Eli
pikku-Ykä pelaa lätkää & pitkä pronssin ruinaus
Kun tässä on kahden epistolan ja
hallituksen aktivointi- ja haittamaahanmuuton lisäämistoimien muodossa tullut
käsiteltyä huomattava määrä suvaitsevais-tiedostavaa ryönää, niin nyt huvittaa vaihteeksi
keskittyä aivan epäpoliittisiin aiheisiin ja palata taas kertaalleen 1970-luvun
Kekkoslovakiaan ja ottaa aiheeksi jääkiekon. Sinänsä tuo kirjoituksen
alaotsikko ei pidä ihan täysin kutiaan sillä pikku-Ykän lätkäurasta ei saa aikaiseksi
edes elämää pienempää kirjoitusta. Mitä nyt pääosin silloin jätkien kanssa
sohittiin Oy Firma Ab:n jäädyttämässä luonnonkaukalossa jossa oli parikymmentä
senttiä korkeat lautareunat.
Siinä kaukalossa ei siis juurikaan
voinut yrittää laitataklauksia sillä silloin olisi sekä taklaaja että
taklattava lentänyt kaukalon vieressä olevaan hankeen joka talven myötä nousi
aina korkeammalle sillä lumityöthän siinä kaukalossa tehtiin keskenään
mölliporukalla ja viskottiin lumet jäältä siihen kaukalon viereen. Apuvälineenä
oli pari firman miesten jättämää kolaa. No, itse asiassa siinä sitten talven
kuluessa saatiin luonnonjääkentälle metriä korkeat luonnonlumireunat ja hyvähän
siinä oli jätkien pelailla. Luonnollisesti noin puolella pelaajista oli mailoissaan
muovinen lämärilapa joka lienee nykynuorisolle vielä vieraampi kuin puhelin
jossa on numeronvalintakiekko. Tai edes näppäimet. Kun sitä kuuluisaa nykyaikaa
eletään.
Tämmösenä yli viisikymppisenä ukkona on
joskus kotikonnuilla käydessä tullut ajettua sen kyseisen paikan ohi ja
katsottua sitä hieman haikeasti. Nythän siinä kasvaa jo tiheä lepikko ja pelit
ovat aikaa sitten loppuneet, jo joskus 1980-luvulla kun firma ei enää
jäädyttänyt kaukaloa. Tartteis varmaan ensi kesänä pysähtyä paikalle ja kulkea
se lepikko läpi. Jos sieltä löytyisi vielä yksi vanha kumilätkä joita
möllipoikina etsittiin keväisin kun lumet olivat sulaneet. Ja myös löydettiin. Niitä
kun tuli lauottua laidan yli ja sinne hankeenhan ne sitten katosivat
löytyäkseen sitten taas keväällä.
Mutta joka tapauksessa voi todeta, että
pikku-Ykän kohdalla se suuri suomalainen jääkiekkotarina jäi kirjoittamatta.
Tietysti muutenkin sillä kentällä sohineesta porukasta saattoi todeta
Lämäri-leffaa siteeraten että ”we´re not excactly the Boston Bruins” mutta
säännöllisesti sillä kentällä silti viihdyttiin ja sehän oli pääasia. Ja lätkää
seurattiin muutenkin silmä kovana. Suomihan oli jo silloin kovasti lätkäkansaa.
Luonnollisesti silloin 1970-luvulla
tärkeimpiä lätkätapahtumia olivat sekä mm-kisat että olympialaiset. NHL oli vielä
jossain kaukana. Tosin jostain kumman syystä pikku-Ykän muistissa ihan
ensimmäisenä on Moskovassa, Lužniki-hallissa aina ennen joulua pelattu Izvestija-turnaus.
Kyseistä turnaustahan seurattiin Suomessa yhtä
suurella intensiteetillä kuin mm-kisoja ja miksei oltaisi seurattu sillä siihen
osallistuvilla mailla oli yleensä ne parhaat joukkueet mukanaan. Yksi
suomalaisten mieluisimpia Izvestija-muistoja on tietysti vuodelta 1971 jolloin
Suomi meni ja kaatoi lätkähistoriansa aikana ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton
lukemin 4 – 2. Suoritusta voi pitää enemmän kuin huikeana sillä siihen aikaan
suomalaiset olivat käytännössä amatöörejä ja punakone taas täysi
ammattilaisporukka. Virallisestihan he olivat puna-armeijan upseereita jotka
tosin eivät edes välttämättä tienneet että mitenkä päin sitä rynkkyä pidetään
kädessä. Ennen kyseistä huippusuoritusta suomalaiset olivat tottuneet saamaan
Neuvostoliitolta säännöllisesti turpaan niin että tukka taipui.
Kirjaimellisesti, sillä siihen aikaan lätkänpelaajatkin pääosin noudattivat
silloin muodikasta yli korvan menevää tukkamuotia.
Vellu Ketola ja Hexi Riihiranta
esittelevät 1970-luvun alkuvuosien tukkamuotia.
Urheilullinen urbaanilegenda kertoo että
jossain Izvestija-turnauksessa Neuvostoliitto johti Suomea jotain 9 – 0 kolmannessa
erässä ja suomalaiset turhaantuneina alkoivat runttailla punakonetta vähän
tavallista enemmän. Tarinan mukaan Neuvostoliiton apuvalmentaja oli käynyt
sanomassa Suomen päävalmentajalle että jos se töniminen ei lopu niin me aletaan
pelata tosissaan. Nosta siinä suomalaisen kiekkoleijonan itsetuntoa sitten.
Tarina saattaa pitää paikkansakin. Neuvostoliitto oli silloin koko lailla
ylivoimainen.
Izvestija-turnaus oli iso juttu mutta totta
kai siitäkin yli menivät mm-ja olympiakisat. Jos lukija on sen ikäinen että
muistissa on vain lätkäturnaukset 1990-luvulta eteenpäin niin hän on oppinut
siihen ajattelutapaan että jos ei saada edes
pronssia, niin kisat ovat menneet totaaliperseelleen. Tuoreimpana esimerkkinä
tietysti karmea pettymys nuorten mm-kisoissa. Silloin Kekkoslovakiassa
puolestaan elettiin ns. pronssin ruinauksen aikaa ja tuumittiin että jos
saadaan mm-kisoissa edes kerran
pronssia niin sitten ei kyllä enää ruinata ikinäkuunapäivänä enää yhtään
mitään. Ei mitään. Ei niin mitään, tankeron tankero.
