KUVIA SODASTA JA SODAN VARJOSTA

Tarkalleen 78 vuotta sitten kello 06.50 alkoivat aseet puhua itärajalla ja Suomen kansa aloitti 105 päivää kestäneen henkiinjäämiskamppailunsa. Sen asian tiimoilta tuli mieleeni eräs Ylen uutinen (joo, tuli taas mentyä Ylen pääsivun kautta teksti-tv:n sivulle 235) jossa aiheena oli sodasta otetut valokuvat ja jossa sotahistorian tutkija Olli Kleemola totesi että suomalaisilla ei ole käydyistä sodistamme yhtä sellaista eeppistä, muitten yli menevää valokuvaa niin kuin esmes amerikkalaisilla kuva Iwo Jimasta tai Neuvostoliitolla Berliinin valtiopäivätalon katolta.

Tuumailin asiaa hetken ja totesin, että heppu taitaa olla oikeassa. Talvi- ja jatkosodasta on useita muitten yli meneviä ja mieleenpainuvia kuvia, mutta ei sellaista yhtä muitten yli menevää. Ajattelin asian tiimoilta kerätä hieman niitä mieleenpainuvimpia (ainakin omasta mielestäni) kuvia tähän kirjoitukseen. Ihan vaan kunnioittaakseni sen ajan suomalaisia. Aloitetaan talvisodasta. Yksi sen kuuluisimpia kuvia otettiin itse asiassa jo ennen sotaa Helsingin rautatieasemalla lokakuussa 1939 jolloin sodan varjo oli jo Suomen yllä:

Kuvassa J.K. Paasikiven johtama valtuuskunta oli lähdössä Moskovaan neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Asema oli täynnä helsinkiläisiä ja he lauloivat ”Jumala ompi linnamme”. Pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta oli silloin suuri. Epävarmuus Helsingissä vaihtui puhtaaseen pelkoon 30. 11. 1939 klo 09.15 ja siitä kertoo seuraava kuva, jossa vihollisen SB-2-pommikoneet lentävät kaupungin yläpuolella:

Ensimmäisen päivän pommituksissa kuoli 91 suomalaista. Sodan alku tiesi myös lähes puolelle miljoonalle suomalaiselle lähtöä evakkoon ja kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tämä kyseinen kuva on ollut ehkä kaikkein eniten esillä:

Yksi kuuluisimpia talvisotaan liittyviä kuvia otettiin vihollisen puolella. Ja sehän on tietysti tämä:

Otto Wille Kuusisen ns. kansanhallitus pyytää tässä Neuvostoliitolta apua Suomen Kansantasavallan perustamiseksi. Jos puhutaan Suomen historian suurimmista pettureista niin vaikka nykyinen poliitinen eliittimme on toiminnallaan syyllistynyt mitä selkeimmin törkeään maanpetokseen, niin Kuusinen on silti sijalla yksi, sillä hän hyväksyi  ja aktiivisesti tuki Suomen aseellista valloitusyritystä miljoona-armeijan voimin. Jos toisen maailmansodan lopputulos olisi ollut toisenlainen olisi Kuusinen ilman muuta ollut montun syrjällä ja vaikka ihmisen ampuminen ei ole koskaan helppoa, niin tässä tapauksessa vapaaehtoisista tuskin olisi ollut pulaa.

Varsinaisista sotatoimistahan ei sodistamme ole kovinkaan paljon kuvia, koska sotiessa niitä ei sattuneesta syystä oikein ehdi ottaa. Talvisodan yhdeksi legendaksi muodostui Kannaksella ollut Mannerheim-linja jota neuvostopropaganda mainosti vähintäänkin Maginot-linjan vahvuisena. Todellisuus käy esille tässä kuvassa:

Suomalaisillahan oli panssarintorjuntakalustoa aivan surkkia vähä joten joukot joutuivat käyttämään tilapäisvälineitä eli kasapanoksia ja polttopulloja. Tämä kuva on jäänyt elämään ja kertomaan tilanteesta:

Kannaksen lisäksi taisteltiin tietysti pitkin pitkää itärajaa ja siellä saavutettiin suuria voittoja jotka herättivät – osin liioiteltuakin – toivoa siitä, että ehkä tästä vielä selvitään. Yksi kuuluisimpia talvisodan kuvia on tämä Laatokan Karjalan mottitaisteluihin osallistuneen konekivääriryhmän kuva:

Ne kaikkein kuuluisimmat mottitaisteluthan käytiin sitten Suomussalmen Raatteen tiellä. Sieltäkin varsinaisia taistelukuvia on vähän, sillä heppujen piti polttaa ruutia eikä filmiä. Mutta tämä sotasaalista kuvannut kuva jäi elämään:

Vihollisen kuorma-auton lavalla on urkupyssy eli nelipiippuinen ilmatorjuntakonekivääri. Kyseistä kivääriä käyttäneet sotilaat huomasivat varmasti pian että suomalainen uhka ei tule ilmasta vaan metsistä ja se tunnettiin nimellä belaja smert – valkoinen kuolema. Suomalainen ei taistellut reilusti tasaisella vaan hiihti metsiä pitkin sivustaan ja ampui pusikosta selkään. Pakkanen ja nälkä tappoivat sen, mikä lumipukuiselta perkeleeltä jäi huomaamatta.

Taisteluja käytiin myös Kollaalla. Kollaa kesti ja siellä on otettu yksittäisestä sotilaasta yksi sotiemme tunnetuimmista kuvista:

Eli kyseessä on tietenkin Simo Häyhä. Mies, joka ampui puoli pataljoonaa vihollisen joukkoja pääosin avotähtäimisellä Pystykorvalla. On tarkka-ampujien maailmanennätys vieläkin. Talvisodan loppuvaiheista niitä mieleen jääneitä kuvia on varsin vähän. Ymmärrettävistä syistä silloin ei ehditty oikein kuvaamaan.

Maailmalla talvisota herätti paljon huomiota koska muualla käytiin silloin lähinnä sitä sitzkriegiä. Sana goodwill tuli tunnetuksi mutta paljoahan siitä ei suomalaisille käteen jäänyt. Kouraantuntuvin myötätunto tuli Ruotsista. Ruotsalaiset vapaaehtoiset vastasivat sodan loppuvaiheessa Sallan lohkon puolustuksesta. Kuvan vapaaehtoisilla selässään brittiläiset panssarintorjuntakiväärit.

Aseet vaikenivat 13.3. 1940 ja rauhanehdot olivat raskaat. Tunnelmia sodan loputtua kuvannee parhaiten tämä kuva Helsingistä:

Liput laskeutuivat puolitankoon ja syystäkin. Rauhanehdot olivat raskaat, varsinkin kun vihollisen hyökkäyksellä ei ollut mitään oikeutusta. Joka tapauksessa hanttiin pannut Suomi selvisi paremmin kuin suosiolla antautuneet Baltian maat. Alkoi välirauha, ja eräästä sen ajan kuvasta nykyiset kulttuurikriitikot ovat valittaneet tuoreimman Tuntematon Sotilas-elokuvan tiimoilta:

Joo, Helsingin kaduilla todellakin liehuivat natsiliput. Syynä oli yksinkertaisesti se, että silloin (peruuntuneitten vuoden 1940 Helsingin olympialaisten korvikkeeksi) pidettiin yleisurheilun kolmimaaottelu Suomi – Ruotsi – Saksa. Ja kun Saksan virallinen lippu oli silloin hakaristilippu niin sitähän luonnollisesti liputettiin.

Ehkä kuuluisin välirauhan kuva otettiin Helsingin rautatieasemalla 19. joulukuuta 1940. Talvisodan ajan presidentti Kyösti Kallio oli eronnut tehtävistään terveydellisistä syistä ja hänen tilalleen oltiin valittu poikkeusjärjestelyin Risto Ryti. Kallio oli lähdössä kotiinsa Nivalaan, mutta sai asemalla sydänkohtauksen ja kuoli. Kuva on otettu hieman ennen Kallion kuolemaa.

Tarinan mukaan Kallio kuoli Mannerheimin käsivarrelle mutta wikipedian mukaan kyseessä olivat presidentin adjutantti eversti Aladár Paasonen ja eversti A.F. Airo.

