JOTAIN IHAN MUUTA XL

Kansalaiset. Medborgare. Hotelli Yrjöperskeles esittää. Hotel Gävlagöran förevisar:

KEKKOSLOMAILUA KEKKOSLOVAKIASSA

Näitten yhteiskunnallisesti synkkien ja seitsemän päivää kestävien masentavien maanantaitten välissä tekee taas mieli naputella jotain kevyempää eli siirrymme jälleen retroilun pariin ja käymme hieman läpi sitä, minkälaista oli tavallisten suomalaisten ihmisten luksusluokan lomamatkailu 1970-luvun Suomessa. Tarkalleen sanoen kirjoituksessa leikataan vuosi 1979 eli elettiin vielä niitä Kekkosen aikoja joitten ajateltiin kestävän loputtomiin ja sitten ihmeteltiin, kun eiväthän ne kestäneetkään.  Kun Urkki vuonna 1981 ilmoitti että mä en viitti enää, se oli tietysti järkytys koko Suomelle. Mutta vuonna 1979 Kekkosen testamentti alkoi vielä sanoilla jos minä kuolen ja siihen uskoi kekkoslovakialainen hallintoalamainenkin ja sai siitä turvallisuuden ja pysyvyyden tunteen. ja kävihän bilateraalinen kauppa Neuvostoliittoon silloin vielä täyttä häkää.

Onnistuneeseen lomamatkaan tarvitaan tietysti tiettyjä oleellisia elementtejä. Ensimmäinen elementti on tietysti matkalle osallistujat. Kyseisessä tapauksessa osallistujina oli Perskeleen ja Mälvälän perheet. Täysin tavallisia suomalaisia ihmisiä. Neljä aikuista ja neljä pojanmölliä. Pojanmöllit olivat iältään alkaen vaille kymmenvuotiaasta päättyen Ykään, joka oli neljäntoista. Kurissa ja herran nuhteessa kasvatettuja nulikoita, tosin tietysti jo ikänsä vuoksi alttiita kaikenlaisiin töllönpuuhailuihin. Isä-Perskeles oli pitänyt aikaisemmin keväällä Ykälle ja Jykälle aiheesta lyhyen motivointikeskustelun.

- Mitenkäs on, möllit? Lähetäänkös lomalla käymään Lapissa?

- Joo!

Se oli hyvä keskustelu. Tietysti oltaisiinhan sinne lähdetty vaikka pojat olisivat sanoneet ei, mutta mölleissä heräsi kyllä aito mielenkiinto ja reissun odotus. Seuraava tarpeellinen elementti onnistuneeseen lomaan on tietysti jonkun sortin matkasuunnitelma. Tässä tapauksessa ideana oli ajaa Itä-Lappia pitkin aina Norjan puolelle Ruijaan ja sieltä sitten Suomi-neidon päänuppiin Sevettijärvelle josta Isä-Perskeles ja Isä-Mälvälä olivat saaneet Oy Firma Ab:n kautta hankittua tunturimökin viikoksi. 

Siinähän sitä suunnitelmaa jo sitten olikin. Jolloin kaivataan jälleen seuravaa elementtiä eli tarvitaan kulkuväline. Kyseisenä aikakautena oltiin Suomessa jo saatu elintaso nousemaan mukavasti ja niinpä sekä Perskeleillä että Mälvälöillä oli hankittuna matkaa varten mukavat ja erittäin tilavat perheautot, ts. Perskeleillä oli vuoden 1972 Toyota Corolla jota kutsuttiin myös nimellä riisimopo ja Mälvälöillä vuoden 1977 Saab 96 eli tuttavallisemmin läskinpala. Tavaratila molemmissa toki riitti kun otti myös kattotelineen käyttöön eikä pakannut mukaan mitään tyhjänjoutoa.