Ruinaus kesti vuodesta toiseen ja se
mitali karttoi Suomea kauan. Jo Kekkoslovakian aikana olisi ollut mahdollista
saada se kovasti ruinattu pronssimitali (sitä ylemmästä ei edes haaveiltu)
mutta tuuri tai korkeammat voimat olivat
aina tiellä. Silloinhan muuten pelattiin sarjamuotoinen turnaus ilman
pudotuspelejä. Niistä oli käsittääkseni ollut puhetta jo 1970-luvulla mutta
Neuvostoliitto vastusti koska se oli huomannut (ehkä Izvestijan 1971 opettamana)
että voittamattomalle punakoneellekin voi tulla huono päivä. No, joka
tapauksessa läpi 1970- ja 1980-luvun Suomi onnistui aika ajoin ryöstämään
pisteen tai kaksikin lätkän suurilta mutta sitten mentiin häviämään joko
Länsi-Saksalle, Puolalle tai Itä-Saksalle. Ja jäätiin aina ilman sitä suuresti
ruinattua pronssia.
Jos puhutaan Suomea kiusanneesta
Länsi-Saksasta niin täytyy tietysti nostaa esille iso-Eerikki eli Erich
Kühnhackl eli Suomen tappaja.
Tuo iso, vahva, nopea, taitava ja
vittumainen mies teki Suomen puolustuksesta ikävän usein kühnhakkelusta.
Sanotaan, että mies olisi kelvannut mainiosti NHL:ään ja häntä sinne
kyseltiinkin mutta tarinan mukaan hänelle maksettiin Saksassa niin hyvin että heppu
totesi että scheißeeks tässä. Miksi lähteä alokkaaksi rapakon taakse kun voi
olla samalla palkalla kenraali ins Bundesrepublik Deutschland. Mitä taas
rautaesiripun toisella puolella sijaitsevaan Itä-Saksaan tulee niin maa oli
varsin usein A-sarjassa ja syötti joskus Suomellekin karvasta kalkkia vaikka
maan jääkiekkosarjassa ei 1970-luvulla ollut kuin kaksi joukkuetta eli Dynamo
Berlin ja Dynamo Weißwasser.
Silloin Kekkoslovakian aikana lähimpänä
sitä mitalia oltiin kotikisoissa vuonna 1974. Olihan Suomella silloin kehissä
se sen ajan dream team eli mukana olivat mm. Hexi Riihiranta, Jouko Öystilä,
Seppo Lindström, Stig Wetzell, Antti Leppänen, Pekka Marjamäki, Vellu Ketola,
Lasse Oksanen, Esa Peltonen, Matti Murto, Juhani Tamminen ja muita kovia jätkiä
joitten suorituksen arvoa nostaa se, että he eivät pelanneet ammatikseen Suomen
Kansanarmeijan urheilukapteeneina toisin kuin itäblokin vastineensa. Kisat
alkoivat ikävän tutuissa merkeissä eli ensiksi Neuvostoliitolta tuli tylysti
turpaan 1 – 7 ja Puolankin kanssa ryssittiin (joka oli siihen aikaan ns. yleisistä
syistä ei-hyväksytty termi joten käytetäänpä tässä termiä neukuttiin) tasapeli
2 – 2 mutta sitten läksi kulkemaan. Ensiksi pelattiin Ruotsin kanssa tasapeli 3
– 3 (silloinhan ei mitään jatkoaikoja ollut) ja sitten Suomi voitti
sensaatiomaisesti Tsekkoslovakian ja vielä komein lukemin 5 – 2.
Matsihan katsottiin Perskeleilläkin
suorana (yllä oleva kuva hämää, totta kai meillä oli vain mustavalkotelevisio
niin kuin suurimmalla osalla suomalaisia) ja riemu oli katossa. Ja sitten
seuraavana päivänä mietittiin hyvin monessa suomalaisessa kodissa että voiko
vitutukseen kuolla. Aivan uskomattoman pelin pelannut maalivahti Stig Wetzell nimittäin
kärähti doping-testissä efedriinistä jonka vuoksi Suomi tuomittiin hävinneeksi
5 – 0.
Tästähän seurasi armottomat
turpakäräjät. Oliko Wetzell todellakin doupannut? Kovasti oltiin sitä mieltä
että ei. Alettiin puhua yskänlääkkeestä ja sitten siitä kuuluisasta teoriasta että
oliko se viisi purukumia ja kaksi banaania vai kaksi purukumia ja viisi
banaania jotka saavat aikaan positiivisen tuloksen. Todennäköisesti tuo
banaani-purukumijuttu oli vain äkkiä levinnyt urbaanilegenda. Niin kuin Ahti
Karjalaisesta samoihin aikoihin levinnyt Tankero-legenda jonka nimiin tuossa
hieman ylempänä ehdittiin jo noitua.
Wetzell joka tapauksessa suljettiin
kisoista ja hän tuumasi sen jälkeen maajoukkuepeleistä että pitäkääpä tunkkinne
mutta jatkoi HIFK:in maalivahtina. Suomen jääkiekkoliitto rehabilitoi (eikös
ole karmean kommunistisia mielleyhtymiä tuova sana) hänet vuonna 2003
nimittämällä hänet jääkiekkoleijonaksi. HIFK on jäädyttänyt Wetzellin
pelinumeron 1.
Suomi jatkoi tapahtuneesta huolimatta
pelejään voittaen Itä-Saksan 7 – 1, Puolan 6 – 2, häviten Ruotsille 2 – 6,
Neuvostoliitolle 6 - 1 ja lopulta voittamalla Tsekin 5 – 4. Kannuja valettiin
kovasti siitä, että menikö käryn myötä sivu suun pronssi vaiko peräti hopea.
Mutta mitaliton korpivaellus jatkui ja Suomi oli kotikisoissaan neljäs.
Seuraavan kerran se mitali oli sillä
hilkulla Innsbruckin olympialaisissa vuonna 1976. Pronssin voitti lopulta
Länsi-Saksa maalisuhteen perusteella ja Suomi jäi taas neljänneksi. Sinänsä
pikku-Ykä muistaa kuulleensa silloisen haastattelun jossa suomalaiset
kiekkoilijat tuumasivat että jos näistä kisoista mitalit saadaan, niin ne
heitetään porukalla Tammerkoskeen. Kas kun mukana ei ollut eräs Ruotsi. Säästösyitä
tai mitä ne nyt oli. Sinänsä näistä mainituista lätkäpippaloista voi myös sanoa
että mukana ei ollut myöskään eräs piirisarjatason jääkiekkomaa nimeltä Kanada
joka palasi sitten mm-kiekkoon vuonna 1977 .
Suomen mitaliton korpivaellus jatkui ja
meni Kekkosen aikana (tai siis sinä aikana kuin pikku-Ykä sen muistaa) näin:
1972 mm: Neljäs.
1973 mm: Neljäs.
1974 mm: Neljäs.
1975 mm: Neljäs.
1976 olympialaiset: Neljäs.
1976 mm: Viides.
1977 mm: Viides.
1978 mm: Seitsemäs.
1979 mm: Viides.
