Siinähän elettiin sitä tuttua ja turvallista Kekkoslovakian aikaa. Aikaa, jonka piti jatkua loputtomiin mutta joka sitten aikanaan suurena shokkina päättyi. Taidettiin mennä tammikuuta 1975. Pojanmöllit olivat koulupäivän ja mitenkuten suoritetun läksyjenluvun jälkeen porukassa puuhaamassa sitä mitä pojanmöllit yleensä talvisin puuhasivat eli joko oltiin Oy Firma Ab:n miesten jäädyttämällä kentällä pelaamassa lätkää tai sitten yhtä lailla firman asuntoalueella erään kerrostalon vieressä sijaitsevalla mukavan jyrkällä mäellä laskemassa pulkalla.
Nyt oli sen verran kova pakkanen että
lätkä jäi väliin. Nöösipojat olivat oppineet että vaikka sitä ei pelatessaan
niin huomannut niin kovilla pakkasilla tiukoissa luistimissa jalat tuppasivat
jäätymään ja kun hokkarit otti sitten kotiin tultuaan pois niin verenkierron
palautuminen olikin kaikkea muuta kuin mukavaa. Tuntui siltä niin kuin
”talvimuurahaiset” järsivät jalkateriä oikein urakalla. Niinpä oltiin menty
porukalla pulkkamäkeen. Kaikilla oli tietysti sen ajan yksinkertaiset Sarviksen
pulkat. Kekkoslovakialainen harvemmin hifisteli. Eihän se edes tiennyt että
mitä se tarkoitti. Ja pärjäsi ihan hyvin ilman sitä tietoa.
Sinänsä nykypäivänä moinen pulkkailu olisi
ollut lööppitavaraa. Kas kun sen mäen alapuolella oli katu jossa kulki jonkun
verran autoja. Vuoden 2021 lööppi olisi rääkynyt että ”Lapset
hengenvaarallisessa pulkkamäessä ilman minkäänlaista aikuisvalvontaa”.
Vuonna 1975 eivät möllit eivätkä aikuiset vielä tienneet valtamedian – tai
lehdistöksihän sitä silloin sanottiin – tulevasta lööppinälästä yhtään mitään
joten räkänokat menivät siellä omin päin mäkeä ylös ja alas. Tottahan jokainen
osasi ennen tietä lyödä kantapäät tonttiin ja jarruttaa. Jos joku olisi tullut
puhumaan nulikoille mäen vaarallisuudesta niin varmaankin oltaisiin käyty
kertomassa vanhemmille että tuolla joku aikuinen puhuu ihan levottomia. Onkohan
se jotenkin vaarallinen?
Siinähän oli mennyt sen parikin tuntia
pulkkaillessa ja samalla pulistessa pikkupoikien juttuja jota säesti
pikkupoikien räkänauru™ jota aikuiset eivät enää osaa vaikka yrittäisivätkin.
Se taito vaan ajan myötä katoaa. Meneekö se sitten sen viattomuuden mukana?
Mene ja tiedä. Siinä porukan mukana pulkkaillut ja höksötellyt pikku-Ykä
huomasi että olohan oli ollut jo tunnin verran vähän omituinen. Nyt siihen
vasta viitsi kiinnittää huomionsa. Yskiminenkin maistui, no, erilaiselle. Ettei
vaan kuumeelle. Sen tiesi jo ennestään. Ja nokkakin vuosi enemmän kuin
pulkkamäessä normaalisti. Ei kai siinä sitten auttanut kuin…
- Minä lähden hei jätkät kotio! Taidan
tulla kipeeks!
Kaverit toivottelivat pikku-Ykälle minkä
mitäkin mutta hyvällä mielellä kaikki. Eihän mäestä ollut kotio kuin parisataa
metriä ja kotona pikku-Ykä totesi äiti-Perskeleelle:
- Minä taidan äiti olla kipeä.