Nykyajan renkailla varustetulla tietokoneella autoileva ihminen saattaisi nimittää noita autoja pienikokoisiksi pommeiksi ja maksimissaan kauppakasseiksi, mutta toisin kuin nykyisissä tila-autoissa ja suosituissa citymaastureissa (joilla ei itse asiassa pärjää maastossa) näissä japanilaisen ja ruotsalaisen autotekniikan hienouksissa oli mukana myös ns.  matkaterapeuttinen elementti sillä Perskeleilläkin loput tavaroista survottiin takapenkille Ykän ja Jykän väliin ja tämä demilitarisoitu vyöhyke esti jo pelkällä massallaan pahemman keskinäisen kinastelun. Mikäs siis perheillä oli aikaisin eräänä vuoden 1979 heinäkuun  aamuna päästää ilmoille sekä riisimopon suoran nelosen että läskinpalan V-nelosen ruhjova, jylisevä, raastava ja pysäyttämätön voima, lyödä ykköstä läpeen ja aloittaa matka Nyhtänköljästä kohti pohjoista.

Ennen kuin lyötiin ykköstä läpeen lyötiin vielä poikien persuuksiin piikit. Rouva Mälvälä, ammatiltaan terveyssisar tuuppasi niin kahdelle Perskeleen pojalle kuin kahdelle Mälvälän veljekselle tanakan b-vitamiiniruiskeen perskannikkaan. Se kuulemma auttoi hyttysiä ja mäkäröitä vastaan. Kyseisellä reissulla oli turistin kannalta hyvin helppo mäkärävuosi, mutta myöhemmin aikuinen Ykä hoksasi, että b-vitamiinin syöminen ihan oikeasti auttaa. Se vissiin muuttaa hienhajun sellaiseksi, että se ei miellytä Lapin muuten niin ylen vittumaista polttiaismäkärää.

Aikamies-Ykän muistikuvia jälkeenpäin:

Siinä reissun aikana vielä kovin nuorelle Ykälle vasta kunnolla valkeni eräs oivallus. Nuoren pojan elämähän on täynnä oppimista ja oivalluksia. Tämän kertainen oivallus oli se, että on olemassa asia nimeltä etäisyys.

Tähän mennessä Ykälle matka Maakuntakaupunkiin eli 50 kilometriä oli ollut pitkä matka. Ja erään toisen tuttavaperheen luo Naapurimaakuntakaupunkiin eli 100 kilometriä oli ollut ihan jumalattoman pitkä matka. Nyt kun edettiin pohjoiseen ja alettiin ajaa Kainuun selkosia, niin termi ”etäisyys” alkoi ihan oikeasti hahmottua. Asiat ja paikat ovat kaukana ja maailma on huomattavasti suurempi, kuin mitä pikkupoikana tuli kuviteltua. Kun alle kymmenvuotiaana pienen pojan maailma mahtui loppujen lopuksi noin kymmenen kilometrin melko turvalliseen harppiympyrään.

Etäisyyttä Kainuun ns. Kekkosteillä.

Matkan edetessä ensimmäiseen etappi- eli yöpymispisteeseensä ts. Kuusamoon kaivattiin tietysti seuraavaa olellista elementtiä eli matkamajoitusta ja sehän olikin aivan kunnossa. Asiassa ei tarvittu ennakkovarausta eikä verkkopankkimaksuja (Nuori Ykä vuodelta 1979 kysyy tässä välissä että mikä on verkkopankkimaksu? Liittyykö se jotenkin kalastukseen? Käytetäänkö vuonna 2016 valuuttana kuivattua kalaa? Mikä on ahvenen kurssi särkeen verrattuna?) vaan pienen käteisellä suoritetun yöpymismaksun jälkeen molemmat perheet levittivät leirintäalueelle kompaktit matka-apartementosit eli kupoliteltat, johon oli vielä hankittu läpinäkyvä muovipressu sateensuojaksi. Teltan pohjalle asetettiin puolen sentin paksuiset kenttäpatjat ja sen päälle viriteltiin ruskeat bensa-asemalta ostetut makuupussit. Siinä sitä olikin sitten mukava köllötellä. Sen verran niukkahan se teltta kooltaan oli, että jos Isä-Perskeles käänsi kylkeään, niin samalla sitä käänsivät väkisin kaikki muutkin, mutta pitäähän sitä kylkeään käännellä muutenkin. Muuten paikat puutuu ja rupee ikävästi pisteleen.

