keskiviikko 15. toukokuuta 2013

JOTAIN IHAN MUUTA XI

Eli erään talon viimeinen iltahämärä

Talo heräsi puoli vuotta kestäneestä horroksestaan. Se kuuli, että pihalle tuli useita raskaita ajoneuvoja. Ajoneuvojen ovet loksahtivat auki ja taas kiinni, ja sen jälkeen aukesivat takaovet, ja talo kuuli, että sieltä kaivettiin esiin raskaita työkaluja. Työsaappaitten alla narskuvan soran äänestä talo osasi päätellä, että nyt elettiin kesää. Viimeinen muistikuva talolla oli joulukuusta, ennen kuin se vaipui muistojen täyttämään horrokseen.

Talo tuumaili: jaa-hah, nyt taitaa olla sen aika… johan tätä on odotettukin…

Talo vaipui muistoihinsa. Se oli rivitalo, viiden perheen sellainen. Rakennettu joskus 1960-luvulla. Talo tiesi, ettei sen asema ollut talojen hierarkiassa kovin korkea, sillä se oli kunnallinen vuokratalo. Omistuspohjaiset rivitalot olisivat katsoneet sitä nenänpieltä pitkin, jos olisivat semmosen omistaneet ja itseään täynnä olevat omakotitalot tietysti eivät halunneet olla rivitalojen kanssa muutenkaan tekemisissä. No, eihän talo sentään ollut kerrostalo.

Talo kuitenkin kantoi kunnallisen vuokratalon asemansa ylpeänä. Se oli tarjonnut suojan ja kodin viidelle perheelle. Tietysti perheet vaihtuivat matkan varrella, mutta talo oli ollut lähes aina täynnä. Talossa asuvat ihmiset eivät koskaan ymmärtäneet, että talo ymmärsi heidän kieltään, joten talo tiesi ja muisti jokaisen, ikävämmänkin asian jota sen sisällä oli tapahtunut.

Ei talo tosin halunnut niitä ikäviä asioita muistella, vaan ihmisten tasaista perhe-elämää, jolle se tarjosi pysyvän suojan. Se muisti lämmöllä niitä isiä ja äitejä, jotka raottivat lastenhuoneen ovea ja kuuntelivat hetken aikaa lastensa tuhisevaa uniyninää ennen kuin sulkivat oven hiljaa ja menivät itse nukkumaan. Talo yritti auttaa asiassa ja koetti olla naristamatta oven saranoita. Joskus vaan ihmiset unohtivat öljytä niitä.

Se muisti viikonloppuiltoja 1970-luvulla, jolloin pari perhettä usein kokoontuivat toistensa luo. Isännät pelasivat yatzya ja joivat votkaa puolukkamehulla. Ne olivat sen verran hyvin hankkineet juotavansa, etteivät koskaan ostaneet rähinäviinaa. Illan kuluessa grillailtiin makkaraa ja muuta asiaan kuuluvaa, ja mukulat joivat sitruunasoodaa, joka jaettiin pullosta laseihin sellaisella tarkkuudella, johon ei pystyisi tietokonekaan. Että kaikki saivat saman verran. Se oli hyvinvointia parhaimmillaan, sillä silloin osattiin olla kiitollisia pienestäkin. Talo myös muisti joskus 1970-luvulla kattilasta kuuluvan paukkeen, kun ihmiset olivat ensimmäisen kerran ostaneet popcornia, ja yhtyi lasten riemuun, kun ne natustelivat tätä uutta herkkua.

Tietysti talo muisti, että jotkut ihmiset eivät muistaneet ettei rähinäviinaa kannata ostaa. Hän muisti eräät naapurit, joitten isäntien humalapäissään tehty kädenvääntö muuttui säännöllisesti kansalliseksi kolmiotteluksi eli kädenvääntö – pystypaini – ottaanlyöntikilpailu. Talo yritti viestiä tyypeille, että ottakaa nyt veikkoset rauhallisemmin, mutta vaikka talo ymmärsi ihmisten kieltä, eivät ihmiset ymmärtäneet talon kieltä.