Ja sitten alkoi se jatkosota. Jatkosodan mieleenpainuvimmat kuvat ovat sieltä vetääntymisvaiheesta. Yksi hyökkäysvaiheen tunnetuimmista kuvista on tämä hetki ennen sotaa otettu kuva jossa suomalaiset joukot marssivat kohti rintamaa:

Toisessa mieleenpainuvassa kuvassa suomalaiset joukot ylittävät Muurmannin radan Itä-Karjalassa:

Asemasodan ajan ehkä kuuluisin kuva on vuodelta 1942 jolloin Mannerheim täytti 75 vuotta ja Hitler tuli morjestamaan. Perinnetiedon mukaan Mannerheim ei ollut kovinkaan innoissaan Hitlerin vierailusta mutta vallitseva todellisuus on asia, jonka pieni maa joutuu aina ottamaan huomioon.

 Myös suomalaiset naiset tekivät kaiken mahdollisen maanpuolustuksen hyväksi vaikeina aikoina ja vapauttivat työllään miehiä rintamalle. Kuvassa ilmavalvontalotta:

Suomessa on nykyisin kovasti muotia kaivaa ja julkaista todistettuja tai oletettuja suomalaisten pahantekoja. Sota on tietysti kuuluisan sanonnan mukaan paljasta pahantekoa molemmin puolin mutta nykyisin näyttää siltä että nimenomaan omien mustamaalaaminen antaa nostetta tutkijan uralle. Sen sijaan neuvostojoukkojen tekoihin ei niinkään puututa. Yksi näistä hirveimmistä teoista oli suomalaisiin korpikyliin hyökkääminen ja viattomien siviilien lahtaaminen. Kyseinen kuva on Seitajärveltä:

Vielä asemasodan aikana vihollinen pyrki painostamaan Suomea irtaantumaan sodasta järjestämällä kolme erillistä Helsinkiin kohdistunutta suurpommitusta helmikuussa 1944. Hyökkäyksiä saattoi pitää Helsingin ilmatorjunnan suurena voittona sillä tehokkaitten ampumamenetelmien ansiosta suurin osa pommeista putosi kaupungin ulkopuolelle.

Asemasotavaihe päättyi kesäkuussa 1944 vihollisen suurhyökkäykseen. Yksi ehkä sodan kuuluisimpia kuvia on näistä suomalaisista sotilaista vihollisen tykistökeskityksen aikana otettu kuva:

Keitä he olivat ja mitä heille tapahtui? Selvisivätkö he sodasta ja saivatko elää vanhaksi? Sitä ei taida kukaan osata sanoa. Elleivät nuo miehet itse. Kesän 1944 viivytysvaiheen yksi mieleenpainuneimpia kuvia on tämä kuva, jossa rynnäkkötykin miehistö lastaa vaunuunsa lisää kranaatteja:

Vihollisen eteneminen pysäytettiin kesällä 1944 Tali-Ihantalassa, Tienhaarassa, Viipurinlahdella, Vuosalmella, Nietjärvellä ja Ilomantsissa. Yksi kuuluisimpia kuvia noista vaiheista on tämä kuva Tali-Ihantalasta, jossa suomalaiset panssaritorjuntamiehet katselevat tuhottua vihollispanssaria:

Samoin kuin tämä kuva asemassa olevasta panssarintorjuntatykistä. Valitettavasti en löytänyt paremmanlaatuista:

Yksi suurimmista tekijöistä vihollisen etenemisen pysäyttämisessä oli tykistö. Sodanaikaisesta tykistöstä löytyy toki paljon kuvia, mutta on vaikea valita niistä yhtä yli muiden. Laitetaanpa kuvaksi siis tykistön hiljainen, mutta tappava sankari eli korjausmuunnin:

Kesällä 1944 kävi selväksi, että sodasta on irroittauduttava vaikka hinta tulee olemaan kallis. Päätös on ollut varmasti katkera, sillä Suomen armeijan joukot olivat kaikki Moskovan rauhan rajan itäpuolella ja maan asetilanne oli parempi kuin koskaan ennen. Mutta selvää oli, että Saksan tulevan tappion myötä sodan jatkaminen lopulta vain pahentaisi tilannetta. Jotta rauha olisi mahdollinen oli hallinto uusittava ja aikakauden vaihtumista kuvaa tämä kuva, jossa Mannerheim astelee ulos eduskuntatalosta tuoreena tasavallan presidenttinä:

