NOMENKLATURAN NUORI NAINEN

Euroopan liittovaltion Suomen protektoraatti, Merenrantakaupunki (ent. Helsinki), Kulkuvyöhyke 1, elokuun loppupuoli, joskus tuonnempana…

17-vuotias Anniet Sulimo heräsi Töölön Dagmarinkadulla, sadan neliön kerrostaloasunnossa sijaitsevassa viihtyisässä huoneessaan älyviestittimensä soittamaan musiikkiin. Hän haukotteli, hieroi silmiään, käväisi nopeassa suihkussa ja siirtyi sitten keittiöön jossa olivat jo hänen vanhempansa, äiti Inga ja isä Erik. Anniet nautti aamupalakseen keitetyn kananmunan, paahtoleivän marmeladilla, maissimuroja, appelsiinimehua, kahvia juuri jauhetuista pavuista sekä mangosmoothien. Aamupalan oli valmistanut valmiiksi asunnon älykeittiö.

Anniet kävi Kallion poliittisen ilmaisutaidon lukion toista luokkaa ja hänen kouluvuotensa oli hiljattain alkanut. Oli aika pukeutua, joskin ensiksi hän laittoi itselleen kevyen meikin Anastasian meikkipohjasta, Urban Decayn peitevoiteesta, Milanin poskipunasta, Lancomen silmämeikistä, NYX Professional Makeupin luomiväristä, Bobbi Brownin eyelinerista ja Estee Lauderin ripsiväristä. Viimeistelyn kruunasi Ardellin irtoripset ja Eyekon kulmakarvat. Huulipunaksi hillittyä Elizabeth Ardenia ja korviin Valentino Garavanin korut

Tämän jälkeen hän pukeutui Agent Provocateun alusasusteisiin, Bas Bleu Amelian stay-upeihin ja laittoi päälleen Altuzarran puseron ja minihameen. Jalkaan vielä Alberto Guardianin kengät sekä tarpeelliset tavarat Louis Vuittonin käsilaukkuun ja hän oli valmis lähtemään. Anniet tiesi oikein hyvin että hänen aamutoimensa ja vaatetuksensa maksaisi Merenrantakaupungin ulkopuolella asuvalle prolelle hänen useamman vuoden palkkansa mikäli kyseisellä prolella olisi edes mahdollisuus yrittää hankkia sellaisia. Se ei Annietin mieltä häirinnyt sillä hän oli koko elämänsä tottunut hänelle edullisiin itsestäänselvyyksiin. Hänen elintasonsa yksi niistä. Prolen elintaso taas oli prolen elintaso eikä sillä ollut Merenrantakaupungin asukkaille niin väliä. Sekin oli itsestäänselvyys. Muurahaisyhteiskunnassa kuningatar oli yli kaiken muun ja tässä yhteiskunnassa noita kuningattaria oli paljon. Eikä työläismuurahaisten mielipidettä kysytty.

Rappukäytävässä Annietia vastaan tuli hieman yli kaksikymppinen nuori nainen, oliko sen nimi Minna tai jotain. Kyseinen Minnataijotain pysähtyi ja niiasi hieman Annietille joka vastasi hymyllä. Minnataijotain oli pelkkä prole mutta ei Anniet viitsinyt töykeillä hänelle vaikka jotkut niin tekivätkin. Täällä Töölössäkin asui jonkun verran proleja joilla normaalisti oli kulkulupa vain maksimissaan Kulkuvyöhyke 3:een tai jopa vain Kuutioalueelle. Heidän sirupassiinsa oli kuitenkin päivitetty kulku-, asumis- ja työskentelylupa ykkösalueelle koska he toimivat täällä siivoojina ja palvelijoina. Tässä kyseisessä talossa heitä oli kaikkiaan kolme ja he asuivat alimman kerroksen yhteisasunnossa.