Onneksi se oli kuitenkin melko harvinaista. Erityisesti talo oli pitänyt talon koirista, jotka asustelivat takapihalla joko kettingissä tai pienessä tarhassa. Talo ymmärsi koirienkin kieltä ja tiesi niitten toteavan tontille ilmaantuneille variksille, oraville ja rusakoille säännöllisesti, että ”tulehan, niin saat turpaan”. Koirat olivat talon apulaisia ja kumppaneita. Ne vartioivat, ja saivat aikaan yleistä turvallisuuden tunnetta. Koirien voima ja talon seinät muodostivat turvallisen kokonaisuuden. Tänne ei niin vaan tulla. Asian tietysti varmisti usean talon isäntien asekaapeissa sijaitseva kättä pidempi. Mutta onneksi sitä ei koskaan oltu tarvittu. Sen sijaan talo muisti koirien riemun, kun isännät syksyaamuisin kantoivat kättä pidempää autoon ja sen jälkeen laskivat koirat kyytiin. Nyt lähdetään metsälle! Mukana oli usein myös isäntien poikia, joitten kasvoista näkyi jännitys ja halu oppia. En ehkä vielä. Mutta joskus minäkin. Ja isi opettaa. Ja pojista tuli miehiä, jotka aikanaan opettivat omille pojilleen. Ja uudet koirat haukkuivat lähtiessä riemusta. Nyt lähdetään metsälle!

Vaikkeivat ihmiset sitä tajunneetkaan, niin talolla oli elämä. Ja talolla oli sielu, jonka talossa asuvat ihmiset muodostivat. Talo nautti elämästään ja sisällään asuvista ihmisistä. Mutta jossain vaiheessa talo alkoi tuntea, että kaikki ei ole kunnossa. Se tunsi itsensä kosteaksi ja nihkeäksi. Putket vuosivat aika ajoin, mutta tarpeellisen remontin sijaan kunnallinen huoltomies kävi vain laittamassa lemmarilla ja kuminpalasella vuodon tukkoon.

Sitten ilmestyivät muurahaiset. Sokerimuurahaisia eli mauriaisiahan ne olivat. Ei talolla itsellään niitä vastaan mitään olisi ollut, rauhallista ja asiallista väkeähän ne olivat. Mutta talo tiesi muurahaisten pitävän rakenteissa olevasta kosteudesta, ja se ei ollut pitkässä juoksussa hyvä uutinen.

Ihmiset aloittivat loppumattoman sodan muurahaisia vastaan, joskus paremmalla ja joskus huonommalla menestyksellä. Talo, jos olisi pystynyt, olisi mielellään neuvotellut ihmisten ja muurahaisten ammattiliiton kanssa sopimuksen, että huoneistot ovat ihmisten ja välirakenteet muurahaisten, mutta siihen se ei kyennyt, ja se inhosi ihmisten rakenteihinsa ruiskuttamia myrkkyjä.

Elämä eteni omalla painollaan ja talo oli onnellinen, että saattoi antaa suojan ja kodin viidelle perheelle. Se tunsi olevansa osa niitä kaikkia perheitä. Sitten tuli se päivä, mitä se oli pelännyt. Se kuuli, että pihalle ajoi joku uusi auto. Autosta taloa kohti kävelevällä miehellä oli tietyllä tavalla kahisevat puvun housut. Taisipa olla kunnan rakennusmestari. Mies paineli kosteusmittarin anturia taloa vastaan ja talosta tuntui siltä, että siitä otettiin verikoetta, jonka tulosta talo pelkäsi. Mies laittoi mittarinsa salkkuun ja alkoi puhua hiljakseen.

- liian kauan ollut korjaamatta… putkisto pitäis uusia kokonaan… kosteusarvot ovat liian suuret… kattotiiletkin pitäis uusia… ei tähän kunnalla raha riitä… pannaan nyt myyntiin kumminkin… jos joku vaikka ostais… niin no, eihän tätä kukaan osta… niin että tiedätte vuokralaisetkin varautua… olen pahoillani…

Sen jälkeen talon sielua alettiin riipiä pala kerrallaan. Perheet pakkasivat kamansa ja muuttivat pois. Viimeisenä taloon jäi asumaan keski-ikäinen pariskunta, jonka lapset olivat muuttaneet jo maailmalle. Talo toivoi, että edes he jäisivät. Hehän olivat asuneet talossa jo yli kaksikymmentä vuotta. Minnekäs he kotoaan lähtisivät? Talo tunsi heidän elämänsä joka vinkkelin, jopa paremmin kuin he itse. Talo oli katsellut isännän touhuja silloin, kun emäntä ei ollut paikalla ja samoin emännän touhuja silloin kuin isäntä oli jossain muualla. Talo ei halunnut pettää sille annettua luottamusta, vaan halusi tarjota pariskunnalle kodin ja suojan jatkossakin.