1980 olympialaiset: Neljäs. Näistä
kisoista jo teini-ikäinen Ykä muistaa että kisojen viimeisessä pelissä USA
voitti Suomen kolmannen erän varsin erikoisilla suomalaisille annetuilla
jäähyillä. Nähtävästi haluttiin varmistaa että ”miracle on ice” eli
yhdysvaltalaisten yliopistopelaajien kulta Neuvostoliiton nenän edestä onnistuu.
Suomi olisi pystynyt estämään sen ja voittaessaan saamaan pronssimitalit.
1981 mm: Kuudes.
Ja sittenhän se Kekkonenkin tuumasi että
mä en viitti enää joten palataan korpivaellukseen myöhemmin ja siirrytään
rapakon taakse. Niin Ykä kuin muutkin jätkät jotka sähläsivät not excatly the
Boston Bruins-kiekkoa Oy Firma Ab:n kaukalossa olivat toki tietoisia että oli
olemassa joku NHL jossa pelasivat esmes Bobby Orr ja Bobby Hull. Mutta Suomessa
ei siitä hirveästi uutisoitu. 1970-luvun puolessa välissä sinne Pohjois-Amerikkaankin
meni sitten suomalaisia pelaajia mutta ei niinkään NHL:ään vaan sen kilpailijaksi
perustettuun WHA:han (World Hockey Association) joka itse asiassa oli
parhaimpien joukkueittensa kohdalla ihan NHL-tasoinen.
WHA oli mahdollisuus myös suomalaisille päästä ison rahan kaukaloihin ja sinne menivät Matti Hagman, Hannu Kamppuri, Vellu Ketola, Markus Mattsson, Lauri Mononen, Pekka Rautakallio, Seppo Repo, Hexi Riihiranta, Risto Siltanen ja Juhani Tamminen. Kuuluisimpia suomalaisseuroja vuonna 1979 loppuneessa sarjassa olivat Winnipeg Jets ja Phoenix Roadrunners.
WHA lopetti toimintansa vuonna 1979 ja
siitä siirtyi NHL:ään Winnipeg Jets, Edmonton Oilers, Québec Nordiques ja New
England Whalers nimellä Hartford Whalers. Se suurempi suomalaisinvaasio varsinaiseen
NHL:ään alkoi vasta 1980-luvulla ja kyseisen vuosikymmenen kuuluisin
suomalaispelaaja oli tietenkin Jari Kurri joka lopetti suomalaisten
mitalittoman korpivaelluksen, tosin ei aikuisten sarjoissa vaan junioreitten
EM-kisoissa jo vuonna 1978 jolloin Suomi voitti Neuvostoliiton lukemin 6 – 5.
Huonolaatuisen tallenteen ottelusta (melkoisesta trilleristä muuten, Suomi meni
tasoihin 12 sekuntia ennen loppua ja voitti jatkoajalla) voi katsoa tästä.
Mutta aikuisten sarjoissa korpivaellus
jatkui. Jatketaan sitten Koiviston aikaan siirtyneen Suomen mm-kisoja:
1982 mm: Viides.
1983 mm: Seitsemäs.
1984 olympialaiset: Kuudes.
1985 mm: Viides.
1986 mm: Neljäs. Nämähän olivat kuuluisat
”Masken” Carlssonin kisat joissa Suomella olisi ollut sauma pronssiin mutta
kyseinen häiskä latoi viimeisellä minuutilla kaksi maalia Suomen verkkoon joten
korpivaellus eikun jatkui vaan.
1987 mm: Viides.
Ja se korpivaellus loppui sitten viimeinkin
vuonna 1988 Calgaryn olympiakisoissa jolloin Suomi ei saanut sitä kauan
ruinattua pronssia vaan kerralla hopeaa. Heti alkuunhan Suomi tosin meni ja
otti Sveitsiltä pleksiin lukemin 2 – 1 saaden aikaan tuumailua että näinköhän
näitä yöotteluita kannattaa katsoa ollenkaan kun vituralleen menee taas
kumminkin. Mutta jatko olikin sitten parempi:
Suomi – Ranska 10 – 1
Suomi – Kanada 3 – 1
Suomi Ruotsi 3 – 3
Suomi – Puola 5 – 1
Suomi voitti oman alkulohkonsa maalieron
turvin ja tämähän nosti toiveita loppusarjaa varten. Silloin pelattiin siis
loppusarja, ei edelleenkään pudotuspelejä. Loppusarjassa hyvä vire jatkui
vaikka tsekeille hävittiinkin. Ennen viimeistä ottelua oli jo selvää, että
Suomi oli varmistanut itselleen pronssin. Mutta kisojen viimeisessä ottelussa
Suomi voitti Neuvostoliiton lukemin 2 – 1 ja ryösti näin itselleen kerralla hopean.
Ottelun huippuhetket voi katsoa tuosta:
Oliko meinaan päheetä? Ruotsalaisethan
tietysti valittivat että Neuvostoliitto hävisi sovinnolla mutta ruotsalaisillehan
valittaminen on toinen luonto ja Neuvostoliittohan oli tunnettu siitä että se mielellään
hävisi sovinnolla otteluita varsinkin turnauksen viimeisessä matsissa.
Maajoukkueen kapteeni Timo Blomqvist
päättää korpivaelluksen
Entäs se pronssi? No sekin tuli sitten
aikanaan mutta välillä ehdittiin ottaa niin MM-hopeaa kuin MM-kultaakin joten
se pronssihan alkoi olla sitten jo hävitty mitali vaikka se ensimmäisen kerran
joskus saatiinkin. Sillä sitten oltiin siirrytty jo 1990-luvulle jolloin
suomalaisetkin alkoivat tottua menestykseen ja niin hopea kuin pronssikin
alkoivat pikku hiljaa tuntua hävityiltä mitaleilta mutta sehän onkin ihan
toinen tarina. Samoin kuin aina vain lisääntyvä suomalaisten pelaajien
NHL-menestys joka on ollut vallan huikeaa. Ja aivan samoin kuin
jalkapallomaajoukkueen korpivaellus ilman arvokisaturnauksia. Mutta koska
hotellin respassa ei erityisemmin olla kiinnostuneita jalkapallosta niin
jätetään sen (yhä jatkuvan) korpivaelluksen kertominen jollekin toiselle.
Mennään vielä hetkeksi nykyiseen NHL:ään
jossa nuoret suomalaiset pelaavat aika hyvin, varsinkin sellaiset joilta ei
olla pahemmin mitään odotettu eli erityisesti Colorado Avalanchen Mikko
Rantanen ja Vegas Golden Knightsin Erik Haula jotka molemmat pelaavat ihan
päntiönä. Kaikkea lyckaa heille sekä pitkää ja menestyksekästä uraa. Tuo Las
Vegashan on sinänsä kauden sensaatiojoukkue sillä uuden laajennusjoukkueen
pitäisi odotusten mukaan olla kiltisti siellä NHL:n peräpäässä mutta vissiinkään
kukaan ei muistanut hepuille sitä kertoa joten bändi on koko NHL:n läntisen
konferenssin kärjessä.
