KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXX

1. Kolme federalistia, kolme unelmaa

Luin Roopen mediaseurannan kautta tuoreen Helsingin Totuuden jutun, jossa haastateltiin Alexander Stubbia. Juttu pisti mietteliääksi. Eihän siinä varsinaisesti mitään uutta ollut, kyseisen miehen sielunmaisema on kyllä ollut selvillä ennenkin. Olen toki tietoinen siitä, että Stubb on mies, jolla on Unelma. Hänen unelmansa on Euroopan Liittovaltio, jossa Suomella ei ole osaa kuin maakuntana jossain Liittovaltion reuna-alueilla. Hänen lojaliteettinsa ei koske Suomen valtiota, vaan hän on uskollinen nimenomaan unelmalleen.

Samoin voi sanoa, että hänen lojaliteettinsa ei koske Suomen kansaa. Kun katsoo hänen elämänhistoriaansa, niin eihän hän ole sen kanssa ollut pahemmin tekemisissäkään. Se on hänelle lähinnä pelkkä teoreettinen käsite, jolla ei ole itseisarvoa, joten sen voi yliviivata ja kirjoittaa uudestaan haluamallaan tavalla. Tavallinen suomalainen, sanotaan nyt vaikka minä, on hänelle lähinnä mysteeri, sillä hän ei voi käsittää, miksi minä en jaa hänen federalistisia arvojaan ja päinvastoin pyrin kaikin mahdollisin keinoin kampittamaan hänen unelmaansa. Ehkä hän mieltää minut syöpänä, joka on sairastuttanut hänen rakkaan unelmansa:

Puheenaiheena on Stubbille rakas Euroopan unioni, jonka kanssa hän on ollut tekemisissä 20 vuotta: tutkijana, virkamiehenä, europarlamentaarikkona ja useassa ministeriroolissa.

Tuo rakkauden kohde voi nyt huonosti, se on sairastunut. Ja sitä pitää puolustaa!

“Mutta nyt puuttuu johtavilta poliitikoilta kansalaisrohkeutta puolustaa eurooppalaisia arvoja”, hän sanoo.

Stubb on unelmansa aivopesemä ja egoistina hän ottaa itselleen oikeudekseen määritellä ”eurooppalaiset arvot”.  Hän ei ymmärrä sitä, että hänen mainostamansa nationalismista luopuminen, multikulturalismi ja rajojen aukaiseminen rajattomalle maahanmuutolle eivät ole minun, eikä hyvin monen muunkaan ihmisen arvoja. Koska me näemme niitten arvojen seuraukset. Stubbin ei niitä tarvitse nähdä, sillä Stubbin kaltaiset ihmiset ovat aina niitä, jotka ovat syntyneet kultalusikka suussa. Heillä on varaa ylläpitää unelmaa, ja unelmoida toistenkin ihmisten edestä ja ennen kaikkea väkipakolla vetää muut ihmiset unelmaansa. Jos Stubb olisi syntynyt aikanaan Neuvostoliitossa, hän olisi ollut nomenklaturaan kuuluva puoluepampun poika.

Koska Stubbin ei tarvitse henkilökohtaisesti jokapäiväisessä elämässään elää unelmiensa seurauksia, hän voi pitää niistä itsepintaisesti kiinni, vaikka niitten seuraukset hänelle aika ajoin näytettäisiinkin. Aivan kuin tapahtui tuossa haastattelussa. Haastattelussa Stubb toteaa:

Alexander Stubb ei voi ymmärtää suomalaisia, jotka vastustavat EU:n taakanjakoa pakolaiskriisissä.

Jonka jälkeen jutussa kerrotaan hieman ympäristöstä, jossa haastattelu tehdään.

Istumme Sofitel-hotellin kirjastossa Brysselissä. Taustalla olevilla sohvilla lämmittelee kaksi maastopukuihin sonnustautunutta sotilasta. Pöydällä ja lattialla lojuu rynnäkkökiväärejä, radiopuhelimia, luotiliivejä ja muuta sotilaille elintärkeää tavaraa.

Johon Stubb toteaa:

“Ei tämä ole se Bryssel, josta lähdin vuonna 2008”, Stubb sanoo terroriuhan alla elävästä kaupungista.

Hän ei todellakaan tajua, että nimenomaan hänen, ja hänen kaltaistensa ihmisten niin syvästi rakastama unelma on juuri se tekijä, minkä vuoksi nuo rynnäkkökiväärimiehet ovat tuossa hotellissa. Ilman heidän unelmaansa Bryssel olisi paljon rauhallisempi kaupunki. Ei Stubbin tarvitse tajuta, sillä tarvittaessa nuo rynnäkkökiväärimiehet suojelevat juuri häntä. Sen sijaan jos tavallinen kansalainen ottaa mutkan mukaan turvakseen, hän on rikollinen. Pahempaa kuin rikollinen, sillä  hän toimii Stubbin unelman ja eurooppalaisten arvojen vastaisesti väittäessään, että unelma aiheuttaa turvattomuutta.

