ANTERO LÄRVÄNEN JA VAIHTOEHTOISET KUTSUNNAT

- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat, täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradion ja Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin yhteislähetyksestä. Lähetyksemme tulee tällä kertaa Vaasasta, tarkemmin sanottuna puolustusvoimien Pohjanmaan aluetoimistosta, jossa ovat alkamassa puolustusvoimien sekä vankeinhoito- ja sosiaaliviranomaisten yhteistyönä alullepanemat aivan uudenlaiset ja nyky-Suomen uusiin tarpeisiin vastaavat kutsunnat. Haastateltavanamme on majuriylikersantti Käykö Keuhko Pohjanmaan aluetoimistosta. Majuriylikersantti Keuhko, minkälaiset nämä vaihtoehtoiset kutsunnat ovat, ja ketä nämä kutsunnat koskevat?

- Näin aluksi täytyy muistuttaa että sen lisäksi, että  asevelvollisuus on luonnollisesti puolustuksemme ylläpitämisen kannalta Suomelle elintärkeää, se on myös hyvin monelle nuorelle suomalaiselle miehelle eräänlainen aikuiseksisiirtymisrituaali. Meillä on kuitenkin tiettyjä etnisiä vähemmistöjä, joilla aikuiseksisiirtymisrituaali nähdään toisella tavoin, eli se, mitä tavalliselle suomalaiselle on varusmiespalvelus, tarkoittaa sama tietyille etnisille ryhmille ensimmäistä vankilatuomiota. Ja valitettavasti Suomessa tämän vankilatuomion voi saada ainoastaan rikollisilla keinoilla ja nykyisin vielä rikosten täytyy olla melko huomattavia, että häkki heilahtaisi. Niin kuin tiedämme, on rikoksella luonnollisesti aina kohde, joka joutuu rikoksesta kärsimään.

- Puolustusvoimat kantavat omalta osaltaan yhteiskunnallista vastuuta ja pyrimme sopeuttamaan toimintamme mahdollisimman kulttuuri- ja etnosensitiiviseksi. Uudella kutsuntamenetelmällä pyrimme tarjoamaan pehmeämmän ja ympäristöystävällisemmän tavan suorittaa tämä aikuiseksisiirtymisrituaali. Kutsumme tätä uutta palvelusmuotoa varusmiesvankeudeksi.

 - Eli tässä siis tarjotaan mahdollisuus niin sanotusti ansaita miehen kannukset ilman sivullisille aiheutuvaa valitettavaa haittaa? Mitenkäs, jos tämän etnisen vähemmistön edustajat suorittavat tämän varusmiesvankeutensa, niin vapautetaanko heidät asevelvollisuudesta?

- Kyllä ja kyllä. Tämä on pehmeä tapa suorittaa tämä aikuistumisrituaali, ja koska reservimme määrä on muutenkin pienentynyt, korvataan tällä varusmiesvankeudella myös asevelvollisuuden suorittaminen ja varusmiesvankeuden suorittaneille myönnetään varusmiesvankipassi.

- Minkä ikäisenä nämä vaihtoehtoiset kutsunnat suoritetaan?

- Viisitoistavuotiaana. Eli samalla, kun heidän oikeudellinen vastuunsa astuu voimaan. Kutsunnoissa määritelty varusmiesvankeus tulee sitten suorittaa viimeistään kahdenkymmenen vuoden iässä. Suoritusajankohdan voi sopia vankeinhoitoviranomaisten kanssa. Vankeuspalvelusaika on sama kuin varusmiehillä eli kuusi-, yhdeksän- tai kaksitoista kuukautta, omasta tahdosta ja suuntautumisesta riippuen. Oikein kovan tahdon ja suuntautumisen omaavat voivat siirtyä ns. kesäkessuiksi ja suorittaa kokonaisuudessaan kaikkiaan 24:n kuukauden varusmiesvankituomion.

- Mutta entäpäs jos näitä varusvankeusvelvollisia tuomitaan tuon 15 – 20-vuoden välillä ihan oikeasti suoritetuista rikoksista?

- Kun ottaa huomioon sekä nykyisen oikeuskäytännön että lastensuojelun, niin tämä on äärimmäisen epätodennäköistä. Lastensuojelun toimenpiteitten kohteena olevilla ja varsinkin sijoitetuilla nuorilla on päällään niin sanottu lastensuojelun oikeussateenvarjo.

- No mikäpäs siinä sitten, aletaanpa seurata vaihtoehtoisia kutsuntoja.

*

Majuriylikersantti Käykö Keuhko:

- Ja nimi oli?

- Gunnar.

- Minkäslaiset teillä on tulevaisuuden suunnitelmat?

- Luonnollisesti 18-vuotiaana nupista eläkkeelle. Ja ajattelin siinä sitten sukulaisten kanssa noita hevoshommia hoidella.

- Mahdollista rikollista tulevaisuudensuunnitelmaa?

- No ei nyt niin. Tietysti ihmiset ovat kyllä hirveän huolimattomia. Jättävät älypuhelimensa vahtimatta, kun käyvät bensiksen vessassa. Maajussien kuivaamon öljysäiliöissä ei ole minkäänlaisia lukkoja. Ihmiset säilyttävät autojensa renkaita lukitsemattomissa tiloissa. Ja tommosta. Pientä. Täytyyhän semmoset poimia pois kuleksimasta. En minä sitä sinänsä niin rikolliseksi touhuksi laskisi.

- Juu näinhän se on. Ja piruakos ihmiset parkkeeraavat autojaan pimeään paikkaan ja jättävät ne vahtimatta. Minusta nyt vaikuttaa vähän siltä, että teille olisi oikea varusmiesvankeuden palvelusmuoto puolen vuoden varusmiesvankeus Keravan nuorisovankilassa. Tämmönen niin sanottu miehistötason vankeus. Miltäs tämä kuulostaisi?

- Se kuulostaa ihan kohtuulliselta.

- Eihän tässä sitten muuta kuin leimaa paperiin LÄMPS ja toivotan teille antoisaa palvelusaikaa. Seuraava!

*

- Ja nimi oli?

- Henry.

- Kerrotteko tulevaisuuden suunnitelmistanne?

- Tietysti 18-vuotiaana nupista eläkkeelle. Ja sen jälkeen ajattelin antautua yksityisen kirjanpitämättömän liike-elämän palvelukseen. Kun ostaa, myy, vaihtaa, varastaa ja unohtaa turhat kuitit, niin aina leivässä pysyy.

- Mitenkäs noitten huumeitten kanssa?

- Heimoni jäsenille en niitä missään nimessä myy.

- Väkivaltaa?

- Tiettyjä pahoinpitelyjä on ehkä välttämätöntä tehdä, ihan liikemiesuskottavuuden säilyttämiseksi. Mutta ajattelin kyllä pitäytyä ihan nyrkki-astalolinjalla. Ei mitään sen vakavampaa.

- Niin no, kun ottaa huomioon nykyisen oikeuskäytännön, niin eihän tässä sinänsä sen ihmeempää ole. Kävisikös teille yhdeksän kuukauden varusmiesvankeus Mikkelin vankilassa? Tämmönen miehistötason ja esimiestason välinen kansalaisvelvollisuuden suorittaminen?

- Luulen, että se olisi sopiva palvelusmuoto minulle.

- LÄMPS! Seuraava!

*

- Ja nimi oli?

- Feija.

- Kertoisitteko tulevaisuudensuunnitelmistanne ja mahdollisista erikoistumisaloistanne?

- No ensittäin ajattelin tietysti jäädä nupistani 18-vuotiaana eläkkeelle, mutta sehän etuoikeus minulle kuuluu muutenkin. Ja sitten ajattelin ryhtyä kokopäiväiseksi kusipääksi eli alan sekä käyttää että myydä amfetamiinia ja piripöllyissäni varmaan tulee tuikattua jotain sattumanvaraista pottunokkaa puukollakin. Ehkä useampaakin. Ja mutka on mukana koko ajan. Eihän sitä tiedä, jos väärien sukujen edustajat sattuvat samoille kulmille.

