Saturday, November 10, 2007

PSYKOLOGISTA PAKKOAPUA

Mitenkähän sitä ennen pärjättiin ilman psykologien antamaa kriisiapua? Olen itse sitä ikäluokkaa, joka muistaa hyvin Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen vuonna 1976. Nöösipoikia oltiin, mutta tajuttiin, että nyt sattu ja tosi pahasti. Vaan psykologista kriisiapua meille ei tarjottu. Ja emmehän me höhlät älynneet sellaista edes pyytää. Jotenkin sitä vaan ymmärrettiin, että ei meihin sattunut. Lapualla sattui. Apu tarvitaan siellä. Ei kenellekään juolahtanut mieleen, että meille tuli asiasta sellainen trauma, että nyt tarvitaan psykologia.

Nykyisin vaan maailma näyttää menneen siihen suuntaan, että mistään ikävästä asiasta ei ole enää lupaa selvitä ilman psykologia. Jokelan järkyttävän tapauksen jälkeen media oli täynnä asiaa analysoivia ammattilaisia, jotka loppujen lopuksi totesivat, että tapaus saattoi johtua tästä syystä tai sitten ehkä tuosta tai sitten olla johtumatta. Aivan saman asian tajusi tavallinen Lötjönenkin.

Välittömästi tapauksen jälkeen perustettiin psykologien ylläpitämiä kriisipuhelimia ja kriisichatteja ja tarjottiin kriisiapua siellä sun täällä. Siis nimenomaan muille kuin jokelalaisille. Aivan niin kuin oltaisiin tehty päätös, että koko kansa on nyt kerralla traumatisoitunut, ja se ei selviä ilman ammattiapua. Omia asiakkaitani lastensuojelulaitoksessa voi pitää varsin herkkinä. Mutta heidän suhtautumisensa oli itse asiassa ihan sama kuin Yrjöperskeleellä ja muilla sälleillä vuonna 1976. Eli: paha juttu, todella paha. Ei olis ikänä pitänyt tapahtua. Mutta yksikään asiakkaani ei asian tiimoilta vapinakohtausta kehittänyt. Eikä psykologista kriisiapua kysellyt. He tajusivat, että pahasti sattui ja apu pitää antaa sinne, missä se sattui.

Jokelan tapauksen jälkeen Mannerheimin lastensuojeluliitto katsoi asiakseen neuvoa kaikkia suomalaisia vanhempia siitä, kuinka lapsille tulee tästä asiasta kertoa. Ei ohjeissa sinänsä mitään vikaa ollut. Ihmettelen vain sitä, että onko suomalaisista vanhemmista tullut niin avuttomia, että he eivät osaa lapsilleen puhua näitä asioita ilman ammattiauttajan yksityiskohtaista reseptiä.
Vai onko sittenkin niin, että reseptin kirjoittaja kuvitteli itse, että eivät tyhmät kansalaiset osaa lapsensa kanssa puhua ilman hänen oikeamielistä opastustaan? Kallistuisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Vanhemmat tuntevat lapsensa ja osaavat puhua heidän kanssaan ehkä ihan ominkin neuvoin. Järkeä, ajattelua ja empatiaa ei olla kuitenkaan kokonaan ulkoistettu ns. ammattilaisille. Ja tosiasia on, vaikka sitä ei ääneen kai saisi sanoakaan, että jos Jokelassa tapahtuu, ei siitä esim kajaanilainen mene rikki. Hän jatkaa elämäänsä. Niin kuin aina ennenkin. Koska niin ihmiset toimivat.

Onko niin, että jos emme kehitä myötätunnosta johtuvaa posttraumaattista stressireaktiota, niin silloin emme kykene tuntemaan myötätuntoa ollenkaan?

Kun amerikkalaiset hyökkäsivät joku vuosi sitten Irakiin, ryhdyttiin joissain suomalaisissa peruskouluissa tarjoamaan kriisiapua oppilaille asian johdosta. Järkyttiköhän se hyökkäys ihan oikeasti koululaisia niin paljon, vai oliko järkytys vain apua tarjoavan psykologin päässä? Kun ihminen uskoo olevansa korvaamaton, niin hänen apuaanhan on tarjottava, oli sille tarvetta tai ei.
Kun tsunamikatastrofissa olleet suomalaiset palasivat Helsinki-Vantaan lentokentälle, oli vastassa kriisipsykologien S.W.A.T-team, joka tarjosi kriisiapuaan onnettomuudessa olleille sellaisilla innokkuudella, että ihmiset itse asiassa vain ärsyyntyivät. Ehkä psykologit mielsivät, että juuri heidän apunsa oli välttämätöntä sillä samalla sekunnilla, kun onnettomuudesta selvinneet astuvat lentokoneesta. Tavallinen Lötjönen olisi ehkä tuuminut, ettei pahassa onnettomuudessa ollut ihminen rupea välttämättä avautumaan täysin ventovieraalle tyypille.