Mutta eräänä päivänä talo kuuli ääntä, jota kovasti inhosi. Muuttolaatikoitten rapinaa. Pariskunta hoiti muuttonsa pikkuhiljaa. Talojen tietoverkoston kautta talo kuuli, että he olivat ostaneet rivitalokolmion toisaalta kunnasta. He siirsivät kamppeensa pois pikkuhiljaa. Vaisuna. Hekin olivat oppineet jo aikaa sitten mieltämään talon kodikseen. Tavaroita pakattaessa sanoja vaihdettiin kovin vähän. Nille ei tuntunut olevan tarvetta.

Lopulta tuli se viimeinen päivä. Pariskunta tuli siivoamaan lähes tyhjän asunnon. Vaikkei sillä tietysti enää merkitystä pahemmin ollutkaan, mutta talo oli kuitenkin iloinen sille osoitetusta kunnioituksesta. Jostain syystä pariskunta oli vielä jättänyt taulut seinille. Viimeiseksi he irroittivat ne, käärivät ne mukaansa tuomiin riepuihin ja veivät autoonsa. Kun taulut olivat irrotettu ja pakattu, talo tunsi olevansa alasti. Sillä ei ollut enää mitään, joka teki sen taloksi.

Talon isäntä kävi vielä kerran kiertämässä kaikki huoneet läpi. Välillä hän painoi kämmenensä seinää vasten, ja näytti siltä kuin hän muisteli. Lopulta hän varmisti vielä kerran, ettei liesi ja uuni ollut päällä, vaikkei silläkään tietysti enää ollut merkitystä. Sitten hän siirtyi tuulikaapin ovelle, katsoi ympärilleen vielä kerran ja sulki oven. Se jälkeen talo kuuli, kun ulko-ovi loksahti kiinni, ja se oli surullisin ääni, mitä talo oli koskaan kuullut.

Tämän jälkeen talo jatkoi elämäänsä yksin, ja siitä tuntui kuin se olisi pelkkä kuori ilman sielua. Talo toivoi, että pihalle tulisi autoja ja ihmisiä. Ihmisiä, jotka olisivat valmiita ostamaan talon, ja aloittamaan kaiken uudelleen. Mutta heitä ei koskaan tullut. Vesi talosta oli katkaistu jo aikaa sitten. Kesä vaihtui syksyksi, syksy vaihtui talveksi, ja joulukuun alussa talo tunsi sisällään ilkeän naksahduksen. Sähköt katkaistiin, patterit kylmenivät, eikä talossa ollut enää edes peruslämpöä. Talo tunsi olevansa enää vain liiteri, jossa ei ole edes halkoja. Talo vaipui horrokseen ja muisteli välillä menneitä.

Ja sitten se havahtui horroksesta. Ja kuuli, kuinka purkumiesten työsaappaitten alla narskui kuiva sora kertoen kesän tulleen. Talo tiesi, että sen aika oli tullut, eikä se ollut pahoillaan. Ilman ihmisiä se ei ollut enää talo. Kun purkumies repi ensimmäisen vuorilaudan irti talosta, se huokaisi hiljaa tyytyväisenä, nukahti, ja aloitti matkansa kohti muistojen unta.


*
*
*

Lukijalle: tämä kirjoitus on kooste. Keskiarvo. Keskiarvo eräästä mökkiviikonlopusta, jota pitivät herrat Perskeles, Lötjönen, Kutvonen, Pöntinen ja Pätinen tossa kevättalvella. Toisin kuin monet naiset egoistisuuttaan kuvittelevat, miesten – varsinkaan keski-ikäisten sellaisten – mökkiviikonlopuissa ei puhuta naisista. Ne ovat miesten mökkiviikonloppuja. Yleensä perjantaina puhutaan niitä näitä mukavia plus kerrotaan noin kaksisataa huonoa vitsiä, joista uusia on ehkä kaksi.