Eihän Stubb ole varsinaisesti kovin originaali tapaus. Hän on oikeastaan pelkkä sinikopio. Hänen kaltaisiaan ihmisiä on ollut maailman sivu. Valtiot vaihtuvat, aatteet vaihtuvat mutta näille ihmisille yhteistä on juuri Unelma. Heidän oma unelmansa, eivätkä he ole tyytyväisiä, ennen kuin ovat syöttäneet unelmansa väkisin kaikille muillekin. Vaikka näitten muitten ihmisten omat unelmat siinä samalla murskaantuisivatkin.

Stubbista tulee mieleeni samanlainen unelmoitsija, Arvīds Pelše. Pelše oli Latviassa vuonna 1899 syntynyt kommunisti, joka siirtyi ensimmäisen maailmansodan loppuaikoina Venäjälle ja alkoi kohota kommunistisen puolueen hierarkiassa. Hänelläkin oli tietty Stubbin unelmaa muistuttava federalistinen unelma, jonka mukaan pienemmät valtiot tuli ottaa osaksi suurempaa kokonaisuutta. Ensimmäistä kertaa hän yritti päästä levittämään unelmaansa kotimaahansa Latviaan vuonna 1919, mutta ajettiin verissä päin pois. Mies jäi Neuvostoliittoon toteuttamaan siellä suurta unelmaansa.

Vuonna 1940 hän sai unelmansa toteutumaan myös Latvian kohdalla, tosin latvialaisten itse sitä pyytämättä ja haluamatta. Palkkioksi unelmalle omistautumisestaan hänestä tuli Latvian Neuvostotasavallan kommunistisen puolueen pääsihteeri vuonna 1959. Lopulliseksi palkkioksi siitä, että hän ei ollut uskollinen isänmaalleen vaan Unelmalle, hänestä tuli NKP:n politbyroon täysjäsen vuonna 1966. Samainen Pelše ehdotti alkuperäisen kotimaansa Latvian pääkaupungin Riikan nimen vaihtamista Gagariniksi, mutta politbyroo tuumasi, että ehkä joku raja on Neuvostoliitossakin. Arvīds Pelše kuoli vuonna 1983 arvostettuna kommunistina ja unelman vaalijana.

Aivan niin kuin Stubbkin, Pelše ei voinut etukäteen tietää, mitä hänen unelmastaan seuraisi. Sillä sitä ei oltu koskaan aikaisemmin kokeiltu. Siitä seurasi miljoonille ihmisille kärsimystä, nälkää ja kuolemaa, mutta Pelšen – niin kuin ei Stubbinkaan – ei tarvinnut sitä henkilökohtaisesti kokea. Niinpä Pelše saattoi kuolla ylpeänä miehenä, tuumien että hänen unelmansa oli hyvä asia ja että hänen elämänsä ei ollut turha.

Luulisin, että Alexander Stubb ja Arvīds Pelše olisivat tulleet hyvin toimeen keskenään. He olivat molemmat kotoisin pienestä maasta, jonka kuviot eivät heille riittäneet. Heillä oli ylikansallinen unelma, jonka he syöttivät väkisin syntymämailleen ja sen kansalaisille, aiheuttaen samalla syntymämaissaan väestöpohjan etnistä muutosta, jota ei parhaimmallakaan tahdolla voinut pitää maille positiivisena asiana . Heitä molempia saatettiin kyllä laajalti pitää maanpettureina, mutta kumpikaan heistä ei olisi edes ymmärtänyt syytöstä, sillä heidän isänmaataan ei määritellä rajoilla eikä etnisyydellä, vaan sen määrittelee yksinomaan unelma.

Jaa entäs se kolmas federalisti? No hänhän oli Vidkun Quisling. Häntäkin saattoi pitää federalistina, sillä hänkin oli halukas siirtämään oman isänmaansa osaksi suurempaa hallinnollista yksikköä eli Hitlerin Neuropaa. Hänkin oli valmis rajoittamaan oman isänmaansa itsemääräämisoikeutta. Hänelläkin oli unelma.

Kolme federalistia. Kolme unelmoijaa. Pelše oli kunnioitettu mies ja hän sai korkeita kunniamerkkejä. Stubb on kunnioitettu mies ja hän on saanut korkeita kunniamerkkejä.

Quisling puolestaan sai palkkiokseen suvereniteettinsa takaisin saaneelta Norjalta kuulaa ottaansa.

Mikä meni Quislingin kohdalla pieleen, vaikka puitteet olivat suht samanlaiset?

On varmaankin niin, että tuo Unelman kanssa pelaaminen on vähän niin kuin uhkapeli. Täytyy veikata voittavaa hevosta. Jos asettaa panoksensa väärin, voi huomata, että se mikä oli veikkaajalle Unelma olikin muulle kansalle maanpetos.