Tokihan psykologista ammattiapua tulee antaa, jos ihminen sitä haluaa. Vaan eiköhän suurimmalle osalle ihmisistä ole tärkeintä omien läheisten tuki. Hyvinä ja huonoina hetkinä. Kannattaa antaa apu niille, jotka sitä itse tuntevat tarvitsevansa ( ja tarpeen määrittelee uhri, ei auttaja). Turhaa sensijaan on panna koko kansaa debriefingiin. Eivät ihmiset ole vielä sokeriksi muuttuneet.
Osanottoni Jokelan tapahtumien uhrien omaisille ja läheisille. He tarvitsevat avun. En minä eivätkä muut ulkopuoliset.

7 comments:

Kertoja said...

Esitän myös omalta osaltani osanottoni Jokelan uhrien omaisille.

Muuten käsittelen tässä vain yleisesti kuolemaan johtavia tapahtumia ja mainitsemiasi traagisia asioita.

Aikaisemmin ihmiset kohtasivat enemmän kuolemisia. Lääketiede ei ollut vielä 1970-luvulla kovin kehittynyttä kun sitä verrataan nykyiseen, jossa erittäin pahoinkin loukkaantuneet pystyttiin parantamaan. Silloin ei myöskään tehty elinsiirtoja, joten myös esim. munuaissairauksiin kuoltiin useammin. Perheet olivat suurempia ja totuttiin kuolemaan. 1970-luvulla useimmat vanhemmat muistivat vielä sodassa kuolleet ja sotainvalideja kuoli. Nykyään moni kohtaa ensimmäisen läheisen kuolemantapauksen kun oma vanhempi kuolee 80-vuotiaana ja siitä järkytään. Mielestäni ongelma on tuo, että nykyään yleensäkään kuolemaan ei osata suhtautua vääjäämättömänä tapahtumana vaan että kyse on aina epäreilusta tapahtumasta. Että tosiasioita ei osata tunnustaa.

Itsekin muistan lapsuudestani Lapuan patruunatehtaan tapauksen ja sen vaikutus itseeni oli sama kuin sinulla.

Äitini on puhunut lapsuutensa muutamasta surullisesta tapauksesta vasta muutaman viime vuoden aikana. Ikinä aikaisemmin hän ei ollut tuonut julki suruaan eikä sälyttänyt sitä kenenkään päälle vaan aina hän suhtautuu ihmisiin positiivisesti ja sairauksistaan huolimatta omaa iloisen ja ystävällisen elämänasenteen.

Äitini kaksi parasta ystävätärtä kuoli ennen 20 ikävuottaan. Toisessa oli jotain matoja, joita tuli suustakin. Toinen kuoli tuberkuloosiin. Ilmeisesti äitini sai tuberkuloosin häneltä. Monien leikkausten ja vuosien hoidon aikana parantolassa äitini selvisi. Hän sai invaliditeetin, mutta se ei haitannut normaalia elämää. Ilmeisesti hän ymmärsi, että ainoa mahdollisuus elää hyvä elämä on päästä ikävistä tilanteista yli. Niin hän ainakin on tehnyt.

Luulen että elämme nykyään liian suojattua elämää uskoen ettei meille voi tapahtua pahaa. Zenissä on tämäntyyppisiä sanontoja: Kuuma on kylmää, kylmä on kuumaa. Enemmän on vähemmän, vähemmän on enemmän. Zenin mukaan kaikki on suhteellista. Ymmärsin noiden merkityksen vasta kun luin kirjan Zenistä: Kun ihminen makaa vasemmalla kyljellä, niin hän kääntyy oikealle kyljelle koska se tuntuu paremmalta. Hetken kuluttua hän kääntyy taas vasemmalle kyljelle.

Kaikki on suhteellista.

