliä. Ja lisätä rannikko-ohjustensa määrää tuntuvasti.

Neuvostoliiton joukot hyökkäisivät hetken kuluttua Suomeen. Maalla päähyökkäyssuuntia olisivat Kaakonkulma sekä Salla, josta Suomi pyrittäisiin katkaisemaan. Tämän Valujevin komentaman mereltä ja ilmasta etenevän armadan kohteena puolestaan olisi Helsinki. Sinne tultaisiin tekemään  suuri maihinnousu, joka suuntautuisi Vuosaaren ja Sipoon seudulle. Tehtäisiin myös suuri maahanlasku, jolla otettaisiin haltuun niin Helsinki-Vantaan kuin Malmin lentokentät. Valujev tiesi, että kentille ei tällä hetkellä voisi kiinteäsiipisillä koneilla laskeutua, joten suurin vastuu oli nyt kuljetuskoneilla kohti Helsinkiä etenevillä laskuvarjojoukoilla ja raskailla Mil Mi 26-kuljetushelikoptereilla, joita oltiin haalittu tätä operaatiota varten kokoon, no, suurinpiirtein kaikki.

Yleensäkään Valujev ei pitänyt siitä, että tässä oltiin lyöty Neuvostoliiton erikoisjoukkojen lähes kaikki kananmunat samaan koriin. Iskussa olisi mukana kolme neljäsosaa maan jäljellä olevista niin VDV-joukoista kuin merijalkaväestä. Mikäli hyökkäyksen ensimmäinen aalto onnistuisi, saataisiin sen jälkeen Helsinkiin siirrettyä kaikkiaan kolmisenkymmentä tuhatta huippuluokan sotilasta. STAVKA oli laskenut, että silloin kyseessä olisi voittoon tarvittava ylivoima.

Mutta STAVKAn laskelmat niin Helsingissä kuin Suomessa yleensäkin perustuivat siihen, että ne eivät laskeneet muita suomalaisia joukkoja operatiivisesti käyttökelpoiseksi kuin panssari-, valmius-, jääkäri- ja rannikkoprikaatit. Jalkaväkiprikaatit laskettiin operatiivisesti toisarvoiseksi ja maakuntapataljoonat lähinnä vartioyksiköiksi. Perustuivatko STAVKAn laskelmat realismiin vai toiveajatteluun? Jos toisarvoisiksi lasketut suomalaisjoukot pystyisivät edes rajalliseen operatiiviseen toimintaan, puntit tasoittuisivat huomattavasti.

Ja silloin tilanne Helsingissäkin muuttuisi vaaralliseksi. Erittäin vaaralliseksi. Poliittinen johto oli ilmoittanut, että Helsingin valtaaminen sodan ensimmäisenä vuorokautena katkaisisi suomalaisten henkisen selkärangan. Saattoi olla niin. Mutta toisaalta neuvostojoukkojen mahdollinen joutuminen mottiin Helsingissä muuttaisi hyökkäyksen Kaakkois-Suomeen valloitusoperaatiosta pelastusoperaatioksi. Motitettuina joukot eivät kestäisi kauaa. Vihollisen aliarvioiminen ei tietäisi koskaan hyvää, ja nyt näytti siltä, kuin siihen oltaisiin syyllistytty. Jälleen kerran.

Myös toinen asia mietitytti Valujevia. Missä vaiheessa suomalaiset ampuisivat? Suomalaiset olivat ilmoittaneet, että aluevesirajan ylitys katsottaisiin itsessään sodanjulistukseksi ja siihen vastattaisiin välittömästi ja kaikin mahdollisin keinoin. KGB:n tulkinnan mukaan suomalaiset kuitenkin viivyttäisivät tulenavaamista viimeiseen saakka, eivätkä missään nimessä ampuisi, ennen kuin neuvostojoukot avaisivat tulen. GRU taas oli sitä mieltä, että tsuhna on tällä kertaa aivan tosissaan, ja ampuu aivan varmasti, mutta tiedustelupalveluitten keskinäisessä kilpailussa poliittisempi KGB oli niskan päällä ja siihen politbyrookin luotti.

No, asia selviäisi hyvin pian. Yleensäkin Valujevin mielestä koko operaatio oli turha. Voimia tarvittaisiin kipeästi muualla, sillä epäilemättä ainakin Puola ja todennäköisesti muutama muukin Itä-Euroopan maa tulisi joka tapauksessa mukaan kun hyökkäys Ukrainaan, Baltiaan ja Kaukasukselle alkaisi. Mutta koska Valujevin mielipidettä ei kysytty, hän oli suunnitellut operaation parhaansa mukaan.

