HYLÄTYN ROMUN UUSI AAMU

Veisivät edes paalaamolle… loppuis tää tyhjyys… tarpeettomuus… josta ei voi paeta… voi vain odottaa uutta alkua… jota ei koskaan tule…

Näitä tuumasi muuan ulkorakennuksen suojassa pressun alla oleva auto. Auto, joka oli ollut siellä jo hyvin kauan. Se muisti nimensä. Se oli Ford Anglia. Ja se muisti sitä, kuinka se oli ollut erään perheen uskollinen palvelija. Mutta aika oli muuttunut. Ne vanhemmat olivat kuolleet. Heidän talokin oli ollut pitkään tyhjillään. Sitten siihen muutti perheen poika. Joka oli jo aikuinen, keski-ikäinen mies. Poika toi mukanaan perheensä. Muuttivat syrjäseudulle.

Perheellä oli kuitenkin uudet autot. Anglia aisti ne. Japanilaisia. Sellaisia tuulitunnelissa suunniteltuja. Kaikki saman näköisiä. Ei niitä erottanut toisistaan. Eivät ne olleet autoja. Ne olivat moottorilla varustettuja tietokoneita. Paljon bittejä, mutta ei sielua. Anglia tiesi olevansa oikea auto. Auto, jolla oli sielu. Joka kaipasi itselleen ihmistä. Autot tykkää, kun niillä ajaa. Niin oli tykännyt Angliakin. Mutta sillä ei oltu ajettu enää pitkään, pitkään aikaan.

Niinpä se oli vajonnut jo kauan sitten syvään auton horrokseen. Jossa se näki aika ajoin mukavia, pakokaasunkäryisiä unia menneiltä vuosilta. Joskus se havahtui kun tunsi, kuinka pressu sen päältä vedettiin pois ja ihmiset tulivat sen sisään mutta se tiesi että ne olivat vain perheen lapset jotka tulivat leikkimään sillä. Se tietysti piti siitä kun sen sisällä oli elämää mutta se tiesi myös että niillä lapsilla ei ollut sitä tärkeintä.

Virta-avainta. Virta-avainta joka olisi kääntynyt virtalukossa ja antanut Anglialle uuden elämän.

Vuodet kuluivat. Anglia oli hyvin tietoinen vuodenajoista vaikka ne eivät siihen vaikuttaneetkaan niin kuin ihmisiin. Mutta se tunsi, kuinka aika jäyti sitä. Tietysti kun se oli suojassa se hidasti ruostekuolemaa. Välillä se toivoi, että se oltaisiin oltu jo aikaa sitten jätetty täysin suojatta ulos. Niin että ruoste lopettaisi jossain vaiheessa sen tietoisuuden ja veisi sen autojen lopulliseen unohduksen yöhön.

Se oli luopunut toivosta jo aikaa sitten ja toivoi vain sitä olemattomuuden siunausta. Sitten tuli taas eräs kevät. Lumet olivat sulaneet pihalta ja Anglia kuuli kuinka kaksi miestä käveli ulkorakennusta kohti. Toinen oli talon isäntä. Hänen äänensä Anglia tunnisti. Mutta toinen oli joku vieras. Ei lapsi, vaan aikuinen mies. Pressu nykäistiin Anglian päältä jälleen.

- No niin… siinähän se on… isältä se jäi… minä en vaan jotenkin ole osannut luopua siitä… vaikka laittamistahan se vaatisi… mutta en minä itse ole saanut aikaiseksi… enkä minä varmaan osaisikaan… katto itte, että kiinnostaako… onhan tässä kyllä sinänsä sitä vanhan auton tunnelmaa… ja ei sillä ole ajettu ihan kahtasataatuhattakaan…

Se toinen mies aukaisi ensiksi konepellin ja tutki tarkasti. Niin Anglialle ei oltu tehty ikään aikaan. Sitten se jatkoi tutkimista. Ja välillä nosti Angliaa tunkilla katsastaakseen pohjaa. Sitten se mies löi oven kiinni ja sanoi talon isännälle:

- Hyvät pellithän näissä on aina ollut. Ja äkkikattomalla moottori ja tekniikka ei näytä ollenkaan toivottomalta. Mitä sinä tästä pyydät?

Isäntä oli vähän aikaa hiljaa ja sanoi sitten:

- Kyllähän se on sillä lailla että jos sinä viet tämän pois niin minä saan lähinnä lisää tarpeellista säilytystilaa. En minä tälle sais koskaan mitään tehtyä kuitenkaan. Niin että hyvähän se on jos se menee jollekin joka laittaa sen ajoon. Niin että oliskos pari pulloa Äkkölämäkölän Bönjakkia?

