KUUTIO, OSA III

Tupaantuliaiset

Helsinki, Tarjalan kuutioasuntoalue, tästä päivästä jonkun verran tuonnempana

Entisen Siltamäen alueella sijaitsevan massiivisen Tarjalan kuutioasuntoalueen osoitteessa Ratkaisevan Tiedostamisen Kompleksi 72 K 2824 sijaitsevassa kuutioasunnossa 16-vuotias Sami Aurimo purki reppuaan ja kankaisia kauppakassejaan. Toinen kassi oli taas hieman pohjastaan revennyt, se täytyisi ommella pikipitäen. Uusi ekokangaskassi maksaisi kuitenkin vähintään vitosen ja sillekin rahalle oli tarpeellisempaa käyttöä. Muovipussejahan ei ollut enää kymmeniin vuosiin eikä Sami ollut niistä koskaan kuullutkaan. Onneksi Sami oli opetellut kaikenlaisia elämässä tarvittavia taitoja. Ainakin sellaisia mitä koko ikänsä näissä kuutiokolosseissa asunut nuori mies saattoi opetella. Edes jotakin. Vaikkei se paljoa ollutkaan. Jos ei muuta niin ompelemista.

Samin kuutioasunto oli standardimallia OPPR-CTRL-27-6-1/2 mikä tarkoitti sitä että kyseessä oli vuonna 2027 käyttöön sertifikoitu kuuden neliön kokoinen ja yhdestä kahteen ihmiselle tarkoitettu asumisyksikkö. Kuution katto oli sadankahdeksankymmenen senttimetrin korkeudessa joten varsin pitkä Sami joutui liikkumaan siellä hieman kumarassa. Siinä oli sänky sekä sängyn yläpuolella käännettävä laveri joka toimi tarvittaessa toisena sänkynä, pieni seinälle nostettava pöytätaso, mikroaaltouuni, kaksipisteinen keittolevy, vedenkeitin, seinään upotettu pieni jääkaappi sekä vesihana ja pieni tiskiallas. Lisäksi kuutiossa oli kapea säilytyskomero sekä yhden neliön kokoinen lattiaviemäröity koppi jossa oli sekä wc, pesuallas sekä käsisuihku, jolla saattoi pestä itsensä. Jokaisessa kerroksessa oli yhteiset pyykkitilat. Tietysti kuution seinällä oli Euroverkon viestittimen näyttöruutu.

Normaalisti Samilla ei olisi ollut lähelläkään näin paljon tuotavaa tavalliselta kauppareissultaan joka yleensä suuntautui kuutiokansalaisille tarkoitettuun Fedmarketiin. Tavallisen kuutiokansalaisen ruoka koostui pääosin soija-, vehnä- tai kalajauhopuuroista ja -velleistä joitten mukana tulevat voimakkaat annoskastikepussit saivat ne maistumaan periaatteessa mille tahansa. Mukaan lukien kaikenlaiset lihanmaut joita Samikin suosi. Ne olivat tietysti pelkkää esanssia ja täynnä ties mitä kemikaaleja mutta ne tekivät tehtävänsä varsinkin sellaiselle ihmiselle joka sai varsin harvoin maistaa oikeaa lihaa.

Tällä kertaa Sami oli säästänyt valmiiksi hieman liittovaltiokansalaisen perustuloropojaan ja saanut lisäksi hieman kolehtia muutamalta kaveriltaan joten ostosreissu oli Fedmarketin sijasta suuntautunut nomenklaturan käyttämään Citykeskukseen joka sijaitsi vartioidulla alueella heti Kehä ykkösen eteläpuolella Pakilassa. Kyseinen Citykeskus oli niitä harvoja paikkoja nomenklaturan alueella johon pääsi pelkällä passilla ilman erikoislupaa ja siksi kuutioasukkaat kävivät siellä mielellään jos saivat säästettyä ylimääräistä rahaa. Joka tietysti liittovaltio-Suomessa ja erityisesti sen kuutioasuntoalueilla vaati etukäteissuunnittelua, aikaa ja tarkkaa harkintaa.

Se kyseinen Citymarket johon Sami suunnisti oli jaettu sisätiloistaan teräsaidalla kahteen osaan eikä sen eteläiseen osaan  ollut asiaa kuin nomenklaturan jäsenillä. Ei silti, ei kuutiorahvaalla olisi ollut varaa ostaa siltä luksuspuolelta mitään. Samikin oli ostanut sitä mihin varaa oli eli perunoita joita Fedmarketissa ei myyty sillä perunoitten keittäminen kesti pitkään ja vei sähköä jonka käyttö oli kuutioissa säännöstelty. Lisäksi hän osti voita, oikeaa lenkkimakkaraa, aitokalapuikkoja, hyvää kauraleipää, paketin oikeaa kahvia, litran aitoa lehmänmaitoa ja pari keissiä Carlsberg-olutta. Kansalaisolutta ja Kansalaisviinaa hän oli ostanut jo aikaisemmin kuutiokompleksissa sijaitsevasta Fedmarketista. Liittovaltiossahan alkoholia – niin kuin muitakin päihteitä – sai ostaa jo 16-vuotiaana. Samoin kuin sai äänestää kuuden vuoden välein pidettävissä komissiobyroon vallanvahvistavissa rituaalivaaleissa.