Hotellin respassa tosin ajatellaan että
Las Vegasin joukkueen nimi on jokseenkin mielikuvitukseton. Kultaiset ritarit?
Tylsää. Tietysti NHL:n säännöt sen kieltävät mutta olishan joukkuelle
kuvaavampi nimi ollut Las Vegas Gamblers. Hotellin respassa suunniteltiin joutessaan
ja pelkäksi omaksi huviksi kyseiselle joukkueelle pelipaita.
Ja kun tässä nyt innostuttiin tekemään
tätä amatöörimäistä grafiikkaa niin käydäänpä vielä Keski-Maan
lätkäjoukkueitten parissa ja pistetään muutama pelipaita Keski-Maan
Suurkisoista (niistähän oli puhe tässä kirjoituksessa).
Gondor
Kontu
Harmaavuorten
Kääpiötasavalta
Rohan
Järveläisten
tasavalta
Bardilaisten
tasavalta
Ja tietysti Mordor. Vaan nythän tässä on
lätkän korpivaelluksen parissa liikuttu sen verran paljon, että eiköhän
lopetella tältä erää ja palata jatkossa taas puhtaan vihakirjoittamisen pariin.
Tosin pysytään vielä sen verran jääurheilun parissa että mainostetaan ikävän
vähälle huomiolle jäänyttä mainiota jääurheilulajia rumaluistelua josta kertoo
Spede Pasasen alter ego Konsta Kuttaperkka:
Allekirjoittanuthan olisi pärstävärkkinsä
perusteella sopinut sekä yksilö- että ryhmärumaluisteluun.
21 kommenttia:
Speden Konsta Kuttaperkka -jutut ovat todella mainioita. Ne paljastavat sen, että Spede on opiskellut yliopistossa, muutenhan hän ei olisi kyennyt näitä kyhäämään. Monikymmenvuotisen yiopistokokemukseni perusteella voin sanoa, että muinoin lähes Konstan veroisia tyyppejä yliopistoissa tosiaan aikoinaan oli. Nykyisin he lienevät jo kuolleet sukupuuttoon ja sen mukana on myös häipynyt heidän mukanaan tuomansa hupi.
Toinen professori
Saman ikäluokan ihmisenä jaan jääkirkkomuistot pitkälti kanssasi. Ja sitten vielä puhutaan, ettei Suomessa ole koskaan ollut mitään yhtenäisskulttuuria...
Spede puolestaan oli nero. Vaikka tuonkin pätkän olen nähnyt muutamaan kertaan aiemminkin nauroin äsken silmät kyyneleissä. Mielenkiintoista on, että olen nähnyt saman käyvän rautakauppiassketsiä katselleelle nuorelle sveitsiläisneidolle, joka ei ymmärtänyt puheesta sanaakaan. Itse nähnyt kuitenkin nähnyt rautakauppapätkän niin moneen kertaan, ettei se enää juurikaan naurata. Kuten eivät enimpien nykyisten "huumoriveikkojen" tekeleet ennennäkemättöminäkään.
Tervehdys Toiselle professorille ja Professorille & kiitos kommenteistanne.
Toinen professori: Wikipedian mukaan Spede on opiskellut valtiotieteellisessa mutta ei vissiinkään valmistunut. Ehkä parasta Kuttaperkkaa on tämä soossiohje:
https://www.youtube.com/watch?v=0bO5AwDtC9Y
Mahtaakohan muuten nuorempi sukupolvi muistaa, että guttaperkka oli aine, joka oli eräänlainen esimuovi?
Professori: En tiedä, oliko tuo ”jääkirkkomuistot” tehty tarkoituksella vai ehkä typo, mutta se on hyvin kuvaava termi. Siinähän niitä pelejä kimpassa katseltiin, toivottiin ja kerta toisensa jälkeen petyttiin. Yhteinen kokemus. No, sitähän se lätkä on nyttenkin mutta silloin se oli jatkuvan pettymyksen kokemus. Spede oli nero, jota silloiset tiedostavat kulttuuri-ihmiset rakastivat vihata. Varsinkin kun hänen tuotannolleen löytyi maksavaa yleisöä ja heidän oma tuotantonsa pyöri valtionapujen varassa. Erityisesti kolahtaa se 1960-luvun tuotanto, ehkä kirkkaimpana helmenä Papukaija G. Pula-aho josta Leo Jokela teki legendan. Myös Speden 1960-luvun leffat olivat loistavia. Spede muuten oli vakavassa roolissa Mikko Niskasen elokuvassa Hopeaa Rajan Takaa joka pohjautui Esa Anttalan romaaniin ja minusta hän suoriutui roolistaan erinomaisesti.
Onpa muuten päheät peliasut, menisin kyllä Gondorin pelaajaksi jo ihan noiden Los Angeles Kings-tyylisten paitojen vuoksi.
Mites muuten on Arnorin peliasujen laita? Toki joukkue joutui aikanaan pistämään hommat kesken, kun sikäläinen valtiokin meni konkkaan. Mutta Aragornin palattua ohjaksiin voitaneen olettaa, että myös legendaarinen Formenos Rangers olisi tehnyt paluun kaukaloon.
Jääkiekon ystävänä lapsesta lähtien (persmäkeä Nisulan Monttuun Jypin pelejä pummilla katsomaan) ja ajat Ykääkin vanhempana eläneenä tämäkin juttu oli viihdyttävyydessään parasta A-luokkaa. Luulen, että hymyilin koko ajan sitä lukiessani. Voi sitä positiivisuuden ja toivon määrää, jolla aikoinaan Suomen edustusjoukkueen otteluita tv:stä katsottiin ja yleensä aina petyttiin, vaikka vastus oli monesti ylivoimainen. Vuoden 1995 MM-voiton viimein tullessa huvitti, kuinka sellainenkin kansanosa eli eliitti, vihreät ja muu urheilua vihaava porukka yritti päästä otsikoihin kehumalla Suomen joukkueen suoritusta ja esiintymällä suurena jääkiekon ystävänä.
Turpiin tuli taas nuorten MM-kisoissa. Oliko syy materiaalissa vai taas kerran osoitus median ylimitoitetuista odotuksista ja uhosta? Aina jaksetaan valittaa suomalaisten huonosta itseluottamuksesta, mutta sitten kuitenkin vuosi vuoden jälkeen lähdetään voittamaan Euroviisut, Miss Universum-kisat ja jääkiekon MM-kisat tai olympialaiset. Jäitä hattuun voisi olla hyvä neuvo toimittajille, jotka eivät ole monesti tavallisia kanssaihmisiä kummempia asiantuntijoita ja unohtavat totaalisesti sen, että muuallakin osataan ja maailman kauneimmat naiset tulevat yleensä Etelä-Amerikasta tai muista eteläisen pallonpuoliskon maista.