Lauantaina, kun on selvitty krapulasta, yleensä saavutetaan saunassa ja takkatulen ääressä melko korkea keskustelun filosofinen taso. Tällä kertaa puheeksi tuli asuminen, koti, muuttaminen, ja se surullinen tunne, kun näkee tyhjilleen jätetyn asunnon.

20 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä ja metaforallinen tarina elämään kuuluvasta luopumisen tuskasta. Haikeaa ja vaikeaahan se on toisinaan ajatella, että aikansa kutakin, vaikka se sitten kuinka väistämätöntä ja välttämätöntä lopulta olisikin...

Kumitonttu kirjoitti...

Kummallista että talo on pysynyt pystyssä vaikka nykyiset rakentamisen säädökset eivät olleet voimassa. Ovatko ihmiset joskus os

Kumitonttu kirjoitti...

Kommentti silpoutui. Inhoan tätä tablettia.

Anonyymi kirjoitti...

Entisenä elämäntapamuuttajana koin sieluni silmin tämän kirjoituksen. Entiset asuintalot suorastaan vilkkuivat mielikuvina mielessäni edetessäni riviltä toiselle.

Niin, onko mitään yhtä surullista kuin rappiolle päästetty rakennus?

-Tvälups-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle, Kumitontulle ja Taisteluvälineupseerille & kiitos kommenteistanne. Ennen kuin Kumiksen tabletti tilttasi, uskon hänen tarkoittaneen näitä tulevia termospullorakennussäännöksiä, joilla varmistetaan kämppien lahoaminen. Sen sijaan joku vanha harvahko rossipohjalle tehty hirsitalo on käytännössä ikuinen.

Minä en ole muuten itse hankkinut noita kosketusnäytöllisiä vehkeitä. Ajatus näytön jatkuvasta pläräämisestä on vaan jotenkin vieras.

Unknown kirjoitti...

Jk. pitää myöskin paikkansa tuo miesporukoiden viikonloppu-iloittelu: ekana iltana vedetään aivan hirveät överit ihan jo pelkästä jälleennäkemisen riemusta (+vapaudesta) ja seuraava ilta meneekin syvällisempiä selvitellessä.

-Tvälups-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Taisteluvälineupseeri. Pitää paikkansa. Asiaa sivuten linkitän jutun mainioilta Keskiolutkommandoilta. Jutussa käsitellään tiettyjä miesten ja naisten välisiä eroja:

http://www.blog.middlebeercommando.com/?p=4236

Närpiön susi kirjoitti...

Melankolinen filosofointisi sopii mukavasti kevääseen, joka julmasti tappaa talven, sen hanget, pirteät pakkaset, jään, joka avaa kulkutiet yli järvien. Itkeekö kukaan haikeammin, kun auringon raiskaama lumi?
Kirjoitin kerran hiukan samanlaisen tarinan valtatiestä, joka jäi uuden tien sivuun, unohdettiin, ruohottui ja vähitellen katosi metsän syleilyyn. Ja jotenkin sillä tavalla me kadotaan kaikki aikanaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Närpes Varg. Nuo sammaloituneet ja unohtuneet tiet ja niistä unohtuneet tarinat ovat olleet minullakin silloin tällöin mielessä, varsinkin metsästäessäni, jolloin aika ajoin törmään johonkin ikivanhaan tienpohjaan ja tuumin, että mikähän tarina tässäkin on taustalla.

Yhden tarinan kertoi minulle Isä-Perskeles, joskus vuonna 1982 tai sinnepäin. Oltiin metsällä ja rämmittiin yhden suolammen pohjoispuolta ja siirryttiin siitä vähän kuivemmalle osiolle ja minä hoksasin ja sanoin että ”isä, tässä on muuten joku ikivanha tienpohja”, johon Isä-Perskeles totesi että joo, se menee kilometrin tonnepäin. Siellä on vanhat asunnon rauniot ja siellä asui aikanaan yksi pahasti sodassa haavoittunut, mutta kovasti mukava mies. Mies oli jonkunlainen perhetuttu Perskeleille ja isä oli nöösipoikana käynyt siellä yhden kaverinsa kanssa kylässä ja saunomassa. Siirtyipä sekin tarina ainakin yhdellä sukupolvella.