Maasta-maahan ohjukset olivat matkalla kohti Suomea. Valujev tosin uskoi, että suomalaisten elektroninen häirintä voisi haitata niitten toimintaa huomattavastikin. Korkealla hävittäjäkoneet lensivät laivaston yli. Matalammalla laivaston ohittivat rynnäkkökoneet, ja hetken kuluttua ne ylittivät Suomen aluevesirajan.

- Ohjustutkia! Ohjuslaukauksia! Useita ohjuslaukauksia! Kymmenen! Viisitoista! Enemmän! Ja tutkahäirintää! Voimakasta tutka- ja elektronista häirintää!

Ja haistakoon KGB tulkintoineen pitkän paskan, tuumasi Valujev, ja aloitti osaltaan sotatyön. Laivojen oma ohjustorjunta alkoi kiivaana, mutta osumia tulisi varmasti. Tärkeintä oli suojata mahdollisimman paljon maihinnousualuksia, jotka…

…melko lähellä Moskovskij Komsomoletskia etenevä suuri, Ivan Rogov-luokkaan kuuluva maihinnousualus Aleksandr Nikolajev räjähti valtavana tulipallona ja upposi vajaassa minuutissa. Voi helvetin helvetti, sen mukana meni pataljoonan verran merijalkaväkeä ja 25 panssaria. Tämä ei ala ollenkaan hyvin.

- Mistä helvetistä tuo tuli. Se ei ollut ohjus!

Tutkamies vastasi:

- Toveri Amiraali! Se tuli Kuivasaaresta!

- Kuivasaaresta? Mutta eihän siellä… saatanan tsuhnat, totta kai…

Valujev ei ehtinyt antaa komentoa omalle miehistölleen, sillä hän näki itsekin, että eri aluksista Kuivasaarta kohti lensi jo toistakymmentä ohjusta. Valujev otti yhteyden kaikkiin aluksiin ja karjui:

- Lopettakaa helvetissä se Kuivasaaren ampuminen! Tuolla ohjusmäärällä siitä täytyy piirtää jo kartatkin uudelleen! Keskittykää alkuperäiseen tehtäväänne!

Kuivasaari. Saatanan tsuhnat. Sotakelvoton museotykki muka. Vetivätpä höplästä. Valujev tajusi, että vanhaa 305-millistä kaksoistykkitornia kohti lentävät ohjukset räjäyttäisivät sen taivaan tuuliin, mutta tuskin suomalaisilla olisi ollut aikomustakaan ampua sillä yhtään enempää ja mitä varmimmin tykilläkin oli ollut pelkkä luurankomiehistö, joka olisi jo pakenemassa huuthelvettiin. Mutta ne saivat tuolla laukauksella aikaan jo aivan tarpeeksi. Toinen Ivan Rogov-aluksista oli matkalla kohti Suomenlahden pohjaa mukanaan seitsemän- ja puolisataa miestä ja kaikenkaikkiaan kolmetoista kallisarvoista ohjusta oltiin hukattu tuohon kivikasaan, hetkellä, jolloin ne olisi pitänyt ampua aivan muualle. No, ei kukaan väittänyt, että tästä tulisi helppoa, ja etteikö tsuhnakin osaisi kieroilla.

Viestimies juoksi amiraalin luo, ja antoi hänelle liuskan. No saatana, tämäkin vielä. Puolan ilmavoimat hyökkäsivät parhaillaan Kaliningradin laivasto- ja ilmavoimien tukikohtaa vastaan. Ja oletettavasti menestyksellä, sillä suurin osa niin pinta- kuin lentokalustoa oli juuri täällä Helsingin edustalla. Siellä täällä alkoi näkyä suomalaisten ohjuksien laivoissa aikaansaamia räjähdyksiä. Räjähdyksiä näkyi myös rannikon suunnassa. Osumaa otettaisiin puolin ja toisin.

Tästä tulisi vittumainen reissu…

Samaan aikaan Kuivasaaressa

- Nyt muuten sattui Juhaa leukaan, totesi korpraali Tiilikainen erästä sketsisarjaa siteeraten ja katsellen viestilaitteeseen saapunutta taistelunjohdon ilmoitusta täysosumasta vihollisen maihinnousualukseen ja juosten samalla huohottaen kohti Kuivasaaren rannassa olevaa nopeaa kumivenettä yhdessä kuuden muun miehen kanssa. Miehet juoksivat kovemmin kuin koskaan, sillä hetken kuluttua saari käytännössä räjähtäisi ilmaan.

- Meihin sattuu kohta muuallekin kuin leukaan, jos me ei päästä täältä huitulan helvettiin parasta mahdollista vauhtia huomattavasti nopeammin, huusi puolestaan ryhmää johtanut yliluutnantti Jauhiainen.