- Oletko tosissas?

- Olen.

Anglia kuuli sen läpsähdyksen jonka se tiesi tarkoittavan sitä, että ihmiset olivat sopineet jotain keskenään ja lyöneet kouraa kouraan. Se oli myyty. Ja se tunsi kipinän. Toivon kipinän. Hieman se oli kyllä loukkaantunut kun se myytiin niin halvalla mutta ymmärsi samalla että nyt oli turha ylpeillä. Olihan sillä mahdollisuus uuteen elämään. Se työnnettiin trailerille ja se uusi mies hinasi sen kotiinsa. Se koti oli joskus ollut pieni huoltamo jonka yläkerrassa mies asui. Ja alakerrassa oli, hitto vie, lämpimät tilat johon se hinattiin.

Seuraavana päivänä mies nosti Anglian pukeille ja se kuuli tutun äänen. Hitsausvehkeet. Hitsaamisen kuuma liekki ei tehnyt siihen kipeää niin kuin se olisi ihmiselle tehnyt. Päinvastoin, se oli kuin antibioottia joka poisti siitä tulehtuneita alueita. Työ kesti aikansa. Mies irrotti kuluneita osia ja laittoi uusia tilalle. Miehellä ei ollut kiire mutta ei ollut Angliallakaan. Se oli tottunut odottamaan. Lopulta työt oli tehty. Ja Anglia tunsi itsensä paljon terveemmäksi kuin pitkään, pitkään aikaan.

Heti alkuun mies oli irroittanut siitä moottorin, tutkinut sitä aikansa ja todennut:

- Ei tätä tartte vaihtaa. Kyllä tästä pelin saa.

Odotus kesti taas aikansa. Mutta kun mies kiinnitti moottorin takaisin Angliaan se tunsi niin kuin ihminen olisi tuntenut kun se oli ollut sydänleikkauksessa ja saanut itselleen taas terveen sydämen. Sydämen, jota moottoriin kaadettu öljy piti terveenä. Sitten se tunsi kuinka polttoainesäiliön korkki aukesi ja sen sisään alkoi virrata elämän nestettä. Bensiiniä.

Mies istui ohjaajan paikalle ja totesi:

- Jaahah, kaveri. Koitellaas…

Mies käänsi virta-avainta. Startti kitkutti hetken aikaa mutta sitten jyrähti ja Anglia tunsi kuinka kaikki sylinterit alkoivat toimia. Ensimmäistä kertaa niin kovin, kovin pitkään aikaan. Anglia olisi halunnut jo ajolle mutta mies sammutti moottorin ja lisäsi siihen vielä jotain.

Siirtokilvet.

- Huomenna käydään lyömässä sut leimalle.

Ja niin kävi. Auto nautti ensimmäisestä ajomatkastaan pitkään aikaan ja tunsi sen paikan mihin mies sen ohjasi. Katsastuskonttori. Katsastaja tutki Anglian tarkoin ja sanoi sitten miehelle:

- Ei huomauttamista. Hienosti sinä olet tämän kyllä laittanut. Sinähän saisit tään kyllä museokilpiinkin.

- Joo, mutta minä meinasin ajella tällä kyllä ihan vakituisesti. Niin ettei tarvitte päiviä kytätä. Kas kun minä tykkään tämmösistä. Ne uudet playstation-autot kun melkein ajavat itte itteään. Tämä on taas semmonen että tätä pitää oikeesti ajaa. Ohjaustehostin on hauiksessa ja jarrutehostin jalassa.

Mies istui Angliaan ja ajoi kohti kotiaan. Joka oli tietysti Angliankin uusi koti. Vastaan tuli jossain vaiheessa myös vanha pallosilmä-Lada jonka toinen etuvalo räpsähti hetkeksi pois päältä ja syttyi taas uudestaan. Ihan kuin se olisi iskenyt Anglialle silmää ja sanonut: ”tervetuloa remmiin, vanha kollega”.

Oli kevät. Niin mies kuin Anglia näkivät tien ylittävät valkeat linnut. Joutsenet olivat taas palanneet. Mutta niin oli palannut Angliakin. Se ei ollut enää ruostuva romu. Se oli jälleen ihmisen auto. Ylpeä sellainen.

Autot tykkää kun niillä ajaa.