torstai 25. tammikuuta 2018

JOTAIN IHAN MUUTA XLIX

Kamiina. Eli pieniä tärkeitä asioita.


Elettiin kuluvan vuosikymmenen alkuvuosia Kaldoaivin erämaa-alueella Suomen pohjoisimmassa kolkassa. Opukasjärven rannalla sijaitsi yksinäisyyttään huokaileva autiotupa, jossa ei ollut käynyt vieraita pariin päivään. Muutenhan tupa oli ihan hyvässä mallissa ja se oli suhteellisen uusi. Mutta tupa tarvitsi sisälleen ihmisiä ollakseen täydellinen tupa ja aina tyhjänä ollessaan se naristi hieman nurkkiaan ja totesi itsekseen että tylsää. Miksi piipusta ei nouse savu?Miksi lavereilta ei kuulu nukkuvan ihmisen uninen tuhina?

Odotus oli taas kertaalleen päättymässä sillä pohjoisen suunnasta tupaa kohti suunnisti kaksi ihmistä. Mies ja nainen, keski-ikäinen pariskunta. Pariskunta talsi tupaa kohti pää painuksissa kovassa vesisateessa ja tupakin näytti tajuavan että heidän talsimistaan tahdittivat äänettömät mutta sielun pohjasta nousevat karkeat ja painokelvottomat kirosanat. Muutama kilometri pohjoisempana he olivat joutuneet ottiatuota-sateen uhriksi. Sehän on sellainen ovela sade, josta kulkija ajattelee  että tää on tämmöistä pientä häpsimistä vaan, ei tään takia kannata mitään sadevermeitä laittaa päälle. Kunnes sitten huomasi että vaatteethan ovat aivan märät. Jossain vaiheessa tuo pariskunta oli kuitenkin laittanut sadevaatteet päälle ajatellen, että ei tässä kulkiessa sentään ihan ahveneksi muututa.

Pariskunta saapui tuvalle, heitti rinkan pois selästään ja istui tuvan tuulensuojaiselle puolelle hieman puhaltamaan ennen kuin siirtyisi sisään. Mies pani kohmeisin sormin palamaan Voimasavuke Bostonin ja totesi että hyvä  ettei tää räntäsateen puolelle sentään vaihtunut. Nytkin on jätkä läpimärkä aina pimeää viha-ajattelijan sielua myöten. Poltettuaan voimasavukkeen mies aukaisi tuvan oven, astui sisään ja vaikkei millään muotoa uskonnollinen ollutkaan totesi ääneen:

- Jumala siunakkoon aikaisempia tuvalla majailijoita.

Niin kuin vaellusta harrastava ihminen tietää, autiotuvan sydän on kamiina, ja kamiinan vieressä oli täysi telineellinen puita jossa ylimpänä oli pieniksi hakattuja syttypuita. Pieni, mutta tärkeä asia märille ja väsyneille kulkijoille edellisiltä kulkijoilta. Ei tarvinnut lähteä itse liiterille puita pilkkomaan. Mies otti puukkonsa, veisteli muutamaan syttypuuhun vielä kiehiset ja laittoi ne kamiinan pesään lisäten toisia syttypuita päälle.  Sillai mukavan ristikkäin, että tuli saisi kaipaamansa happea. Tuli syttyi ensimmäisellä tulitikulla ja pokkasi kiitokset maittavasta tulenruuasta. Olihan se sentään tervaspuuta joka syttyi nopeasti, paloi hyvin ja sopi sinänsä hyvin kamiinapuuksi tosin nuotiolla se tuppasi lykkäämään savua saaden nuotion ympärillä istuvat toteamaan, että savu se menee aina synnintekijän silmiin.

Mies laittoi kamiinaan lisää puuta. Autiotuvan kamiinan lämmitys oli taitolaji ja pariskunta oli oppinut, että jotkut ihmiset tuppasivat sekoittamaan kamiinan saunan kiukaaseen. Tarkoituksena oli saada tupa mukavan lämpimäksi, ei saunaksi. Kun tupa alkoi lämmitä, pariskunta alkoi ripustella märkiä vaatteitaan kamiinan yläpuolelle viritettyihin naruihin. Pieni tärkeä asia sekin. Eipähän tarvinnut pikkuhiljaa sulavilla sormilla alkaa viritellä niitä. Luonnollisesti kummankin rinkassa oli mukana sekä narukerä että tietenkin jeesusteippiä jolla tiukan paikan tullen korjaisi vaikka ohjusfregatin.

