OIKEUDENMUKAISUUS JA YHTEISKUNTARAUHA

Yhteiskuntarauha. Sen olemassaolo, sen vakaus, sen ylläpitäminen, sen järkkyminen ja sen mahdollinen romahtaminen. Nämä ovat kysymyksiä, joita on mietitty viime aikoina usein niin hotellin respassa kuin Ykän kavereiden kanssa täällä Huitsinnevadan Örnätjärvellä ja vähän muuallakin. Suomalainen yhteiskuntarauha, sen vakaus ja suomalaisten hallintoalamaisten tunnettu kuuliaisuus on tietyllä tavalla maailmankuulu ja se on pitkään erityisesti poliittisen- ja virkakoneistomme taholta mielletty yksinkertaisesti vallitsevaksi ominaisuudeksi, ei joksikin sellaiseksi, jonka eteen tulisi tehdä työtä. Se on mielletty olemassaolevaksi ja pysyväksi itsestäänselvyydeksi.

Miksi suomalaiset ovat olleet niin kauan niin hyviä ja kuuliaisia hallintoalamaisia? Pääsyynä hotellin respassa mielletään tietty yhteiskunnan oikeudenmukaisuus. Oikeudenmukaisuus, joka maassamme vallitsi noin vuoteen 1990 ja jota alettiin sen jälkeen tietoisesti rapauttaa, kuvitellen, että suomalaisten hallintoalamaisten kuuliaisuus on todellakin pysyvä ominaisuus, jota mikään ei horjuta. Ajateltiin, että hallintoalamaisten säkissä ei ole pohjaa ja se kuuluisa vieteri venyy loputtomiin.

Siihen aikaan, jota hotellin respassa mielletään oikeudenmukaisuuden ajaksi suomalainen saattoi ajatella, että yhteiskunta koostui tietynlaisesta kaksipuolisesta luottamuksesta. Suomalainen painoi hommia, maksoi veroja ja pyrki omaan unelmaansa, joka ei ollut kovin suuri, vaan se koostui omakotitalosta, autosta ja kesämökistä. Ja hän antoi puolestaan niin valtio- kuin virkakoneiston tehdä oman hommansa, pahemmin puuttumatta sen toimintaan sillä hän ajatteli – ja oikeassa silloin olikin – että virkakoneiston tehtävänä on tuottaa ja ylläpitää kansalaisille välttämättömiä palveluja. Valtiokoneistomme puolestaan tuumi, että kun kansalainen tekee töitään ja tuottaa veromarkkojaan, niin hänellä on oikeus unelmaansa, ja valtiovallan ei kuulu millään muotoa sitä estää, sillä tyytyväinen hallintoalamainen on hyvä ja tuottava hallintoalamainen.

Tavallinen Matti Virtanen saattoi – aivan perustellusti – ajatella, että niin valtiovalta kuin virkakoneisto toimii nimenomaan Mattia ja Maijaa varten, ja pyrkii siihen aivan tosissaan. Virtanen saattoi ajatella, että Matteja ja Maijojahan ne ovat ne virkakoneiston jäsenetkin. Joskushan se systeemi toki epäonnistuikin, mutta ei siksi, että oltaisiin pyritty aktiivisesti toimimaan Mattia ja Maijaa vastaan jonkun muun määrittelemättömän muualta tulevan puolesta. Kävi vain niin, että joko kyvyt eivät riittäneet, tai sitten taloudellinen tilanne oli yksinkertaisesti liian vaikea. Silloinkin maassamme oltiin kehitetty tietynlainen turvaverkko, joten kaatuessaankaan Matti ja Maija eivät tömähtäneet aivan suoriltaan tonttiin. Mutta äärimmäinen pääyksikkö, jonka eteen toimittiin, oli Suomen valtio ja sitä ylläpitävä Suomen kansa.