Elokuun loppupuolen Merenrantakaupunki oli aurinkoinen ja lyhyt matka ratikkapysäkille oli mukava kävellä. Annietin ei tarvinnut odottaa kuin pari minuuttia kun ratikkalinja ”Eva” saapui. Anniet nousi ratikkaan ja heilautti rannettaan jossa hänellä oli ihonalainen sirupassi  lukulaitteen edessä. Rautatieasemalla hänen tuli vaihtaa ”Anni”-ratikkaan joka veisi hänet Kallion poliittisen ilmaisutaidon lukion lähellä sijaitsevalle pysäkille. Samaan ratikkaan nousi matkan varrella hänen luokkatovereitaan, heidän mukanaan Annietin paras ystävä Minnea Sinisalo.

Ratikkamatkan aikana Merenrantakaupunki näytti kauniilta ja hyväkuntoiselta. Sekä ostoskeskuksia että erikoiskauppoja oli runsaasti. Sähköautoja oli huomattava osa autokannasta joka oli sinänsä paljon pienempi kuin vanhan Helsingin aikana jota aikaa niin Anniet kuin Minnea eivät oikeastaan edes muistaneet. Kauneus loppui tietysti samalla kun Kulkuvyöhykkeet päättyivät jossain vanhan Kehä kolmosen tienoilla mutta mitäpä tekemistä etuoikeutetuilla siellä olisi muutenkaan ollut. Eihän siellä ollut kuin köyhyyttä ja kurjuutta. Etuoikeutetuille tuntematonta. Sellaisen sulki mielestään ja ajatteli että todellisuus on vain se minkä Kulkuvyöhyke Ykkösessä näki. Merenrantakaupunkiinhan ei ollut tulemista ellei sirupassiin oltu päivitetty kulku- ja oleskelulupaa. Kaupungissa oli nykyisin noin 200.000 asukasta, sen rajat olivat tarkasti vartioidut liittovaltion sisäministeriön joukkojen toimesta ja se oli jaettu kolmeen kulkuvyöhykkeeseen.

Vyöhyke 1: Nomenklaturan ylimmät edustajat.

Vyöhyke 2: Nomenklaturan keski- ja alempi taso sekä erikoistunut ja johtavan tason huoltohenkilökunta.

Vyöhyke 3: Muu huoltohenkilökunta sekä Merenrantakaupungin lentokenttä.

Entisen Kauniaisten lähes koko asujaimisto muuttanut Ruotsiin tai muualle liittovaltion alueelle.

Kaupungin muuttuminen Helsingistä suljetuksi Merenrantakaupungiksi oli peräisin ajalta jolloin Suomen talous oli täydellisesti romahtanut, tuhonnut valtiontalouden ja sitä myötä muun elinkeinoelämän. Romahduksen myötä Suomi lakkasi olemasta edes liittovaltion osavaltiona ja siitä tuli Brysselille alistettu ja ilman minkäänlaista äänivaltaa oleva protektoraatti. Maan vähäinen jäljelle jäänyt sekä hyvin pienin askelin ja hyvin hitaasti elpyvä teollisuus tilitti kaiken tuloksensa suoraan Brysseliin joka puolestaan piti yllä liittovaltion suomalaisen nomenklaturan eli ideologisesti uskollisen hallinto- ja valvontakoneiston, valtamedian, kulttuurihenkilöiden, sekä yhteiskuntauskonnollisen virkakoneiston jäsenien entisen kaltaista elintasoa. Oikeaoppisesta ja osoitetusta uskollisuudesta palkittiin avokätisesti.

Käytännön syistä suomalainen nomenklatura oli siirtynyt lähes kokonaisuudessaan asumaan tähän suljettuun ja vartioituun Merenrantakaupunkiin joka oli ainoa muisto siitä hyvinvoinnista mitä maassa joskus oli ollut. Pieninä poikkeuksina olivat yhtä lailla vartioidut pienemmät hallintokylät siellä missä toimivaa elinkeinoelämää vielä oli ja missä sitä oli hieman saatu elvytettyä. Koska Annietin vanhemmat toimivat molemmat protektoraatin taloushallinnossa myös hän tiesi että elvytystä ei tulisi koskaan tapahtumaan kuin näennäisesti. Elvytys oli pelkkää valhetta. Isä oli kertonut sen Annietille hiljattain:

- Sinähän tiedät että virallinen kertomus Suomen talouden romahtamisesta on vain se, että se oli alun perin keinotekoisesti rakennettu jonkun ikivanhan Neuvostoliiton kanssa käydyn bilateraalisen kaupan pohjalle ja sillä pohjalla se menestyi. Sen jälkeen se eli vain tekohengittämällä maassa jossa ei ollut tarpeeksi teknistä eikä teollista osaamista. Joku Nokia oli puolittainen vahinko joka antoi lisää tekohengitystä. Virallisen selityksen mukaan lopullisen talousromahduksen toi vuoden 2020 virusepidemia ja sen jälkeen elinkeinoelämä romahti lopullisesti tehottomuuteensa ja sen myötä romahti myös korkea elintaso. Euroopan Liittovaltio pelasti suomalaiset nälkäkuolemalta ja on jatkanut sen jälkeen avokätistä avustustaan pitäen suomalaiset edelleenkin hengissä.

- Tosiasiassa suomalainen elinkeinoelämä oli varsin korkealla tasolla ja se tapettiin yliverottamalla, ylisäätelemällä, julkisen sektorin yliturvottamisella ja täysin ylimitoitetulla ilmastohysterialla. Liittovaltio ei puuttunut kehitykseen sillä se antoi Suomen olla ilmastomannekiinina jonka vastuullisuutta saattoi mainostaa. Lisäksi sille sopi oikein hyvin se että suomalainen teollisuus ja tuotanto romahti sillä sen myötä yksi kilpailija oli poissa pelistä. Keski-Eurooppa hyötyi Suomen romahtamisesta. Tämä nykyinen teollisuuden elvytys on vain silmänlumetta ja pikkunäpräämistä jolla pidetään ihmiset toisilleen kateellisina ja kyräilevinä niin että ne eivät suunnittele mitään levottomia. Osa – pieni osa – saa töitä ja sen myötä hieman paremman elintason. Suurin osa ei ja he kadehtivat työssäkävijöitä. Niitä harvoja. Tietysti työssäkäyvienkään elintaso ei pääse lähellekään meidän nomenklaturan edustajien elintasoa. Eikä lähellekään sitä elintasoa mitä suomalaisella työntekijällä oli ennen romahdusta.

- Merenrantakaupungin ylellisyyden ulkopuolella ehkä 15 prosenttia suomalaisista on jonkunlaisessa työssä ja loput elävät sillä että liittovaltio takaa niille jonkinlaiset lämmitetyt tilat ja ruoka-avustuksen. Tietysti on sitten ne niin sanotut Pimeät Maat jossa saattaa elää jo satoja tuhansia ihmisiä. Ehkä paljon enemmänkin. Se porukka elää täysin omavaraistaloudessa ja täysin irrallaan liittovaltiosta. Heidän määräänsä ei pysty laskemaan koska väestönlaskuakaan ei olla tehty viimeiseen viiteentoista vuoteen. Eikä oikeastaan edes tiedetä, että millä he elävät. Se kuitenkin tiedetään että tuo Pimeitten Maitten porukka on koko lailla aseistettua ja liittovaltiolle erittäin vihamielistä. Mutta sillä kuluu suurin aika itsensä ruokkimiseen ja lämmittämiseen. Siksi se on ollut toistaiseksi rauhallista ja pysynyt omissa oloissaan. Omissa oloissaan jota liittovaltion virkakoneisto ei häiritse. Sisäministeriön joukotkaan eivät mene Pimeille Maille.

Isä oli hetken ajan hiljaa ja sanoi sitten:

- Sinä varmaan ymmärrät että tätä, mitä sinulle kerroin ei sitten kannata huudella suuremmin missään. Jos ihminen paljastuu väärinajattelijaksi niin hän on äkkiä tuolla Vantaan puolella kuutioasunnossa elämässä soppatykkiannoksensa varassa. Vailla paluumahdollisuutta. Sen jälkeen ei ole puhettakaan enää mistään Thaimaan lomamatkoista.

