HARMAA PARTIO

Joskus lähitulevaisuuden Helsingissä

Helsingin Kalliossa, tarkemmin sanottuna Kaarlenkadulla sijaitsevassa siistissä ja hiljaisessa eläkeläiskaksiossa kello raksutti mennyttä aikaa ja kahvinkeitin pulputti hiljakseen. Asunnossa yksinään asuva Eino keitteli tällä kertaa täyden pannullisen, vaikka yleensä hän tyytyi pariin kupilliseen. Nyt kyseessä oli poikkeuksellinen tilanne, sillä hän odotti vieraita. Ovisummeri soisi melko tarkkaan kello 21. Tänne tulijat olivat täsmällistä väkeä niin kuin Einokin, vaikka Einon lailla hekin olivat jo kovin iäkkäitä.

Summeri soi, Eino kysyi, kuittasi ja avasi samalla asuntonsa oven. Vanhanaikainen hissi nousi hiljalleen kolmanteen kerrokseen, pysähtyi ja sen haitariovi aukesi paljastaen kaksi hahmoa. He kättelivät toisiaan ja Eino pyysi hissistä tulleet Liisan ja Veikon peremmälle. Vieraat riisuivat takkinsa ja kenkänsä ja istuivat pöytään. Eino kaatoi heille kahvit. Pöydässä oli tarjolla keksejä eikä sitten muuta. Jos ulkopuolinen ihminen olisi katsonut tätä kahvihetkeä, hän olisi ehkä ihmetellyt, miksi tuo kolmikko oli kovin hiljainen. Mutta tämä ei ollut tavallinen kahvittelu. Puheet oli puhuttu jo aikaisemmin. Niihin ei ollut enää tarvetta.

Einolla, Liisalla ja Veikolla oli paljon yhteistä. He olivat kaikki iältään puolessavälissä kahdeksaakymmentä. Kaikki olivat tehneet pitkän työuran rakentaen omalta osaltaan suomalaista hyvinvointia ja siitä kiitoksena olivat nyt köyhiä ja valtion unohtamia eläkeläisiä. Valtio satsasi mieluummin muihin asioihin. Eino oli tehnyt pitkän uran VR:n Pasilan konepajalla. Liisa oli puolestaan ollut aikanaan kirurgisena sairaanhoitajana kymmeniä  vuosia. Veikko taas oli painanut pestinsä rakennuspuolella. Heitä yhdisti myös se, että he olivat kaikki leskiä, ja heidän lapsensa ja lapsenlapsensa pärjäilivät jo ilman heidän apuaan.

Kun kahvit oli juotu, Eino keräsi kupit, huuhteli ne ja asetti tiskialtaaseen. Ne oli sitten myöhemmin helppo pestä. Tiskikone oli hajonnut vuosi sitten, eikä uuteen ollut oikein varaa. Toisaalta yhden eläkeläisen huushollista ei kovin paljon tiskiä kertynyt.

Kolmikon oli aika lähteä ulos. Jokainen tarkasti varusteensa. Eino oli teettänyt eläkkeellä olevalla suutarikaverillaan itselleen kainalokotelon, johon hän sujautti vanhan venäläisen Tokarev TT 33-pistoolin. Se oli peräisin hänen isältään, joka oli ottanut sen neuvostoupseerilta, jolla ei sille enää tarvetta ollut. Eino oli pitänyt aseen huolellisesti kunnossa. Liisa otti sirosta käsilaukustaan lyhytpiippuisen .38-kaliiberisen Smith & Wesson revolverin ja latasi sen. Revolveri oli peräisin hänen edesmenneeltä aviomieheltään. Veikko puolestaan aukaisi mukanaan tuomansa putkikassin, jossa oli hänen vanha kaksipiippuinen Leijona-haulikkonsa, josta hän oli sahannut piiput lyhyemmiksi. Hän latasi piippuihin panokset, joissa oli karkeita hauleja. Kaikilla oli mukanaan myös UHF-puhelimet.

Ei mikään tyypillinen eläkeläisten iltakävelyvarustus. Mutta kyseessä eivät olleet myöskään tavalliset eläkeläiset eikä tavallinen iltakävely. Korkean ikänsä ja leskeytensä ohella Einoa, Liisaa ja Veikkoa yhdisti vielä yksi asia. He olivat kaikki parantumattomasti sairaita. Jokainen sairasti pitkälle edennyttä syöpää. Kaikilla oli elinaikaa maksimissaan vuosi. Sen vuoksi heillä ei ollut elämässään enää mitään menetettävää, ja sitä kautta he halusivat suorittaa vielä yhden tehtävän. Ei ehkä valtiolle, joka heidät oli hylännyt, vaan nuoremmille suomalaisille, joilla vielä menetettävää oli. Eivätkä he olleet ainoa samanlainen eläkeläisporukka. Niitä oli Helsingissä monta.