Lämpenevässä tuvassa ruumis alkoi sulamaan ja mies laittoi tuvassa olevaan kaksipisteiseen kaasulieteen kiehumaan trangiakattilallisen vettä. Samalla pariskunta laittoi tuvan laverille kenttäpatjat ja levitti makuupussit. Rinkoissa oli ollut hyvä vesisuojaus mutta saisivat nekin siinä odotellessa hieman lämmitä. Kaasuliedellä vesi alkoi kiehumaan nopeasti, ja mies lisäsi veden sekaan ensiksi pari lihaliemikuutiota, sitten valmiin annoksen pikamakarooneja ja lopuksi purkillisen corned beef-lihasäilykettä jota oltiin ostettu joskus reissun päältä. Nykyinen suomalainen sikanautahan kävi lähinnä kärrynrasvaksi, jos edes siihenkään.

Kyseinen corned beef tavallaan suli makarooniveden sekaan ja lopputuloksena oli eräänlainen lihamakaroonipuuro johon lisättiin mukana kuskatuista muovisista filmirasioista hieman aromisuolaa ja pippurisekoitetta. Kun mausteena oli lisäksi maailman paras mauste eli nälkä, niin pariskunta saattoi todeta, että tästä ei reissueväs parane. Pisteenä i:n päälle oli luonnollisesti mukana kuljetettu kova Ylhäisten näkkileipä sekä sen päälle lääditty sulatejuusto. Yksi pieni tärkeä asia oli huomata, että aina ei tarvittu gourmeeta. Sopivissa olosuhteissa yksinkertaista ruokaa ei voittanut mikään vaan se muuttui itsessään gourmeeksi.

Trangiankattila syötiin tyhjäksi asti. Mies lisäsi siihen vettä ja otti rinkastaan eilen käytetyn pata-patalevyn jossa oli vielä hieman saippuaa jäljellä. Hän laittoi sen veden sekaan kattilaan ja pisti sen sitten lämpiämään kamiinan päälle. Kaasua oli turha tuhlata tähän kun klapi paloi kamiinassa jo valmiiksi. Se porukka, joka tulisi pariskunnan jälkeen autiotupaan  tarvitsi kaasua yhtä lailla eikä välitöntä täydennystä tulisi taloyhtiöön soittamalla. Toki kaikilla kulkijoilla oli Trangiatkin mukana, mutta autiotuvan kaasuliesi tarjosi pientä luksusta. Piti ajatella seuraavaakin tulijaa. Sekin oli pieni, mutta tärkeä asia.

Mies kävi pesemässä astiat ja sen jälkeen laittoi vielä lämpiämään pienemmän kattilallisen vettä. Oli aika yömyssylle. Näitten reissujen paras ohjelma oli siinä, ettei niissä ollut ohjelmaa ollenkaan, vaan pienet, tärkeät asiat seurasivat toinen toistaan ilman sen kummempaa numeroa. Kuuma vesi kaadettiin kuppeihin, niihin lisättiin teepussi ja sekaan laitettiin muovisesta taskumatista pieni loraus 60-prosenttista rommia. Se toimi omanlaisenaan väsyneen ihmisen pian tulevan unen tuojana. Vähän niin kuin se itäsaksalainen nukkumatti joskus 1970-luvulla.

Oli aika siirtyä luksussviitin makuutiloihin eli laverille kenttäpatjan päälle makuupussiin. Mies laittoi kenttäpatjojen väliin otsalampun jos sille sattuisi tulemaan yöllä tarvetta. Sitten nopea suukko ja hyvän yön toivotukset. Väsyneet kulkijat eivät enempää tarvinneet ja muutaman kyljenkääntämisen jälkeen laverilta alkoi kuulua tyytyväinen tuhina. Tuhinan sekaan liittyi vipitivipiti-ääni kun tuvassa asusteleva hiiri tuli piilostaan katsomaan, olisiko noilta nukkuvilta ihmisiltä jäänyt hänellekin jotain. Ja olihan siellä. Muutamia näkkileivänmurusia ja jommalta kummalta vahingossa lattialle tipahtaneita makarooneja. Siitä hiirikin sai mukavan iltapalan ja saattoi livahtaa omaan piiloonsa yhtä lailla tyytyväisenä kuin laverilla nukkuvat ihmiset.