Äiti-Perskeles oli tottunut pikkupoikien
nuhakuumeeseen, kokeili otsaa ja totesi että kuumetta on, housut pois ja
hoitoon. Housujen pois ottaminen oli sentään vaan sanonta. Lämpöä ei mitattu
melkein aikamieheltä eli melkein kymmenvuotiaalta pikku-Ykältä sentään
peräsuolesta niin kuin vielä pikku-Jykältä joka elpyi vielä vaipoissa omassa
punkassaan toimien järkevästi eli välittäen vähät kaikesta.
Pikku-Ykä heitti liiat vermeet pois
päältään. Normaalitilanteessa ne olisi tietysti pitänyt panna itse
rättipatterille kuivamaan mutta isä-Perskeles hoiti homman tällä kertaa. Äiti-Perskeles
taas löi Ykälle kuumemittarin kainaloon ja totesi että kymmenen minuuttia
liikkumatta. Hengittäminen on sallittua. Ykä tiesi käytännön ja kymmenen
minuutin kuluttua äiti-Perskeles otti mittarin pois ja totesi:
- Jaa… sehän on 38,2. Huomenna ei sitten
mennä kouluun vaan siirrytään perusteltuun petijärjestykseen.
Äiti-Perskeles lähti hakemaan asiaan
kuuluvia toimenpidevälineitä ja isä-Perskeles puolestaan istui sängyn kulmalla,
silitteli vähän Ykän päätä ja lausui muutamia sanoja. Oli ihan sama, mitä ne
sanat oli. Se, millä oli merkitys oli isin lämmin äänenpaino. Se vastasi
itsessään jo hyvää antibioottikuuria joskaan eihän pikkusen räkänokan
nuhakuumeeseen semmosta tarvittu.
Sitten saapui äiti tarpeellisen
varustuksen kera. Ensimmäisenä siinä oli lasillinen sitruunasoodaa, joka oli
alun perin varattu huomista saunavuoroa varten. Pikku-Ykä tiesi että seuraavana
päivänä jääkaappiin ilmestyisi poikkeustilanteen vuoksi muutama pullo keltaista
Jaffaa. Itse asiassa Ykä tykkäsi sittiksestä enemmän mutta oli monia rikkumattomia
sääntöjä ja yksi oli se, että jos oli kipeä, niin silloin juotiin keltaista
Jaffaa. Lisäksi äiti-Perskeles toi mukanaan pienen vihreän lasipurkin ja
komensi Ykää että paita pois. Purkissahan oli Vikvookkia jota äiti levitteli poikansa
rintapieleen. Ei pikku-Ykä tiennyt että auttoiko se sitä hengittämistä oikeastaan
niin paljon mutta sekin oli rikkumaton sääntö että jos ollaan kipeitä niin
rintapieleen hierotaan Vikvookkia.
Joskus kymmeniä vuosia myöhemmin kun
iso-Ykä tunsi tulevansa kipeäksi niin sitä tuumasi että ei tässä perkele nyt
joutais sairastamaan. Ja jo 38:n asteen kuume vie jalat totaalisesti alta. Jos
menee yli 39:n niin saavutettiinkin jo tila jolloin ollaan niin zombie että ei
enää edes vituta. Pikku-Ykällä ei ollut sitä ongelmaa. Eipähän tarvinnut mennä
pariin päivään kouluun rääkättäväksi. Huomenna saattoi lueskella punkassa
kaverilta lainaksi saatuja Shokkeja ja Cocco Billejä. Ja olihan siellä vielä
niitä kirjastosta lainattuja Asterixeja ja Lucky Lukeja. Eikä se kuumekaan
pikkupojalle ollut niin kummoinen riesa. Tekipähän olon semmoiseksi mukavan
puutuneeksi ja väsyneeksi. Pikku-Ykä veti peiton korviinsa ja oli kuin
oravanpoika pesässä. Siihen oli hyvä nukahtaa.
Makeasti oravainen
makaa sammalhuoneessansa
sinnepä ei Hallin hammas
eikä metsämiehen ansa
ehtineet milloinkaan.
