VÄÄRIN SAMMUTETTU

Törmäsin hiljattain muutaman kuukauden takaiseen uutiseen, joka kuvaa varsin hyvin niin omalla sosiaalialallani kuin julkishallinnossa yleensäkin harjoitettavaa oppiarvoihin liittyvää kuvainpalvontaa. Uutinen kertoo päihdeongelmia hoitavasta Syväpuro-yhteisöstä, jonka toiminta on jatkunut kolmekymmentä vuotta ja ihan mallikkaasti homma on pelittänyt.

Nyt yhteisön toiminta ollaan kumminkin ajamassa alas. Kyse ei ole siitä, että yhteisö olisi sössinyt asiansa, vaan siitä, että työntekijöitten koulutus ei nykyvaatimusten mukaan riitä, joten Helsingin kaupunki on purkanut sopimuksensa yhteisön kanssa. Tämä on sitä julkishallinnon tyypillistä linjaa. Ei niin väliä, toimiiko asia käytännössä, kunhan se toimii teoriassa.

Sosiaalineuvoksen arvonimen saanut entinen alkoholisti on tarjonnut päihdeongelmaisille vertaistukea kolmenkymmenen vuoden ajan. Nyt pitkä työkokemus ei enää ole valtion virkamiesten mukaan riittävä toiminnan jatkamiseksi.

”Täällä on mukana juhlimassa kymmeniä kavereita, joilla on elämä kunnossa eli turhaanhan tätä työtä ei ole tehty. Jos tämmöinen työ ei ole arvokasta vaan tähän täytyy vielä ottaa korkeakoulututkinto, niin mehän ollaan hukassa”, Syväpuroa vetävä sosiaalineuvos Mauri Poikeljärvi sanoo loukkaantuneena.

Tilanne on sen verran raadollinen, että mikäli yhteisöön tulisi esim. Poikeljärven tilalle suoraan koulusta valmistunut 25-vuotias amk-sosionomi, niin tilanne olisi virallisesti silloin aivan kunnossa. Eri asia tietysti on, kuinka touhu silloin käytännössä pelaisi.

Ironista on se, että myös Helsingin kaupungilla tajutaan, että päätös on hölmön tölmäys. Mutta he eivät asialle minkään voi.

Päihdetyöntekijöiden uudet koulutusvaatimukset pakottivat Helsingin kaupungin luopumaan sopimuksestaan Syväpuron kanssa vuodenvaihteessa. Nelikymmenpaikkaisessa Syväpurossa oleilee tällä hetkellä enää kaksikymmentä moniongelmaista. Toimintaa on haluttu yksittäisten maksusitoumusten turvin jatkaa, sillä Syväpuro on monien ainoa toivo ja Syväpuron ja Poikeljärven toimintaan ollaan oltu todella tyytyväisiä, kertoo Helsingin sosiaalipalvelupäällikkö Taru Neiman.

- Olemme lähettäneet nämä meidän kaikkein syrjäytyneimmät asiakkaat tänne, koska he ovat tänne aina hyvin tervetulleita ja he haluavat myöskin itse tänne lähteä, koska tämä on tuttu ja turvallinen paikka, Neiman sanoo.
Näinhän tämä nykyisin menee. Työn, ja sen, mitä työ vaatii, määrittelevät ihmiset, jotka eivät sitä työtä ole itse koskaan tehneet.

Ilmiö on tuttu myös omalla alallani lastensuojelupuolella. Kun uusia työntekijöitä palkataan, alkaa amk-tutkinto olla ehdoton vaatimus. Jos tarjolla on alan veteraani, jolla on joku vanhempi pätevyys ja 25 vuotta alan työkokemusta, hän jää valinnassa toiseksi amk-sosionomille, vaikka tämä tulisi suoraan koulusta. Mikä meinaa tietysti myös sitä, että jos vanhemmat työntekijät joutuvat jostain syystä pois nykyisestä työpaikastaan, on edessä Jalkasen Kivihiomo, ja viiskymppiselle ihmiselle se tilanne on kyllä aika lohduton.

Eikä tästä pakollisesta oppiarvovaatimuksesta ole mitään hyötyä varsinaiseen työhön. Niin päihdetyö kuin lastensuojelutyökin on ihmisten kanssa tehtävää työtä, eikä sitä opi lukemalla, vaan tekemällä.

”Kun korkeastikoulutettu henkilö kohtaa metsien miehen, niin kyllä siinä varmaan aika kaukana toisistaan ollaan. Minä olen kuitenkin itse 30 vuotta kolunnut Helsingin metsiä ja 30 vuotta ollut kentällä, minä tiedän mitä se on. Ainakin minun osalta on hanskat tiskissä ensi kesänä. Käyn seitsemääkymmentä ja en aio kouluttautua enää, että tervetuloa koulutetut tänne, tämä paikka on myynnissä”, Poikeljärvi toteaa lakonisesti.

Virallisestihan amk-tutkinnot ovat jotain todella upeaa, jossa pyörä on keksitty kerralla uudestaan, ja koulutuksella tuotetaan huippuammattilaisia, jotka ”ymmärtävät hyvinvoinnin moniulotteisuuden ja siihen vaikuttavat yksilölliset, yhteisölliset ja yhteiskunnalliset tekijät”. Heillä on myös ”laaja-alaista osaamista kasvun ja kehityksen ohjaamiseen ja sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseen, lievittämiseen ja ratkaisemiseen”. Heiltä löytyy ”reflektiivisyyttä, luovuutta ja tutkivaa otetta omaan työhön”. Heillä on hallussaan ”empowerment - voimaannuttava ja valtaistava työote”. He ovat koulutettuja myös monikulttuurisuuteen ja siksi he osaavat ”kulttuurisensitiivisen tavan” tehdä työtä.

Tosin siinä vaiheessa, kun koulu on käyty ja arki alkaa, nuo hienot lauseet leviävät pieruna työn Saharaan.

Sitähän minä en suinkaan väitä, etteikö amk-sosionomi pystyisi hommiaan tekemään. Jos ihminen on vaan alalle muuten sopiva, niin onnistuuhan se. Vaan tuttavat sosionomitkin ovat tuumineet, että koulutuksessa on pari vuotta täysin työhön liittymätöntä tuubaa. Eikä nuorella ihmisellä juuri muuta vaihtoehtoa amk-koulutuksen lisäksi ole, jos aikoo varmasti alalle työllistyä.

Terveyspuolella on samanlainen tilanne. Eräs tuttavani on kirurginen sairaanhoitaja, työkokemusta hänellä on melkein kolmekymmentä vuotta. Mikäli hän haluaisi päivittää itsensä amk-tasolle, hän saisi opiskeluihinsa kompensaatiota aikaisemmasta koulutuksesta ja työkokemuksesta nolla (0) päivää. Eli virallisesti hän ei siis kouluun mennessään osaisi ollenkaan sitä työtä, jota on iät ja ajat tehnyt.

Kokemus ei merkitse enää mitään. Leima paperissa merkitsee. Miten tähän tilanteeseen oikein on päädytty?

Tilanne alkaa mennä siihen, että nuoremmille ihmisille luetutetaan pari vuotta tyhjää, ja vanhemmatkin ihmiset pakotetaan menemään koulun penkille lukemaan sitä ammattia, jonka he jo varmasti osaavat. Samaan aikaan meuhkataan siitä, että varusmiespalvelus on 6 – 12 kuukauden hukkapätkä työelämässä. Onko siis olemassa hyvää hukkapätkää ja huonoa hukkapätkää?