- No sehän on tietysti hienoa, että nuorella miehellä on tulevaisuuden suunnitelmat noinkin selvillä. Tiedättekös, kantaväestöön kuuluvilla tuon ikäisillä nuorilla on usein tuossa iässä vielä hakusessaan, että mennäänkö ammattikouluun vaiko lukioon. Ne ovat niin huonoja päättämään tulevaisuudestaan. Mutta vaikka meillä sotavaltiolla ymmärretään, että katu-uskottavuus on totta kai ansaittava, niin tuossa suunnitelmassanne on kieltämättä tiettyjä haittapuolia, eli siinä täysin viattomat ihmiset voivat saada reikiä nahkaansa.

- Mitä siis ehdotatte?

- Ehdotan, että palvelette ensiksi esimiesvarusvangin kahdentoista kuukauden palveluksen Sörnäisten vankilassa ja sen jälkeen siirrytte erikoiskoulutukseen istumaan kahdentoista ylimääräisen kuukauden palveluksen Riihimäen vankilassa. Teidän arvonne vapauduttuanne olisi erikoisjääkärivanki. Se antaisi kyllä melko komeaa katu-uskottavuutta ilman varsinaisia väkivallan toimia.

- Tuo on kyllä kieltämättä houkutteleva vaihtoehto. Mutta mitenkäs, kun olen lusinut, anteeksi siis palvellut kaksitoista kuukautta tuolla Sörkassa, niin onko mulla mahdollisuus vielä valita, jatkanko palvelustani Riihimäellä?

- Kyllä. Kaksitoista kuukautta on velvollisuus, mikäli tähän suostutte, ja sen jälkeen voitte valita, haluatteko jatkaa erikoiskoulutuksessa. Ylimääräinen erikoiskoulutus on vapaaehtoinen, mutta muistuttaisin, että 12 – 24-kuukauden välillä palvellessanne olette oikeutettu korotettuihin varusmiesvankipäivärahoihin.

- No jumalauta. Tämähän kuulostaa hyvältä. Ei muuta kuin sinne Sörkkaan sitten, ja jos homma oikein maistuu, niin erikoisvankikoulutukseen Riihimäelle!

- LÄMPS! Seuraava!

*

- Ja nimi oli?

- Allan.

- Ja minkälaista varusmiesvankipalvelusta te olette kohdallenne ajatellut.

- Herra majuriylikersantti, nyt kun on niin, että minä en halua suorittaa varusmiesvankipalvelusta ensinkään.

- Ja miksikö? Haluatteko totaalivapautuksen? Silloin teidän täytyy kääntyä lääkärin puoleen.

- Ei kun minä haluan suorittaa tavallisen varusmiespalveluksen.

- Hä? Minkä ihmeen takia? Kun teillehän tarjotaan minimissään puolen vuoden lusimisella tarvittavaa katu-uskottavuutta ilman minkäänlaista tetsaamista.

- Mutta kun minä ajattelen asian niin, että minulla on velvollisuus osallistua Suomen puolustukseen. Ja lisäksi ajattelen niin, että varusmiespalveluksesta olisi etua suunnittelemalle ammatilliselle uralleni.

- Ammatilliselle uralle?

- Joo. Minä kun haluan rekkakuskiksi. Ajattelin hakea kuljetusjoukkoihin. Joukko-osastosta ei ole niin väliä. Kunhan saan suorittaa mattialiupseerin koulutuksen. Tietysti voisin vaikka jäädä sotavaltion palvelukseenkin, mikäli homma maistuisi.

- Mutta kuinka teihin silloin omienne parissa suhtaudutaan? Tehän ette silloin elä ollenkaan kulttuurinne mukaisesti?

- Olen valmis ottamaan sen riskin. Haluan olla hyödyllinen ja arvostettu osa tätä suomalaista yhteiskuntaa. Ja ymmärrän sen, että siihen vaaditaan kovaa työtä eikä mitään perseilyä.

- Kuulkaas eihän tämä näin yksinkertaista ole. Ettekö te voisi vain hakea vapautusta koko roskasta lääketieteellisin perustein? Jos te haluatte armeijaan, niin asianne täytyy käsitellä sotilaspalvelulautakunnassa, jossa teitä kuulustellaan ja hiillostetaan että saadaan selville vakaumuksenne aitous. Kun meidän nähkääs on saatava täydellinen varmuus siitä, että te ette ole millään muotoa valtakulttuurin edustajien taholta pakotettu ja painostettu tähän päätökseenne. Se on kuulkaas kova rumba, mitä teidän täytyy käydä läpi, että pääsette kasarmille.

- Olen silti valmis siihen.

- Jaa…aa… no, eihän siinä sitten mitään. Katsotaanpas kalenteria ja varataan teille aika lautakuntakäsittelyyn…

*

- Ja täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradiosta. Niin kuin olette kuulleet, niin tämä uusi vaihtoehtoinen kutsuntajärjestelmä joitain yksittäisiä vastarannankiiskejä lukuunottamatta pelittää erinomaisesti ja ja puolustusvoimien erityissosiaalityöntekijä Irmaurrikki Ryhävalas-Billnäs kertoi, että muillekin etnisille ryhmille räätälöityjä kutsuntoja ollaan lähiaikoina aloittamassa. Yhteiskuntamme kehittyy niin, että hitaammat eivät pysy mukana ensinkään. Täällä Antero Lärvänen, Huitsinnevadan paikallisradio. Hei äänimiehet, rojut ransittiin ja Lällävedelle saunomaan! Sotilaallisessa järjestyksessä!

Hösse: Joo, on toi kehitys kehittynyt kovasti kulttuuri- ja etnosensitiiviseksi tuolla sotavaltiokin puolella. Kun me kolme oltiin aikanaan taisteluvökeltäjäkoulutuksessa Hömpstadin Nuivastoasemalla, oli meininki vähän toinen. Ehkä me oltiin vaan kehityksestä jäljessä.

Pertta: Joo, kyllä nuo kansalaisvelvollisuudet ja ennen kaikkea oikeudet nähdään nykyisin ihan eri tavalla kuin silloin kolmekymmentä vuotta sitten.

Kaikki:

Kun aikani täällä kärsin!

Ja vanikan känttyä järsin!

Niin kerran mä lähden, tottavie!

Sitä varten on valtion rautatie!

Kun lähdet kerran väkeen!

Niin ota naru käteen!

Etsi sopivaa puuta!

Älä ajattele muuta!

Vedä itses hirteen!

Päätä päiväs virteen!

JOTAIN IHAN MUUTA XXX

eli pieniä tarinoita elämän varrelta, sieltä sun täältä

1. Ajoittaisen tyhmyyden ylistyksestä eli mystisesti suriseva lämpöpatteri

Ihmisen on hyvä tuntea itsensä aika ajoin tyhmäksi. Ihan jo sen takia, ettei tule liian ylpeäksi ja ala kuvitella omaavansa jonkunlaista pakettiratkaisua asiaan kuin asiaan. Erityisesti televisiossa esiintyville erityyppisille kulttuurialan ihmisille näyttää usein käyneen niin, ja heillä on (erityisesti silloin, jos tiedotusvälineet kysyvät ja naama pääsee taas näkyviin) vahva ja vankka mielipide asiaan kuin asiaan, vaikka he kuulisivat kysyttäessä asiasta ensimmäisen kerran, eikä heillä ole ollut aikaa ottaa asiasta mitään selvää. Silti poski solisee, leuka laulaa ja toimittaja nyökkäilee hänelle esitetyn viisauden edessä. Kyseessähän on Tunnettu Kulttuurihenkilö, ja hänen edessään kuuluu toimittajan nyökkäillä, vaikka tyyppi puhuisi sujuvaa horinmummoa.