Iso-Ykä istui muistojen puun oksalla ja
katseli oravanpesässä nukkuvaa pikku-Ykää tuumaillen että olis se ehkä upeeta
olla vieläkin semmonen pikkunen poika. Kun iskä ja äiti piti huolen kaikesta. Ja
sai paeta aina halutessaan sinne oravanpesään.
21 kommenttia:
Moikka Ykä
Vikkiä rintaan juu, en oikein tiedä oliko sen teho enempi korvien välissä. Nöösiajan räkätauteihin sen tuoksu kuitenkin aina liittyy.
Vaan muistaako väki semmosta pumpulia jota laitettiin kipeän hampaan koloon, makua en enää muista, mutta erikoinen se oli. Itsellä oli melko huonot hampaat penskana, ja sitä mummuvainaa aina toimitti suuhun laittamaan särkyä torjumaan.
T.Ymmi
Samoilla tropeilla hoidettu, nuhakuumeeseen tosin Knorr:in kirkas kanakeitto oli ilmeisen pätevä hoito, Jaffaa jos perse alkoi laulamaan kosteasti.
Joskus kymmenen korvilla löydettiin raggareiden irrottama auton katto (mini?) eikun mie..siis pojissa köijättiin pellinpala lähistön suurimpaan mäkeen, naskalit kyytiin ja alamäkeen, monelle varmaan valkeni muutaman metrin matkalla, että nyt tuli tehtyä virhearvio. Saatanan tarjotin pyöri akselinsa ympäri vailla mitään holttia kimpoillen piikkilanka-aidan ja kallioleikkauksen välissä päätyen lopulta syvälle ruusupusikkoon, moni pikkuvesa saikin selitellä äitilleen resuista toppahaalariaan taisipa joltain mennä kalsaritkin vaihtoon.
Ihana tarina! Oma äitini oli lapsuudessani tarkka kaikkien sairastamisien kanssa; kuumeen jo laskettua vielä yksi päivä sängyssä, seuraavana sai nousta jalkeille ja vasta sitä seuraavana kouluun. Viimeisessä vaiheessa alkoi jo harmittaa, kun olisi halunnut jo normaaliin päiväjärjestykseen ja nähdä kavereita. Myöhemmin olen osannut arvostaa hänen huolenpitoaan, koska lukuisten tosi korkeassa kuumeessa sairastettujen angiinoiden jälkeen en ikinä saanut mitään jälkitauteja. Lapsuudenkoti parhaimmillaan on se oravanpesä, jossa on turvallinen ja lämmin olo. Minullakin oli sellainen.
Rouva Ano
Sydänlämpöinen tarina!
Juu, kipeänä ollessa sai tosiaan erityiskohtelua ja draamantajuinen potilas tarjoilun pelaamaan jopa sänkyyn. Meillä oltiin myös tarkkoja jälkitautien suhteen ja sama tarina tädin saamasta nivelreumasta angiinan huonon hoidon jälkiseurauksena toimi hyvin. Tavallinen komento palasi parin kuumeettoman päivän jälkeen.
Pikkupoikien lauma on muuten aina liikkeellä tapahtumien polttopisteessä, ikiaikainen ja universaali ilmiö.
No, ehkä nykymaailma on siinäkin suhteessa muuttunut, ei enää viatonta seikkailua samaan malliin kuin ennen. Muista muuttuneista, tarinaan liittyvistä ilmiöistä ei kannata mainitakaan, ettei mene tunnelma pilalle.
Nyyh - taas. Niin se talvi ja mäenlasku meni nuorena 1960-70 luvulla.
Päiväksi hiihdetti joen yli jäätä pitkin vastapäiselle törmälle. Päivä laskettiin penkalla ja jaksettiin kivuta ylös. Ei ollut hissiä tai äitiä auttamassa ylämäkeen. Olisiko ollut sellaista intervallitreeniä tietämättään? Kun päivä alkoi hämärtämään, niin Järvisen tervapohjat kohti kotia, rottinkisauvoilla vauhtia ja syömään.
