JAKKUPUKUISET HIRVIÖT

Hotellin respassa on pantu merkille, että demareitten kannatus on menossa samaan suuntaan kuin se viimeiset vuodet on yleensäkin ottaen mennyt, eli suuntana on häränpylly ja ennustettavissa on taas seuraavissa vaaleissa Jutta Urpilaisen johdolla saavutettava torjuntavoitto ja yleinen tuumiminen, että demarit itse asiassa nauttivat siitä kun saavat selkäänsä.

Selväähän on, että demareitten puoluetoimistossa on käynnissä ankara akateeminen painetila, jossa maisteri kysyy tohtorilta, joka kysyy maisterilta, joka kysyy toiselta maisterilta joka kysyy tohtorilta joka kysyy maisterilta ja lopuksi kaikki kysyvät keskenään, että mikä siinä on, kun ei työväestöä enää sosialidemokraattisen puolueen epistola kiinnosta. Ongelman ratkaisuhan olisi maistereilla ja tohtoreilla sinänsä ihan käsissään, eli he voisivat kysellä työväestöltä eikä toisiltaan. Vaan niinhän ei voi tehdä, sillä silloinhan tunnustettaisiin, että haalariväki osaa ajatella ilman akateemisen sosialistirälssin opastusta.

Jos tältä työväestöltä, eli vaalien vielä valitettavasti välttämättömältä raaka-aineelta ts. äänestäjältä kysyttäisiin mielipidettä, tarjolla olisi varmaan lyhyt, mutta varsin kattava kommentti. Äänestäjä saattaisi muistuttaa eurooppaseikkailusta ja jatkuvasta toistosta sen seikkailun välttämättömyydestä. Ynnä vastuun kantamisesta kaikkia muita kuin omaa kansakuntaa kohtaan. Äänestäjä voisi myös muistuttaa demareitten hällävälismistä suomalaisten vientiteollisuustyöpaikkojen vähentymistä kohtaan. Sekä demareitten verovaroja tuovien teollisuustyöpaikkojen sijasta ihmelääkkeeksi esittämä halu jatkuvasti turvottaa julkishallintoa nimenomaan sieltä hallintopuolelta. Kuvitellen, että se olisi tuloa itsessään.

Ehkä äänestäjä saattaisi kysyä demarien puoluekoneistolta, että ymmärrättekö, että te jaatte meidän leipomaa kakkua. Ja jos me emme sitä voi enää leipoa niin ei ole mitään jaettavaa. Äänestäjä saattaisi muistuttaa myös siitä, että demareille niin tärkeä monikulttuurisuusprojekti ei ole tavalliselle äänestäjälle niin tärkeä, kuin puolueessa luullaan.

Yleensäkin äänestäjä voisi todeta, että demarit ovat muuttuneet ylemmän virkamieskunnan julkishallinnolliseksi kokoomukseksi, joten kerätkööt sitten ääniä sieltä ja huoratkoot kenen kanssa lystäävät.

Nämä maininnat on mainittu monta kertaa. Niin täällä kuin muualla. Ei niistä sen enempää. Mutta tämän lisäksi ovat olemassa mielikuvat. Ne ovat siitä jänniä, että niitä ei voi tutkia pois eikä gallupeilla osoittaa olemattomaksi. Ihmisen pääkoppaan ei vielä pääse sisälle.

Itse vedin aikanaan pitkän aikaa viivan vasemmalle. Äänestin usein demareita. Nykyisin en. Sillä minullekin on ajan myötä pikku hiljalleen tullut mielikuva. Mielikuvani demareista ja Suomesta, jonka demarit ovat muokanneet itsensä näköisiksi, koostuu kahdesta hirviöstä.

Molemmat ovat naisia.

Molemmilla on jakkupuku päällä.

Molemmat istuvat työpöydän takana.