Ykällä ei tällaista ongelmaa ole, sillä hän ei pidä itseään kovinkaan fiksuna. Lisäksi Ykälle, niin kuin varmaan monelle muullekin tulee tapauksia, joissa voi tuntea itsensä suorastaan vapauttavalla tavalla tyhmäksi.

Eräs tapaus on jäänyt hyvin mieleen. Ykä ja Ylva olivat pakkaamassa kamppeitaan Huitsinnevadan Örnätjärvellä. Tarkoituksena oli lähteä muutamaksi päiväksi Nyhtänköljään tapaamaan Ykän vanhempia. Ykä oli pakkaillut omiaan ja Ylva omiaan. Pakkaamisessa oli tietysti se sukupuolien välinen, joskaan ei ylitsepääsemätön ero, että kun kyseessä oli muutaman päivän reissu, Ykä pakkasi kamppeita muutaman päivän reissulle. Ylva taas – niin kuin naisilla usein tapana on – pakkasi tavaroita kokonaista jatkosotaa varten.

Se ei ollut sinänsä mikään ongelma, vaan kuuluu niihin sukupuolten välisiin pieniin eroihin. Perskeleillä on kymmenen vaatekaappia. Ylvalla on yhdeksän ja Ykällä yksi. Ylvalla, niin kuin naisilla yleensä ei ole koskaan sopivaa päällepantavaa. Ykällä on aina sopivaa päällepantavaa.

No, yhtä kaikki, asia harhautui raiteiltaan, joten palataan asiaan. Ykä otti pari Ylvan pakkaamaa isoa putkikassia, käveli niitten kanssa tuulikaappiin ja laski ne maahan laittaakseen kengät jalkaan, että olisi voinut viedä kassit Perskeleitten Rutinoffiin.

Ja sitten se alkoi.

Tuulikaapin lämpöpatterista alkoi kuulua ihan helevatunmoinen surina. Ja surina kuulosti ihan selvästi sähköiseltä, mikä osaltaan oli erittäin kummallista, sillä kyseessä oli ihan tavallinen vesikiertopatteri. Siinä sitten Ykä ja Ylva äimistelivät asiaa ja taisihan siinä muutama rumakin sana lausuttua, koska eihän siitä ollut pitkäkään aika kun talosta oli putket uusittu. Ykä kävi läpi pannut, pelit ja meisselit, mutta kaikki oli aivan kunnossa. Siinä vaiheessa oli aika tietysti kysyä apua muinaisilta suomalaisjumalilta asiaankuuluvin termein sekä kaiken varalta vielä virolaiselta Kuratilta ja puolalaiselta Kurwalta.

Mutta se kurati kurat surina vaan jatkui.

Mielessä kävi, että eihän tässä Nyhtänköljään lähdöstä tule pulkkistakaan, koska ei pattereitten kerta kaikkiaan pidä pitää tommosta ääntä. Putkimieshän tässä on soitettava. Ykä päätti kantaa tuulikaapissa olevat kassit kumminkin Rutinoffiin, jos asialle vaikka joku järjellinen selitys löytyisi ja päästäisiin kumminkin matkaan.

Ja pihalla kasseja kantaessaan Ykä huomasi, että se helepuatenan surina kuuluukin nyt ulkoa.

Ja sitten tuli oivalluksen hetki.

Ykä käveli kassien kanssa takaisin sisälle, laski kassit maahan, kuunteli tyynesti Ylvan kommentin, että se surina hetkeksi hiljeni, mutta nyt se kuuluu taas.

Joo, tiedän totesi Ykä, aukaisi toisen kasseista, otti sieltä esille sähköhammasharjan, joka oli napsahtanut itsestään päälle, kun Ykä laittoi kassin lattialle, ja sulki sen.

Surina loppui.

Ja Ykä tunsi sitä niin vapauttavaa äärettömän tyhmyyden tunnetta, joka estää ihmistä ylpistymistä. Tällä pärjättäisiinkin koko loppuvuosi.

2. Mitteekö höpäjät?

En hahmota, mitä kautta tämänkin muistin, mutta joskus blogini kommenttiosiossa tämmöseenkin linkitettiin. Osaako joku sanoa, että mitä tää neiti itse asiassa tutkii?

"Kiinnostuksen kohteeni on multimodaalinen kriittinen diskurssianalyysi sukupuolen ja seksuaalisuuden näkökulmasta ja erityisesti ne moninaiset tavat ja käytänteet, joiden kautta sukupuolia ja seksuaalisuuksia rakennetaan ja puretaan ja joilla näistä neuvotellaan populaarikulttuurin ja median piirissä. Lisäksi minua kiinnostavat näkemykset ja teoriat subjektiudesta erityisesti neoliberalistisen ja postmodernin aikakauden valossa. Työskentelen parhaillani väitöstutkimukseni parissa, jossa tutkin naissubjektiuden rakentumista neoliberalistisessa postfeminismin diskurssissa."

- FM Kati Kauppinen, tohtorikoulutettava (Jyväskylän yliopisto, humanistinen tiedekunta, kielten laitos, kielenkäytön ja diskurssin osasto)

Minä kun en oikein tajunnut. Anteeksi maalaisuuteni. Pyrin käymään huomenna kaupungissa.

*

3. Tietokoneen iloja taitamattomalle eli eräs sähköposti Pöntiselle jokunen vuosi takaperin

Tervehdys Pöntinen,

Niin kuin tiedät, olen luonteeltani äärirauhallinen mies. Tiedät myös äärirauhallisten miesten olevan sellaisia, ettei heidän pinnaansa tule tarkoituksella äärimmilleen kiristämän, sillä silloin seuraukset ovat yleensä nopeita, dramaattisia ja brutaaleja.

Se henkilö, joka on keksinyt sinun minulle suositteleman Nero 8 poltto-ohjelman ja varsinkin siihen liittyvät asennusprotokollat, tai sitten Windows-käyttöjärjestelmän, joka ei halua neuvotella muun kuin Microsoftin tuotteitten kanssa ei tätä viisautta ole sisäistänyt. Näin ollen hänen tulee välttää tulemista näille selkosille, sillä tänne tullessaan on vaara, että häneen kohdistuu tylpällä esineellä suoritettu välitön ja raaka väkivalta.

Tarkempi täsmennys harmituksen aiheeseen:

Alkuun huomasin, että sen ohjelman asennus ei meinaa onnistua millään. Aikani rählättyäni huomasin, että tämä johtuu siitä, että virussuoja on päällä. No, irrotin koneen verkosta ja sammutin virussuojan ja yritin uudestaan. Nyt asennus alkoi onnistua, mutta se oli kylläkin tolkuttoman hidasta, tommonen kolme varttia siinä meni.

Lopulta asennus oli valmis ja kone ilmoitti, että haluamasi ämpärillinen dataa on onnistuneesti röyhtäisty kovalevylle. Olin onnellinen. Laitoin virussuojan takaisin päälle, kytkin koneen verkkoon ja käynnistin koneen uudelleen, että homma sujui kaiken protokollan mukaisesti.

Kone käynnistyi ok, eikä mitään herjan merkkejä ollut. Ajattelin sitten, että korkkaan uuden Nero 8-ohjelman siten, että poltan yhden levyllisen tuubaa tolle mainiolle Lötjösen ryökäleelle. Ennen kuin aloin poltto-operaation, otin käsiteltäväksi yhden kauhuklassikon ”Prince of Darkness”-elokuvan suomenkieliset tekstitykset, koska ajattelin polttaa sen myös. Tämä operaatio oli varsin työläs, koska subien ajastaminen oli vaikeaa, ja ne piti ajastaa pätkä pätkältä. En ollut tästä harmissani, sillä ajattelin polttamisen sujuvan sitten jouhevasti ja vaivatta.