Anonyymi kirjoitti...

Kovasti tunnelmallista. Kiitoksia.

Olen joskus joutessani tuumaillut sitä mitä tapahtuisikaan jos vain kaikki ihmiset yht'äkkiä vain katoaisivat ja kaikki infra yms. jäisi paikoilleen.

Että kuinka nopeasti se luonto omansa ottaisikaan ja miten tunnelmallisia alueita ja raunioita sitä 50-100++ vuoden päästä sieltä sun toisaalta löytyisikään, jos pallolle pääsisi turistimatkailemaan.

- lihapuhe

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Lihapuhe. Tuostahan on tehty kirjakin. Pitäis joskus ottaa asiakseen lukea:

http://biologia-maantiede.wikispaces.com/Maailma+ilman+meit%C3%A4

Anonyymi kirjoitti...

Terve Ykä.

Mielestäni pakinasi kuvaa suomalaista yhteiskuntaa, jos ei nyt mutta lähitulevaisuudessa. Asukkaat muuttavat pikkuhiljaa pois, putket vuotaa ja muurahaiset saapuvat. Poissa on tuo yhteisöllisyys joka menneinä vuosina yhdisti asukkaat talo-, kylä ja kaupunginosayhteisöissä. Tilalla on individiualistinen katsomus oikeuksista, vailla velvollisuuksia ja pelko omien mielipiteiden julkituomisen tuottamista sanktioista, jopa siitä kutsunko jotain ryhmää leimaavalla termillä tai olenko avoimesti "vääräuskoinen" (tällä en tarkoita eettis-uskonnollisia ryhmiä, vaan demokraattista vapautta valita kannattamansa poliitista kantaa. Olen henkilökohtaisesti menettänyt erittäin hyvän toimen väärien mielipiteiden julkituonnin vuoksi, joten tämä kuvaa hyvin Suomen muuttumista eurostoliiton pohjoiskoreaksi, josta nk. yhteisöllisyys on kaukaista menneisyyttä ja jossa kukaan ei uskalla puhua totta tai puuttua mihinkään. Omassa lapsuudessa/nuoruudessa, jos tuli "perseiltyä", palaute tuli välittömästi jonkun taloyhteisön vanhemman taholta. Nykyisin tämä johtaa oikeustoimiin..yleensä puuttujan vahingoksi. Suvaitsevaisuus,rauha ja rakkaus; tie Helvettiin on kivetty hyvin aikein. Näihin tunnelmiin T: ANo

Anonyymi kirjoitti...

Kunta voisi tarjota tuon tarinassa mainitun asunnon sosiaalimamuille juuri tuossa kunnnossa...Ei niin tapahdu koska mokueliitti pitäisi sitä ihmisoikeusloukkauksena kun ei ole hotellitason kämppä. Korkeintaan kantisjuopot tai kantisnarkkarit pistettäisiin siihen.

Muistin tämän ja tämän linkin.

Ennen vanhaan, aikaisempina vuosisatoina, kun tehtiin talo niin se tehtiin ikuiseksi. Miten muuten Tallinnassa tai Tukholmassa on keskiaikaisia taloja vanhassa kaupungissa. Ei keskiajalla ollut termospullorakennussäännöksiä eikä hometaloja. Suomalaissa kaupungeissa oli aiemin korttelipuutaloja ennen kuin niitä alettiin barbaarisesti purkaa. Ei niissäkään ollut homevikoja. Rintamamiestalotkin olivat vielä kunnollisia.

