RÄÄTÄLÖITYJÄ PALVELUJA

Nykyisinhän väsätään liukuhihnatyönä tutkimuksia, joissa syyllistetään suomalaisia siitä, että he eivät osaa ottaa huomioon maahanmuuttajien erilaisia tapoja. Uusimpana kunnostautujana on Kuopion Yliopistossa väitellyt Kirsti Sainola-Rodriquez, joka mussuttaa siitä, että terveydenhoitohenkilökunta ei pysty ottamaan huomioon kaikkien maahanmuuttajien erilaisia kulttuuripiirteitä.

Hän painottaa sitä, että henkilökunnan tulisi kuunnella maahanmuuttajan näkemystä siitä, miten häntä hoidetaan. Hän myös muistuttaa, että maassamme on nyt noin kahdensadan erilaisen kulttuurin edustajia, ja toivoo, että maahanmuuttajajoukon kirjavuus otettaisiin huomioon hoitamisessa.

Luonnollisesti Sainola-Rodriquez vaatii henkilökunnalle asiaan liittyvää lisäkoulutusta.

En nyt jaksa kinastella siitä, että onko yhden kansakunnan viisasta opetella kahdensadan kansakunnan tavat ja kulttuurit, vaiko olisko viisaampaa niitten kahdensadan kansakunnan opetella paikalliset tavat. Niin kuin moni maahanmuuttaja on opetellutkin, asiasta sen kummemmin kitisemättä. Tietyt tahot maassamme ovat vain yksinkertaisesti päättäneet, että suomalaisten pyhä velvollisuus on siloitella tietä toisille. Niihin tahoihin kuulunee myös asiasta uutisoinut Kansan Uutiset, joka otsikoi asiasta ” Terveydenhuoltohenkilöstöä koulutettava maahanmuuttajien kohtaamiseen”, uhohtaen otsikon alusta lauseen ”Jonkun mamman mielestä…”.

Keskityn tuumailemaan lähinnä näitä resurssikysymyksiä, joista näillä kaikenhalaajilla ei ole yleensä minkäänlaista käsitystä. Heillä on yleensä kyllä selvä visio siitä, mitä pitäisi tehdä, mutta ei harmainta hajuakaan siitä, miten se sitten tehdään ja millä resursseilla. Jotenkin se pitää vaan tehdä.

Täytynee tässä välissä vääntää hieman rautalankaa, jota normaali tervejärkinen lukija ei kylläkään tarvitse, mutta jossain yliopiston suunnassa sille on käyttöä. Terveyspalvelut, niin kuin oma leipäpuuni eli sosiaalipalveluthan ovat veronmaksajien rahoilla ylläpidettäviä toimintoja, joitten tarkoitus on antaa kansalaisille nimenomaan tiettyjä palveluja. Nämä ammattialat ovat olemassa antamansa palvelujen, ei hallinnon vuoksi. Mutta jo pitkän aikaa on säästöleikkuri iskenyt näitten alojen suorittavaan tasoon. Eli nimenomaan niihin palveluihin. Esimerkkejä lukija löytää etsimättäkin.

Entä jos näillä aloilla ryhdytään toimimaan niin kuin Sainola-Rodriquez haluaa?

No, henkilökuntaahan on koulutettava. Nimenomaan tätä suorittavan tason henkilökuntaa. Ja koulutushan vaatii aikansa. Ensiksi on tietysti asenteellinen koulutus, jossa työntekijälle opetetaan, että on ihan okei hyväksyä kaikki mahdolliset muunmaalaisten (oikut) erityispiirteet. Lähtökohta on se, että ulkomaalainen asiakas on oikeassa ja hänellä on oikeus. Työntekijällä on velvollisuus.

Kun asenne on ensiksi muokattu kohdalleen, ruvetaan tietysti sitten opettelemaan niitä (oikkuja) erityispiirteitä. Kansakuntia on paljon, joten koulutusta tarvitaan. Ja kaiken tämän ajan työntekijä on poissa siitä tehtävästä, mihin hänet itse asiassa on palkattu.

Koulutuksiakaan ei tietenkään tyhjästä väsätä. Koulutukseen tarvitaan tietenkin:

- Kansakunnan X edustaja, joka kertoo omasta kulttuuristaan ja siitä, mikä suomalaisessa kulttuurissa kansakunnan X edustajaa mättää.

- Mielellään kansakunnan X toinenkin edustaja, että koulutettavat ymmärtävät, että kansakunnassa X on erilaisia ihmisiä.

- Tulkki

- Sopivan koulutuksen saanut akateeminen ammattilainen, jolle tulkki tulkkaa kansakunnan X edustajien puheen ja joka sitten selittää koulutettaville, kuinka tärkeä synergian sillanrakentaja hän itse on kansakunnan X edustajien ja tyhmien koulutettavien välillä.

Tämä kaikkihan vaatii tietysti rahaa, mutta sitähän voidaan leikata suorittavalta tasolta.

Eli lopputuloksena on se, että työntekijät viettävät aikansa koulutuksessa eikä töissä, touhuun uppoaa tolkuton määrä rahaa, eivätkä työntekijät kumminkaan pysty olemaan uusille erityisasiakkailleen tarpeeksi mieliksi. Jonka vuoksi asiasta on tietenkin tehtävä uusi yliopistollinen tutkimus jne.

Mutta onhan Kirsti Sainola-Rodriquezilla kumminkin hyvä mieli.

Mietityttää nää tämäntyyppiset tutkimukset muutenkin. Yleensä on tullut ajateltua, että tutkijat pyrkivät ottamaan asioista oikeasti selvää, niin kuin kovien tieteitten alueella varmaan tehdään vieläkin, mutta tämäntyyppisissä tutkimuksissa näyttää siltä, että ensin tehdään johtopäätös ja sitten pidetään huoli, että tutkimus tukee sitä.

Tässä kirjoittaessa pyöri jostain syystä koko ajan päässä tämmönen uutisotsikko:

”Tuoreen tutkimuksen mukaan naisten tulisi antaa piparia miehille entistä helpommin. Vonkaaminen on turhauttavaa ja vie kallista aikaa muilta aktiviteeteilta. Tutkimusta varten on haastateltu tuhatta 20 – 25-vuotiasta suomalaista miestä”.