Samilla oli hyvä syy ostoksiinsa. Hänellä olisi huomenna tupaantuliaiset.

Hän oli asunut aikaisemmin äitinsä kanssa Erkkilän kuutioasuntoalueella joka sijaitsi entisen Jakomäen – Tattarisuon –  Suurmetsän – Puistolan alueella, aivan Itäisessä Helsingissä sijaitsevan Etnisen Autonomisen Alueen vieressä. Hänen isänsä oli kuollut kuusi vuotta aikaisemmin bussipysäkillä tapahtuneessa monikulttuurisuuden kasvukiputapahtumassa jota joskus aikaisemmin oltiin nimitetty terrori-iskuksi. Sami oli saanut hiljattain peruskoulunsa suoritettua ja täyttänyt kuusitoista joten hänelle oltiin tarjottu mahdollisuus muuttaa äitinsä kanssa jakamasta kuuden neliön kuutiosta omaan samankokoiseen. Hän tuli hyvin toimeen äitinsä kanssa mutta valinta oli kuitenkin kummallekin helppo. Kasvoihan siinä henkilökohtainen tila kaksinkertaiseksi. Jos kohta vain kolme neliötä per kärsä mutta kumminkin.

Sami oli jo kolmannen polven valtion elättämä kuutioasuja mutta perinnetietona hänelle oltiin kerrottu ajoista jolloin ihmisillä – aivan tavallisillakin – oli ollut mahdollisuus työhön, omaan asuntoon, autoon ja – hitto vie – kesämökkiinkin. Samin oli ollut vaikeaa hyväksyä sitä että oli syntynyt elämään jossa hänelle ei ollut tarjolla kuin yksi, tulevaisuudentoivoton vaihtoehto ja siksi hän oli käynyt koulunsa ahkerasti. Sillä osalle, pienelle osalle oppilaista oli tarjolla muutakin. Mahdollisuus. Korkeaa ammattikoulutusta robotisoituneen yhteiskunnan huolto-, valvonta- ja suunnittelutehtävissä. Mutta vain harvoille. Hyvin harvoille. Hänen peruskoulun päästötodistuksensa keskiarvo oli 8,41 eli varsin hyvä ja sen vuoksi hänen Yhteiskuntaan Sijoittumistoimiston YST:n virkailijan Irma Ruuskasen kanssa käymänsä keskustelu oli ollut karvas pettymys. Tuo iäkäs ja jotenkin miellyttävän empaattisen tuntuinen nainen oli käynyt läpi hänen tiedostojaan, huokaissut sitten ja murskannut Samin unelmat:

- Niin, Sami… minä olen kovin, kovin pahoillani. Sinä olet älykäs ja miellyttävä nuori mies. Joskus kymmeniä vuosia sitten sinä olisit voinut papereillasi lukea itsesi vaikkapa insinööriksi. Pidemmällekin. Sinulla olisi edessäsi suuri tulevaisuus. Mutta nykyisin keskiarvosi ei valitettavasti millään riitä vaikka nimenomaan matemaattisissa aineissa ja vapaaehtoisissa teknisissä töissä sinulla on hyvät arvosanat. Mutta se ei vain kertakaikkiaan ole tarpeeksi. HelTech ei ota uusia opiskelijoita kuin tarpeen mukaan, se tarve ei robotisoidussa yhteiskunnassa ole kovin suuri ja vain valitut pääsevät mukaan pohjaksi tarvittavaan lukiokoulutukseen.

Ruuskanen katseli hieman näyttölaitettaan ja jatkoi sitten:

- Tämänvuotisten tilastojen mukaan HelTechin pohjakoulutukseen pääsijöitten alhaisin keskiarvo oli 9,43. Lisäksi HelTech vaatii – komissiobyroon määräyksen mukaisesti – että valituilla on oltava kiitettävä arvosana yhteiskuntapoliittisessa uusteologiassa. Sinulla se oli vain seiska. Valitan. Seula on armoton. Olen todella pahoillani.

Sitten hän totesi vielä että tietysti yhteiskuntapoliittisen uusteologian yliopistolliset opinnot takaisivat varman ja hyvän ansion sekä mahdollisuuden siirtyä paremmille asumisalueille mutta sinnehän rekrytoitiin opiskelijoita vain ylemmän yhteiskunnallisen konsensuksen alueilta – välttäen tämän sanoessaan tietoisesti termin nomenklatura käyttöä sillä termihän oli luokiteltu ei-toivottavaksi termiksi – ja kuutioalueilta sinne valittiin vain harvoja poikkeusyksilöitä jotka olivat osoittaneet yhteiskunnallista valveutuneisuuttaan jo alaluokilta saakka. Sami puolestaan huokaisi ja kysyi:

- No mitenkäs… minä olen kuusitoista… elän ainakin tilastojen mukaan vielä kymmeniä vuosia… oliko tää nyt tässä… aamupäivän syljeskelen kattoon… loppupäivän väistelen sattumia… seuraan jotain viestinpaskaa kahdeltasadalta kanavalta jotka jokainen on toistensa kopioita… tai elän siellä virtuaalimaailmassa niin kuin moni tyyppi joka lopulta kuolee nälkään kun ei muista syödä…lopulta astelen Fedmarkettiin, ostan puoli-ilmaista heroiinia ja narkkaan itseni hengiltä… tehden samalla palveluksen liittoyhteiskunnalle kun minusta saa hyvällä tuurilla irroitettua jonkun toimivan elimen markkinoille…

Irma Ruuskanen kuunteli keskeyttämättä vaikka hän oli varmasti kuullut tämän synkän yksinpuhelun jo tuhansia kertoja. Samoin hän oli nähnyt tuhansia sellaisia nuoria jotka ottivat asian tyynesti ja itsestäänselvyytenä. Hän oli oppinut lukemaan ihmisluonnetta ja näki varsin hyvin ennalta ne nuoret jotka narkkaisivat itsensä hengiltä muutamassa vuodessa Fedmarketin tarjoamalla puoli-ilmaisella heroiinilla niin kuin Sami totesi. Samoin hän tunnisti ne ihmiset joitten pää vain painui, henkinen selkäranka katkesi ja he tyytyivät elämään päivästä toiseen elämää joka ei ollut elämää. Mikseivät tyytyisi? Näkiväthän he viestittimestä paljon sellaista materiaalia vanhasta maailmasta jota Euroverkko ei ollut pystynyt sensuroimaan mutta se oli heille lähinnä scifiä. Kerrottua tarinaa. Viihdettä. Todellisuus oli kuutiossa. Oli aina ollut. Tuli aina olemaan.

Sitten oli ne tietyt nuoret joissa oli kipinä. Irma näki että Sami oli yksi heistä. Niinpä hän vielä hetken harkittuaan totesi:

- Omien valtuuksieni myötä voin tarjota sinulle vain oman kuutioasunnon ja liittovaltion perustulon. Niin kuin kaikille muillekin. Sillä elää. Ei muuta. Mutta omien valtuuksieni – ja koko tämän järjestelmän – ulkopuolella on eräs vaihtoehto. En takaa sen onnistumista. Mutta jos olet kiinnostunut, niin voin kertoa siitä.

Sami oli kiinnostunut ja Irma alkoi kertoa…

Osoitteessa Ratkaisevan Tiedostamisen Kompleksi 72 K 2824 elettiin Samin kauppareissua seuraavaa päivää. Tuparipäivää. Pientä vaihtelua jatkuvaan tapahtumattomuuteen. Sami oli keittänyt perunat jo edellisenä päivänä ja laittanut ne jääkaappiin. Tänään tarvittaisiin keittolevyä vielä lisää samoin kuin muutakin sähköä joten Samin tupareihin tulevat kaverit Jape, Hese ja Teme olivat jättäneet tarkoituksella oman sähkönkulutuksensa muutamaksi päiväksi vähemmälle ja siirtäneet viestimen kautta tehdyllä sähkönsiirtoilmoituksella ylimääräisen kapasiteettinsa Samin käytettäväksi.

Sami, Jape, Hese ja Teme olivat tunteneet toisensa jo ala-asteelta ja olivat olleet erottamaton kaveriporukka siitä saakka. Se, mikä erotti heidät peruskuutiolaisesta lapsesta ja nuoresta oli halu tehdä muutakin kuin tuijottaa viestimen viihdettä ja pelata sen tarjoamia virtuaalimaailmapelejä. He tykkäsivät olla ulkona, etsiä ja tutkia. Olihan kuutioasuntoalueitten välissä sentään vielä pieniä metsäalueita. Ja saihan parin sopivan puun väliin viritetystä narusta aikaan mukiinmenevän lentopallokentän. Joukkueet olivat tietysti vain kaksimiehisiä eikä kenttä kovin tasainen mutta sehän ei tahtia haitannut. Palloa oli mukavaa mäiskiä.

Jokainen pojista oli yrittänyt käydä koulunsa läpi mahdollisimman huolella ja jokainen oli joutunut kokemaan karvaan pettymyksen Yhteiskuntaan Sijoittumistoimistossa. He kaikki asuivat nyt omassa kuutiossaan ilman mahdollisuutta parempaan. Kuutioasuntoja jaettaessa annettiin se ensimmäinen kuutio joka sattui vapautumaan. Paikasta ja asiakkaan toiveesta riippumatta. Sattuman kaupalla niin Jape, Hese ja Teme olivat päätyneet samalle kuutioasuntoalueelle joka sijaitsi vanhan Vantaankosken alueella. Viestimillä yhteydenpito oli helppoa ja Samin tupareista oltiin sovittu. Niinpä sovittuna aikana Samin viestitin ilmoitti että kaksi vierasta oli tulossa. Sami antoi viestittimen aukaista ulko-oven, aukaisi valmiiksi kuutionsa oven ja odotti käytävässä että kaverit nousivat hissillä kaksikymmentäkahdeksan kerrosta. Sinänsä Samin kuutiossa ei korkean paikan kammo päässyt yllättämään sillä siinä ei ollut ikkunaa. Kasseja, reppuja ja jonkinlaista muovilaatikkoa kantavat Jape ja Hese astuivat ulos hissistä. Sami kysyi:

- Entäs Teme? Tuparit sovittiin jo viikko sitten mutta heppu ei vastaa viesteihin.

