Thursday, May 28, 2009

JOTAIN IHAN MUUTA II

Eräs muisto muksuvuosilta:

Sehän oli alkukesää jotain vuonna 1973 tai 1974. Koulut olivat taas kesäksi loppuneet ja pikkupojalle oli tullut vapauden aika, joka osattiin myös taiten käyttää. Siinä olin minä, Perskeleen Ykä ja kaverini Pöntisen Jone. Pari semmosta tavallista räkänokkaa siis. Me oltiin semmosella aukealla, lähellä Pöntisten taloa. Ojitettu se joskus oli, mutta ei siinä kasvanut kuin jonkun verran lepikkoa. Sehän oli Firman maita, niin kuin melkein kaikki kotikunnassamme. Firma oli kai sen muutaman hehtaarin läntin vallan unohtanut.

Meille nöösipojillehan se sopi. Siellä oli kiva pyöriä ja keksiä kaikenlaista puuhaa, mitä nöösipojat nyt yleensäkin tapaavat puuhailla. Kaikenlainen räjäyttäminen oli yksi mielipuuhiamme. Tykinlaukaukset ja kiinanpommit olivat siihen aikaan aivan eri tason jytkyjä kuin sitten parikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin niitä kiinalaisia ylijäämämukamastykinjyskyjä sai ostaa ämpärillisen kympillä.

Siihen aikaan paukut olivat tietysti paljon kalliimpia, eikä sitä rahaakaan niin kauheasti nyrkillätapettavilla ollut. Mutta kun kimpassa kerättiin pennoset, niin paikallisesta osto- ja myyntiliikkeestä sai aina jonkinlaisen arsenaalin mukaansa. Jos ei muuta, niin sitten papatteja. Ei meillä Jonen kanssa sinä päivänä muuta ollutkaan mukana. Papattimatto tietysti purettiin ja jokainen paukku pamautettiin yksi kerrallaan. Sillä tavoin hupia riitti pitkäksi aikaa. Jokainen paukaus maustettiin pikkupojan räkänaurulla. Se vaan kuului asiaan.

Aukean vieressä oli rautatie. Aina kun aukealla käytiin, piti tietysti käydä myös rautatiellä. Eihän siinä loppujen lopuksi ollut kuin kivenmurikoita alla ja liipettejä ja kiskoja päällä, mutta jotakin kumman vetoavaa siinä oli. Se hajukin siinä oli pikkupojan nenään niin kovin kutsuva. Ihan niin kuin siinä olisi ollut tuulahdus siitä isojen ja vahvojen äijien maailmasta, johon mekin aikanaan mentäisiin. Joskus kiskot tuntuivat pitävän humisevaa ääntä. Me painettiin korvat kiskoa vasten ja koitettiin kuulostella, miten kaukana seuraava juna olisi. Lucky Lukessakin tehtiin niin. Tosin Lucky Lukessa ne osasivat sen jotenkin paremmin. Niillä oli Lucky Lukessa kuudestilaukeavat ja kaikki. Meillä niitä ei ollut, mutta meillä oli aseista mahtavin – pikkusen pojan mielikuvitus. Käynti aukealla ja radalla oli aina seikkailu.

Sinä päivänä seikkailua ei tarvinnut kuvitella. Kun me siinä poksauttelimme papatteja yksi kerrallaan, huomasimme rataa pitkin kulkevan meitä kohden sellaisen hökötyksen, jota ennen emme olleet nähneet. Se oli aivan kuin kiskoille nostettu UAZ:in pakettiauto (ainakin armeijan käyneet sällit tietävät mistä on kyse). Mehän tuijoteltiin sitä silmät teevateina ja huomattiin samalla, että sehän jarruttaa. Päissämme tapahtui nopea, pikkupojille tuttu yhtälö, jossa määriteltiin toisaalta uuden asian kiinnostavuus kontra mahdollinen tehdystä tai ainakin suunnitellusta pahanteosta kiinnijäämisen ja remmiapelin uhka. Koska papatteja järeämpää arsenaalia ei tällä kertaa ollut mukana, uteliaisuus voitti.

Häkkyrä pysähtyi ja ulos astui pari VR:n miestä, jotka moikkasivat meitä päin iloisesti ja kysyivät, että mitäs möllit. Normaalin mitästässä-vastauksen jälkeen me kysyimme, että mitä te oikein teette. No miehethän puhuivat tehtävästään, josta yli puolet meni kyllä pään ja hilseen yli, kun tommosten pikkumöllien tekninen käsitystaito tuppaa jäämään sinne polkupyörän tasolle. Sen verran ymmärrettiin, että oli tulossa joku oikein raskas kuljetus, ja ne vähän mittailivat radan kestävyyttä. Niin me ainakin se ymmärrettiin.

Hoidettuaan touhunsa miehet kysyivät, että haluaakos pojat ilmaista junakyytiä. Heidän seuraava stoppinsa oli vajaan kilometrin päässä oleva tasoristeys ja he voivat heittää meidät sinne, jos vaan kyyti kelpaa. Eihän meitä kahdesti tarvinnut käskeä. Me hypättiin kyytiin ja istuttiin semmoselle pikkupenkille. Häkkyrä piti aivan tolkutonta meteliä kulkiessaan, mutta ei se meitä haitannut, koska tuo kiskopompannappi oli täynnä kaikenlaista mielenkiintoista mittaria, venttiiliä ja hantaakia. Oltiinhan me molemmat jo oltu junassakin, mutta ei lättähatun vaunussa istuminen tuntuisi tämän jälkeen enää miltään. Mepä pojat oltiin mukana seikkailussa. Paska jäykkänä, mutta silti riemumielin.