Mitä tulee Spedeen, olen sitä mieltä, että suomalainen viihde menetti melkeinpä neron hänen siirtyessään taivaallisiin joukkoihin. Nykyinen tv-viihde ei naurata enää ketään tai ei ainakaan pitäisi naurattaa. Esim. joku Putous herättää lähinnä myötähäpeää ja Pikkukakkonenkin voisi olla parempaa ajankulua. Jos kansalaisista joku Munamies on huumorin huippu, niin eipä pidä ihmetellä ohjelmien tasoa. Sitä saa mitä tilaa pätee tässäkin.
Yksi asia jäi taas mietityttämään. Jos Ykä tempaisit kaikki nuo jutut stetsonista, olen valmis ehdottamaan sinulle paitsi sitä ennenkin ehdotettua Veikko Huovisen manttelinperijän niin myös ”Vuosisadan muistihirvio”-titteliä kaikessa positiivisuudessaan!
Rouva Ano
Itselläni on jääkiekkoon tietynlainen viha-rakkaus -suhde:
pohjoissuomalaisessa tuppukylässä, jossa synnyin, kasvoin ja kävin peruskoulun ja lukion jääkiekko oli tosiaan se jääkirkko. Kyseessä oli kolmosdivarissa rämpivä lätkäjoukkue, jonka huonoimmat pelaajat tekivät peruskoulustani väkivaltahelvettiä, koska he nauttivat yleistä arvostusta vain kuulumisesta mainittuun jengiin.
Mutta se on mennyttä, kuten myös Suomen huono jääkiekkomenestys. Sen seuraaminen alkoi osaltani vasta 1980-luvun puolella, saatuani 14-vuotiaana herätyksen punttitreeniin, jonka myötä muukin urheilu alkoi kiinnostaa.
Sanoisin kyllä, ettei Suomen tuolloista lätkämenestystä estänyt huono tuuri eivätkä korkeammat voimat, vaan asenne. Yhä uudestaan sai nähdä MM-turnauksissa, kuinka Leijonat alusi painoivat sata lasissa. Kun vastustaja teki maalin, painuivat päät, luistin lakkasi luistamasta ja kiekko kulkemasta. Se oli siinä, taas kerran. Ei ollut meistä mihinkään...
Hei, nyt saatiin kiekko, päästään hyökkäämään! Taistelutahto räjähti välittömästi...hiipuakseen saman tien heti kun vastustaja sai kiekon, lähti vastaiskuun ja teki maalin. Taas päät painuivat; ainoastaan NHL-vahvistukset jaksoivat jatkaa koko 60 minuuttia.
Asiantila muuttui, kun saatiin Ruotsista Curre Lindström kertomaan Leijonille, ettei heidän pelitaidoistaan puutu mitään: he ovat yhtä hyviä kuin ruotsalaiset. Ongelma on asenne:
suomalaiset lähtivät arvokisoihin jo valmiiksi hävinneinä. Se puolestaan johtui siitä, että suomalaiset valmennettiin perkeleellä (management by the Perkele): pelaajille karjutaan vaatien maalia. Kun maali tulee, tuhahdetaan että mene tekemään lisää. Mutta jos pelaaja tekee pienenkin virheen, valmentaja parkkeeraa itsensä tämän viereen loppuerän ajaksi huutamaan tämän korvaan kaikki mahdolliset henkilöönkäyvät loukkaukset: kas, sillä tavalla pelaajaa "kannustetaan".
Curre opetti, ettei Ruotsissa "kannusteta", vaan kannustetaan: jos pelaaja tekee virheen, valmentaja osoittaa sen hänelle kehottaen varomaan sitä vastaisuudessa. Kun pelaaja suoriutuu hyvin, valmentaja taputtaa olalle ja kehuu: hyvin tehty.
Niillä opeilla Ruotsi on voittanut kultaa yhä uudestaan. Niinpä on voittanut Suomikin, kun nämä opit omaksuttiin. - Mutta entä Neuvostoliiton Punakone:
sehän oli eräänlainen uuden ajan gladiaattorikoulu, jossa pelaajat olivat neuvostoarmeijan nimellisinä kapiaisina sotilaskurin alaisina, tiettävästi 11 kuukautta vuodesta sotilasurheiluvankeina harjoitellen ja pelaten välillä harjoituspelejä N-Liiton pääsarjan joukkueita vastaan? Eikö se sitten ole resepti menestykseen?
Olihan se, niin kauan kuin itänaapuri kykeni ylläpitämään Itämereltä Tyynelle valtamerelle ulottuvaa keskitysleiriä. Punakone hajosi N-Liiton myötä, eikä 1990-luvun alussa NHL:ään siirtyneillä venäläistähdillä sitten ollutkaan kovin suuria haluja tulla edustamaan Venäjää.
Oi voi, sääliksi käy Ruotsia: se teki niin kauan niin monta asiaa juuri niin kuin ne on parhaiten tehtävissä. Nykyään se vaikuttaa yrittävän tehdä kaiken niin, että siitä on suurinta mahdollista haittaa itselle. Ja meidän nilkit painaa perässä...
Nähdäkseni suurin virhe 70-luvulla oli että kaikki pelaajat kuvittelivat olevansa tähtiä ja sooloilivat liian paljon omiin nimiin. Jääkiekko on joukkuepeliä eikä mitään sinne tänne luistelua. Nykyään joukkuepelihenki on ihan ok. Coacholetetut, elikkä lehmän mulkut, voisivat coachata joukkuetta eikä vaan ryypeksiä juomia coachnurkassa. Oli pelkkää nautintoa katsella junnujen pelejä, vaikka mitalia ei tullutkaan. Syöttöpeli oli mielestäni tarkempaa kuin vanhuksien peleissä. Niitä asioita mitä coachit eivät ole vielä opettaneet junnuille on että kuinka pelataan ylivoimaa vastaan ja että ei suinkaan kaikkien tarvitse olla ottamassa kiekkoa pois vihulaiselta, vihulaisen maalin lähellä. Yksi pelaajista voisi päivystää ja odotella syöttöä ja tekaista yllätysmaalin vihulaisen kiusaksi. Että coach ei korjannut ilmiselviä virheitä oli virkavirhe coachilta.
Tervehdys Korppi on oikeudelle, Rouva Anolle, Qroquius Kadille ja Lemminkäiselle & kiitos kommenteistanne.
Korppi on oikeus: Amatöörigraafiset kiitokset. Itse asiassa ajattelin väsäillä myös Arnorin pelipaidan mutta kun se Arnorin vaakuna on oikeastaan sama kuin Gondorin mutta vastakkaisväreillä vain niin jätin sitten tekemättä.