Poikien ilme kävi vastauksesta mutta Hese sanoi kumminkin:

- Teme ei tule. Eikä me houkuteltukaan. Se ratkesi narkkaamaan varmaan heti kun muutti kuutioon. Me tajuttiin se vasta hiljan. Se on toinen jätkä nyt.

Toinen jätkä. Toverukset olivat oppineet elämässä muutamia asioita ja yksi oli se että narkkien kuului olla omassa seurassaan ja muitten omassaan. Vaikka Fedmarketin tablettiheroiini puoli-ilmaista olikin. Narkilla ei ollut sen vuoksi oikeastaan tarvetta varastaa kavereiltaan mitään, jos kohta mitään varsinaista varastettavaa ei ollutkaan. Mutta narkki ei halunnut vajota syvyyksiin yksin vaan halusi vetää kaikki ympäriltään mukanaan. Toverukset sinänsä ymmärsivät Temen ratkaisun mutta olivat tehneet omansa. Temeä ei olisi enää. Ei ainakaan heille.

Japen ja Hesen matka oli ollut varsin pitkä vaikka samassa kaupungissa asuttiinkin. Kuutioasuinalueitten välillä ei ollut minkäänlaista poikittaisliikennettä. Miksi olisikaan, sillä kuutiokansalaisille kaikki vähä tarvittava ja tarjolla oleva löytyi oman alueen Fedmarketista ja kuutiosijoituksen jälkeen kaiken – vähäisen – virastoasioinnin saattoi hoitaa Euroverkossa. Ainoa varsinainen poikittaislinja oli Kehä I. Kehä III oli lakannut olemasta tarpeettomana sillä yksityisautoilun määräkin oli romahtanut jo aikaa sitten. Mitä nyt Kehä ykkösen eteläpuolella vielä pröystäiltiin.

Jape ja Hese olivat lähteneet vanhasta Vantaankoskesta ja kulkeneet hitaalla sähköbussilla Kannelmäen eteläpuolella sijaitsevalle pysäkille jossa he myöhästyivät itään päin menevästä

bussista ja käyttivät joutoaikansa katsellen heti Kehä I:n eteläpuolella korkean verkkoaidan takana häämöttävää Lassilan ja Haagan aluetta joissa nomenklatura asui. Omakotitaloja, rivitaloja, muutama kerrostalo. Pihoja, puistoja, puutarhoja, vihreyttä, tilaa. Myös mersuja, bemareita, renaulteja ja tesloja. Sekä aseistettuja vartijoita jotka kiersivät aitaa hyvin epäsiliteltävän näköiset koirat mukanaan.

Toverukset tiesivät että tuo alue olisi heidän kannaltaan voinut olla aivan hyvin vaikka Kuussa. Heillä ei ollut sinne asiaa. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Kun uusi itään päin menevä kehäbussi saapui he hyppäsivät kyytiin, jäivät pois Pakilan pysäkillä ja ehtivät nippanappa bussiin jolla pääsivät Tarjalan kuutioasuinalueelle eli entiseen Siltamäkeen. Muitten kuutioasuinalueitten tavoin Tarjala ei katsonut vanhoja kaupunginosia vaan se levittäytyi myös Tapaninvainioon, Ylä-Malmille, Tapanilaan, Tapulikaupunkiin ja Suutarilaan.

Samin kuutiossa Jape ja Hese purkivat tuliaisensa. Koska heilläkin oli Citykeskuksesta hankittua olutta laittoi Hese jostain hankkimansa pienen matkajääkaapin töpseliin kiinni ja oluet lastattiin sinne. Samin oma pieni jääkaappi oli lastattu jo täyteen Carlsbergia ja Kansalaisolutta. Se tavallinen Fedmarketista ostettu energiapuurohan ei tarvinnut jääkaappia vaan se säilyi kuukauden huoneenlämmössä. Muutkin spesiaaliruuat syötäisiin tänä iltana.

Sitten katsottiin kavereitten muut tuliaiset: kolme pussillista oikeita perunalastuja, kaksi levyä suklaata, paketti metvurstia sekä kaksi litraa oikeaa appelsiinimehua jolla saattoi blandata Kansalaisviinaa. Fedmarketin mehuthan olivat joko paljon esanssinmakuista tai hyvin paljon esanssinmakuista eikä niitä myytykään mehuna vaan termillä ”raikas mehunkaltainen juoma”. Tarpeet hyville tupareille olivat kasassa joten Sami saattoi todeta:

- Sitten ei muuta jätkät kuin sauna lämpiämään!