Liki tasamaan tallaja kun olin, niin erästä meidän mielestä isompaa rinnettä sanottiin omassa piirissä "Huvilan mäeksi". Etelän serkkupoika tuli hiihtolomalla kyläilemään Puijon kupeesta. Mäkeen piti päästä tietenkin ajankuluksi ja sitä esiteltiin hieluusti. Hän vaan totesi meille, että: "eihän tuo mikään huvilan mäki ole, vajan nyppylä." Kaikki on suhteellista.
Se hiihtoloma siellä meni kuitenkin lumessa könyten ja muovisilla Mini-suksilla laskien.
heppa
Tervehdys Ymmille, Mito Islamille, Rouva Anolle, Lissulle vaan ja hepalle & kiitos kommenteistanne.
Ymmi: Kehno kun mulla on ihan kielen päällä ja muistin rajalla se kasviuute jota siihen pumpuliin pantiin mutta ei nyt millään tule mieleen.
Mito Islam: Kaikenlaisia viritelmiä oli meilläkin. Henkiin ja ehjäksi jäi kuitenkin joka heppu.
Rouva Ano: Lämmin kiitos. Sen kodin merkitys alkoi tuossa iässä korostua koska pikkuisena alkoi huomata että ei se maailma niin kiva paikka olekaan ja läheskään kaikkiin ihmisiin ei pidä luottaa. Se viattomuuden aika loppuu ihmisellä ikävän nuorena.
Lissu vaan: Kiitokset sinullekin. Minähän pikkusena kerkesin sairastaa tuhka- ja vesirokon. Nykymaailma on toisaalta raaempi ja toisaalta ylisuojeleva.
heppa: Hjuu, minäkin olen kotoisin sieltä mäkimaastosta. Ne minisukset muuten katkoivat aikanaan melko monet kintut. Vaikka mukavahan niillä oli mennä.
Se kasviuute jota siihen pumpuliin pantiin taisi olla Trikloorietyleeni.
Olisko se rohto pumpulitupossa ollut kamferitippoja, vähän anikselle tuoksuvaa uutetta?
Kamferitippoja sokeripalassa kaikkiin vaivoihin. Mielipahaan mummolta Pectus-pastilleja. Laapis-kynää syyliin.
Ei taida enää löytyä jääkiekkomailaan muovisia vaihtolapoja? Niitä oli pakko rustailla kun ei oikeaa mailaa ollut lupa ostaa. Kirkonkylän kaukalon laidalta käytiin isojen poikien katkenneet mailanvarret keräilemässä.
Vaikka saatesanoina oli kuultu; ”jos hukutte, niin saatte selkäänne”, niin pelit suopotikoille tai järvenjäälle
saatiin pystyyn. Usein myös mulittiin.
Molarille piti tietenkin tehdä maila vanerista. Ei kovin kestävä, mutta jonkunhan piti aina olla Tretjak.
Eipä auennut N eikä KHL.
Maailmaa avartavana lukemistona kolmen juonen Jerry Cotton.
voijumala###
Kamferitipat oli tosiaankin yleislääke, kävi kaikkiin vaivoihin. Piippumiesten lapsille, ja miksei myös isommille kaivettiin piipunkopasta tikun päähän sitä pikeentynyttä tervaa ja sitä sitten siihen hampan kokolttavaan koloon. Oli muuteks jytyä tavaraa, melkein taju lähti. Itsekin itseäni sillä lääkitsin kun pelkäsin hammaslääkäriä, ehkä suotta mutta kuitenkin. Pelko oli/on peräisin kansakoulun kiertävästä hammaslääkäristä, yleensä kiukkuinen vanhapiika, sellainen koko maailmaa ja erityisesti koululaisia vihaava matami.