Lopulta siirryin polttovaiheeseen ja käynnistin uuden, tuliterän ja jopa rahalla maksetun eli siis laillisen Nero 8-ohjelmani. Arvelin, että tässä on seuraavana sisäänkirjautumisvaihe, niin kuin näissä uusissa ohjelmissa yleensä on. Näin oli tässäkin. Se vaan oli erilainen kuin yleensä, sillä ohjelma vaati heti välittömästi lisäosien päivitystä verkosta. Muuten ei homma etenisi yhtään mihinkään. Tässä vaiheessa huomasin jo ohimosuoneni tykyttävän hälyttävästi ja kävin nappaamassa valmiiksi yhden ylimääräisen rytmihäiriölääkkeen. Tämän jälkeen uskaltauduin klikkaamaan päivityksen päälle.

Olin jo alun perin arvannut, että tämä operaatio tulee kestämään, joten en jäänyt tietokoneelle käkkimään, vaan siirryin keittiöön keittämään uudet kahvit, jota nautin hissuksiin pari kupillista. Tämän jälkeen kävin rappusilla polttamassa Voimasavuke Bostonin ja sitten läksin paskalle. Huusissa asioidessa luin parikymmentä sivua Jussi Halla-ahon mainiota kirjaa ”Kirjoituksia Uppoavasta Lännestä”.

Kaikkien näitten operaatioitten jälkeen minun ei enää tarvinnut odottaa tietokoneella kuin vajaan kymmenen minuuttia, että päivitys valmistuisi. Seuraavaksi näyttöön ilmestyi uusi ikkuna, jossa luki: ”Päivityksiä ei voida ottaa käyttöön, ellei Nero 8:aa ensin poisteta tietokoneelta”.

Tässä vaiheessa tietoinen tajuntani sumeni määrittelemättömäksi ajaksi. Muistikuvat tuolta ajalta ovat sekavia, mutta muistan kuulleeni kuin jostain hornan syövereistä kumpuavan rienaavan demonisen naurun sekä sorkkien hillittömän kopinan lattiaa vasten. Luulen nähneeni lieskoja, sarvia ja petomaisia kiiluvia silmiä sekä haistaneeni rikin ja mädän hirvittävän löyhkän. Muistan myös kuulleeni raastavaa hampaitten kirskuntaa sekä jo ammoin kuolleilla ja kielletyillä kielillä lausuttuja Julmia Sanoja.

Havahtuessani pikkuhiljaa takaisin todellisuuteen huomasin toistavani jatkuvasti lausetta ”tästä ei ole ehkä sittenkään välitöntä apua”. Havahtuessani kokonaan huomasin mistä oli kyse ja siirsin haulikon välittömän tähtäyssuunnan pois tietokoneesta. Tämän jälkeen poistin haulikosta panokset. Varotoimenpiteenä irrotin myös haulikon etutukin, sekä poistin kivääreistä lukot ja siirsin irrotetut objektit asekaappiin. Asekaapin avaimen heitin takapihalle hankeen. Ajattelin etsiä sen sieltä sitten keväämmällä. Tämän jälkeen poltin rappusilla seittemät tupakit.

Nythän on näin, Pöntinen, etten uskalla koskea tuohon Nero-ohjelmaan ollenkaan, ellet sinä ole paikalla teknisenä neuvonantajana. Muuten on selvä riski siihen, että päivittäisiin rutiineihini joudutaan lisäämään parranajon lisäksi myös otsasarvien tasoittaminen rälläkällä.

Osaatko suositella jotain netistä löytyvää, ilmaista ja yksinkertaista poltto-ohjelmaa?

*

4. Yllättävä laskeutuminen ja Ylvan ensimmäinen tunturisumu

Elettiin aikaa jo suht kauan sitten nykyaikaisen hektisen aikakäsityksen mukaan ja paikka oli käsivarren Lapissa, tarkalleen ottaen Gahperusvárri-tunturin itärinteellä, jossa Kalottireitti kulki. Tunturin kupeessa kulki kaksi pariskuntaa, suuntanaan etelä ja sitä kautta reitin varrella sijaitseva Saarijärvi, joka oli viimeinen etappipaikka ennen palaamista Kilpisjärvelle, keskuslämmityksen ja posliinivessojen pariin.

Pariskunnat eivät tunteneet toisiaan. Sattuivatpahan vain olemaan samassa paikassa samaan aikaan. Taempi pariskunnista oli Perskeleitten pariskunta. Tai no, tarkalleen ottaen pariskunnan jäsenistä vain toinen oli Perskeles, tämä Yrjö meinaan. Ylva oli vielä sukunimeltään Perkkelsson, mutta sekin aikanaan korjaantuisi. Oltiin Ykän ja Ylvan ensimmäisellä yhteisellä Lapinreissulla. Pariskunta oli palaamassa Meekonjärveltä ja sitä ennen he olivat palaamassa Kilpisjärven suurimmasta lähiöstä Pitshusjärveltä, jossa sekä täyden autio- ja varaustuvan lisäksi oli majaillut noin viisikymmentä telttakuntaa. Erämaan rauha oli siis hieman kyseenalainen, mutta kävellessä oli käynyt selväksi, että lapinkärpänen oli puraissut Ylvaa selkäydintä myöten, eikä siltä tieltä ollut paluuta.

Pitshusjärven ”lähiössä” oltiin muuten porukalla todettu, että vanhassa vara parempi. Eräs nuori nainen oli mennyt järveen uimaan ja halkaissut siinä jalkapohjansa tosi pahan näköisesti. Silloin alkoi olla jo joitain gsm-kännyköitä joilla ei siellä tehnyt yhtään mitään, mutta paikalle tulleet poromiehet olivat ottaneet vanhalla NMT 450-kännyllään yhteyden Kilpisjärvelle, josta tuli vesitaso hakemaan naisen hoitoon. Hyvä niin, ei hän olisi sitä pitkää matkaa Kilpisjärvelle pystynyt kulkemaan.

Kovddosgaissi Pitshusjärven itäpuolelta.

Kyseiset teltat olivat Pitshusjärven lähiön reuna-aluetta.

Varsinainen asutuskeskittymä oli kuvasta oikealla.

Pitshusköngäs

Meekonvaaran itäpuolen pahta.

Meekonjärven pienellä autiotuvalla Ykä ja Ylva olivat viettäneet yönsä, tosin teltassa, sillä tupa oli hyvin pieni, ja Ykän ja Ylvan teltta oli vielä aivan kunnossa ja makuupussit pelittivät hyvin. Sapuskan, eli pikamakarylliä, lihalientä ja brasilialaista säilykettä sekä näkkivoileipää he söivät kylläkin tuvassa. Tuvassa majaili yötä yli jonkunlainen ekohippipunkkariporukka, jotka olivat tosin hyvin käyttäytyviä nuoria, jotka kohteliaasti teitittelivät nimenomaan Ykää. Voi olla, että he olivat hyvin kasvatettuja nuoria. Ehkä myös Ykän ei välttämättä niin kovin diplomaattinen ulkomuoto saattoi vaikuttaa asiaan.

Yhtä kaikki, Meekonjärvellä oleskellessaan niin Ykä kuin Ylva nostivat lätsää näille ekohippipunkkareille, sillä ne näyttivät olevan asiassaan tosissaan. Sen saattoi päätellä siitä, että samaan aikaan kun tuleva ehepaar Perskeles oli edennyt ruuanlaitossaan jo röyhtäilyvaiheeseen, oli ekohippiporukan chéf päässyt öljyssä pyöritettyjen kasvispulliensa kanssa vasta siihen vaiheeseen, että niitä saattoi varsinaisesti alkaa vasta kuumentaa. Se on tarkkaa puuhaa tuo vaeltaminen kasvissapuskan kanssa. Ykä oli aikanaan Saariselällä tiputtanut yhden maratoonaritasoisen kaverinsa, vaikka olikin paljon huonokuntoisempi kuin tämä. Kaveri oli vuotta aikaisemmin siirtynyt kasvissyöjäksi, ja proteiinihomma oli pahasti hakusessaan.