Yöllä mies heräsi ja totesi, että luonto kutsui. Hän lörötti elinvoima-annoksen tuvan vieressä seisovan tunturikoivun juurelle ja totesi, että taivas on tähtikirkas. No hyvä, ei tartteisi seuraavana päivänä kulkea vesisateessa. Mies palasi takaisin tupaan, asettautui makuupussiin eikä unta tarvinnut kauaa odotella. Missään ei nukuttanut niin hyvin kuin näillä Lapin selkosilla.

Aamulla mies heräsi ennen vaimoaan, laittoi kamiinaan tulet ja pisti sen jälkeen kaasuliedellä kahviveden kiehumaan.

- Huomenta kulta. Olis evästä.

Pariskunta joi kahvinsa ja söi aamupalakseen kovaa Ylhäisten näkkileipää jonka päällä oli sulatejuustoa ja miehen ulkona odottavasta rinkasta käymää pötkömetvurstia josta hän veisteli puukolla siivuja. Oli edessä reissun viimeinen päivä. Sevettijärvelle, jossa heidän autonsa odotti oli vain kymmenisen kilometriä. Siellä käytäisiin Sevetin baarissa juomassa kahvit ja syömässä perinteiset reissun jälkeiset munkit. Siitä jatkettaisiin Inarinjärven rannalle, jossa oltaisiin yö jonka jälkeen edessä olisi viikko mökillä Tenojoella.

Mies kävi hakemassa liiteristä täyden telineellisen puita, hakkasi syttypuut, veisteli vielä valmiiksi kiehiset ja asetteli ne sekä löytämänsä tuohet valmiiksi telineeseen päällimmäiseksi. Ne, jotka tulisivat tuvalle heidän jälkeensä saattaisivat olla aivan yhtä kohmeessa kun hekin olivat eilen olleet. Pieniä, mutta tärkeitä asioita. Ajattele sitä ihmistä, jota et koskaan tapaa ja tee hänelle palvelus. Se vaatii sinulta pienen vaivan, mutta voi olla hänelle tärkeämpi kuin osaat itse kuvitellakaan.

Pariskunta kasasi kamppeensa, löi rinkat pykälään ja poistui etelän suuntaan. Tupahiiri katsoi heidän poistumistaan hieman harmistuneena. Olivat – kehnot – lakaisseet lattian ennen lähtöään. Siinä olisi voinut olla hyviä makupaloja. Syöminenhän se oli hiirenkin pääelinkeino. Autiotupa alkoi odotella uusia ihmisiä sisälleen ja sen sydämenä toimiva kamiina naksahteli hieman jäähtyessään.

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mukava näitä Ykän ja Ylvan reppuseissujuttuja väliin lukea kaiken säätämisen ja sähläyksen väliin, ja sinä lopuksi vielä kulkija noudatti kirjoittamatonta? sääntöä, että puita pitää pilkkoa valmiiksi seuraavalle tulijalle. Sen verran itsekin vaellelleena muistan harmistuksen, kun sateesta tulit mökkiin niin ei kun puita pilkkomaan.
Nyt vähän ot, se paras pressa äänestys, siihen tietenkin Stolberg, taisi sitä paasikivi Plootuvuoreksi kutsua.
t. Huru-ukko

Veijo Hoikka kirjoitti...

Soma tarina.
Lukiessa pelkäsin, koska retkeläisten nimiä ei mainittu eikä myöskään etnisyyden määrää. Mutta eipä tullutkaan monietnisiä nimiä edes lopussa. Huhh!
Tosin olihan kertomuksessa toki suoritteita, jotka todistivat matkalaisten olevan etnisettömiä suomalaisia. Hiirestä en menisi takuuseen.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Kirjoituksesta ohi menevä havainto:
- Helsingissä jaetun Postinen-lehdykän kannessa kannatetaan Laura Huhtasaarta? :D
- Siinä lukee postikortissa "Olet elämäni YLÄ-vitonen" :D :D :D

Pertti Ilmari kirjoitti...