Aseet vaikenivat lopullisesti 5.9. 1944, tosin suomalaisten puolelta ampuminen lopetettiin jo päivää aikaisemmin. Yksi tunnetuimmista tuona päivänä otetuista kuvista on tämä kuva kellojaan vertailevista suomalaisesta ja venäläisestä upseerista. Kovasti nuoren näköinen on muuten tuo venäläisupseerin vieressä oleva neuvostosotilas:

Sota Lapissa jatkui vielä, mutta Suomessa alkoivat ns. vaaran vuodet. Neuvostojohtoinen valvontakomissio saapui Suomeen pian Moskovan välirauhan solmimisen jälkeen. Tässä kuvassa valvontakomission neuvostoliittolaisia jäseniä on saapunut Malmin lentokentälle. Alkeellisena liennytyksen elkeenä voi todeta, että etummaisella miehellä ei ole kantamassaan konepistoolissa sentään lipasta kiinni. Näyttää olevan vielä vanhemman mallinen PPD-konepistooli:

Valvontakomissio majoittui vuosina 1944 - 1947 hotelli Tornissa ja sen puheenjohtajana toimi pahamaineinen Andrei Ždanov joka oli muutamia vuosia aikaisemmin ollut muuttamassa Viroa neuvostotasavallaksi:

Samaan aikaan käytiin vielä Lapin sotaa. Sota alkoi aluksi suomalaisten ja saksalaisten yhteisesti sovittuna leikkisotana jossa saksalaisten rauhanomainen vetäytyminen pyrittiin mahdollistamaan todellisia taisteluja välttäen mutta valvontakomission painostuksen vuoksi suomalaiset joutuivat lopulta aloittamaan oikeat sotatoimet. Suomalaisten varsinainen hyökkäys alkoi uhkarohkealla Tornion maihinnousulla:

 Käyty sota aiheutti Lapille valtavat tuhot. Tunnetuimpana niistä saksalaisten tuhoama Rovaniemi:

Viimeiset saksalaiset joukot poistuivat Suomen alueelta 27.4. 1945. Tämä tiesi sekä Lapin sodan että yleensäkin toisen maailmansodan päättymistä Suomessa. Yksi Lapin sodan kuuluisimpia kuvia on tämä, jossa suomalaiset nostavat Suomen sotalipun kolmen valtakunnan rajapyykille kyseisenä päivänä:

Vaikka varsinaiset sotatoimet olivat päättyneet, voi sanoa, että sodan varjo oli Suomen päällä vielä monta vuotta. Valvontakomissio tarkoitti käytännössä sitä että maata saattoi sanoa miehitetyksi ja asian kruunasi se, että Porkkalassa oli voimakas neuvostoarmeijan tukikohta. Tuolta ajalta on termi ”Porkkalan tunneli”, sillä suomalaiset saivat oikeuden junaliikenteeseen Porkkalan alueen läpi, mutta junan oli kuljettava ikkunat peitettynä ja neuvostosotilaitten vartioimana:

Vaaran vuosina tietysti eli pelko kommunistien vallankaappauksesta. Myöhemmän historiakäsityksen mukaan vallankaappausuhka ei ollut kovin todellinen sillä sillä ei ollut varsinaista Neuvostoliiton tukea. Silti kommunistit palasivat suomalaiseen yhteiskunnalliseen elämään. Pahimpana esimerkkinä kommunistien käsiin joutunut Valtiollinen poliisi. Ja varmaankaan läheskään kaikkia ei miellyttänyt nähdä maanpetoksesta elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomittua Hella Wuolijokea Yleisradion pääjohtajana:

Oli uhkana sitten kommunistien vallankaappausyritys tai neuvostomiehitys, oltiin vastarintaan valmistauduttu kätkemällä aseita kaikkiaan 35.000:lle miehelle. Asekätkentä paljastui vuonna 1945. Kätkennässä ei ollut sinänsä mitään laitonta mutta taannehtivan lain perusteella toiminnasta tuomittiin kaikkiaan 1.488 henkilöä. Mainittavaa on, että varsinainen meteli asiasta nousi nimenomaan suomalaisten kommunistien, ei niinkään valvontakomission toimesta. Todennäköisesti venäläiset ajattelivat että totta kai suomalainen varautuu. Eihän se mikään tyhmä ole.