Paskoja taloja alettiin varmaan tehdä 1960-70-luvuilta alkaen. 1960-luvun maaltapako sai aikaan sen että äkkiä vaan piti johonkin murjuun muuttajat. Laadulla ja ulkonäköseikoilla ei niin väliä. Rakennuksissa omaksuttiin elinkaariajattelu. Tuo elinkaariajattelu on aika ääliömäinen käsitys, ikään kuin talo olisi jokin kertakäyttötavara. 1960-70-luvun kerrotalojen oletettiin alunperinkin olevan kertakäyttötaloja jotka purettaisiin muutaman vuosikymmenen päästä.

Matruunalla on noista huonoista taloista enemmän juttuja joita löytyy täältä .

Huomasitko kun lähetin viestissä Knattertonin kaikki jaksot?

Eräässä aiemmassa viestissä arvelin että Liettua menettelee sosiaalimamujen kanssa samoin kuin Viro. Siellä voisi tehdä havaintoja näkyykö siellä Afrikasta ja Lähi-idästä peräisin olevia.

Miten paljon Ykä tietää Liettuasta ja Vilnasta? Oletko työn puolesta ollut tekemisissä liettualaisten kanssa? Onko niitä ollut hoitopaikan asiakkaina tai onko ollut yhteistyötä liettualaisen Jurgis Perkūnas-nimisen kollegan kanssa?

Kuukauden viimeisellä viikolla lähden kaverin kanssa Vilnaan. Olen siellä kolme yötä. Kuvien peruseella siellä on keskiaikaisia ja keskiaiajan ja 1900-luvun välillä tehtyjä taloja.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys ANolle ja Vieraalle & kiitos kommenteistanne.

ANo: Voi olla toisaalta, että kaupunkien tyhjenevien asuntojen tilalle täyttyvät pienempien paikkakuntien asunnot. Keski-Uusimaallahan pykätään suurta kuntaliitosta, ettei Helsinki pääse ryöstöretkelle. Olen pahoillani toimesi menettämisestä. Itse olen töissäni korostetun neutraali, enkä mielipiteitäni paljon huutele. Se ei nykymaailmassa kannata. Mutisen sitten blogissa sen minkä mutisen. Voimia eloon sinulle.

Vieras: Tarinan talo oli kuitenkin vähän syrjemmällä, joten tuskinpa sosiaalimamut sinne olisivat niin halunneetkaan. Suomalaisethan nykyisin ymmärtääkseni käyvät opettelemassa Kanadassa puurakentamista, mikä on aika nolo juttu sinänsä. Syynä lienee se, että Suomessa aikanaan kiellettiin rakentamasta yli kaksikerroksisia puutaloja, ja ajan myötä taitokin hävisi.

Kaikkein typerin suomalainen rakennusmuoti oli varmaankin nuo 1960 – 1970-luvun vaihteessa tulleet tasakatot, jotka Suomessa ovat ihan hölmön tölväyksiä. Sittenhän niitä 1980-luvulla remontoitiin harja- tai pulpettikattoisiksi.

Latvialaisten ja liettualaisten kanssa olen ollut tekemisissä melko vähän. Virolaisten kanssa taas paljon enemmän. Jurgis Perkunas ei ole tullut vastaan, mutta virolainen Pask Kurat sitäkin useammin. Kurati kurat. Hyvää reissua sinne Vilnaan. Varmasti kovasti mielenkiintoinen kaupunki. Ja kiitos linkeistä, tulivat perille.

Anonyymi kirjoitti...

Liettuassa Yrjöä vastaava nimi on Jurgis. Perkeleen arvellaan pohjautuvan ukkosenjumalaan Perkūnas. Siitä päättelin että nimimerkkiä Yrjöperskeles vastaisi liettuassa Jurgisperkūnas tai Jurgis Perkūnas.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Joo, hoksasin. Mulla vaan tuli kommentistasi mieleen, että hommissani olen kuunnellut viljalti saatapeetä niin omalla kuin vierailla kielillä. Englanniksi tämä blogi olisi kai Goddamn George.

Kapo kirjoitti...

Mitä enemmän Ykän juttuja lukee, sitä varmemmaksi tulee tunne siitä, että turhempiakin opuksia kuin Ykän kirjoitukset on kirjan kansien väliin painettu. Ykän koottuja odotellessa...

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Kapo, ja kiitos kannustuksesta.

reino kirjoitti...

Hieno, lähes huovismainen tarina.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Reino, ja kiitokset.