Yksikään toveruksista ei ollut koskaan käynyt saunassa mutta olivathan he nähneet ja kuulleet kyseisestä ihmeestä. Ei niinkään Euronetistä vaan Itä-Euroopasta käsin pyörivästä vapaaverkosta jota liittovaltio yritti sensuroida mutta ainahan sensuurin sai kierrettyä, ainakin hetkeksi. Saunaa ei nytkään ollut tarjolla – sillä saunathan oli aikaa sitten kielletty sekä ilmastonmuutosta edistävinä energiasyöppöinä että suomalais-nationalistisia tunteita turhaan herättävänä deletoitavana historiana –  mutta Sami oli hankkinut vapaaverkosta vanha tiedoston jossa näkyi puukiuas johon joku mies heitteli säännöllisin väliajoin löylyä ja välillä lisäsi puita. Lisäksi tiedostossa tuli säännöllisin väliajoin ikivanha filminpätkä jossa edellisen vuosituhannen trubaduuri Tapio Rautavaara lauloi ”löylyä lissää”. Sami laittoi tiedoston pyörimään katkeamattomana looppina koko näyttöruudun kokoisena ja toverukset aukaisivat oluttölkit, skoolasivat ja aloittivat tuparit saunasessiolla jossa ei tullut hiki mutta saunaolut toisensa jälkeen kyllä maistui. Aina uuden tölkin avattuaan he vertailivat keskenään kuvittelemansa löylyn laatua ja ominaisuuksia.

Virtuaalisaunan jälkeen maittoikin jo juhlaeväs jota kaverit valmistivat kimpassa väistellen toisiaan ahdastakin ahtaammassa kuutiossa. Jo aikaisemmin keitetyt perunat pilkottiin, pannulle lyötiin voita, perunat heitettiin sekaan ja mukaan laitettiin myös pilkottu lenkkimakkara. Toisella – Japen mukanaan tuomalla -  pannulla paistettiin kalapuikkoja. Tämän lisäksi laitettiin kauraleivän viipaleille reilu annos voita ja koko satsi huuhdeltiin alas hyvän oluen voimin. Ekopuuroja ja vellejä koko ikänsä syöneille nuorille miehille tällainen harvinainen ateria olisi vastannut Michelinin neljän tähden ravintolan antimia jos he olisivat tienneet mitä se tarkoittaa.

Pannuille ei jäänyt muruakaan. Astiat huuhdeltiin nopeasti että ne oli myöhemmin helppo pestä. Sitten oli aika viihteen. Sami teki Kansalaisviinasta ja appelsiinimehusta kaikille tukevat mukit ja Jape puolestaan laittoi Samin viestimeen mukanaan tuomansa muistisirun. Se sisälsi vapaaverkosta ladatun ja Liittovaltiossa liian nationalistisena ja militaristisena kielletyn elokuvan Tuntematon Sotilas. Valitettavasti sitä kaikkein vanhinta versiota ei ollut löytynyt mutta tarjolla oli vuoden 2017 versio jota toverukset uppoutuivat katselemaan nauttien juomien lisäksi perunalastuista ja suklaasta.

Elokuvan katselu kesti tuntikausia, sillä olihan leffa pitkä itsessäänkin ja aika ajoin nuoret miehet pysäyttivät tallenteen ja keskustelivat siitä mitä olivat juuri nähneet. Suomen talvi- ja jatkosota oltiin liittoperuskoulussa käsitelty toisen maailmansodan mukana yhdellä historiantunnilla lähinnä todeten että kyseessä oli nationalismin aikaansaama katastrofi jollaiset Euroopan liittovaltion olemassaolo jatkossa estää. Historia koulussa olikin ollut lähinnä joskus 1950-luvun alusta alkanutta liittovaltion historiaa. Uteliaat toverukset olivat toki vapaaverkon kautta hoksanneet että oli toinenkin todellisuus. Ehkä jopa  todempi sellainen. Joka tapauksessa sellainen joka oli oikeasti tapahtunut. Historia ei alkanut liittovaltiosta.

Elokuvan loputtua toverukset alkoivat olla kokolailla tukevassa juopumustilassa. Sami aukaisi ylälaverin jonne Jape kiipesi nukahtaen välittömästi. Sami laittoi vielä laverin turvasalvat paikalleen ettei Jape tipahtaisi lattialle jonne Hese puolestaan oli asettelemassa mukanaan tuomaa ohutta kenttäpatjaa. Sami meni omaan punkkaansa ja toivotti hyvät yöt. Joskus neljän aikaan yöllä hän havahtui siihen kun Hese puhui wc-kopissa norjaa. Hese huuhteli ensiksi wc:n ja sitten naamansa käsisuihkulla ja palasi patjalleen:

- Sori… en kyllä sotkenut…

- Nääh… paskaaks tässä…

Joskus vaille puolenpäivän toverukset heräsivät ja ryystivät krapulaansa Samin keittämää kahvia jossa oli seassa oikeaa maitoa. Japen ja Hesen lähtiessä takaisin omaan kuutioonsa lyötiin vielä kouraa kouraan ja sovittiin että pidetään yhteyttä. Mieltä lämmitti se, että se sovittiin tositarkoituksella. Oli hyvä kun oli kavereita. Sami löhösi vielä pari tuntia punkassaan parannellen krapulaansa jonka hän kärsi mielellään, olihan ilta ollut mukava. Sitten hän siivosi kuutionsa, kävi hieman ulkona kävelyllä katsellen loputtomia kuutiokolosseja ja ajatellen että voi kun joskus voisi kulkea niissä mahtavissa maisemissa mitä hän oli vapaaverkossa nähnyt. Lapissa, Kainuussa, Pohjanmaan lakeuksilla, Turun saaristossa. Jos näkisi joskus elävän poron. Tai – voi herranjestas – karhun. Tai saatana soikoon edes kissan tai koiran.

Kuutioissa ei ollut lemmikkieläimiä. Nekään eivät olleet energiatehokkaita ja edistivät ilmastonmuutosta. Nomenklaturan alueella niitä kyllä oli. Siellä oli eri säännöt. Sami oli jo aikaa sitten ymmärtänyt mitä tarkoitti määritelty tasa-arvo. Hän oli asunut koko ikänsä Erkkilän ja nyt Tarjalan kuutioasuntoalueella nähden lähinnä valtavia asuntokomplekseja ja alakuloisia, tyhjäilmeisiä ihmisiä joitten tulevaisuus oli määritelty jo ennen heidän syntymäänsä. Kävelyn jälkeen hän palasi kuutioonsa ja asettautui punkkaansa ajatellen aloittavansa nyt hautaan saakka jatkuvan jokapäiväisen tyhjyyden. Elämän nollana jolla ei ollut mahdollisuutta muuttua edes puolikkaaksi. Edellisen illan juhlimisesta väsyneelle nuorelle miehelle uni tuli nopeasti.

Seuraavana aamuna Sami heräsi joskus yhdeksän maissa. Sekä kahvia, maitoa, voita, leipää ja metvurstia oli vielä hieman jäljellä joten aamiainen oli luksusta. Kesken aamiaisen Samin viestitin piippasi. Hän katsoi näyttöruutua ja totesi sydän pamppaillen:

- No helvetti…

Joitain viikkoja aikaisemmin Yhteiskuntaan Sijoittumistoimistossa

YST:n virkailija Irma Ruuskanen totesi huokaisten Samille:

- Omien valtuuksieni myötä voin tarjota sinulle vain oman kuutioasunnon ja liittovaltion perustulon. Sillä elää. Ei muuta. Mutta omien valtuuksieni – ja koko tämän järjestelmän – ulkopuolella on eräs vaihtoehto. En takaa sen onnistumista. Mutta jos olet kiinnostunut, niin voin kertoa siitä.

- Totta kai olen kiinnostunut. Minullehan tarjotaan pelkkää elämää sillinä purkissa ilman vaihtoehtoa. Ja vielä sellaisessa purkissa jossa niitä sillejäkin saa vain Kehä ykkösen sisäpuolella. Meille ei jää kuin ruodot.

- Tiedätkö, mitä ovat Pimeät Maat?

- Joo. Nehän on oikeastaan ne kaikki alueet mitkä kuuluu liittokaupunkikeskusten ulkopuolelle. Pääosin sähköttömiä, siksi pimeitä. Ei muulla tavoin liittovaltion kanssa tekemisissä kuin että sen asukkaille myönnetään se sama perustuki kuin kuutiossa eläville. Että ne pysyvät siellä rauhallisina. Koulussa opettivat että siellä suurinpiirtein kuollaan vapaaehtoisesti nälkään, eikä niistä alueista paljon muuta kerrottukaan mutta vapaaver…

Sami huomasi että nyt meinasi päästä sammakko suusta ja katsoi peläten Ruuskasta joka kuitenkin hymyili ja huitaisi asian kädellään kuin ympärillä pörisevän kärpäsen:

- Niin sinä meinasit sanoa vapaaverkko. Älä huoli. Kyllä minäkin sitä kotonani aika ajoin seuraan. Eikä näitä meidän keskustelujamme nauhoiteta. Niin että ole huoletta. Mutta tarkoititko että olet siellä vapaaverkossa tutustunut Pimeisiin Maihin?

- Olen joo. Aika paljonkin. Ja olen tajunnut että vaikka järjestelmä mainostaa niitä jonkunlaisina spitaalisten reservaattina niin minä asuisin siellä paljon mieluummin kuin täällä. Mutta minulla ei ole siellä ketään. En tiedä kuinka sinne pääsisi.