Lapsuuteni asuin Suomen ensimmäisessä (ja ilmeisesti ainoassa) aravarahoitteisessa invaliditalossa, jossa asukkaat omilla rahoillaan ostivat asunnon. Muuten se oli kuten muutkin kerrostalot, jossa ihmiset itse ostivat asunnon. Ainoa vaatimus oli, että perheessä täytyi olla yksi invalidi. Talossamme oli siis 50 perhettä, joissa jokaisessa oli vähintään yksi invalidi. Keneltä puuttui käsi, keneltä jalka. Jotkut olivat sairastaneet polion tai tuberkuloosin. Joku oli halvaantunut. Kuka kulki kainalosauvoilla, kuka pyörätuolilla. Kuitenkaan ikinä yksikään heistä ei valittanut fyysisistä ongelmistaan, sillä ilmeisesti pitivät niitä vain tapahtuneina asioita joista pitää päästä yli. Ja yli olivat päässeet. Lähes kaikki kävivät töissä, sillä muutenhan eivät olisi saaneet asuntovelkaansa maksettua. Vaikutelma talon ihmisistä oli, että he olivat erittäin positiivisia. Silloin en näin ajatellut, sillä ei ollut vertailukohtaa negatiivisiin ihmisiin. Lähes kaikilla oli lapsia ja ilmeisesti ihmiset olivat onnellisia pystyäkseen elämään normaalia iloista elämää. 1970-luvulla rakensimme talon sivuun kaupungin maille ilman lupaa lentopallokentän talkoilla yhdessä illassa. Puuhamiehet sanoivat, että kun se on tehty, niin kaupungin virkamiehet eivät sen jälkeen uskalla vaatia sen purkamista. En tiedä ovatko virkamiehet ikinä edes tajunneet sen olevan kaupungin mailla ilman lupia tehty. Puuhamiehissä oli 2, jotka olivat toisen kätensä menettäneet onnettomuudessa. Hyvin heiltä kuitenkin lentopallo onnistui, kuten ainakin tusinalta muultakin vanhemmalta invalidilta.

Tuo tekstini saattaa kuulostaa omituiselta, mutta sen tarkoitus on osoittaa, että oikealla asenteella ihmiset selviävät traagisistakin tapahtumista erittäin hyvin.

Ratkaisuksi ongelmista selviämiseen on yksinkertainen keino: Ottaa iloinen asenne ja ratkaista ongelmat eikä jäädä murehtimaan. Tuo on siis "yksinkertainen" ratkaisu. Nyt tarvitsee "vain" muuttaa yhteiskuntamme ja ihmiset tuollaisiksi.

Dr. Doctor said...

Hyvä aiheen nosto.

Psykologia ei ole tiede.

Kriisiterapia höpötys alkoi parikymmentävuotta sitten. Se on osoitettu turhaksi ja tarpeettomaksi useissa tutkimuksissa. Siitä on jo luovuttu bisnesmaailmassa.

Sen kaltaisessa toiminasta voi toki olla hyötyä joissakin erikoistilanteissa...
Tilanteseen sisältyy todellinen (tai kuviteltu) syyllisyyselementti tai tuottamuksellisuus. (Rattijuoppo joka on ajanut lapsen päälle).
Tai stressitilanne on jatkunut hyvin pitkään tai ollut intensiivinen (sota, kidutus tms.).

Sokkomassaterapiana se on tehotonta ja vahingollista.

Työelämästä (tehohoito) muistan kauhulla istuntoja joista ei päässyt pois ennenkuin tunnusti että on paha olla... Onneksi näistä luovuttiin.

Tämä on yksi monista SPRn huijauksista.

1)Veripalvelu olisi 50 miljoonaa halvempaa suomalaisille jos se tehtäisiin ilman SPRrää
2)Kriisikeräykset päätyisivät kohteeseen jos ei olisi SPR
3)Suomeen hakeutuisi vain oikeita pakolaisia

Traagisimpia ovat auttavat puhelimet joihin soittavat samat ihmiset jotka soittavat aina. Soittajien määrä olisi ollut sanma jos TV uutisissa olisi sanottu tässä numero johon saa soittaa, vaikka ammuskelua ei ollut.

Suomalaisen mielen mennessä solmuun hän haluaa avata sen rauhassa, jos poikkeustapauksissa solmu osoittautuu umpisolmuksi ja sen avaaminen ei onnistu voi hyötyä psykiatrisista palveluista...