Samaan aikaan säädettiin myös toinen taannehtiva poikkeuslaki jonka perusteella tuomittiin suomalaista sodanaikaista valtiojohtoa eripituisiin vankeusrangaistuksiin. Taannehtivaa poikkeuslakia voidaan pitää käytännön pakon sanelemana kansallisena häpeänä. Jos kyseiset valtiomiehet oltaisiin tuomittu Moskovassa, olisi jokaista todennäköisesti odottanut hirttotuomio. Varsinaisena käytännön käsikassarana sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä oli muuten eräs Urho Kekkonen.

Vuonna 1948 solmittiin sitten Neuvostoliiton kanssa Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus joka tosiasiallisesti määritteli suomalaisen politiikan sisällön seuraavaksi 43:ksi vuodeksi. Sopimusta voi pitää myös käytännön sanelemana pakkotoimenpiteenä jolle ei ollut olemassa kuin vielä huonompia vaihtoehtoja. Sillä siihen aikaan näillä maailmankolkilla se oli nimenomaan Neuvostoliitto joka näytti mistä kana pissii ja toinen vaihtoehto olisi ollut päätyä Varsovan Liittoon.

Vuonna 1952 alkoivat sodan varjot lopultakin väistyä. Ensimmäisenä valopilkkuna oli Armi Kuuselan valinta Miss Universumiksi 29. 6. 1952:

Kyseinen tittelihän ei tietenkään suomalaisten leipää leventänyt mutta tämä voitto ja siihen liittyvä glamour oli silloin tietysti mannaa puutteesta ja säännöstelystä kärsivälle maataan jälleenrakentavalle kansalle. Lisää mannaa oli tarjolla heti seuraavassa kuussa kun Helsingissä järjestettiin kesäolympialaiset:

Suoritusta voi oikeastaan pitää aivan uskomattomana vaikka olympialaiset eivät vielä siihen aikaan olleet sellaisia ylimassiivisia tapahtumia kuin nykyisin. Maa oli lopettanut raskaan sodan vasta vajaata vuosikymmentä aikaisemmin, maksoi vieläkin raskaita sotakorvauksia ja oli edelleenkin elintarvikesäännöstelyn piirissä. Silti kaikki meni nappiin ja kisojen järjestelyjä pidettiin hyvin onnistuneina. Helsingin kisat on mainittu ”viimeisinä oikeina olympialaisina”.

18.9. 1952 väistyi Suomen päältä toiseksi viimeinen osa sodan varjosta. Silloin Vainikkalassa ylitti rajan viimeinen sotakorvausjuna. Raskaat sotakorvaukset veivät pahimmillaan 16 % valtion vuosittaisista menoista. Nyt tästä taakasta päästiin eroon ja voitiin keskittyä kansakunnan oman hyvinvoinnin kehittämiseen.

Viimeinen varsinaisista sodan suoranaisista varjoista hävisi 26. tammikuuta vuonna 1956 jolloin Neuvostoliitto palautti Porkkalan Suomelle. Neuvostoliitto otti palautuksesta luonnollisesti kaiken PR-arvon irti, mutta suurin syy palautukselle lienee siinä, että Itämeri oli käytännössä muuttunut Neuvostoliiton sisämereksi ja ohjusteknologian kehittyessä kalliin tukikohdan ylläpitäminen ei enää vastannut tarkoitustaan. Joka tapauksessa helpotus Suomelle oli suuri, sillä halutessaan Neuvostoliitto olisi voinut ampua raskailla rannikkotykeillään Helsingin raunioiksi. Nyt alueelle marssivat jälleen suomalaiset joukot:

Siinä poistui viimeinen sodan suoranainen varjo. Luonnollisesti sodasta johtuvia varjoja jäi elämään ja uusia syntyi. Synkimpänä ehkä 1970-luvun suomettumisen aika. Joka tapauksessa voi sanoa, että kyseinen sukupolvi pelasti Suomen ampumalla ja rakensi päälle ennen näkemättömän hyvinvoinnin. Tuo sukupolvi teki, mitä sen piti tehdä. Uudemmilla sukupolvilla käsitykset siitä, mitä pitää tehdä ovat aika ajoin toisenlaisia.

Vietetään siis talvisodan alkamisen muistopäivää. Itsenäisyyspäivässähän ei ole enää mitään viettämistä. Miksi juhlia sitä, mitä ei edes menetetty vaan annettiin pois vapaaehtoisesti?