Irma Ruuskanen oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten:

- Tämä, mitä minä sinulle puhun on täysin epävirallista. Se ei liity millään tavoin työhöni YST:ssä. Ensinnäkin minun veljeni, Johannes Saastamoinen asuu Pimeillä Mailla. Tarkemmin sanottuna Reunansyrjässä. Hän muutti sinne aikanaan Radanvarsikaupungista ja on viihtynyt, vaikka elämä ei millään muotoa aineellisesti rikasta olekaan. Mutta se asia joka sinua varmasti kiinnostaa eniten on niin sanottu trenki- ja piikatoiminta. Pimeille Maille otetaan kuutiokaupungeista halukkaita nuoria ihmisiä ottolapsiksi. Tai nuoriksi. Tai aikuisiksikin. He tekevät töitä siellä siinä kuin muutkin ja tuovat perheitten kassaan mukanaan sen perustulonsa. Mulla on tossa oma yksityisviestitin. Katsopa siitä näitten kuutionuorten kokemuksia Pimeille Maille muutosta.

- Ei mun tartte. Minä olen katsellut niitä niin monta kertaa omasta viestittimestäni. Minä olisin hakenut trenkipojaksi jo aikaa sitten mutta kun… en tiedä miten… ja enhän minä osaa mitään… ei minusta ole siellä mitään hyötyä… ne vapaaehtoiset tekniset työtkin oli lähinnä teoriaa… kun robotit tekee kuitenkin kaiken… en minä ole koskaan edes pilkkonut halkoja… millä minä olisin senkään oppinut…

- Ei täältä lähteneistä nuorista osaa kukaan muukaan juuri mitään. Mutta se ei ole olennaista. Asenne on. Työ opettaa tekijänsä. Ja siellä on paljon työtä. Laitanko asian veljeni kautta etenemään? Itse asiassa heille itselleen on juuri muuttamassa eräs ikäisesi Vilma-tyttö täältä Helsingistä. Kuutiosta niin kuin sinäkin.

- Jos vain voisitte… olisin siitä ikuisesti kiitollinen… sillä nythän mulle on tarjolla vain kymmeniä vuosia tyhjää.

Sami heräsi joskus yhdeksän maissa. Sekä kahvia, maitoa, voita, leipää ja metvurstia oli vielä hieman jäljellä joten aamiainen oli luksusta. Kesken aamiaisen Samin viestitin piippasi. Hän katsoi näyttöruutua, luki soittajan ja totesi sydän pamppaillen:

Soittaja: Eino Juvonen, Reunansyrjä

- No helvetti…

Sydän vielä enemmän pamppaillen Sami painoi ”vastaa”-nappia. Näytöllä näkyi noin viisi-kuusikymppinen, kovan työn vanhentaman näköinen mutta eloisan katseen omaava mies.

- Sami Aurimo.

- Ja Juvosen Enska täältä Reunansyrjästä terve. Toi Ruuskasen Irma, meidän perhetuttavan Saastamoisen Johanneksen sisko kertoi meille sinusta. Oliskos sulla aikaa rupatella?

- Rupattelisin mielelläni. Ja eihän mulla muuta olekaan kuin aikaa.

Vuotta myöhemmin, Reunansyrjässä

Sami tuli pyyhe ympärillään saunatauolle Juvosten talon pihalle ja katsoi pienen soratien takana alkavaa sankkaa metsää. Se, mikä hänestä oli täällä Reunansyrjässä erityisen hienoa oli metsä. Metsä, ja kuinka se peitti horisontin. Helsingissä Samin käsitys metsästä oli ollut ohuet kaistaleet kuutiokompleksien välissä. Ohuet, ja onnettoman matalat. Niin sanottu metsä ei koskaan pystynyt peittämään niitten takana nousevia uusia ja aina uusia, paljon puita korkeampia asumismassiiveja. Täällä oli toista. Helsingissä maiseman valtaa piti harmaa betoni. Täällä vallassa oli loputon metsä joka sulki suojaansa siellä täällä olevat ja maisemaan sulautuvat ihmisasumukset. Ihmisasumukset joissa oli tilaa. Samilla oli käytössään Juvosten koko sadankahdenkymmenen neliön talo ja hänellä itsellään oli vielä lisäksi parinkymmenen neliön oma huone.

Eino saapui myös saunatauolle kroppa höyryten. Hän oli kova löylymies. Sellainen oli tullut Samistakin kun hän oli lopultakin päässyt kokeilemaan saunaa muuallakin kuin viestimen näyttöruudulla. He joivat itse tehtyä olutta, polttelivat itse viljeltyä kessua ja Sami mietti tässä rauhallisessa hetkessä että kaikki on niin kovin suhteellista. Helsingin kuutioasuntohelvetissä hän oli lainkuuliainen kansalainen mutta siitä huolimatta yhteiskunnan silmissä tarpeetonta jätettä joka oli pidettävä nippa nappa hengissä. Täällä Reunansyrjässä hän oli yhteiskunnan näkökulmasta rikollinen. Olihan hän sentään oppipoikana ammattimaiselle viinanpolttajalle sekä laittomien aseitten ja patruunoitten välittäjälle. Mutta kas, täällä hän oli kuitenkin arvostettu yhteiskunnan jäsen. Pienyhteiskunnan. Reunansyrjän. Paikan jossa tehtiin sitä, ja vain sitä mille oli tarvetta. Juvosten – ja nyt Saminkin – tuotteille oli aina kysyntää.