Paria vuotta aikaisemmin tilanne Suomessa oli edennyt eräänlaiseen kulminaatiopisteeseen. Käsiin räjähtäneen maahanmuuttajien kantasuomalaisiin kohdistaman väkivallan myötä valtiovallan piti tehdä valinta. Joko tunnustaa tekemänsä virhe, ja pyrkiä korjaamaan tilanne mahdollisimman nopeasti ja keinoja kaihtamatta. Tai sitten pitäytyä utopiassa, seurauksista välittämättä. Valtiovalta valitsi utopian. Keinoja ei kylläkään kaihdettu, sillä kun kyseiset jengit huomasivat, että heille ei todellakaan tehdä mitään, oli väkivalta lisääntynyt ja raaistunut entisestään. Se sai aikaan kansalaisten katupartioita. Ensiksi aseettomia, ja sittemmin astalot mukana kulkevia. Valtiovallan toimenpiteet kodistuivat näihin kansalaispartioihin, ja niitten jäsenille jaettiin poikkeuksetta pitkiä vankilatuomioita. Maahanmuuttajien tekemään väkivaltaan itsessään ei puututtu, vaan estettiin sen vastustaminen ja valtion palkkaamat asioitten uudelleenselittäjät käänsivät vastuun väkivallasta jatkuvasti suomalaisille itselleen.

Silloin paikalliset eläkeläiset olivat saaneet idean. Idea tuli useammalle eläkeläiselle suurinpiirtein yhtä aikaa ja se levisi. Vaikka Harmaita Partioita perustavat ihmiset olivat vanhoja ja parantumattomasti sairaita, heillä oli vielä kyky organisoitua. He tiesivät, että sylipainissa ja otsaanlyöntikilpailussa he eivät pärjäisi. Mutta ase oli maailman suurin voimien tasoittaja. Ja koska heillä ei ollut mitään menetettävää, ei heitä tehokkaampia katupartioita voinut kuvitellakaan. Nuoremmalla sukupolvella menetettävää vielä oli. Lapset tarvitsivat vanhempiaan omassa elämässään mieluummin kuin vankilassa.

Kaupunkiin oli tullut uusi sheriffi. Sen hiukset olivat harmaat. Eikä se tuntenut ehdollisia tuomioita.

Ensiksi väkivaltajengit eivät olleet uskoa silmiään ja nauroivat katketakseen, kun muutaman raihnaisen suomalaisen eläkeläisen porukka käski heitä painua helvettiin kaduilta riehumasta. Mutta esille otetut aseet muuttivat tilanteen. Kaksi ensimmäistä kertaa porukka oli ymmärtänyt häipyä hyvällä. Kolmannella kerralla joukkion amfetamiinipöllyssä oleva johtaja kuvitteli elävänsä ikuisesti ja yritti lyödä eläkeläisiä pesäpallomailalla. Hetkeä myöhemmin hän makasi maassa puoli päätä köyhempänä. Aseet olivat puhuneet Helsingissä kaikkiaan neljä kertaa.

Ampuneista eläkeläisryhmistä oli kaksi jäänyt poliisin haaviin. He olivat kertoneet poliisille henkilöllisyytensä ja sitten todenneet että on aivan sama, viettävätkö he viimeiset kuukautensa vanhainkodin vaippaosastolla vaiko vankilassa. Sen jälkeen heistä yksikään ei ollut sanonut kuulusteleville poliiseille enää yhtään mitään. Olivat vain katsoneet kuulustelijaa hiljaa silmiin. Ja kuulustelijat olivat ymmärtäneet, että näitä ihmisiä kovapintaisempia tyyppejä he eivät olleet koskaan tavanneet. Kuulusteluissa olleilla ammattirikollisillakin oli aina ollut jotakin menetettävää. Näillä vanhuksilla ei ollut mitään. He olivat kuin teflonia. Hanhia, joitten selästä uhkausten vesi virtasi pois jälkeäkään jättämättä. Aivan sama, vaikka olisi aseella uhattu. Ja vankiloista oli tullut viesti, että nämä vanhukset olisivat siellä toisten vankien erityissuojeluksessa. He kun olivat tehneet sen, mitä nuorempi polvi ei ollut pystynyt tekemään.

Eino, Liisa ja Veikko olivat valmiita lähtemään. Tämä oli heidän kolmas partiokierroksensa. Ensimmäisellä kerralla he olivat joutuneet ampumaan. Ja he olivat tehneet sen epäröimättä. Kahdella seuraavalla kierroksella oli ollut rauhallisempaa. Jengeillä oli menetettävää. Heillä taas ei. Saattoihan olla, että joku ohiajava poliisipartio ratsaisi heidät, pidättäisi ja ottaisi aseet pois. Sekin oli yksi lysti. Elämän tiimalasin hiekka oli muutenkin loppumassa, vapaaehtoisia oli yllin kyllin eikä aseitten hankkiminen ollut ongelma. Siitä pitäisi huolen kulissien takana tapahtuva kansalaiskeräys, joka oli tuottanut jo miljoonia. Ja vankilassa huolto pelaisi heille huomattavasti paremmin kuin vanhainkodissa.

Eino sulki huoneistonsa oven ja kolmikko siirtyi hissiin, joka nytkähti liikkeelle. Kadulla oli työtä tehtävänä.

Vanhassa vara parempi.