Rouva Ano: Kiitokset. Ja muistaakseni kun heput vuonna 2011 voittivat MM-kultaa niin tiedostavat yksilöt kiukkusivat liiasta kansallismielisyydestä. Sanoisin, että sitä itseluottamusta on tullut (ammattilaisuuden myötä) lisää verrattuna 1970- ja 1980-lukuihin ja sitä myötä tietysti odotuksiakin. Jotkut Euroviisut sinänsä ovat minusta aivan yhdentekevät enkä ymmärrä miksi Suomi niihin edes osallistuu. Nykyinen suomalainen huumoriviihde ei minua oikeastaan häiritse kun en ole Pulkkisen jälkeen katsonut mitään ja sekin loppui jotain 15 vuotta sitten. Kyllä minä nää jutut pääosin muistinvaraisesti teen, tosin välillä pitää wikipediasta jotain tarkastaa.
Qroquius Kad: Kiusaajia (tai siis kouluterroristeja) on valitettavasti löytynyt joka koulusta. Se on syöpä, josta koululaitos ei pääse eroon enkä ole edes varma että yrittääkö tosissaan. Tuolla asennepuolella oli kieltämättä ongelmaa ja siihen aikaan puhuttiin kovasti suomalaisten ”voittamisen pelosta”. Minun käsittääkseni neuvostopelaajat olivat tosiaan rullissa sen 11 kuukautta vuodessa. Neuvostoisänmaallisuus syntyi helposti ts. pakolla ja nykyisin venäläiset pelaajat ovat samanlaisia ammattilaisia kuin muutkin. Ruotsi on malliesimerkki siitä, kuinka taloudellisen suurvallan muuttaminen humanistiseksi supervallaksi saa aikaan katastrofin.
Lemminkäinen: En ole sinänsä valmentamisen asiantuntija joten en osaa sen kummemmin analysoida. Junnujen peli tsekkejä vastaan oli kerrassaan hienoa. Maaleja vaan ei tullut tarpeeksi ja tuloksissahan ei tyylipisteitä lasketa.
Suomen kaikkien aikojen huonoin suoritus jääkiekon MM-kisoissa tuli vuonna 1983 Saksan MM-kisoissa. Tuolloin oli valmentajana ensimmäistä kertaa nuoremman polven valmentaja Alpo Suhonen.
Vanhan liiton valmentajat tiesivät, että viina maistuu pelaajille ja tästä syystä pitivät joukkueelle kovaa kuria. Suhonen luotti pelaajiin ja pelaajat palkitsivat luottamuksen ryyppäämällä rankasti. Risto Siltanen lähetettiin kisoista lopulta kotiin.
Jälkikäteen on selvinnyt, että tulosten ailahtelun ja ryyppäämisen välillä oli keskinäinen riippuvuus. Pelaajat olivat amatöörejä ja pääsy MM-kisoihin oli palkintomatka. Aikanaan sitä ei ymmärtänyt, kun katseli jälkilähetyksenä leijonien alemman loppusarjan pelejä Italiaa ja Länsi-Saksaa vastaan.
Vuoden 1983 kisoissa Suomi varmisti A-sarjapaikkansa viimeisessä ottelussa Italiaa vastaan.
Tuli ihan nuoruusaika Tampereella mieleen lukiessani Y-blogin. Silloin Ilveskin vielä napsi mitaleja. Nyt se on ulkoistettu Tapparan harteille. Tampereelta taisi olla 60-luvun lopussa 4 joukkuetta mestaruussarjassa, Ilves, Tappara, Koovee ja Hilpara (Tapparan kakkosjoukkue). Sitte oli jotain muitaki porukoita jostainpäin Suomee.
No nythän nuorten kisoissa tuli esiin juuri tuo edellä mainittu ilmiö: mikä piru jätkille tuli, voittohan piti olla selviö.
Taivaan kiitos, et laatinut pelipaitoja hallitukselle. Tai no,...
Johan oli hyvä nostalgiapläjäys, meikäläiselle ensimmäisenä jäi kunnolla mieleen Lake Placidin olympialaiset 1980 jonka Suomi avasi "perinteisesti" häviämällä Puolalle. Kuten Calgarynkin kohdalla myöhemmin tuli eittämättä mieleen, jotta viitsiikö edes katsella nauhoitettuja lähetyksiä kun tahti on tuota luokkaa? Tai siis luokatonta. Niinpä, se USA:n yliopistopojista koottu joukkue aiheutti suuryllätyksen pätkimällä NL:n, jopa Tretjak joutui vaihtoon kun Tihonov koitti herätellä Punanuttuja.
Tästä seuraavana ikimuistoinen Kanada-Cupin finaali NL-Kanada 1981, jonka Itänaapuri voitti "vaatimattomasti" 8-1. Kanadan joukkueessa pelasi tuolloin muuan W. Gretzky. Se oli sitä aikaa kun osa Kanadan pelaajista viilettivät kaukalossa ilman kypärää. Tässä turnauksessa Suomi kohtasi avausottelussa Kanadan ja löi päänsä kunnolla vaahteraan eli pataan tuli 9-0.
Seuraavana vuonna oli sitten lätkän MM-kisat Suomessa, turnaus alkoi sensaatiomaisesti kun Länsi-Saksa kukisti Tshekkoslovakian 4-2, juurikin E. Kühnhacklin johdolla. Eli hän osasi tarjota katkeraa kalkkia myös muillekin kuin suomalaisille, muistaakseni samassa kentässä pelasivat myös Udo Kiessling ja Gerd Truntschka. Näistä veijareista oli tosiaankin päänvaivaa Leijonille useassakin turnauksessa. Länsi-Saksan tuolloinen päävalmentaja Xaver Unsinn jäi hyvin mieleen kun miehellä oli se kuuluisa huopahattu päässänsä jopa vaihtoaitiossa.
Isän kanssa kävin katsomassa Tampereella ottelun Suomi-NL, mikä meni suurelle itäiselle naapurille "vain" 1-8 eli ei hävitty enempää kuin Kanada vuotta aikaisemmin. Tulipahan nähtyä Tretjak, NL:n ykkösnyrkki ja Kurri. Paremmin jäi mieleen se suurehko lakana TV-ottelusta Suomi-Ruotsi (3-3) "Leppänen-Jalonen-Kurri, siihen kaatuu hurri", mutta niin ei käynyt ja tasapeli ei riittänyt mitalisarjaan. USA teki kunnon muikkusukelluksen ja putosi B-sarjaan hävittyään jopa Italialle!
Wienin 1987 kisoista päällimmäisenä jäi mieleen se farssimainen tapaus Sikora, jossa Suomi hävittyään Länsi-Saksalle 3-1, teki matsin jälkeen protestin pelaajasta koska hän oli edustanut nuorempana Puolaa. Ensin IIHF tuomitsi ottelun Suomelle 5-0, BRD valitti asiasta Wienin alioikeuteen, jonka päätöksellä ottelu menikin sitten BRD:n hyväksi. Saksalaiset katsojat olivat kehitelleet plakaatteja kuten "Wenn man nicht gewinnen kann, dann man protestiert" - kun ei voi voittaa niin sitten protestoidaan.
