ME ISKEMME HAMPAAMME LIHAVAAN KATRAASEEN

Niin kuin lukija hyvin tietää, on suvaitsevais-tiedostavilla yksilöillämme hirvittävä into tuomita ja mikseipä vaikka hävittää kaikki ns. vanhanaikainen ja ei-tiedostava sillä perusteella että se tuntuu pienen kuplan sisällä asustavien mielestä itselle vieraalta ja vastenmieliseltä. Aku Ankassakin muistutettiin joku aika taaksepäin mainita että ei Aku nykyisin ajattele tällai vaan se ajattelee niinqu edistyksellisen sillai.

Nykyisen tiedostavan mielensäpahoittamiskulttuurin yhtenä kohteena on ollut tietysti myös Veikko Huovisen mainio tuotanto. Huovisen novellikokoelma Rasvamaksa varmaankin poltettaisiin nykyisin roviolla jos pokka riittäisi ja nyt sitten näyttää tähtäimeen joutuneen myös Huovisen Lampaansyöjät, ja eritoten siitä tehty Seppo Huunosen ohjaama elokuva jossa näyttelivät mainiosti Leo Lastumäki ja Heikki Kinnunen.

Kulttuuriperseitten arvostelun pääsanoma on ”tämä on huono elokuva jossa on vääriä asenteita, älkää katsoko sitä”. Ensimmäisenä asiasta propageerasi Helsingin Pravdan Henri Waltter Rehnström joka totesi:

Tänä päivänä elokuva on silkkaa fantasiaa. Se kuvaa jo miltei kadotettua maailmaa, jossa suomalainen mies saa vielä syödä hyvällä omallatunnolla lihaa, puhua rehvakkaasti naisista ja käyttää luontoa hyväkseen omiin tarkoituksiinsa.

Tässä vaiheessa voidaan hotellin respasta todeta että ei se maailma ole minnekään kadonnut. Kunhan kuvittelet. Suomalainen mies syö edelleenkin oikein hyvällä omallatunnolla lihaa ja puhuu mitä lystää kysymättä HS Pravdan toimittajalta lupaa. Ja jos luonnon hyväksikäyttäminen omiin tarkoituksiin tarkoittaa – niin kuin elokuvassa tehtiin ja tehdään muuallakin – sitä että otetaan metsästä polttopuita nuotioon niin ei sekään tuota ongelmaa eikä sitä pyydellä anteeksi. Ei siinä leffassa käsittääkseni käyty kaatamassa puolta Borneon sademetsistä. Niihin palmuöljyviljelyksiin. Jotka miellyttävät vihreitä. Naisista taas keski-ikäiset miehet eivät juurikaan miesten reissuilla viitsi puhua sillä ne reissuthan ovat miesten reissuja joita ei pilata akkojen kotkotuksilla. Itse asiassa niitähän niissä reissuissa lähdetään karkuun.

Muutama päivä myöhemmin sitten saman Pravdan toimittelija Paavo Rautio analysoi asiaa tarkemmin ja omasta mielestään epäilemättä osuvasti. Muitten mielestä ehkä ei niinkään. Otsikko oli komea: ”Mitä se kertoo minusta, jos pidin Lampaansyöjiä joskus hauskana?”. Ja tämän jälkeen seuraakin sitten soijapoika-analyysiä:

Jo muutaman hetken katselun jälkeen tuntui kuin olisi istahtanut sohvalla jonkin kulmikkaan päälle ja teki mieli vaihtaa asentoa sekä kanavaa. Ei se ollut kaukosäädin, eikä silmälasit. Se oli kulttuurillinen murros.

Kun luin nuorena kirjan ja vähän vanhempana näin elokuvan, tarinan hahmotti kahden vapautta kaipaavan ystävän pakoretkenä yhteiskunnan kahleista. Huovisen tapaan huumori oli rakennettu poikkeavien elementtien yllättävälle yhdistämiselle ja veitikkamaiselle kielelle. Helsingin Sanomien arvion (5.4.1975) mukaan elokuva kertoi ”oleellista perisuomalaisesta mentaliteetista”.

Vuoteen 2019 mennessä tämä kulttuurillinen tulkinta oli kulunut päältä pois. Näkyville nousivat ihan muut asiat. Kaksi miestä juopottelee, tappaa kesyjä lampaita kiväärillä, mässyttää lampaan lihaa nuotiolla ja paheksuu ”akkojen kaklatusta” sekä pohtii heidän sukupuolielimiensä erityispiirteitä. Touhu näytti rasvaiselta ja vastenmieliseltä.

No niin, heppu teki selväksi mitä hän ajattelee. Ehkä hän tuumii myös että kyseinen ajattelu on hyvin yleistä kaikissa suomalaisissa miehissä ja miehet porukalla miettivät kuinka kumartaa vielä pykälän verran syvempään nykyiselle feministiselle mielensäpahoittamismeiningille jolle ei ole koskaan loppua.