Kerran sattui koululla, että isot pojat, yläluokkkien pojat tunkivat hammaslääkärin auton pakoputkeen muutaman omenan. Eipä tädin auto lähtenyt käyntiin, kun oli rööri tukossa. Siinä sai yläkoulun miesopettaja kotvasen sorkkia ja rassata, lopulta kai jonkun remontin korjaajan kutsuivat siihen hätiin. Ja lopuksi hirmuiset kuulustelut, että kuka ja ketkä jne. Kukaan ei tunnustanut eikä ollut nähnyt, vaikka kaikki tiesivät tekijät.
Huru-ukko
Tervehdys Anolle, Lissulle vaan, voijumalalle ja Huru-ukolle & kiitos kommenteistanne. En ole vieläkään varma siitä aineesta. Sen sanottiin tuhoavan hampaasta hermon kokonaan.
voijumala: Lämärilavat muistan hyvin. 1980-luvulle siirryttyä niitä ei tainnut enää olla. Silloinhan muuten ensimmäiset suomalaiset menivät rapakon taakse pelaamaan mutta osoitteena oli silloinen WHA. Cotton ruletti eikä unohdeta Tex Willeriäkään.
Minisuksia ennen harrastettiin mäkihyppyä vanhoilla hikilaudoilla, jotka sopivat hyvin siihen hommaan. Minisukset tulivat markkinoille talveksi 1969-70. Meillekin sellaiset hommattiin ja sitten oltiin niin Toni Saileria!
Minä luulisin, että se hampaaseen laitettu rohto oli neilikkaöljyä.
"Eteerisen neilikkaöljyn vaikuttavana aineena on desinfioivasti ja puuduttavasti toimiva eugenoli. Vanhempien ikäpolvien mieleen syöpynyt "hammaslääkärin haju" on peräisin eugenoliöljystä, joka kuuluu myös nykyisin hammaslääkärivastaanoton lääkeaineisiin. Eugenoli vaikuttaa turruttavasti tulehtuneen pulpan tiettyihin hermosäikeisiin, joihin puudutusaineen vaikutus on vähäinen."
https://www.hammaslaakarilehti.fi/fi/uutinen/noitamuorit-tekivat-korvaamatonta-tyota-aikana-ennen-hammaslaakareita
Johan
Yrjöperskeles: “Cotton ruletti eikä unohdeta Tex Willeriäkään.”
Siinä monen pojankoltiaisen mieli väännettiin niin että heistä kasvoi natokiimaisia “upseereita”.
Tervehdys Johanille ja Tinahatulle & kiitos kommenteistanne. Johan: Joo, se neilikkaöljy oli se, mikä minulla oli mielessä. Kiitokset.
Tinahattu: Tuo sinun Natohomma alkaa mennä ihan naurettavaksi. 1970-luvun Tex Willer? Lyö kyynärpää kiveen niin helpottaa.
Oliko vuosiluku 1975 oikea? Vai oliko se sittenkin vuotta aikaisemmin tai myöhemmin?
Satun nimittäin muistamaan, että talvi 1974-1975 oli ainakin Etelä-Suomessa harvinaisen leuto ja vähäluminen (on sellaisia siis ollut ennenkin eikä vasta viime vuosina). Vielä tammikuussakaan lunta ei ollut lainkaan, paitsi silloin tällöin, minkä jälkeen se suli nopeasti pois. Joten juuri silloin tuskin saattoi tapahtua sellaista kuin kerroit.
Lady of the Housen kommentti Pyssymiehestä: ”Sillä on yksisuuntainen mielialahäiriö – maanis-maaninen vanhalta nimeltään. Ja se ei kun pahenee, kun sillä on kuume.”
Joo, eikä edes tuntenut minua pienenä. Nimittäin, kun kuume alkoi nousta, alkoi mennä lujaa. Sitten tuli kylmä, todella kylmä. Palelin vaikka oli normi talvivaatetus, pitkät kalsarit, välihousut, talvihousut, paita, villapaita, sukat, villasukat päällä.