Calgaryn olympialaisissa Suomella oli sauma voittaa Tshekkoslovakia, koska heillä oli mennyt turnauksen alku mönkään, mutta niin siinä vaan kävi ettei Suomi koskaan pystynyt voittamaan maata olympialaisissa. Muutamaa vuotta myöhemmin maa hajosi Tshekiksi ja Slovakiaksi. Ero tapahtui täysin päinvastoin kuin miten kävi Jugoslavian tapauksessa.
Tshekkoslovakia kun oli lähes ainoa joukkue mikä pystyi haastamaan kunnolla NL:n hegemonian 1970- ja 1980-luvuilla. Izvestija-turnauksista muistan vielä heidän kuuluisia pelureita kuten Ivan Hlinka, Vladimir Martinec ja tietenkin Statsnyn veljekset Peter, Marian ja Anton. Urheilua ja politiikkaa ei pitäisi sekoittaa keskenään, mutta Jaromir Jagrin pelinumero 68 viitannee Prahan kevääseen kun Varsovan liitto päätti "suuressa viisaudessaan" lähettää panssarit Prahan kaduille 1968.
Sitä ensimmäistä MM-mitalia saatiinkin sitten odottaa aina vuoteen 1992 asti, kun tuli hopeaa. Hieman harmittaa se että Suomen paukut & motivaatio taisivat mennä siihen välierävoittoon Tshekkiä vastaan? Ruotsi voitti loppuottelun vähän noin puoli-ilmaiseksi, koska Suomi oli voittanut kaikki muut ottelut. Suomi alkoi pelaamaan kunnolla vasta kolmannessa erässä mutta loppukiri ei riittänyt. Sama toistui MM 1994 Milanossa ja 2006 Torinon olympialaisissa.
Lillehammerissa 1994 Suomi pelasi ainoastaan yhden huonon erän ja sekin välierässä Kanadaa vastaan mikä maksoi loppuottelupaikan. Suomi sentään jätti Venäjän nollille kahdessa ottelussa. Mahtoi päävalmentaja V. Tihonovia ottaa kupoliin? Nyt tasoerot eivät olleet enää niin suuret kuin Punakoneen parhoina päivinä...
- Soomepois Eestist -
Haltijoilla ei sitten lätkäjoukkuetta ollutkaan. Taitavat kyllä olla enempi kaunoluistelun harrastajia. Tuli muuten mieleen että mahtaisi kääpiöjoukkue olla vittumainen vastustaja. Olisi meinaan kutakuinkin mahdotonta taklata kääpiötä sääntöjen puitteissa mutta toisinpäin ei ole ongelmaa.
Kiitos Ykälle. Samankaltaisia ovat muistot nuoruudesta ja jääkiekosta. Tärkeänä lisänä meillä päin olivat nuo keräilykortit. Ensimmäisen aarteeni muistan, N:liiton molari Konovalenko vuoden 1970 sarjasta. Koulussa ja futistreeneissä niitä vaihdeltiin, korttien kulmat kuluivat pyöreiksi housujen takataskuissa... Tuon Wetzellin käryn muistan kanssa ikuisesti. Edesmennyt isäukko jo luuli mitalitilin aukeavan, kuultuaan pisteiden mitätöinnistä täysinäinen kaljapullo lensi vauhdilla metalliseen autotallin oveen television ääreltä. Sirpaleiden jäljet vieläkin kyseisessä ovessa.
Nuorten Tsekki-peli oli hienoa hallintaa, aina ei voi voittaa. Myös loppuottelussa ns. parempi hävisi...
Tervehdys Vasarahammerille, Veijo Hoikalle, Soomepoisille Eestist, Anolle ja Ari Mäkiselle & kiitos kommenteistanne.
Vasara: Joo, muistan kyllä ilmiön. Sitä näkyi myös Izvestija-turnauksessa. Silmiinpistävä oli vuoden 1982 turnaus (ja Suhonen taisi olla jo silloin valmentajana) kun suomalaiset pelasivat ensiksi varsin hyvin eli voittivat sekä Tsekkoslovakian että Ruotsin jonka jälkeen taisi keitto maistua ja heput saivat turnauksen viimeisessä pelissä Länsi-Saksalta selkäänsä 10 – 2 mikä taitaa olla kaikkien aikojen selkäsauna Saksaa vastaan.
Veijo: Joo, tällainen tamperelaisedustus todellakin oli kaudella 1969 – 1970. Käsittääkseni Hilpara oli Tapparan veteraanien jäähdyttelyjoukkue joka pääsi puolivahingossa SM-sarjaan kun Upon Pallo luopui sarjapaikasta ja yhden kauden jälkeenhän se sitten putosi. Hallitukselle sopiva pelipaita olisi pakkopaita.
Soomepois: Kiitos mukavista nostalgian pläjäyksistä sinullekin. Lisätään muuten ehkä se kaikkien aikojen pommi eli vuonna 1976 omissa kisoissaan Katowicessa Puola meni ja voitti Neuvostoliiton 6 – 4. Jätkät eivät meinanneet itsekään uskoa tulosta ja heillä meni kai sen myötä senssit vähän sekaisin ja Puola putosi sitten lopulta B-sarjaan.
Ano: Kyllähän haltijoilla lätkäjoukkueita varmaan olisi, mutta niitten tunnukset ovat sellaista ornamenttiröpellystä että pelipaita olis ollut työläämpi tehdä.
Ari: Joo, lätkäkortit unohtuivat, niitä tuli kerättyä. Niitähän sai purkkapaketeista ja niitä sitten liimailtiin keräilykansioon. Sitten oli muuten sellainen lätkäkorttipeli jolla sai pelattuja ihan kunnon otteluita. Korteissa oli kuvattu kentällinen muistaakseni kahdeksasta eri SM-sarjan seurasta. Liigaahan silloin ei oltu vielä perustettu.
Edelliseen kommenttiin ei mahtunut, niin jatketaan tässä lisää nostalgialinjalla.
Ylen TV-selostajat A. Karapalo & J. Jokinen eivät oikein tyyleillään loistaneet, joten kavereiden kanssa laitettiin töllöstä ääni pois ja avattiin suora radiolähetys. Siellä oli selostajana "höyry-Häyrinen" jonka kommentteja kuunteli mielellänsä, hän oli oman aikansa Mertaranta. Usein mies selosti aivan jotain muuta kuin itse ottelutapahtumia, tavallaan se oli uutta ja positiivinen seikka, nopea puhuja ainakin. Niinno, nämä ovat makuasioita.
Ehkä paras kuitti Häyriseltä ottelun loppupuolella oli "Joukkueen X voiton estää enää jäähallin katon romahtaminen", kun maaliero oli jotain 5-10 maalin huitevilla johdossa olleelle joukkueelle (yleensä NL).