Nykyisin puhutaan kovasti yhteiskuntasopimuksesta. Ei se ole mikään uusi keksintö, vaikka sitä Sipilän hallituksen nimiin ollaan kovasti nimitettykin. Silloin aikanaan meillä oli sellainen, ja se perustui oikeudenmukaisuuteen. Tietysti se perustui myös johonkin, jota nykyiset tiedostavat ihmiset nimittävät sisäänlämpiävyydeksi ja itsekkyydeksi. Siihen aikaan se miellettiin kuitenkin realismina, mitä se olisi nytkin, jos siihen olisi uskallusta, eikä hotellin respassa millään ymmärretä, että mikä sen uskalluksen vei. Vielä 1980-luvulla suomalainen poliittinen koneisto ymmärsi, että maan ja kansan voimavarat riittävät vain tiettyyn pisteeseen, ja ensimmäisenä voimavaroja käytetään siihen, että suomalaisten edunvalvontakoneisto Oy Suomi Ab toimii ja toimii nimenomaan suomalaisten eduksi. Kas kun kukaan ja mikään muu ei sitä tehnyt, ei siihen pyrkinyt eikä pyri nytkään. Ketään muuta ei suomalaisten hyvinvointi kiinnostanut, mikä on tietysti ymmärrettävää. Toisilla kansoilla oli omat Oy Ab:t, jotka toimivat omien kansojensa puolesta. Oman kansan hyvinvointia pidemmälle eivät voimat riittäneet ja hallinto ymmärsi sen aivan hyvin,  sillä se osasi laskea tiettyjä lukuja ja ymmärsi, että suomalaiset ovat maailmassa niin pieni ja mitätön vähemmistö, että se ei yksinkertaisesti pysty muuttumaan maailman yleiseksi sosiaalitoimistoksi.

Kansalaisten taholla tämä miellettiin järjellä perusteltuna itsestäänselvyytenä, ja tämä sai aikaan tunteen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja molemminpuolisesta luottamuksesta. Ajatus, että 1980-luvulla suomalainen yhteiskuntarauha olisi järkkynyt tai virkakoneiston asema kyseenalaistettu sillä tavoin, että alettaisiin todellakin toimimaan sitä vastaan oli ajatus, jota ei esitetty, koska siihen ei ollut tarvetta. Suomessa toimittiin suomalaisten etuja ajatellen. Joskus onnistuen, joskus epäonnistuen, mutta kumminkin käsittäen, että voimavarat eivät riitä kuin tämän pienen kansansirpaleen elättämiseen.

Nyt siemenet yhteiskuntarauhan murenemiselle on kylvetty, kylvetty syvälle, eivätkä kylväjiä ole suinkaan ne tavalliset ihmiset, jotka ovat alkaneet esittää niin itselleen, toisilleen kuin julkisestikin hankalia kysymyksiä joihin valtiokoneisto ei halua vastata. Ne siemenet on kylvetty nimenomaan poliittisen ja virkakoneiston taholta, sillä se on täysin avoimesti luopunut oikeudenmukaisuuden ja molemminpuolisen luottamuksen ajatuksesta. Tai ainakin se on päivittänyt sen uuteen versioon, jossa se vaatii tavalliselta suomalaiselta luottamusta, mutta tekee sen yksipuolisesti, unohtaa tietoisesti tavalliset suomalaiset ja nostaa muualta tulleet tunkeutujat jalustalle, jotka menevät kantasuomalaisista oikealta ohi. Vaatien silti, että tavallisen kansalaisen tulisi pitää tilannetta oikeudenmukaisena. Unohtaen tietoisesti sen oikeudenmukaisuuden periaatteen, joka on pitänyt suomalaista yhteiskuntarauhaa yllä.

Se huomataan kuluvana vuonna 2016. Nykyisin viisikymppinen suomalainen tietää olevansa elämänsä viimeisessä työpaikassa. Jos hän menettää työnsä, niin häntä ei palkkaa enää kukaan, johtuen sekä liian korkeasta iästä sekä jatkuvasti muuttuvista koulutusvaatimuksista, jotka on tehty sellaisten ihmisten toimesta, joilla ei ole käytännön työstä minkäänlaista hajua. Mikäli suomalainen, joka osaa työnsä, mutta on sen ikänsä vuoksi menettänyt joutuisi sanotaanko 54-vuotiaana menemään koulun penkille lukeakseen sitä, minkä hän on osannut jo 30 vuotta hän tietää, että kun hän valmistuu 57 – 58-vuotiaana hän voi olla aivan varma siitä, ettei tuollaista kelan ja kuopan välillä ajelehtivaa tyyppiä minnekään palkata. Täysin turhan koulutuksen käydessään hän samalla  joutuu kuuntelemaan valtion vaatimuksia ja syyllistämistä siitä, että hänen tulisi työskennellä 65 – 68-vuotiaaksi, sillä muuten hän käytännössä varastaa valtiolaivan kassasta jotakin. Työskennellä? Miten työskennellä, jos siihen ei anneta mahdollisuutta?