Kuumeeseen tarjottiin juomaksi mustaherukkamehua, sitä kun tuli pihan puskista ihan helevetisti. Enkä edelleenkään voi sietää sen löyhkää. Myös hunaja kuuman veteen sekoitettuna tuotiin tarjolle, hyi. Sittis ja keltainen jaffa – menettelee mutta kylmänä tuntui ikävältä kurkussa. Kuuma, vahvasti sokeroitu, vahva tee oli asiaa. Hunajan pistelin poskeeni suoraan purkista lusikalla. Se nosti kuumetta hurjasti, yksi yö 41° riitti. Seuraavana yönä hikoilin itseni litimäräksi ja tauti oli ohi. Vickiä käytin nenän alle, helpotti dukkoiden dedän kanssa.
Kymmenen vanhana mulla oli jo oma huone, sänky patterin vieressä. Ja kun kuume nousi, siirsin sängyn kiinni patteriin, selkä kiinni patteriin ja kaikki talon irtoviltit päälle.
Joskus tauti kesti pitempään, rokot ja muut mukuloiden taudit ainakin. Oli siinä olemista. Kuume kun nosti kellotaajuutta ja luettava loppui kesken. Muutenkin nopealta lukijalta. Siinä meni viisikoita, tarzaneita, apuja, seuroja, akuja, lehväslaihoja, lauttamuksia & vaikka mitä ihan liukuhihnalla.
Kaikkein parasta oli sairastaa joululoman jälkeen, oli suklaata vielä jäljellä. Hunaja & suklaa kun nosti kuumeen korkeaksi ja kuume poltti taudin pois. Ja pitihän ne joululahjakirjatkin lukea. Kaikki, omat, pikkusiskon, äidin, isukin - ihan kaikki. Ainakin kahdesti.
Huonepalvelu pelas, juomaa – teetä ja ruokaa – hunajaa, suklaata, suklaa lehti -keksejä kyörättiin petiin. Tarjolla oli myös suklaanäkkäriä, Ja muutenkin oli mukavaa. Hallituksen toilailuistakaan ei tarvinnut välittää, Urho K piti siitä huolta.
Lääkkeistä on jäänyt mieleen joskus 5 vanhana tarjottu vaaleanpunainen penisilliini-litku. Siis vaaleanpunaista nestettä, aika vitkaan juoksevaa, mansikalla maustettua. Se ei ollut varsinaisesti menestys noin lääketieteellisessä mielessä. Maistui nimittäin ällöltä homeiselta hillolta ja tuli ylös nanosekunnissa. Ekalla kerralla, toisella kerralla oksensin jo ennen lusikan suuhun asti vientiä. Se pullo jäi aika täydeksi. Kerran myöhemminkin olen ko. liemeen törmännyt. Noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. No, lääkäri vaihtoi kapseliin ja homma oli sillä selvä.
Kun tauti alkoi olla ohi, alkoi ruoka maistua ja tuli kuuma. Ihan helevetin kuuma, ylimääräiset viltit jouti lattialle ja kohta perässä peittokin. Ja litimärkä pyssypoika kömpi jääkaapille voileivän tekoon. Sardiineja ja kurkkua setsuurin päälle, metvurstia ruisleivälle, juustoa näkkärille…
Oravainen köllisteli pesässään mutta minä tahdoin olle metsän poika, karhun kanssa painii lyödä.
Pyssymies
Tiedän yhden kemikaalin joka voisi olla se hammasjuttu. Eugenoli eli neilikkaöljy. Kyseistä ainetta käytetään edelleenkin juurihoidossa tappamaan hermo. Sitä voi tehdä itse mausteneilikoista uuttamalla viinaan. Jos teet niin suodata neilikanjämät veke ja muista että viinan tulisi olla melko tujua eli 40% votkuli ei ole optimaalinen 60%-80% on jo aika hyvä.
T labrotta
Tervehdys Anolle, Pyssymiehelle ja labrotalle & kiitos kommenteistanne.