Vajaan kilometrin matka ei kestä kuin vajaan kilometrin, joten ilo jäi lyhköseksi. Jotenkin sitä vaan ymmärsi, että kyytiä tuli tämän verran, eikä lisää kannata pyytää. Me kiitettiin ja pokattiin VR:n miehiä ja jatkettiin matkaa jalkaisin. Lähestöllä oli pikkunen puro, jota kutsuttiin Paskaojaksi. Siellä me paukuteltiin loput papatit. Tuumailtiin siinä keskenämme, että kertoiskos kavereille ja päätettiin, että ei kerrota. Ei ne usko kuitenkaan.

Ja totta kai me niille kerrottiin. Ja eihän ne tietenkään uskonut. Mutta oli se silti hieno päivä. Ja hieno kesä. Semmonen pikkusen pojan kesä.


Tommonen muisto pyörähti mieleeni. Jotenkin vaan tulee ajateltua, että mahtaakohan pikkupojille vuosimallia 2009 olla tommosia päiviä tarjolla? En tiedä, liekö niitä kiskoilla kulkevia arpakuutioita enää onkaan, mutta se ei sinänsä mitään meinaa. Ykä ja Jone vuosimallia 2009 ei uskaltaisi siihen vaunuun hypätä, koska heidät oltaisiin peloteltu tönkkösuolatuksi pedofiileillä.

Samasta syystä VR:n kaverit mallia 2009 eivät edes ehdottaisi kyytiä pojille. Tässä mitään pedofiilisyytettä lähdetä hakemaan.

Ja kohtahan pojilta viedään ne papatitkin. Niin kuin mahdollisuus hölmöillä yleensäkin.

Minkähänlaista olisi elää aikuisena, jolla ei ole mitään muistelemista lapsuudestaan?

7 comments:

Kapo said...

Eläväisestä tekstistäsi tuli omat muistot mieleen samalta ajalta. Pennin kolikkoja laitettiin kiskoille ja katottiin miten littaan ne menee junan painon alla...

Niinpä, hyvää vauhtia kohti Orwellin holhousyhteiskuntaa tässä ollaan menossa tai oikeastaan jo elämmekin sellaisessa. Kaikki kiva kielletään ja joka asialla pelotellaan. Yksilö saa luvan tallustaa elämänsä läpi pitkin valvontakameroiden reunustamaa polkua - joka askel on ennalta määrätty.

hannes said...

Vallan kyynelsilmin joutui viittäkymppiä lähestyvä pikkupoika tämän lukemaan - kuin omasta lapsuudestani. Meilläkin oli Paskaoja, kuten varmaan monessa muussakin teolisuuskaupungissa, tosin arpakuution kyytiin ei koskaan päästy. Silti nuo lapsuuden hienot muistot, koiruuksineen ja niitä seuranneine selkäsaunoineen - niitä ei voi kukan pois pyyhkiä...

Ari Laakso said...

Niin on Ykällä samanlaisia muistoja muistoja kuin itsellänikin. Saimme kaverini kanssa "lättähatun" kyytiä, kun niitä ajettiin määränpääaseman eli Kokkolan "varikolle".
Kerran konduktööri tarjosi kyytiä.
Ja pojat olivat iltaisin norkoilemassa jatkossakin kyytiä. Ja pettymys oli suuri, jos kaikki eivät kyytiä tarjonneet.

Surullista on, että nykynuoriso ja lapset saavat elämyksiä virtuaalimailmasta. Sieltä naisia iskevät nykyisin ministeritkin.
Ehkä jotain aitoa jää kokematta???

Yrjöperskeles said...

Kiitokset Kapolle, Hannekselle ja Arille.

Niin, mehän tosiaan mentiin ja tötöiltiin. Ei ollu jalankulkijan suojakypärää, ei pulpettiturvavyötä eikä ollu koulukuraattoriakaan kyselemässä, että onko vaikeeta olla, kun Vietnamissa ammutaan.

Ja hengissä selvittiin ja vielä suht terveellä järjellä.

Hyvää alkanutta kesää.

Roope said...

Elävästi kuvaat lapsuuttani. Rekkoja bongattaessa pikitöissä olevilta kuskeilta kyseltiin kyytejä ja joskus saatiin kyydin ohella karkkejakin. Enpä usko, että se olisi enää sallittua. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun olen nelivuotiaasta saanut olla ja elää ilman sosiaalitätejä.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Roopelle ja kiitos kommentista. Ei omaakaan lapsuuttani sosiaalitädit häirinneet. Nykyistä elämää kylläkin, kun olen itse ammatiltani sosiaalisetä, mutta työ työnä ja vapaa vapaana.

LS said...

Ykä: "Jotenkin vaan tulee ajateltua, että mahtaakohan pikkupojille vuosimallia 2009 olla tommosia päiviä tarjolla?"

Itse olin pikkupoika vielä vuonna '98 ja se kesä oli elämäni parhaita. Samanlaisia kokemuksia oli silloin itselläni kuin Ykälläkin. Se oli viimeisiä viattomuuden vuosia. 2000-luvulla Suomi on jo jotain ihan muuta, sosialistisempi ja totalitäärisempi. Ja tämä kehitys jatkuu ja kiihtyy. Sääliksi käy nykyajan ja tulevaisuuden lapsia. Yksikään eduskuntapuolue ei aja vapautta, joten aion varmaan etsiä sitä muilta mailta.