Samoin maassamme on paljon kolmekymppisiä, jotka eivät ole vielä päässeet vakituiseen työhön, eivätkä he edes uneksi asiasta, sillä he tietävät sen olevan lähinnä unelmaa. He haaveilisivat kyllä esmes perheen perustamisesta, oman asunnon ostamisesta ja muusta sellaisesta, mikä kuului luottamuksen ja oikeudenmukaisuuden yhteiskunnan aikana ihmiselle ilman muuta, ja siihen pyrittiin antamaan mahdollisuus. Mutta pankki suhtautuu asuntolainaan nähden varsin karsaasti ihmiseen, jolla on varma työpaikka vain toukokuun 2016 loppuun.

Sekä ne viisikymppiset että kolmikymppiset lukevat lehtiä ja katselevat uutisia. Ja huomaavat, että valtio ei pidä heidän tilannettaan ongelmana. Itse asiassa se ei edes kiinnosta valtiota. Heitä ei noteerata. Heidän vuokseen ei pidetä kriisikokouksia. Heidän vuokseen pääministeri ei pidä televisiopuhetta, jossa hän vetoaa kansaan. Heitä varten ei oteta käyttöön lisäbudjetteja. Heitä ei ole olemassakaan.

Ja he miettivät, että mikäs se valtion pääongelma sitten tällä hetkellä on?

Tietenkin se, että eräänlaisella sosiaali-interraililla Suomessa matkailevat arabihäiskät saadaan työllistettyä, sillä jos heitä ei saada työllistettyä, niin heidän kotouttamisensa ei onnistu. Se sama kuuluisa kotouttaminen, jota on harrastettu jo neljännesvuosisata, ja jonka suuret tulokset tiedämme. Suurena esimerkkinä meillä on somalien lähes häikäisevä menestystarina suomalaisessa työelämässä.

Nämä niin viisikymppiset kuin kolmekymppiset suomalaiset ovat kerta toisensa jälkeen lukeneet valtamediasta, että turvapaikkahuilailijoissa olisi valtavan paljon käyttämätöntä osaamis- ja koulutuspotentiaalia, mutta valitettavasti ajastaan jälkeen jääneet kielitaitovaatimukset ja suomalainen rakenteellinen rasismi estää suomalaista yhteiskuntaa käyttämästä tätä osaamista. Näitä uutisia lukiessaan niin nämä viisi- kuin kolmekymppiset saattavat miettiä, että eikös se kelpaa jo se valmiiksi  kieli- ja ammattitaitoinen osaaminen ja kun ei kelpaa, niin miksi? Mutta he joutuvat vain lukemaan uutisia, niin kuin tämä viime elokuinen MTV3:n uutinen, joka manaa menetettyjen voimavarojen perään:

Nyt tulleiden joukossa on erityisen paljon korkeasti koulutettua väkeä.

…

On lääkäreitä ja insinöörejä ja muutenkin kielitaitoista porukkaa. Mitä olen henkilökunnan kanssa jutellut niin noin puolet heistä on todella koulutettua porukkaa.

Matti ja Maija saattaa uutista katsellessaan huomata, että kas kummaa, kun asiantuntijana tämän väitteen esittää Helsingin vastaanottokeskuksen johtaja Leena Markkanen, ja he saattavat todeta, että olikohan kyseisen ihmisen toivomus ja hyväuskoisuus esitetty uutisessa selvänä faktana? Joka tapauksessa faktana sen esitti kyseinen kanava taustoja pahemmin selvittämättä.