Ano: Saattaa olla +/- yksi vuosi sinnetänne. Tosin tämä ei tapahtunut varsinaisesti Etelä-Suomessa.
Pyssymies: Kiitos jaetuista muistoista. Sen vaaleanpunaisen penisilliinin muistan minäkin enkä siitä minäkään pitänyt. Paremmalle maistui se silloinen Munkki-yskänlääke.
labrotta: Joo, neilikkaöljystä oli kysymys. Ja kiitos vinkistä.
70-luvulla oli eteläisessä hämeessä useampiakin hyvin vähälumisia talvia. Ja sitten tuli lumitalvi, uusi talomme näytti takapihalta katsottaessa lumikinokselta. Tuulen kasaama lumi ylti räystääseen.
Lumettomat talvet osuivat muovisuksien tulon aikaan, siksipä en koskaan siirtynyt latusuksissa semmoisiin. Puusukset jäivät lyhyiksi, monot pieniksi ja hylkäsin koko lajin - valmisladuilla hiihtelyn - vallan kokonaan. Mettäsuksia kyllä jäi käyttöön, puisia.
Pulkkamäkenä meillä kölveillä oli metsässä sijainnut dinosauruksen kylki. Niin, se mäki näytti joltain helevetin isolta dinolta. pää ja häntä piilossa. Polku kulki pitkin selkärankaa ja se meidän pulkkamäki meni alas pitkin kylkeä. Hyvä paikka, autolla ei päässyt 300m lähemmäs mäkeä ja suolle sai siis laskea ilman kolarin vaaraa. Toki autotiellekin pääsi laskemaan, yksi mäki laski koululta kaupalle - ainakin 250m pitkä mäki - ja vauhtia piisas. Kunnes se pilatiin tyhmillä kaiteilla mäen alle. Se oli senverran kaukana, että sinne mentiin kelkoilla, mäkeäkin laskettiin kelkoilla. Kelkkajunalla, kelkkoja jakakaroita puoli tusinaa - koko tusina kerralla.
Metsän poika, sankar jylhän kuusiston aka Pyssymies
Nostalgisen ihana tarina! Tulee Ikätoverittaren oma lapsuus mieleen. Meidänkin mäenlaskumme olisi ollut lööppitavaraa ja kukkahattujen paikka. Joku oli nimittäin kyörännyt Mossesta irrotetun konepellin mäenlaelle ja eikun laskemaan alas, kuitenkin lammen jäälle ei sentään autotielle. Meitä oli parhaimmillaan neljä tässä peltisessä pulkkakyydissä ja kaikki vielä tyttölapsia. Hauskaa oli, vaikka kolhuja tulikin. Välillä ihmettelen, että on näinkin vähin vammoin selvinnyt lapsuudesta, pojilla ideat olivat varmaan vieläkin lennokkaampia.
Sinilasinen Vick-purkki on myös tuttu sairasvuoteelta. Muistan vieläkin eteeristen öljyjen tuoksun, kun äiti oli hieronut Vickiä rintaan. Taisi se vähän helpottaa hengityksen kulkua. Liekö se purkki muovia nykyään, vai onko sitä enää kaupankaan.
Ikätoveritar
Tervehdys Pyssymiehelle ja Ikätoverittarelle & k iitos kommenteistanne.
Pyssymies: Kiitos taas jaetuista muistoista. Minä asustelin hyvinkin lumisella seudulla. Lumen määrään tottui, ei sitä ihmetellyt. Se kuului kuvioon. Tuon kertomasi mäen osaa jotenkin kuvitella mielessään.
Ikätoveritar: Lämmin kiitos. Olet varmaan itsekin huomannut kuinka julman nopeasti tuo aika kuluu. Vastahan me oltiin pikkunulikoita siellä mäessä. Ja nyt pian kuusikymppisiä. Kyllä minun mielestä sitä vikvookkia on vieläkin myynnissä.
Lähetä kommentti