- Soomepois Eestist -
Kaunokirjallisuuden puolella Suomi kyllä voitti jääkiekkokullan Andien talvikisoissa jo 70-luvulla. Mikäpä oli pelatessa, kun joukkueessa oli mukana muuan Elmo. Kuunnelmat ( 2 ) muuten löytyvät YLE:n sivuilta. Immo ja Lyly selostavat.
Tämä oli mukavaa luettavaa. En kauheasti muista noita 70-luvun pelejä, kun jääkiekko ei niin kauheasti silloin kiinnostanut. Izvestija-turnausta kuitenkin aina odotettiin ja aina sai pettyä, kun Suomi sai selkään pesäpallolukemin. USA:n ihmeen 1980 kisoista muistan, kun minulla kävi melkein sääliksi Neuvostoliittoa, kun tuomaritoiminta oli mitä oli.
Masken Karlssonin muistan, kun peli oli jo lopuillaan ja näytti hyvältä, päätin lähteä tupakille. Kun tulin takaisin, pettymys oli karmea - 4-4, vattu kuitenkin! Calgaryn hopea olikin sitten balsamia haavoille. Katsoin pelin, vaikka epäilinkin että huonosti käy. Hyvä että katsoin, yksi hienoimpia pelejä mitä olen nähnyt. Ja ruotsalaiset seurasivat peliä puvut päällä, hopeat mielessä.
1990-luvulla merkittävin tapaus oli tietenkin maailmanmestaruus. Eniten hämmästyin kuitenkin sitä seurannutta iltaa erään pikkukaupungin baareissa. Kaikki olivat onnellisia. Änkyrät, riidanhaastajat, vittuilijat ja länkyttäjät olivat kaikki unohtaneet pahat tapansa ja kaikki tulivat kaikkien kanssa toimeen hienosti.
Sen jälkeen innostukseni jääkiekon seuraamiseen laimeni hiljalleen. Arvokisoja kuitenkin yhä seurailin. Samoin suomalaisten tekemisiä NHL:ssä. Nykyään en seuraa edes arvokisoja. NHL:n suomalaisia satunnaisesti. Yllättävän hyvä on Coloradon Rantanen ja Aho on loistava pelimies.
maallikko
Tervehdys Soomepoisille Eestist ja Maallikolle & kiitos kommenteistanne.
Soomepois: Itse asiassa olen joskus kokeillut tuota itsekin. Höyryhän oli tosiaan verbaalimestari ja varsinainen rälläkkäturpa mutta hänen tapansa sopi kuitenkin paremmin radioon, sillä mullakin tuli joskus mieleen kysymys että seuraankohan minä samaa matsia ollenkaan kuin mitä Höyry selostaa.
Maallikko: Joo, muistan toki mainiot Elmo-kuunnelmat. Niistähän teki klassikon mainio parivaljakko Kauko Helovirta & Pekka Autiovuori jotka kunnostautuivat myös mainioissa Knalli ja sateenvarjo-kuunnelmissa. MM-ysivitosen aikaan minä vielä asustelin Helsingissä ja huomasin saman ilmiön. Rauhanomaista riemujuhlaa eikä riehumista.
Suomi sai virallisesti ensimmäisen arvikisamitalinsa jo Colorado Springsin MM-kisoissa 1962.
Siihen aikaan jaettiin MM-kisojen yhteydessä myös EM-mitalit. Ryssät ja tshekit boikoitoivat noita kisoja, ja Suomi sijoittui neljänneksi Ruotsin, Kanadan ja USA:n jälkeen eli Suomelle EM-hopeaa.
Pronssia tuli 1985, -86, -87 ja vielä -91 eli viimeisenä vuotena kun noita EM-mitaleja vielä jaettiin.
No, eihän näistä EM-mitaleista koskaan ole tehty suurta numeroa joten yleisesti ottaen pidetään tuota vuoden 1988 olympiahopea ensimmäisenä "oikeana" mitalina, mutta jos kerran noita EM-mitaleja on jaettu niin virallisina niitä on pakko pitää.
Joku tuossa totesi että Suomessa oli todella erikoinen tunnelma ensimmäisen MM-kullan jälkeen (-95). Tunnelma Helsingin kaduilla oli aivan uskomaton. "High five" annettiin jokaiselle vastaantulijalle ja ihan jokainen oli eufoorisen hyvällä tuulella.
Kävin Ruotsissa katsomassa muutaman matsin ja sen verran "kosteissa" tunnelmissa, että kotiin päästyäni oli hyvä olla vesilinjalla. Olin siis kuskina finaalin jälkeen joten kuulun siihen pieneen ryhmään suomalaisia, jotka itse asiassa muistavat koko illan.
Rafflassa en muutamaa tuntia enempää jaksanut kuunnella känniläisten huutoja joten laitoin kortit tiskiin ja kysyin eräältä muijalta jos lähtisi minun luokse pelaamaan lätkäpeliä ja nussimaan. Muija siihen vastasi että "mikä lätkäpeli sinulla on?"
Eli vaikutti oikein lupaavalta ja todella lupaavalta kun muija totesi että "pitäisikö tänään antaa Suomen puolesta". Väitin että "juu". Johonkin hän kuitenkin häipyi joksikin aikaa, enkä jaksanut jäädä baariin. Oli muija myöhemmin kuulemma kysynyt perääni. Vähän otti kyllä päähän. Ei ole myöhemmin eteen tullut naisia jotka ovat harkinneet "antavansa" Suomen puolesta...
Minulla oli faijani duunin kautta helvetin iso nippu ilmaislippuja poikien EM-kisoihin 1978 joten näin suurimman osan matseista, ja myös finaalin.
Nordenskiöldin hallissa oli siihen aikaan puupenkit, ja että halli oli pakattu täyteen finaalissa.
Jos rivissä oli 10 virallista paikka, oli siihen tungettu varmaan 15 persettä. Olisikohan siellä ollut yli 10 000 ihmistä?
Oli kyllä uskomattoman jännä matsi ja mahtava tunnelma.
Ei nykyajan nuoret pysty ymmärtämään sitä iloa kun ei tullut pelkästään voitto vaan tavallaan tuplavoitto, sillä juuri ryssät kukistettiin.
Tervehdys, Hokki ja kiitos omista lätkämuistoistasi. Todellakin niitä EM-mitaleita jaettiin, mutta eihän niistä koskaan sen suurempaa meteliä nostettu. Herättää hieman kateutta tuo vuoden 1978 kokemuksesi. Oli varmasti hienoa olla katsomassa.
Olen katsonut joskus tai lukenut 70-80 l izveztijoista
Tervehdys, Ano. Silloin aikanaan Izvestija-turnaus oli melkein yhtä iso juttu kuin MM-kisat.
Lähetä kommentti