He ovat jo oppineet hymähtämään edellisen kaltaisille uutisille. Ja siksipä näille viisi- ja kolmekymppisille ei ole erityinen yllätys tämä tuore Ylen uutinen, jossa Ylen A-studiossa vieraillut työ- ja elinkeinoministeriön erityisavustaja Sakari Puisto kertoo monikulttuurisia madonlukuja. Hän toteaa sen, minkä tavallinen kansalainen on osannut päätellä viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana erittäin hyvin itsekin, eli ennakkotietojen mukaan julkisuudessa esitetyt arviot koulutustasosta ovat olleet ylioptimistia.

Kas kummaa. Joku sen sanoo ääneen. Jopa Ylessä. Uutinen jatkaa:

Tyypillisimpiä ammatteja turvapaikanhakijoiden keskuudessa ovat kokki, parturi ja autonkuljettaja. Luku- ja kirjoitustaidottomia on omalla äidinkielellään viidesosa ja englantia osaa kymmenisen prosenttia.

…

Ammatillista koulutusta ei kovin paljoa ole, sitä löytyy noin 10–20 prosentilta, korkeasti koulutettuja on selvästi alle 10 prosenttia.

Mutta tavallinen suomalainen tietää, että tämä porukka on se, joka valtiovallan mielestä pitäisi ensisijaisen nopeasti saada työelämään. Ohituskaistaa käyttäen ohi kantasuomalaisen. Lisäksi hän tietää sen, että suomalaisessa työelämässä ei tuolla porukalla ole mitään tosiasiallista käyttöä, joten heidät voidaan työllistää vain räätälöimällä heille julkishallinnon toimesta suojatyöpaikkoja. Suojatyöpaikkoja, joita sitten tullaan valtamediassamme esittämään kotouttamisen suurina onnistumisina. Valtiovalta satsaa kiittämättömiin ja ahneisiin suomen kieltä taitamattomiin jätkiin, jotka eivät ole koskaan tuoneet ensimmäistäkään rahapenniä tälle maalle, ja nostaa satsaamisensa kohteen jalustalle, jota tavallisenkin ihmisen tulisi palvoa ja hyväksyä heidän erityisasemansa niin työllistämisessä kuin asunnon saamisessakin. Niitten ihmisten, jotka ovat tehneet koko ikänsä töitä juuri tälle, meidän suomalaisten yhteiskunnalle.

Ja samaan aikaan nämä työelämästä pikku hiljaa syrjäytyvät viisikymppiset suomalaiset ja työelämään koskaan kunnolla edes päässeetkään suomalaiset kolmikymppiset huomaavat, että heidän asiansa, elämänsä, tulevaisuutensa ja kohtalonsa ei merkitse valtiovallalle kissan paskan vertaa. He näkevät, että ne arabit, jotka kiittämättöminä valittivat ohrapuurosta, jotka vaativat suomalaisilta "itselleen kuuluvat rahat" ja jotka aloittivat raiskaamisen ja väkivallanteot kantaväestöä kohtaan jo ennen kuin heillä oli myönnetystä turvapaikasta tietoakaan, ovat valtiovallalle heitä tärkeämpiä.

Hotellin respasta esitetään kysymys. Näinkö pidetään yllä tunnetta oikeudenmukaisuudesta ja molemminpuolisesta luottamuksesta? Näinkö pidetään yllä yhteiskuntarauhaa? Ja yleensä, ansaitseeko nykyinen hallintomme yhteiskuntarauhan ylläpitämistä? Jos se muuttaa oman maansa kansalaiset kakkosluokan ihmisiksi, joilla on ainoastaan elatusvelvollisuus muualta ilman heidän pyyntöään tulleita kohtaan? Ja vaatii vielä, että nämä kansalaiset joko hyväksyvät tai ainakin unohtavat muualta tulijoitten heihin kohdistaman väkivallan?

Eikös tuollaista hallintoa ole aikaisemmin tavattu kutsua miehityshallinnoksi?

Oheisessa kuvassa kuivataan jalkarättiä nuotiolla metsästysreissulla joskus 1980-luvun loppupuolen Nyhtänköljässä.  Kuva ei liity sinänsä kirjoitukseen mitenkään, mutta silloin ihmiset vielä mielsivät elävänsä tiettyä oikeudenmukaisuuden ja  yleisen luottamuksen aikaa, jolloin ajatus yhteiskuntarauhan järkkymisestä ei käynyt mielessä. Mikäs silloin oli jalkarättejä kuivatellessa.