Ammuskelijan vanhemmat, mahdolliset koulukiusaaja, luvan myöntänyt virkamies, hoitanut lääkäri tms. voisi hyötyä avusta, tavalliset ihmiset voisi jättää rauhaan.

Anonymous said...

Aiheeseen littyen hyvä kirjoitus eräältä psykiatrilta (taitaa olla nykyisin kyllä eläkkeellä jos en väärin muista). http://newcriterion.com:81/archive/23/jun05/therap.htm
Tuo on kyllä amerikkalaisesta näkökulmasta kirjoitettu mutta samanlaiseksi touhu Suomessakin tuntuu menevän. Itse en ymmärrä millään että jopa tuhannet ihmiset tarvitsisivat jopa vuosien terapiaa tämän tapauksen takia (lääkäri jossain uutis jutussa näin totesi). Ikävä ja paskamainen juttu mutta kyllä ihmiset osaavat käsitellä asioita ihan ilman ammattiapuakin. Ammattiapua tulee toki olla tarjolla mutta tälläinen puolipakollinen kriisihoito ei kyllä ole hyväksi (viittaan erääseen juttuun jossa päiviteltiin etteivät kaikki käyneet kriisihoitoa ottamassa vastaan).

Adelphi said...

Tavallinen Lötjönen olisi ehkä tuuminut, ettei pahassa onnettomuudessa ollut ihminen rupea välttämättä avautumaan täysin ventovieraalle tyypille.

Olen aina ollut itsekin tätä mieltä, siis juuri silloin kun kyse on ollut minua itseäni kohdanneista tragedioista. En ole koskaan tuntenut halua avautua ongelmistani ventovieraalle ihmiselle, ja koko psykiatrin ja asiakkaan välinen vuorovaikutustilanne tuntuu jotenkin keinotekoiselta ja väkinäiseltä. Epäilyttävää siinä on jo se lähtökohta, että psykiatriassa on ties kuinka monta keskenään riitelevää koulukuntaa, ja niistä pitäisi sitten osata valita se oikea. Mitä edellytyksiä psykiatrin apua tarvitsevalla asiakkaalla on tehdä tämä valinta? Ja kuitenkin hän voi saada yhdeltä psykiatrilta täysin erilaisia ohjeita kuin toiselta.

No, en tarkoita toki dissata psykiatrien ammattikuntaa kokonaisuutena enkä liioin ihmisiä, joille psykiatrille puhuminen sopii. Olen vain aina kummastellut, olenko tosi outo, kun ajatus ei sytytä minua vähääkään. Nähtävästi en ole, vaan samalla tavoin ajattelevia on enemmänkin.

Anna said...

Hieno kirjoitus, kiitos jälleen kerran! Odotinkin että kirjoittaisit Jokelasta jotakin osuvaa ja tässähän se tuli.

tuleva psykologi said...

Osittain ihan asiaa. Mutta kohta:
Vanhemmat tuntevat lapsensa ja osaavat puhua heidän kanssaan ehkä ihan ominkin neuvoin

Ei minusta kyllä, valitettavasti, päde enää nykysuomalaisessa yhteiskunnassa.

Jossa monet vanhemmat eivät muutenkaan osaa huolehtia, eikä kasvattaa lapsia.

Suurin osa näistä ei varmasti mitään kriisireseptejä kuuntele mutta kyllä varmasti sieltä löytyy myös niitä, jotka kiitollisena ottavat avun vastaan ja juttelevat sen mukaisesti lapsiensa kanssa.

Maailma muuttuu.

Yrjöperskeles said...

Kiitokset kaikille kommentoijille.

Tulevalle psykologille: onnea ja menestystä sinulle tulevalla urallasi. On tietysti ihmisiä, joilla kasvatushomma ei ole hallussa. Pystyykö psykologi tässä tarjoamaan apua, on tietysti mielipidekysymys. Omalla urallani mulle on ollut psykologeista lähinnä haittaa, mutta julkishallintoonhan ajautuukin lähinnä keskinkertaisuudet (minkä kuitin voi tietysti saattaa koskemaan Yrjöperskelestä itseäänkin).

Vaan sinähän olet vielä vaiheessa, jolloin in the future you can make a difference. Voimia eloon.