Vaikkei Jauhiainen sitä vielä tiennytkään, eikä asia häntä tällä haavaa pätkääkään kiinnostanut, hänestä tulisi ensimmäinen juuri alkaneen sodan Mannerheim-ristin ritari. Kertausharjoituksessa tämän reservin yliluutnantin puolitosissaan esittämä idea oli ensiksi herättänyt huvittuneisuutta, mutta eräs majuri oli sitten ajatellut asiaa tarkemmin, ja tajunnut sen mahdollisuuden. Yksi ainoa ryhmä, joka tekisi valmistelevan työn pikku hiljaa. Paikassa, joka virallisesti olisi jo käyttökelvotonta museotavaraa. Onnistuessaan suunnitelma aiheuttaisi viholliselle suurta tuhoa, ja vaikka isku ei osuisikaan, niin sen seurauksena Kuivasaareen tuhlattaisiin vihollisen toimesta suuri määrä kallisarvoista ohjuskalustoa hukkaan.

Suunnitelma oltiin hyväksytty kaikessa hiljaisuudessa ja viimeisen vuoden aikana Jauhiaisen johtama ryhmä oli harjoitellut ja saattanut Kuivasaaren linnakkeen vanhat Obuhovin 305-milliset tykit ampumavalmiiksi. Tykeillä ei ollut tarkoitusta ampua kuin yksi ainoa laukaus, mutta ajatus eräänlaisesta sissi-iskusta valtavilla tykeillä kiihotti miesten mieltä. Miehet tiesivät kyllä, että tämä saattoi olla myös itsemurhatehtävä. Niin tiesivät heidän esimiehensäkin, ja ehkä siksi suunnitelmalle oli näytetty vihreää valoa. Mahdollisuudet olivat sen verran houkuttelevat, että yksi vapaaehtoinen ryhmä kannatti mahdollisesti tapattaa sen vuoksi.

Viimeiset kaksi viikkoa miehet olivat olleet jatkuvasti Kuivasaaressa, joka virallisesti ja myös median ilmoittamana olisi yleisöltä suljettu ja tyhjä ihmisistä. Mahdollisia turistikäyntejä tälle linnakesaarelle tehtäisiin seuraavan kerran vasta sitten, kun käsissä oleva kriisi olisi lauennut. Miehet olivat noudattaneet täyttä radiohiljaisuutta, mutta saaneet jatkuvaa tilannetietoa taistelunjohdolta. Toukokuun neljännen päivän aamuna tilannetieto muuttui reaaliaikaiseksi. Mahdollisuus ampua oli vain kerran, ja vaihtoehtoina olivat joko hävittäjä Moskovskij Komsomoletsk tai suuri maihinnousualus Aleksander Nikolajev.

Taistelunjohto päätyi maihinnousualukseen, sillä ohjushävittäjä ei itsessään pystyisi valtaamaan maa-alueita Helsingin rannikolla, mutta maihinnousualuksessa ollut merijalkaväkipataljoona panssareineen siihen kyllä pystyisivät.

Obuhovin järeät kaksoistykit ärjäisivät viimeisen kerran. Miehet eivät jääneet odottamaan tuloksia vaan häipyivät rannalla odottavaa kumivenettä kohti. Laukaus oli onnenkantamoinen. Molemmat kranaatit osuivat maihinnousualuksen keskilaivaan. Toinen jäi itse asiassa suutariksi, mutta toinen osui merijalkaväkipataljoonan ammusvarastoon, joka räjähtäessään räjäytti kaiken muunkin. Suomalainen rannikkotykistö oli saavuttanut puolittaisesta vitsistä alkaneen suuren voiton heti taistelun alussa.

Miehet käynnistivät kumiveneen voimakkaat perämoottorit. Veneellä pääsisi yli neljääkymmentä solmua. Jauhiainen huusi vielä venettä ohjaavalle kersantti Öbergille:

- Ja nyt painat sitten rannikolle niin pellemiljoonaa kuin vaan ikinä pääset. Muuten meidät kaltataan.

Saarelle oli osunut jo useita ohjuksia ja tuntui kuin koko paikka lentäisi ilmaan. Öberg löi kaasun täysille, vene eteni keula pystyssä ja miehet eivät olleet varmoja kestäisikö heidän loppuelämänsä sekunteja, minuutteja tai ehkä jopa tunteja. Sen pidemmälle he eivät vielä osanneet toivoa.

Rannikolta nousi savu. Mereltä nousi savu. Itse asiassa savua alkoi nousta Inarin Raja-Joosepista, jossa kiikarikivääriä kayttävä rajajääkäri Oula Länsman piti rajan yli tulleen varomattoman tiedustelupanssarivaunun johtajaa ristikollaan aina Azerbaizhanin Yalamaan jossa Azerbaidzhanin armeijan kersantti Kerimov laukaisi ohjuksen kohti rajan ylittänyttä neuvostoliittolaista panssarivaunua.

Tänä vuonna kesää ei tulisi. Kevät muuttuisi suoraan savun peittämäksi syksyksi.

JATKUU OSASSA KAKSI