Tulipa kirjoituksesta erinäisiä muistoja mieleen. Itselleni mainittu autiotupa tuli pelastukseksi, kun menetin kaverini kanssa Inkkari-kanootin Opuskasjärveen laskevassa koskessa. Matkustusmuotohan siinä vaihtui peräti hankalaksi, varustushan oli suunniteltu melontaretkelle. Rinkan sijasta tavarat kulkivat muovisissa jätesäkeissä. Onneksi onnettomuuspaikalla sattui olemaan kämppä, jonka suojissa saattoi vetää henkeä ennen jatkamista. Maantielle oli matkaa muistaakseni 17 kilometriä. Liekö kummallista, mutta noita kolmenkymmenen vuoden takaisia muistellessa tulee aina hyvälle tuulelle. Niin kuin nytkin.

Anonyymi kirjoitti...

Mukava tarina. Saman järven rannalla olen myös minä yöpynyt. Erämaa opettaa arvostamaan monia perusasioita elämästä, jos tahtoo oppia. Kun on suoja, lämpöä, ruokaa ja hyvä yöuni, elämä maistuu hyvältä. Niitä ei kaupungissa välttämättä ymmärrä. Montaa seikkaa oppii arvostamaan vasta, kun sen olemassaolo ei ole itsestään selvää, vaan sen saamiseksi joutuu nähdä vaivaa.

duc

Tommi Rautiainen kirjoitti...

No mikäs. Näin sen juuri on mentävä ja näinhän se meneekin vielä näillä pinnanmaan ja mulukutajärven syrjäseuduilla. Mitä etelämmäksi menee sen vähemmän on sitä toisesta välittämistä. (Minä kun en nyt osaa oikein sitä kauimmaisenrakkausasiaa ottaa tosissani.) K.M. Wallenius vainaa kirjoitteli paljon siitä korpilaista, mutta ehken tähtäsi hieman viistoon, koska jotenkin aina jäi puuttumaan se perimmäinen ajatus eli reilu peli. (no miesten meressä sekin kyllä löytyy). Pentti Haanpää Noita ympyrässään taas mielestäni kuvaljaa sen syyn miksi se semmonen paskanpehmeä lähimmäisen lempiminen on melki mahdotonta, mutta kumminkin toisen huomioon ottaminen on mahdollista.
Ja nyt olet Yrjö hyvä kirjoittanut oikein minun syämmeni viereisen kirjoituksen, jonka jo tulostin ittelleni varmaksi muistoksi. (rikoinko tekijän oikeuksia? Tuli vaan omaan käyttöön...). Minun lapsuuteni sankari oli tämmönen kuin Dersu Uzala jonka varmaan tiennetkin. On tärkiää että muistaa ettei ole ainua kulkija tässä murheen laaksossa ja että siksi jättää toisellekkin mahdollisuuden selvitä.
Ja sitten ohv toppik. Siitä anarkismista sen verran että kaikki selviää mistä on kysymys kun lukkeepi Dostojevskin Riivaajat. Anarkismi on, kuten sillisaren suuri mies Laxness sanoi "Paskaa ja limunaatia."

Anonyymi kirjoitti...

Parahin Ykä,

En ole aina samaa mieltä politiikasta kanssasi, mutta on sanottava että kyllä tämäntyyppiset tarinoinnit ovat sitä ihan ominta alaasi, ja kirjoitat suorastaan sykähdyttävästi. Kaukokaipuuni lähteä samoamaan Lapin erämaahan keväämmällä sai suuren inspiraation tästä kirjoituksestasi. Ihan aistin eräkämpän armahtavan tunnelman sateenpieksemän pariskunnan sinne saapuessa. Ja suuri kunnia kuvaamallasi ekologisella tavalla vaeltajille ihmisille.

Suomi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Huru-ukolle, Veijo Hoikalle, Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle, Pertti Ilmarille, ducille, Tommi Rautiaiselle ja nimimerkille Suomi & kiitos kommenteistanne.