Kun Eino oli soittanut hänelle vuotta aikaisemmin, ei Sami ollut harkinnut hetkeäkään. Oli vain ilmoittanut asiasta äidilleen sekä Japelle ja Heselle jotka kaikki olivat toivottaneet onnea ja kannustaneet lähtemään. Kyyti järjestyi erään rekkakuskin mukana Naakkamoon saakka josta Eino oli hakenut Samin sitten mönkijällä. Eino ja Liisa olivat osoittautuneet oikein mukaviksi ottovanhemmiksi. Tai eivät he kyllä itse mieltäneet itseään sellaisiksi, sillä heidän oma poikansa oli jo aikamies ja toimi rakennusmestarina asuen pääosin Riihimäellä. Lähinnä Juvoset puhuivat perinteen ja elämän jatkamisesta. Vaikka Liisa aina naureskelikin että edistyksellinen Liittovaltio on päässyt siihen tilaan että huutolaisuus on tullut takaisin.

He puhuivat myös reservistä. Ihmisreservistä. Ja siitä, että aikanaan – kun Liittovaltio romahtaa omaan mahdottomuuteensa – ja etnot saavat aikaan lopullisen anarkian, on Pimeitten Maitten ihmisten aika tulla ja korjata tilanne. Siksi tarvittaisiin lisää innokasta ja osaavaa nuorta väkeä. Aivan vielä ei ollut aika. Mutta se tulisi. Eino oli sanonut usein:

- Ne siellä nomenklaturassa ovat eloita. Me olemme morlokkeja. Ne vaan eivät vielä tiedä sitä. Aikanaan ne sen huomaavat. Kun me pelastamme ne niiltä toisilta morlokeilta. Jotka ne asiakseen ja typeryyttään hankkivat tänne.

Sami oli ollut nopea oppimaan. Se ihmetytti häntä itseäkin. Yleismies Jantunen oli ollut piilossa kuutioasukkaan ruumiissa ja mielessä ja kun se pääsi irti, ei se malttanut millään lopettaa tekemistä ja oppimista. Eino oli itsekin kova tekemään mutta joutui välillä toppuuttelemaan innokasta nuorta miestä.

- Ptruuu… tehdääs tulet välillä ja keitetään saikat…

Eino oli laittanut Samin pyynnöstä myös Japen ja Hesen asian etenemään. Varmaan heillekin löytyisi sopiva ja halukas perhe. Jos ei juuri nyt Reunansyrjästä niin lähiseuduilta kumminkin. Tyrellistä, Heukensaaskista tai Paljasvedestä. Teme puolestaan oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin yliannostukseen.

Nyt Eino ja Sami istuivat saunatauolla ja Eino sanoi jotain joka sai huomattavaa itsevarmuutta itselleen keränneen Samin punastumaan kuin pikkupoika:

- Sinä Sami olet kelpo poika… tai no, mieshän sinä jo… miehen aikeissa… miehen meiningillä… meinaan, sinä taidat olla iskenyt silmäsi siihen Vilmaan. Siihen nättiin ja mukavaan typykkään joka tuli Helsingistä Saastamoisille samoja aikoja kuin sinä meille.

- Häh… no joo… mutta mistäs sinä… kuinkas sinä…

- Häh-hää, kyllä tässä iässä jo tämmöset asiat huomaa. Paina poika päälle vaan. Olen meinaan jutellut asiasta Saastamoisten kanssa ja he ovat huomanneet että mielenkiinto on molemminpuolista. Ajattelin antaa tämän pienen vinkin niin ei mene asian kanssa aika turhan nyhjäämiseen. Te sopisitte hyvin toisillenne. Niin kuin olet huomannut ja oppinut, niin täällä se elämä on. Tätä se on, eikä mitään kuutiossa katseltua Euroverkon pervoilua ihannoivaa citypaskaa. Ihminen on yksistään ehkä vahva. Mutta kaksi ihmistä yhdessä on jo linnake. Ja täällä jos missä kaivataan perheitä. Koko Reunansyrjä on tukenanne. Vaikka te vielä nuoria olettekin. Parempi naida kuin palaa, hjuu, parempi naida kuin palaa… mennäänks löylyyn?

Mennään vaan, totesi Sami, tyhjensi oluthaarikan, nousi ylös Vilman kuva mielessään ja tuumi että hän vapautui vuosi sitten elinkautisesta tyhjyydestä elämään jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Se askel kannatti ottaa.

Vilma olisi se seuraava askel. Sami tiesi uskaltavansa ottaa senkin. Hänessä vielä oleva poika antoi mielellään tietä miehelle. Miehelle, joka katsoi eteenpäin ja tiesi mihin suuntaan kulkea. Ottaa sen seuraavan ratkaisevan askeleen. Ja kantaa sen askeleen tuoman vastuun. Hän kantaisi sen iloisena sillä eihän elämä kuutiokaupungissa ollut koskaan antanut hänelle vastuuseen edes mahdollisuutta.

Kirjoitus on jatkoa seuraaville kirjoituksille:

Kuutio, osa I

Kuutio, osa II

Pimeät maat