No, kaveri sai sitten löydettyä paremmat kasvisvaellusmuonat ja tuleva Perskeleen avioparikin sai Meekonjärvellä telttansa pakattua ja lähti lontimaan etelää päin. Oltiin siis siinä Gahperusvárrin itäpuolella ja ilmasta alkoi kuulua flapa-flapa-flapa. Se ei ollut mitään epätavallista. Copterlinen helipööperihän se oli. Se vispasi edestakas Kilpisjärven ja erinäköisten tunturikohteitten välillä. Jotkut halusivat päästä suoraan Pitshusjärvelle, jotkut taas kaipasivat viikoksi kalaan käsivarren erämaajärville.

Mutta tällä kertaa vispilä näytti oikeasti laskeutuvan. Ja niinhän se juutas teki. Ykä ja Ylva, niin kuin heidän edellään kulkeva pariskunta heittivät rinkkansa pois ja juoksivat laskeutuneen helikopterin luo. Se edellä oleva pariskunta ehti ensin. Kyseessä ei ollutkaan hätätilanne, vaikka ensimmäisenä se kävikin mielessä. Jäi vähän epäselväksi, mutta nähtävästi eräs kopterin asiakasporukka olikin päättänyt jatkaa vielä olemistaan fisustusreissullaan tai jotain sinnepäin ja tarjolla oli nyt ilmainen kyyti Kilpisjärvelle. Ykä ja Ylva totesivat, että kävelemäänhän tänne oltiin tultu, ja toinen pariskunta taas puolestaan päätti tarttua täkyyn. Hulimutteri nousi ja häipyi. Ykä ja Ylva jatkoivat kulkemistaan.

Yllättävä flapa-flapa

Yllättävä flapa-flapa poistuu paikalta

Ehkä siihen helikopteriin olisi sittenkin kannattanut nousta, sillä ei mennyt kuin puolisen tuntia ja Ykä ja Ylva olivat Gahperusvarrín eteläpuolella, alkoi etelästä päin vyöryä jotain, joka aiheutti tulevalle Perskeleen pariskunnalle hyvin erilaiset reaktiot:

- Ylva: Ykä! Kato kun upee! Tota pitää kuvata!

- Ykä: No voi saatanan perkele!

- Ylva: No mikä nyt? Toihan on hieno.

- Ykä: No on hieno niin. Perkeleen saatana. Ja kohta se on päällä.

- Ylva: Hä?

- Ykä: Huomaat kyllä kohta. Pistä se kamera pois ja tossua toisen eteen. Me saatetaan ehtiä Kahperusjoelle. Siellä on kumminkin vettä.

- Ylva: Onhan meillä pulloissa.

- Ykä: Vaan eipä oo kahdeksi päiväksi. Liikettä!

Sumurintama tulossa

Eihän siinä mennyt kuin kymmenen minuuttia, kun Ylva hoksasi, mitä Ykä tarkoitti. Päälle vyörynyt tunturisumu vei näkyvyyden käytännössä nollaan. Istutaanpa perseelleen ja odotellaan. Kuulostellaan tuulia, tuumasi Ykä. Tuulet saattaa hajoittaa tään. Tai sitten tää saattaa olla tässä parikin päivää. Jos siltä rupee näyttään, niin sitten mennään kompassisuunnalla joen rannalle ja ollaan siellä siihen asti, kun tää hajoaa. Varaudu pitkäänkin leiriytymiseen.

Ykää tietysti vitutti, niin kuin miestä joka oli jo päättänyt tuosta naisesta tulevan hänen vaimonsa, ja jolle hän ajatteli tarjota luksusreissun tuntureille ja joka nyt oli sen naisen kanssa sumumotissa ties vaikka kuinka pitkään. Siinä olisi luksus kaukana. Onneksi ylimääräistä evästä oli mukana ja vermeet vielä varsin hyvässä kunnossa. Tietysti teltta oli jo jonkun verran kostea, mutta makuupussit oltiin saatu pysymään kuivina. Tässä saatettaisiin olla pitkäänkin.

Oliko Ykän apuna Teutates, Belenos tai joku pohjoinen ihmeäijä, tunnin odottamisen jälkeen alkoi tuntua tuuli. Toisesta suunnasta. Puolessa tunnissa sumu hajosi niin, että kulkeminen taas onnistui. Sen jälkeen matka eteni hissuksiin ilman sen suurempia kommelluksia. Ensiksi Kuonjarjohkan kämpille, missä pidettiin tauko. Siitä sitten Guonjarvárrin yli Saarijärvelle, jossa oltiin reissun viimeinen yö.

Viimeisenä kulkupäivänä pidettiin pitempi tauko Čáhkáljärveen laskevaan joen ylittävällä sillalla. Samaan aikaan sillalle saapui toisesta suunnasta kaksi rajamiestä, vääpeli ja ylikersantti. Siinä turistiin ja tupakoitiin hetkinen. Rajamiehet olivat olleet muutaman päivän korjaamassa rajamiesten kämpää jossain syrjemmällä. Tai no, aika syrjässähän siinä tietysti oltiin vieläkin. Totesivat, että olivat hommassa vapaaehtoisena, koska jotosten määrä oli vähentynyt ja touhu Norjan rajallakin enempi leimojen lämpsimistä.

Rajamiehet olivat itse asiassa melko ylipainoisia, mutta kun he heittivät raskaat kantolaitteet pykälään ja lähtivät lontimaan eteenpäin, näytti kulku sellaiselta että Valentin Kononenkin olisi tuuminut että onks tää totta ollenkaan vaiko trikkikuva. Ehkä Lapin Rajavartioston rajamiehille tehdään luuydinsiirto porohirvaalta. Sen näköistä se kulku ainakin oli.

Ykän ja Ylvan viimeiset kilometrit olivat rajamiehiin verrattuna huomattavan rauhallista kulkua. Tossua lyötiin toki tonttiin, mutta huomattavan rauhallisessa tahdissa. Pariskunnalla oli kova kiire pitämään taukoja. Laahustamisen taustamusiiksi olisi sopinut Volgan Lautturit. Yhtä kaikki, laahustamallakin pääsee aikanaan perille ja lopulta Kilpishallin pihassa Ylvan ilme kertoi syntyperäisen stadilaisnaisen äärimmäisestä tyytyväisyydestä ja  itsensä voittamisesta.

Eipäs vaan hypätty helikopteriin…

*

5. Punk is NOT dead!

Oltiinpa syksynä eräänä rakkaan vaimoni Ylvan kanssa vaeltamassa vaihteeksi Kainuun kauniissa metsämaisemissa. Oltiin sieltä sitten vuokrattu mökkikin, ja siinä mökillä saunoessamme meillä on tapana pulista keskenämme kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Eikös naistenlehdetkin sano, että parisuhteessa puolisoitten tulee keskustella keskenään?

Siinähän tuli jostain syystä puheeksi (heitäs Ykä lisää tsössiä) tuo punk. Molemmat oli sitä mieltä, että punk is so dead. Pariskunnan rumempi ja isompi osapuoli tykkää progesta ja kauniimpi ja pienempi osapuoli jazzista. Sillä, mistä punkkarit tykkää, ei ollut kummallekaan niin väliä. Ainoa punkkia tylsempi musiikin muoto on rap, mutta sehän ei musiikkia edes ole.

Siinähän sitten oltiin sitten saunatauolla. Ylva ei polta, ei ole koskaan polttanutkaan, joten Ykä kohteliaana tupakkimiehenä meni mökin kuistilta parikymmentä metriä eteenpäin tuulen alapuolelle.

Ja sieltähän se punk sitten löytyi. Ei se ollutkaan kuollut. Se oli vaan lähtenyt karkuun ja metsittynyt. Siinähän se iloisesti hymyili.

So not dead. Siinähän se iloisesti meille hymyili.