Kyseiselle toimittelijalle voi todeta että vaikka Lampaansyöjät on fiktiivinen teos niin Sepen ja Valtterin hengessä on jatkuvasti hemmetinmoinen jätkäporukka viettämässä Operaatio Lampaansyöjiä. Ei enää niinkään teltoissa vaan mökeillä. Reissuilla syödään häpeilemättä lihaa eikä käydyt keskustelut ole millään muotoa poliittsesti korrekteja. Karjaa ei kylläkään ammuta mutta ei se grillissä oleva lahtarin teurastamolla tappama liha ole yhtään vähemmän kuollutta. Viinaakin juodaan ja täysin avoimesti. Ennen kaikkea näillä reissuilla ei todellakaan tuumita – minkä tuumiminen kyseistä toimittelijaa varmaankin miellyttäisi – että kuinka me katoavan maailman miesoletetut löydämme nöyrän ja anteeksipyytävän paikkamme alati feministisemmäksi muuttuvassa yhteiskunnassa? Kuinka voisimme kumartaa vielä syvemmälle ja hävetä itseämme vielä astetta enemmän? Noille nöyristelyille nauretaan räkäinen nauru ja heitetään kipollinen löylyä päälle. Sitten juodaan kaljaa ja syödään lihaa.

Kyseinen toimittelija sitten jatkaa:

Elokuvassa hymyn hyydyttäneet asiat eivät ole yksittäisiä sanoja tai tulkintoja historian hämäristä. Elokuvan 1970-luvulle tyypilliset asenteet ja maailmankuvat ovat yhä läsnä, ja kamppailu näitä reliktejä – ”perisuomalaisia mentaliteetteja” – vastaan on käynnissä. Vaikka kuinka sutkisti Huovinen pohtii dialogeissa vapauden olemusta, sanojen juoksua ei enää jää ihastelemaan, koska se pohdittu ja tavoiteltu vapaus on kuitenkin raavaan reinon kossuhuuruista kaihoa päästä alistamaan helpommin ja enemmän.

Vai että kamppailu näitä reliktejä vastaan on käynnissä. Siinähän jätkä kamppailet. Sillä se, mitä haluat hävittää, on tavallisen miehen tapa ajatella ja vielä luonnollinen sellainen. Sinun oma ajattelusi on luonnoton, sinulle pakkosyötetty, sinun typeryyttäsi omaksuma ja vielä totalitaristinen.  Kas kun totalitarismi pyrkii aina hiljentämään sille epämieluisat ajatukset. Ja hotellin respasta esitetään toimittelijalle kysymys:

Mitä se olikaan se ”helpommin ja enemmän alistaminen”? Se kun jäi sulla kokonaan selittämättä. Miten se elokuvassa näkyi? Mitä ja ketä alistettiin ja millä tavoin? Miten se alistaminen näkyy ”perisuomalaisessa mentaliteetissa” vielä nykyisinkin? Ettei vain ollut tarve laittaa juttuun hienolta kalskahtava mutta mitään tarkoittamaton termi kun tiesi että ei Sanomatalossa kukaan kuitenkaan kysy perusteluja? Näytti vain kirjoitettuna niin hienolta. Sillä saa kehuja. Tiedä vaikka oltaisiin läiskitty olkapäille? Jaa niin, mutta sekin on vähän turhan maskuliinista.

Muistutetaan vielä toimittelijaa siitä että se hänen halveksimansa Raavas Reino eli keltaliivinen mies eli persvakoäijä on juuri se tyyppi joka pitää yhteiskunnan pyörimässä ja mahdollistaa toimittajallekin elatuksensa jonka turvin hän voi halveksua kyseistä Raavasta Reinoa.

Vielä hotellin respan oma arvostelu kyseisestä elokuvasta: ”Lampaansyöjät on sekä mainio kirja että mainio elokuva jossa Sepe ja Valtteri viettävät aikaa pohjoisessa, törpöttelevät, syövät hyvin ja rupattelevat mukavia. Erityisen ansiokkaaksi elokuvan tekee se, että suvaitsevais-tiedostavat henkilöoletetut eivät pidä siitä ja sehän on aina laadun tae. Viisi tähteä viidestä. Jos lukija ei ole nähnyt kyseistä elokuvaa niin se löytyy youtubesta tästä osoitteesta”.

Kun me löydämme pienen saaren

onnellisten saaren

alla utuisen sateenkaaren

onnellisten saaren

Ja me elämme lampainemme

ja iskemme hampaamme lihavaan katraaseen

Hiiltyneitä puita

ja kasa lampaanluita

ja pulloja kallellaan

Kuivaa juustonkuorta

ja kasvavaa luuvuorta

leirinuotiopoukamaan

Näin lopuksi pitää vielä vähän tuumailla. Nuo molemmat HS-Pravdan jutut olivat niin kliseisiä ettei voi välttyä tietyltä kysymykseltä. Olivatko jätkät tosissaan ja uskovat oikeasti epistolaansa? Vai kirjoittavatko he sitä mitä heidän on käsketty kirjoittaa? Mikäli oikea vastaus on jälkimmäinen, niin toivotan noille toimittelijoille oikein mukavaa viinanhuuruista ja rasvantirisevää mökkireissua poliittisesti epäkorrektissa ja arveluttavia juttuja kertovassa mukavassa herraseurassa. Ehkä sen avulla heistä tulisi vielä joskus toimittelijoiden sijasta toimittajia. Ja ehkä he myös silloin tajuavat että jätkä sen kun porskuttaa. Kas kun ilman niitä jätkiä ei ole tätä maatakaan. Ilman HS Pravdan toimittajia ja feministejä joille he kumartavat taas pärjättäisiin oikein mukavasti.