Huru-ukko: Kiitokset. Näitä on myös mukava väsätä kaiken säätämisen ja säveltämisen välissä. Sitä kun meinaan riittää. Pressaäänestyksessä oli monta hyvää vaihtoehtoa, mutta Plootuvuorelle meni minunkin ääneni.

Veijo: Minä ja rouvahan siinä tuvalla oleskeltiin. Ajattelin vaan tehdä tässä muodossa välillä.

VNV: Ylä-viitosia tältäkin nurkalta.

Pertti Ilmari: Joo kanoottivermeitä on kyllä kieltämättä hankalaa kanniskella maalla. Olen minäkin joskus melontareissuja tehnyt, tosin etelämpänä ja kauan aikaa sitten.

duc: Totta tuo kaikki. Silloin aikanaan, kun ensimmäistä kertaa olin alueella vuonna Kekkonen, ei aluetta vielä edes Kaldoaiviksi sanottu.

Tommi: Kiitokset. Tulostaa saa ja jakaa edemmäksi. Dersu Uzala oli mainio elokuva. Ja siinä anarkismissa anarkismi tuottaa paskan kyllä itse, mutta limpparin kustantavat toiset.

Nimimerkki Suomi: Kiitokset ja mukavaa tulevaa vaellusreissua. En ajatellut tuossa varsinaisesti ns. ekologista vaellusta mutta tosihan on että jos korpeen jaksaa kantaa säilykepurkin täytenä niin kyllä se pitää jaksaa kantaa takaisin tyhjänä. Roskat eivät kuulu erämaahan.

Anonyymi kirjoitti...

Ai hitsi miten tuleekin mieleen kun kerran hölmöyksissäni alkutalvesta taapersin 40 km tuvalta toiselle. Oli se vaan väsyneelle äijälle mieltä(kin) lämmittävä asia kun oli kaminan vieressä puut valmiina.

Ja niin ne olivat sitten minun jälkeenkin tulevalle. Vaan miksi näin yksinkertaiset asiat joillekin liian vaikeita? No, yleensä yksinkertaiset asiat vaan ovat vaikeita. Ainakin äänekkäälle vähemmistölle ihonväriin katsomatta.

Miltei kynästä lyijy katkesi kun vitosen piirtelin. Nyt vaalikahveelle. Kiitos ja anteeksi.

Anonyymi kirjoitti...

Ja niin tuli vaalikahveet juotua ja yksi epäkohta mieleen. Siis Pekuuli. Sitä ei enää saa ja omakin pullo tyhjeni lopullisesti pari vuotta sitten.
https://scontent.cdninstagram.com/t51.2885-15/e35/p320x320/22580092_124637354901312_8087211491796713472_n.jpg
Ei ole fiilis sama kun jonkun Strohhin voimin joutuu silmää kirkastamaan tuvan hämärissä :(

Qroquius Kad kirjoitti...

Vai on Rhum Pécoul poistunut Alkosta...

Kaikki katoo, kaikki kaatuu, kaikki maatuu. Niinpä siis laittakaamme tähän kohtaan tunnelmaan istuva kappale, jonka Ylen nuoret radionaisoletetut kyllä tunnistavat elokuvamusiikiksi mutta alkuperä ruukaa mennä väärin. Pimpsakkeet kun tapaavat sekoittaa Tapio Rautavaaran kappaleen

https://fi.wikipedia.org/wiki/En_päivääkään_vaihtaisi_pois

tähän, väittäen tätä yhä uudestaan Tapsan kappaleeksi elokuvassa "Jäniksen vuosi":

https://www.youtube.com/watch?v=BQXgSBJFWMA

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ano1:lle, Ano2:lle ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne.

Ano1: Aikamoinen päivätaival muuten sulla ollut. Itse en ole koskaan noin pitkää vetänyt. Ei ihme, että valmiit puut ilahduttivat. Jaksoitko vielä tehdä evästä vai menitkö kamiinan lämmitettyäsi suoraan laverille?

Ano2 & Qroquius Kad: No hemmetti, tuo on mennyt minulta kokonaan ohi. Täytyypä jossain vaiheessa ottaa ryyppy Pekuulin muistoksi. Vaikea muuten ymmärtää kuinka nuo kaksi kappaletta voi sekoittaa keskenään.