6. Paatosta vuosikymmenten takaa

Kun kaivelin vanhoja paperivalokuvia skannatakseni ne tätä juttua varten, törmäsin vanhaan Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä leikkaamaani valokuvaan. Leikkasin sen joskus 1990-luvun loppupuolella, oikeastaan tietamättä että mitähän hittoa minä tälläkin loppulaskussa teen. Mutta se paatos siinä kuvassa oli niin kauhean kaunista. Nythän se paatos on valtavirtaa. Eli vuorossa anarkofeministinen lauluryhmä Paatos:

Hotellin respastakin toivotetaan seksistit helvattuun.

Tosin vissiin vähän eri tavalla, mitä nää typsyt ajatteli.

7. Pyyntimiehet ja saantimiehet

Eräänä kauniina lokakuisena aamuna oli Ylva kävelemässä kohti postilaatikoita hakemassa Huitsinnevadan Paikallisdemokraattia. Postilaatikoita oli useita yhtenä ryppäänä ja Perskeleiltä oli sinne jonkun verran kävelymatkaa. Eihän täällä Huitsinnevadan Örnätjävellä posti sentään ihan pihalle asti kulkenut. Lähellä postilaatikoita oli naapurin koiratarha ja siellä majaili parivuotias harmaapystykorvauros Ärjy. Komea koira kuin mikä. Ärjy oli jo aikaa sitten tottunut Perskeleisiin, eikä Ylvan ohimarssi normaalisti saanut aikaiseksi kuin nopean vilkauksen ja toteamisen että tuohan kuuluu kalustoon. Ei aiheuta operatiiviisia toimenpiteitä.

                                           

Tällä kertaa Ärjyllä oli kuitenkin asiaa. Se vuoronperään hyppi innokkaasti sinne tänne, välillä juoksi vauhdikasta paskarinkiä, heilutti häntäänsä niin että meinasi lähteä lentoon ja tuumasi Ylvalle painokkaasti:

- Wäy wäy wäy! Yrrgllgörgglhauhau mmnjömnn! Vuff!

(Käännös: Eikös Perskeleen rouva huomaa, mitä mulla täällä on?)

- No mutta Ärjy! Sullahan onkin siellä kokonainen hirvenkoipi. Tuota sitä kelpaa järsiä.

- Hau hau mmrrröölgllöll murr wuff wuff & häntä: viuht viuht viuht viuht ja vähänköehkä viuht!

(Käännös: Tietääkös rouva Perskeles, kenenkä haukusta tää ammuttiin?)

- Se on varmaan ammuttu sinun haukusta. Olikos tuo sinun ensimmäisesi?

- Öywöywöy wuffhauhau mörlllglgl örr!

(Käännös: Ensimmäinen oli. Mutta ei taatusti ollut viimeinen!)

- Kyllä sinä olet vaan aika poika.

Ylva kävi laatikosta Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin ja läksi kulkemaan kotia kohti. Tällä mukavalla tapaamisella oli mainiota aloittaa uusi päivä. Ärjy totesi vielä poispäin kulkevalle Ylvalle:

- Mörrlwörrghauwuff görgll…

(Käännös: Ne on pyyntimiehet erikseen ja saantimiehet erikseen…)

POLIISI TURVANAMME

Helsingissä sitten perustettiin näitä katupartioita, niin kuin odottaa saattoikin. Tarkoituksena tavallisten ihmisten suojaaminen. Asiasta seurannut uutisointi noudattaa perinteisesti tiedostavaa logiikkaa, sillä Iltalehti uutisoi Uusnatsit tappelivat keskellä Helsinkiä ja Yle tiedottaa, että toistaiseksi näyttää siltä, että katupartiot ovat onnistuneet ainoastaan provosoimaan lisää väkivaltaa. Otsikoita katsomalla äkkinäisempi tuumaisi, että ovatpa nasset alkaneet riehua. Sinänsä kyseessä oli tapahtuma, jossa wanna be-partisaanit hyökkäsivät katupartion kimppuun, vaikka katupartiot eivät olleet hyökänneet kenenkään kimppuun. Mediamme mielestä tietysti katupartion olemassaolo ”provosoi” väkivaltaa ts. antaa wanna be-partisaaneille ihan selkeän oikeutuksen hyökätä, sillä antifasismihan on itsepuolustusta jne jne.

Niin median kuin wanna be-partisaanien toiminta ei hotellin respassa pahemmin hätkäytä, sillä seepra ei pääse raidoistaan, kukko kiekuu, kana munii, aurinko nousee idästä ja tiedostava väki toimii niin kuin tiedostavat fysiikan lait pistävät sen toimimaan. Sen sijaan hotellissa kiinnostaa enempi poliisin reaktio. Helsingin poliisin edustaja komisario Jere Roimuhan totesi:

Katujen turvallisuuden valvominen on Suomessa vain ja ainoastaan poliisin tehtävä.

Aina voi yksittäisiä ikäviä asioita sattua, mutta niitä ei ratkota niin, että ruvetaan ottamaan tuolla oikeuksia omiin käsiin ja aletaan järjestämään katupartioita.

No joo. Periaatteessahan asia on juuri näin. Mikäli poliisi toimisi tehtävänsä mukaan. Ei nyt tässä vaiheessa takerruta siihen yksityiskohtaan, että kuinka vähintään seitsemänkymmenen ihmisen järjestäytynyt pieksäminen voidaan tulkita yksittäisiksi ikäviksi asioiksi. Vaan kerrataanpa vielä, mitä poliisi on tämän kyseisen asian tiimoilta sitten tehnyt.

Ensinnäkin poliisi oli tiennyt maahanmuuttajaporukoitten kantasuomalaisiin kohdistamasta sadistisesta ja jatkuvasta väkivallasta jo pitkään. Pistikö se asian tiimoilta jonkunlaisen erikoisoperaation pystyyn? Älysikö se edes varoittaa asiasta tavallisia kansalaisia? Oliko se huolissaan tavallisten kansalaisten turvallisuudesta?

Kissan paskat. Poliisi pyrki vain salaamaan tapahtuneen. Ettei maahanmuuttajiin ja sitä kautta maahanmuuttopolitiikkaan kohdistuisi negatiivista huomiota. Utopian ylläpitäminen oli sille kansalaisten turvallisuutta tärkeämpää. Ja se salaisi sen vieläkin, ellei asia olisi vuotanut julkisuuteen. Tämän jälkeen poliisi on keskittynyt huolehtimaan asiaan liittyvistä tuohtuneista nettimielipiteistä. Joissa ei olla lyöty ketään. Poliisi on myös aktivoitunut valvomaan niitä ihmisiä, jotka ovat huolissaan tavallisten kansalaisten turvallisuudesta. Kun poliisi siitä ei itse näytä olevan huolissaan. Se on vain huolissaan siitä mielikuvasta, että poliisi viranomaisena mukamas tekisi jotain. Tärkeintä on instituutio, se mitä se edustaa ja miltä se ulospäin näyttää. Ei se, mitä se varsinaisesti tekee.

Tämähän on tietysti luonnollista, sillä poliisi on osa virkakoneistoa ja virkakoneiston suurin huoli on se, että virkakoneistolla ei ole tarvittavia rahallisia resursseja sen toiminnan jatkamiseksi ja lisäämiseksi, mikä ei ole tähänkään mennessä toiminut. Toiminnan, joka osaltaan on saanut aikaan sen, että kantasuomalaisia hakataan muunmaalaisten toimesta ja yhteiskunta miettii parhaansa mukaan syitä ja perusteluja, joilla osoitetaan kantasuomalaisten itse asiassa saaneen mitä tilasivatkin.

Ei poliisi ole mikään maailmasta irrallinen saareke. Ei poliisiin luoteta vain siksi, että poliisi niin vaatii. Luottamus on ansaittava. Ja tässä tapauksessa poliisi on tehnyt parhaansa menettääkseen luottamuksen.