Ymmärsihän Anniet vaikka tiesikin että järjestelmä kannusti väärinajattelijoiden paljastamiseen. Lupasi niistä jopa palkkion. Mutta väärinajattelijan lapsen – vaikka hän olisi suorittanut liittokansalaisen ilmiantovelvollisuutensa – osa ei olisi kovin kaksinen. Siksi hän vaikeni asiasta eikä puhunut siitä edes Minnealle joka toisaalta saattoi tietää samat asiat. Varmaan tiesikin. Mutta vaikeneminen oli turvallisempaa koska toiseen ei voinut lopultakaan luottaa sataprosenttisesti. Ei ainakaan liittovaltiossa.

Koulupäivä päättyi ja Anniet sekä Minnea ajattelivat viettää vielä hetken aikaa keskenänsä joten he päättivät pistäytyä Rautatieaseman Cheburgerissa.

Anniet tilasi itselleen tuplajuustopekonihampurilaisen ja Minnea puolestaan kebabhampurilaisen. Anniet muisti vanhempiensa kertoneen että joskus aikanaan tiedostava ja etuoikeutettu väestönosa oli syönyt pääosin kasvisruokaa ja tehnyt siitä suuren numeron. Isä oli todennut ja Anniet oli ymmärtänyt pointin että kyse oli pelkästä muodista jolla nostettiin omaa egoa. Nyt kyse oli myös tavallaan muodista mutta myös vallasta ja mahdollisuudesta. Valtaosa suomalaisista söi pääosin kasvisruokaa. Vellejä ja puuroja. Soppatykistä. Koska sillä ei ollut mahdollisuutta muuhun. Se, että Anniet ja Minnea pystyivät täällä Merenrantakaupungissa syömään päivittäin liharuokaa oli merkki vallasta ja etuoikeutetusta asemasta. Niin Anniet kuin Minnea nauttivat siitä täysin rinnoin. Se vellikansalaisten alue oli vartioidun alueen ulkopuolella. Miksi he siitä välittäisivät?

Minnea oli hieman Annietia rohkeampi. Ollut aina. Anniet ei ollut koskaan käynyt Merenrantakaupungin pohjoispuolella. Etelän matkat olivat hänelle tuttuja mutta ainoa kosketuspinta Merenrantakaupungin ulkopuolisille suomalaisalueille oli hänelle se kerta kun hän kävi Jakomäenkallion näkötornissa ja katseli vahvoilla kiikareilla ympärilleen. Siellä näkyivät ne Vantaan kuutioasuntoalueet ja zombiemaisesti liikkuvat ihmiset. Ihmiset, jotka pidettiin rauhallisina liittovaltion myymällä puoli-ilmaisella alkoholilla, kannabiksella ja heroiinilla.

Anniet oli kääntänyt kiikareita itään päin ja näki Sipoosta Loviisaan asti ylettyvän etnoalueen. Se oli hinta sille, että liittovaltio elätti Suomea. Siellä asui noin miljoona ihmistä. Täysin itsenäisenä alueena, täysin omissa oloissaan. Anniet oli kuullut että aluetta hallitsivat islamilaiset gangsterit. Mutta ne olivat pysyneet alueella koska liittovaltio elätti sitä. Ja koska se vähäinen Suomen protektoraatin liittovaltioarmeija joka oli olemassa vartioi aluetta. Toki ne gangsterit ampuivat alueella toisiaan minkä ennättivät. Annietin isä oli kertonut asiasta:

- Tiedätkös… niitten määrä kasvaa koko ajan. Jossain vaiheessa niitä ei ole varaa enää elättää. Ja sitten ne tulevat tuolta alueeltaan ulos. Eivätkä ne mene kuutioalueille. Koska ne tietävät että siellä ei ole mitään ryöstettävää. Eivätkä ne mene myöskään Pimeille Maille koska ne tietävät että siellä ne ammutaan saman tien ja varoittamatta. Kun ne joskus lähtevät purkautumaan niin ne tulevat tänne. Koska vain täällä on ryöstettävää. Siksi niin minä kuin äiti tuemme suunnitelmaasi että lähtisit lukion jälkeen opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Ja jäät sinne. Ehkä mekin muutamme sinne mutta meidän on oltava varovaisia suunnitelmissamme. Sillä liittovaltion valtakoneiston edustajien muuttosuunnitelmat tulkitaan liittovaltiopetturuudeksi. Mutta selvää on että täällä ei ole luvassa kuin kaaosta. Jossain vaiheessa se tulee. Tämä meidän yltäkylläisyytemme on silmänlumetta eikä se kestä loputtomiin. Jossain vaiheessa kaikki romahtaa.

Minnea puolestaan oli käynyt kesälomillaan Pimeillä Mailla. Perheensä kanssa. Extreme-loma. Hän kertoi Annietille matkastaan samalla kun jäysti annostaan. Sinisalot olivat lentäneet Kuopion hallintokylään, yöpyneet Hotelli Puijonsarvessa ja sen jälkeen käyneet opastetulla kiertoajelulla Maaningalla ja Pielavedellä. Pimeillä Mailla. Ajelu oli tehty panssaroiduilla ajoneuvoilla, samanlaisilla mitä sisäministeriön joukoilla oli ja mukana oli ollut yksi raskaasti aseistettu vartija jokaista matkustajaa kohden.

Anniet oli kysynyt:

- Minkälaisia ne ihmiset siellä olivat? Miltä se kaikki tuntui?

Minnea oli miettinyt hieman ja sanoi sitten:

- Miltä tuntui? Pelottavalta. En minä niitä ihmisiä siellä paljonkaan nähnyt. Mutta ne harvat joita näin näyttivät sellaisilta että ne olisivat tappaneet meidät jokaisen jos ei olisi ollut niitä aseistettuja vartijoita mukana. Se oli… se oli ihan eri maailma… kuin tämä meidän maailmamme. Sellainen… epätodellinen… niin kuin jossain elokuvassa… tuntui sellaiselta että ei sellaista ole olemassa… mutta se on… ja me täällä Merenrantakaupungissa taidetaan itse asiassa olla poikkeus säännöstä… isä kertoi minulle että noin 70 prosenttia Suomen alueesta ei ole liittovaltion valvonnassa.

Ystävättäret eivät puhuneet enää aiheesta enempää sillä se olisi vaatinut yhdessä tehtyjä johtopäätöksiä joita ei kannattanut tehdä. Niinpä he viimeistelivät annoksensa ja läksivät tahoilleen. Minnea jatkoi kotiinsa Kruununhakaan ja Anniet puolestaan Töölöön. Ratikassa istuessaan Anniet tuumi että olihan niillä vartioitujen alueitten ulkopuolisilla ihmisillä varmaan omat, suuretkin ongelmansa. Mutta olihan hänelläkin omansa. Stay-upeissa oli silmäpako. Nolotti vähän. Onneksi kotona oli uusia sukkia tarpeeksi asti. Niin kuin kaikkea muutakin. Toivottavasti koko hänen elämänsä ajan. Tai ainakin siihen asti että hän ehtisi lähteä sinne Yhdysvaltoihin.

Siihen asti hän nauttisi elämästään ja piti yllä liittovaltiossa välttämätöntä putkinäköä. Hän oli oppinut että oli maan yhteiskuntajärjestelmä minkälainen hyvänsä ja oli se taloudellisesti missä kunnossa hyvänsä niin siinä oli aina eliitti joka voi hyvin. Anniet tiesi kuuluvansa siihen eliittiin eikä hän ajatellut että ansaitsiko hän sen aseman. Pääasia oli se, että hänellä oli se. Jotkut toiset elivät kurjuudessa. Mieluummin he kuin hän.

Ihminen oli loppujen lopuksi aika itsekäs otus. Nomenklaturan jäsenenä Annietin oli helppoa hyväksyä se tosiasia.

Kiitokset inspiraatiosta kommentoija Strix Senexille.