Ensimmäinen jakkupukuisista hirviöistä on nimeltään Viran Puolesta Pätevä. Hän istuu pöytänsä takana, hänellä on ylempi korkeakoulutus, hän on minuun nähden esimiesasemassa ja hänellä ei ole pienintäkään havaintoa siitä työstä, mitä hän johtaa. Mutta hän on asemansa ja koulutuksensa myötä asiantuntija virkansa puolesta. Kun minä selitän hänelle työhön liittyvän asian rautalangasta, hän katsoo minua täysin hukassa olevan ihmisen ilmeellä ja toteaa, että niin… niin… ja sitten hän tekee, niin kuin ylemmästä portaasta käsketään, sillä eihän hän muutakaan voi. Koska hän ei osaa. Mutta virkakoneiston jäsenenä hän voi välittää käskyn. Hän ei kyseenalaista järjestelmää. Hän tekee, niin kuin joku samanlainen häntä ylempänä vaatii tekemään. Tai oikeastaan ei hän tee, vaan vaatii muita tekemään. Hänestä tulisi hyvä keskitysleirin komendantti. Hän on osa järjestelmää, joka tehtiin palvelemaan, mutta josta tuli itsetarkoitus.

Hänen alaisuudessaan me työntekijät sitten survomme nelikulmaista palikkaa pyöreään reikään, ja luemme virallista oppimateriaalia siitä, kuinka olisi periaatteessa niin hyvä, jos nelikulmainen palikka mahtuisi pyöreään reikään. Yhdestä jakkupukuhirviön toimistosta on turhaa juosta selittämään toiseen toimistoon, sillä siellä istuu aivan samanlainen jakkupukuhirviö.

Toinen jakkupukuinen hirviö on nimeltään Virallinen Hoitotäti. Hän lyö vauvaikäiselle kansalaiselle kypärän päähän, kun kansalainen istuu syöttötuolissa, ottaa nulikan umpioituun turvaan tissiensä väliin ja suojelee häntä siltä, ettei sormeen tule haava, polveen rupi, ettei kädet tule likaiseksi, ettei hän kuule koskaan kirosanaa, näe leikkipyssyä eikä naisten alusvaatemainosta, ei haista rasvankäryä, häntä ei komenneta, kielletä eikä kuriteta ja että hän yleensäkin elää elämänsä siten, miten Virallinen Hoitotäti näkee sen viisaana elää. Aikanaan hän laskee kansalaisen tissiensä välistä maailmalle ylisuojeltuna, ylianalysoituna, onnettomana ja avuttomana kermaperseenä, mutta on ylpeä siitä, että kansalainen kasvoi aikuiseksi, niin kuin Virallinen Hoitotäti halusi hänen kasvavan.

Molemmat hirviöt hymyilevät vienoa virkahenkilöhymyä ja suuttuvat silmittömästi, jos heitä sanoo hirviöiksi. Sillä omasta mielestään he elävät täydellisyydessä, josta ei voi olla suuntaa muualle kuin alaspäin. Kummankin jakkupukuhirviön kasvot ovat yhdistelmä Ritva Viljasta ja Päivi Lipposta, ja niitten kasvot pelottavat minua paljon enemmän kuin kauhuelokuvien hirviöt. Vampyyrit ja ihmissudet ovat kuvitelmaa, mutta jakkupukuhirviöt ovat todellisuutta.

Nämähän ovat vain yhden ainoan miehen yksittäisiä mielikuvia. Ja demareitten puoluekoneisto voisi todeta, että et sinä voi pelkkien mielikuvien takia olla äänestämättä meitä. Totta kai voin olla äänestämättä. Pelkkien mielikuvien takiahan minä demareita alun perin äänestinkin. Kuvittelin, että demarit ovat jonkunlainen Otto Kivivuoren ja asevelisosialistien työn jatkumo, joka koostuu tolkullisista ihmisistä, jotka ajattelevat kansalaisten etua, eivätkä pelkkää omaa organisaatiotaan.

Ja sehän oli pelkkä valheellinen mielikuva. Tosiasiassa minä äänestin joka kerta jakkupukuisia hirviöitä.

Enkä minä edes miellä tulleeni kusetetuksi. Minähän kusetin itse itseäni. Niin kuin hyvän hallintoalamaisen kuuluukin. Ja missä se on ikävän hyvä vielä nykyisinkin.