Oma alani eli sosiaaliala on myös osa virkamieskoneistoa. Toiston uhallakin puhun vielä asiasta sen tiimoilta. Julkisuudessa on esitetty että myös lastensuojelu reagoi. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Helsingin tapahtumien vuoksi on tietysti odotettavissa lisää huostaanottoja ja sijoituksia. Silloin virkakoneisto voi todeta, että asiaan on reagoitu. Mitä reagointi sitten saa aikaiseksi? Nykyisissä laitoksissa yhteydenpitoa ei juurikaan voi rajoittaa. Myös lomat pelaavat, eli mahdollisuus väkivallan jatkamiseen on täysin entisenlainen.

Ainoa merkittävä asian tämäntyyppisessä viranomaisreagoimisessa on se, että kun nämä tyypit ovat sijoitettuina laitokseen, oikeusjärjestelmämme tulkitsee asian nykykäytäntönsä mukaan niin, että koska tyypit ovat jo ”lastensuojelullisten toimenpiteitten kohteena”, ei niille anneta ehdottomia vankeusrangaistuksia sitten millään.

Eli näillä toimilla varmistetaan, että näillä rikoksentekijöillä on suojanaan eräänlainen oikeudellinen sateenvarjo. Jonka ylläpitäminen maksaa veronmaksajille tommosen 120.000 euroa per kärsä per vuosi.

Lisätäänpä tähän vielä yksi asiaan liittyvissä keskusteluissa esille tullut seikka. Nythän on ollut ehdottoman tärkeää muistuttaa, että kantasuomalaisetkin ovat harrastaneet aikanaan jengitappeluita, joten on ihan turha mennä mussuttamaan maahanmuuttajien väkivallasta. Tässä tulee esille tiedostava logiikka jotenkin kauneimmillaan:

Väite:

- Asia A on pahasti perseellään ja se on perseellään juuri nyt.

Tiedostava vastaväite:

- Mutta asia B oli pahasti perseellään 38 vuotta sitten.

Tiedostava johtopäätös:

- Koska asia B oli pahasti perseellään 38 vuotta sitten, ei asia A ole perseellään ollenkaan.

Hotellin respassa odotellaan, että seuraavaksi todistuskappaleeksi kaivetaan esille Härmän Häjyt. Ja eikös se Lallikin riehunut sen kirveen kanssa?

HARMAA PARTIO

Joskus lähitulevaisuuden Helsingissä

Helsingin Kalliossa, tarkemmin sanottuna Kaarlenkadulla sijaitsevassa siistissä ja hiljaisessa eläkeläiskaksiossa kello raksutti mennyttä aikaa ja kahvinkeitin pulputti hiljakseen. Asunnossa yksinään asuva Eino keitteli tällä kertaa täyden pannullisen, vaikka yleensä hän tyytyi pariin kupilliseen. Nyt kyseessä oli poikkeuksellinen tilanne, sillä hän odotti vieraita. Ovisummeri soisi melko tarkkaan kello 21. Tänne tulijat olivat täsmällistä väkeä niin kuin Einokin, vaikka Einon lailla hekin olivat jo kovin iäkkäitä.

Summeri soi, Eino kysyi, kuittasi ja avasi samalla asuntonsa oven. Vanhanaikainen hissi nousi hiljalleen kolmanteen kerrokseen, pysähtyi ja sen haitariovi aukesi paljastaen kaksi hahmoa. He kättelivät toisiaan ja Eino pyysi hissistä tulleet Liisan ja Veikon peremmälle. Vieraat riisuivat takkinsa ja kenkänsä ja istuivat pöytään. Eino kaatoi heille kahvit. Pöydässä oli tarjolla keksejä eikä sitten muuta. Jos ulkopuolinen ihminen olisi katsonut tätä kahvihetkeä, hän olisi ehkä ihmetellyt, miksi tuo kolmikko oli kovin hiljainen. Mutta tämä ei ollut tavallinen kahvittelu. Puheet oli puhuttu jo aikaisemmin. Niihin ei ollut enää tarvetta.

Einolla, Liisalla ja Veikolla oli paljon yhteistä. He olivat kaikki iältään puolessavälissä kahdeksaakymmentä. Kaikki olivat tehneet pitkän työuran rakentaen omalta osaltaan suomalaista hyvinvointia ja siitä kiitoksena olivat nyt köyhiä ja valtion unohtamia eläkeläisiä. Valtio satsasi mieluummin muihin asioihin. Eino oli tehnyt pitkän uran VR:n Pasilan konepajalla. Liisa oli puolestaan ollut aikanaan kirurgisena sairaanhoitajana kymmeniä  vuosia. Veikko taas oli painanut pestinsä rakennuspuolella. Heitä yhdisti myös se, että he olivat kaikki leskiä, ja heidän lapsensa ja lapsenlapsensa pärjäilivät jo ilman heidän apuaan.

Kun kahvit oli juotu, Eino keräsi kupit, huuhteli ne ja asetti tiskialtaaseen. Ne oli sitten myöhemmin helppo pestä. Tiskikone oli hajonnut vuosi sitten, eikä uuteen ollut oikein varaa. Toisaalta yhden eläkeläisen huushollista ei kovin paljon tiskiä kertynyt.

Kolmikon oli aika lähteä ulos. Jokainen tarkasti varusteensa. Eino oli teettänyt eläkkeellä olevalla suutarikaverillaan itselleen kainalokotelon, johon hän sujautti vanhan venäläisen Tokarev TT 33-pistoolin. Se oli peräisin hänen isältään, joka oli ottanut sen neuvostoupseerilta, jolla ei sille enää tarvetta ollut. Eino oli pitänyt aseen huolellisesti kunnossa. Liisa otti sirosta käsilaukustaan lyhytpiippuisen .38-kaliiberisen Smith & Wesson revolverin ja latasi sen. Revolveri oli peräisin hänen edesmenneeltä aviomieheltään. Veikko puolestaan aukaisi mukanaan tuomansa putkikassin, jossa oli hänen vanha kaksipiippuinen Leijona-haulikkonsa, josta hän oli sahannut piiput lyhyemmiksi. Hän latasi piippuihin panokset, joissa oli karkeita hauleja. Kaikilla oli mukanaan myös UHF-puhelimet.

Ei mikään tyypillinen eläkeläisten iltakävelyvarustus. Mutta kyseessä eivät olleet myöskään tavalliset eläkeläiset eikä tavallinen iltakävely. Korkean ikänsä ja leskeytensä ohella Einoa, Liisaa ja Veikkoa yhdisti vielä yksi asia. He olivat kaikki parantumattomasti sairaita. Jokainen sairasti pitkälle edennyttä syöpää. Kaikilla oli elinaikaa maksimissaan vuosi. Sen vuoksi heillä ei ollut elämässään enää mitään menetettävää, ja sitä kautta he halusivat suorittaa vielä yhden tehtävän. Ei ehkä valtiolle, joka heidät oli hylännyt, vaan nuoremmille suomalaisille, joilla vielä menetettävää oli. Eivätkä he olleet ainoa samanlainen eläkeläisporukka. Niitä oli Helsingissä monta.

Paria vuotta aikaisemmin tilanne Suomessa oli edennyt eräänlaiseen kulminaatiopisteeseen. Käsiin räjähtäneen maahanmuuttajien kantasuomalaisiin kohdistaman väkivallan myötä valtiovallan piti tehdä valinta. Joko tunnustaa tekemänsä virhe, ja pyrkiä korjaamaan tilanne mahdollisimman nopeasti ja keinoja kaihtamatta. Tai sitten pitäytyä utopiassa, seurauksista välittämättä. Valtiovalta valitsi utopian. Keinoja ei kylläkään kaihdettu, sillä kun kyseiset jengit huomasivat, että heille ei todellakaan tehdä mitään, oli väkivalta lisääntynyt ja raaistunut entisestään. Se sai aikaan kansalaisten katupartioita. Ensiksi aseettomia, ja sittemmin astalot mukana kulkevia. Valtiovallan toimenpiteet kodistuivat näihin kansalaispartioihin, ja niitten jäsenille jaettiin poikkeuksetta pitkiä vankilatuomioita. Maahanmuuttajien tekemään väkivaltaan itsessään ei puututtu, vaan estettiin sen vastustaminen ja valtion palkkaamat asioitten uudelleenselittäjät käänsivät vastuun väkivallasta jatkuvasti suomalaisille itselleen.