2. Oliskos ehkä kannattanut uskoa aikaisemmin?

Poliisiammattikorkeakoulun toteuttama ja hallituksen tilaama tutkimus saa aikaan hieman kaksijakoista mieltä täällä omassa päävärkissäni. Ensinnäkin tietysti tyytyväisyyden, sillä tuossa tutkimuksessa tehdään niin kertakaikkisen selväksi, että täällä voiman pimeällä puolella ollaan oltu koko ajan oikeassa. Toisaalta pistää puolestaan ihmetyttämään, että onko meidän hallituksemme niin kertakaikkisen pölkkypäillä miehitetty, etteivät ne ymmärrä itsestäänselvyyttä ennen kuin joku tutkija sen niille kertoo.

Eri asiahan on tietysti, että ymmärtävätkö ne sen vieläkään. Joka tapauksessa tutkimus vääntää rautalangasta sen, mitä on rautalangasta ja ajoittain ratakiskosta väännetty noin kymmenessä tuhannessa eri lähteessä noin miljoona kertaa. Otetaanpa hieman otteita asiasta kertovasta jutusta, mitä sitäkin voi pitää erään sortin ihmeenä, sillä se on julkaistu Helsingin Sanomissa:

Maahanmuuttoon liittyy vakavia turvallisuusuhkia ja rikollisuutta. Suomi on valmistautunut huonosti uhkiin.

…

Pahin skenaario Suomelle olisi ”kymmenien ellei satojen tuhansien laittomien maahanmuuttajien pyrkiminen Suomeen”. Sillä olisi raportin mukaan huomattavia vaikutuksia Suomen turvallisuuteen.

…

Poliisi, Tulli ja Rajavartiolaitos hädin tuskin selviävät paikoin nykyisestäkään tilanteesta.

…

Suomi ei ole raportin mukaan onnistunut tähänkään asti kotouttamisessa. Viime vuonna vaikeassa taloustilanteessa Suomeen saapui turvapaikanhakijoita kymmenkertainen määrä edellisvuoteen verrattuna.

…

Kotouttaminen ja maahanmuuton hallinta on jäänyt paikoin kokeilukulttuuriksi ilman kestäviä vaikutuksia yhteiskunnalliseen turvallisuuteen.

…

Tutkijat huomauttavat, että Etelä- ja Keski-Ruotsissa on jo 55 maantieteellistä aluetta, joissa paikallinen rikollisverkosto aiheuttaa merkittävää turvattomuutta.

…

On selvää, että mikäli hallitsematon maahanmuutto jatkuu yhtä runsaana vuosia, ei yksikään valtio Euroopassa kestä sitä yhteiskuntarauhan vaarantumatta. Ruotsin suurten kaupunkien kehitys -- on tästä esimerkki.

Täällä voiman pimeällä puolellahan tästä ollaan oltu selvillä iät ja ajat. Täällä on tajuttu, että uhka, haitta ja rasite ei muutu voimavaraksi, vaikka sitä kuinka sellaiseksi haluaisi kutsua. Erityisesti jutussa pisti silmään tämä lause:

Tutkimus arvioi, että yhteiskunnallista turvallisuutta rakentava maahanmuuttopoliittinen keskustelu on vasta alussa.

Ja tähän täytyy kyllä todeta, että voi Herran Perkele, eikö tuota keskustelua olla viimeiset kymmenen vuotta tarjottu? Vaan kun ei ole kelvannut, sillä se keskustelu on tuomittu rasistiseksi ja äärioikeistolaiseksi. Olisiko ehkä kannattanut kuunnella jo kymmenen vuotta sitten?

Mitä tästä seuraa? Oletettavasti jonkunlainen imperiumin vastaisku on tulossa. Missä muodossa, se jää nähtäväksi. Henkilökohtaisesti veikkaan, että tutkimuksesta otetaan jopa onkeen. Tai ainakin yhdestä jutussa kirjoitetusta lauseesta:

Suomen pitää tehdä varsin ”innovatiivisia ratkaisuja, jotta kriisi saadaan hallintaan”.

Oletettavasti ”innovatiivisista ratkaisuista” tulee uusi muotisana, ja näitä uusia, vallankumouksellisen innovatiivisia uusia keinoja tulevat olemaan mm.

- Lisää rahaa kotouttamistoimintaan.

- Lisää palkattua henkilökuntaa kotouttamistoimintaan.

- Lisää suvaitsevaisuus- ja kansainvälisyysvalistusta kantaväestölle.

- Lisää rahaa maahanmuuttajien harrastustoimintaan.

- Lisää rahaa maahanmuuttajien äidinkielen- ja kulttuurinopetukseen.

- Lisää jalkapalloa.

- Lisää rasismintutkimusta yliopistoihin.

Luonnollisesti suvaitsevaiston puolelta löytyy se hardcore-osasto joka ei halua kerta kaikkiaan luopua hyvistä ja helpolla saatavista kickseistään, joten mitä varmimmin se aloittaa joukkorääkymisen. Veikkaan, että suosikkilauseena tulee olemaan ”on vastenmielistä itsekkyyttä ajatella vain suomalaisten turvallisuutta silloin, kun maailma on täynnä hätää kärsiviä lapsia”.

Nähtäväksi jää. Joka tapauksessa tässä tutkimuksessa heitettiin peliin sellainen pallo, jota on vaikeaa lyödä vastapallona takaisin. Jäämme odottamaan.