Silloin paikalliset eläkeläiset olivat saaneet idean. Idea tuli useammalle eläkeläiselle suurinpiirtein yhtä aikaa ja se levisi. Vaikka Harmaita Partioita perustavat ihmiset olivat vanhoja ja parantumattomasti sairaita, heillä oli vielä kyky organisoitua. He tiesivät, että sylipainissa ja otsaanlyöntikilpailussa he eivät pärjäisi. Mutta ase oli maailman suurin voimien tasoittaja. Ja koska heillä ei ollut mitään menetettävää, ei heitä tehokkaampia katupartioita voinut kuvitellakaan. Nuoremmalla sukupolvella menetettävää vielä oli. Lapset tarvitsivat vanhempiaan omassa elämässään mieluummin kuin vankilassa.

Kaupunkiin oli tullut uusi sheriffi. Sen hiukset olivat harmaat. Eikä se tuntenut ehdollisia tuomioita.

Ensiksi väkivaltajengit eivät olleet uskoa silmiään ja nauroivat katketakseen, kun muutaman raihnaisen suomalaisen eläkeläisen porukka käski heitä painua helvettiin kaduilta riehumasta. Mutta esille otetut aseet muuttivat tilanteen. Kaksi ensimmäistä kertaa porukka oli ymmärtänyt häipyä hyvällä. Kolmannella kerralla joukkion amfetamiinipöllyssä oleva johtaja kuvitteli elävänsä ikuisesti ja yritti lyödä eläkeläisiä pesäpallomailalla. Hetkeä myöhemmin hän makasi maassa puoli päätä köyhempänä. Aseet olivat puhuneet Helsingissä kaikkiaan neljä kertaa.

Ampuneista eläkeläisryhmistä oli kaksi jäänyt poliisin haaviin. He olivat kertoneet poliisille henkilöllisyytensä ja sitten todenneet että on aivan sama, viettävätkö he viimeiset kuukautensa vanhainkodin vaippaosastolla vaiko vankilassa. Sen jälkeen heistä yksikään ei ollut sanonut kuulusteleville poliiseille enää yhtään mitään. Olivat vain katsoneet kuulustelijaa hiljaa silmiin. Ja kuulustelijat olivat ymmärtäneet, että näitä ihmisiä kovapintaisempia tyyppejä he eivät olleet koskaan tavanneet. Kuulusteluissa olleilla ammattirikollisillakin oli aina ollut jotakin menetettävää. Näillä vanhuksilla ei ollut mitään. He olivat kuin teflonia. Hanhia, joitten selästä uhkausten vesi virtasi pois jälkeäkään jättämättä. Aivan sama, vaikka olisi aseella uhattu. Ja vankiloista oli tullut viesti, että nämä vanhukset olisivat siellä toisten vankien erityissuojeluksessa. He kun olivat tehneet sen, mitä nuorempi polvi ei ollut pystynyt tekemään.

Eino, Liisa ja Veikko olivat valmiita lähtemään. Tämä oli heidän kolmas partiokierroksensa. Ensimmäisellä kerralla he olivat joutuneet ampumaan. Ja he olivat tehneet sen epäröimättä. Kahdella seuraavalla kierroksella oli ollut rauhallisempaa. Jengeillä oli menetettävää. Heillä taas ei. Saattoihan olla, että joku ohiajava poliisipartio ratsaisi heidät, pidättäisi ja ottaisi aseet pois. Sekin oli yksi lysti. Elämän tiimalasin hiekka oli muutenkin loppumassa, vapaaehtoisia oli yllin kyllin eikä aseitten hankkiminen ollut ongelma. Siitä pitäisi huolen kulissien takana tapahtuva kansalaiskeräys, joka oli tuottanut jo miljoonia. Ja vankilassa huolto pelaisi heille huomattavasti paremmin kuin vanhainkodissa.

Eino sulki huoneistonsa oven ja kolmikko siirtyi hissiin, joka nytkähti liikkeelle. Kadulla oli työtä tehtävänä.

Vanhassa vara parempi.

AINESTA LEGENDAKSI

Kun seuraa Helsingin maahanmuuttajajengien silmittömästä väkivallasta tehtyä uutisointia, huomaa, että tiedostavat piirimme laajentavat mielellään vastuun sellaisillekin tahoille, jotka tätä riekkumista eivät ole harrastaneet. Nyt on kovasti muodikasta mainostaa sitä, että Helsingissä on – ihonväristä riippumatta – niin ja niin paljon syrjäytyneitä nuoria ja kyse on nimenomaan syrjäytymisestä ja eriarvoistumisesta.

Tähän eriarvoistumisen termiin turvaudutaan kuin hukkuva oljenkorteen. Se, että syrjäytyneet suomalaisnuoret eivät ole perustaneet tällaisia täysin randomisti ihmisiä hakkaavia porukoita, vaikka näitä syrjäytyneitä suomalaisia on ollut jo 1990-luvulta alkaen ei tämän epistolan hokemisessa ole mikään este, sillä tiedostavalla puolellahan ei olla koskaan takerruttu yksityiskohtiin, eikä todellisuuden olla annettu häiritä hyvää läppää.

Tämän epistolan hokemisessa Helsingin Demarinuoret ovat saavuttaneet tähänastiset pohjat. He luonnollisesti toteavat, että väkivallalla ei ole mitään tekemistä maahanmuuton kanssa. Ovathan tutkijat ja asiantuntijatkin sanoneet niin. Vakavampi ongelma sinänsä ovat moraalista paniikkia ja vihaa lietsovat kommentit. Ei se lyöminen niinkään, mutta lyömisestä puhuminen ja kirjoittaminen.

Yhtä kaikki, helsinkiläiset demarinuoret ovat nyt löytäneet syyn väkivaltaan:

Kuvittele itä-helsinkiläinen nuori, jonka äiti on matalapalkkaisessa kolmivuorotyössä, koulu loppuu kolmelta ja kotona odottavat vanhentuneet pelikonsolit. Maailmassa, jossa vapaa-ajan vietto perustuu kuluttamiseen ja uusin pelikonsoli maksaisi puoli tuhatta euroa, nuorella on uudenlaiset sosiaaliset paineet ja odotukset.

Vanhentuneet pelikonsolit. Siitä se otti kiinni. Siinä se pinna katkesi. Kärsimysten malja jo kukkuroillaan on.

Tulee muistaa, että demarinuoret puhuvat aivan härskisti koko nuorisosta, aivan kuin se olisi ollut porukalla hillumassa ja ihmisiä hakkaamassa. Vaikka tällä tavalla demarinuorten mielestä vastuun väkivallasta kai jollain tavalla voi jakaa laajemman porukan kesken, on tosiasia, että pottunokkajengit eivät edelleenkään terrorisoi Helsinkiä. Vaikka persaukisia löytyy suomalaisistakin yllin kyllin. Suomalaisia persaukisia vaan ei nosteta samalla lailla jalustalle kuin etnisiä vastineitaan.

Joka tapauksessa demarinuoret nuodattavat säntillisesti nykylinjaa, jossa väkivallan tekijällä ei ole vastuuta teoistaan. Vastuu on yhteiskunnalla, joka ei järjestänyt tekijälle tarpeeksi ajanmukaista viihdettä. Demarinuoret heittivät pallon kentälle vanhentuneen pelikonsolin muodossa. Hotellin respassa odotetaan vastausta vasurinuorilta. Ehkä he ryhtyvät tutkimaan sitä, ovatko väkivallantekijät joutuneet kulkemaan vanhentuneissa lenkkareissa.