Pelkkä yöpyminen luksusolosuhteissa ei tietenkään riitä, sillä tarvitaan seuraava oleellinen elementti eli matkaravintola ja siinähän se sijaitsi heti Perskeleitten ja Mälvälän telttojen välissä. Molemmilla porukoilla oli huoltoasemalta hankitut kaasukeittimet sekä kattilat ja leirintäalueelta sai vettä, joten gourmet-ateria lé cuisson de canette au soupe pois valmistui ns. alta vällein ja sitähän äyskäröitiin ääntä kohti antaumuksella.

Lé cuisson de canette au soupe pois. Ja pardón my french. Enhän minä sitä osaa. Käännöskoneella tehty käännös ei välttämättä ole ihan kohdallaan.

Palanpainikkeeksi oli tarjolla tietysti näkkileipää, jonka päällä oli suurena herkkuna metvurstia, joka oli säilynyt mukavasti kylmälaukussa jota jäähdyttivät kylmä-kallet sekä luonnollisesti Floraa. Mitäs me oikein syötiin, ennen kuin oli Floraa? Mitäs sä oikein meinaat? Ettei ollu Floraa?

Kuusamossahan vietettiin kaksikin päivää ja seuraavana päivänä gourmet sen kuin parani, eli keitettyjen makaroonien sekaan sotkettiin tölkkilihapullia ja siihen aikaanhan ne olivat vielä ihan oikeasti hyviä.

Onnistuneen 1970-luvun suomalaisen lomamatkailun kaikkia välttämättömiä elementtejä ei pysty hankkimaan ennen matkaa, vaan osa on hankittava tien päältä. Yksi näitä välttämättömiä elementtejä on turistirekvisiitta ja tämän asian puute korjaantui Rukatunturilla jota kaikki möllit alkoivat nimittää jonkun päähänpiston myötä välittömästi Huratunturiksi niin kuin se olisi ollut paremmankin luokan vitsi. Yhtä kaikki, joka möllin päänuppiin ostettiin karmean näköiset oranssivalkoiset Lappi-lierihatut vaikkei teknisesti ottaen vielä oltu Lapissa vaan Koillismaalla. Lätsät pysyivätkin sitten heppujen päässä kuin liimattuna. Syy siihen lätsään innostumiseen näin jälkeenpäin on jäänyt vähän hämärän peittoon, mutta pakkokos sitä kaikkea on persjuuria myöten analysoida, häh? Ikävä kyllä siitä lätsästä ei ole hallussa valokuvaa. Ja netistähän nuo muutkin kuvat on tullut etsittyä, sillä silloin kameran filmirullassa oli kumminkin vain 16 kuvaa, eikä filmiä jonkun lätsän takia tullut poltettua. Jokainen kuva mietittiin tarkkaan. Kannattaako polttaa filmiä vaiko ehkä ei?

Kun matka eteni kohti pohjoista tuli jälleen tapetille onnistuneen kekkoslomamatkan yksi oleellisista elementeistä eli viihde. Nykynuoriso pystyy tietysti autossaan katsomaan tabletiltaan tai älyhärpäkkeeltään elokuvia, surffailemaan netissä ja kuuntelemaan tiedostoissaan olevia noin kuuttatoista miljoonaa kappaletta. Jaahah, tähän vuoden 1979 Ykä haluaa taas puheenvuoron:

- Hei sinä vanha Ykä, sinä äijän räähkä joka minusta joskus tulee. Ookkonää vähän tyhmä? Tabletit ovat pillereitä joita otetaan jos lääkäri määrää tai jos päätä särkee. Ei niistä voi katsella elokuvia eikä kuunnella musiikkia. Sitten on kyllä niitä tabletteja, jotka pistää ihmisen näkeen näkyjä. Milloinkas sinä olet niitä ruvennut kiskomaan? Kerro heti, niin minä voin toimia toisin kuin sinä! Minun elämästänihän tässä on kyse! Sinä nyt kumminkin olet jo kelan ja kuopan puolessa välissä.

Ehkä tässä vaiheessa on turha yrittää selittää nuorelle Ykälle tabletin ja tabletin eroa. Ehkä on viisainta vaan todeta, että  ei me kekkoslovakialaisetkaan ihan tyhjin viihdekäsin tien päälle lähdetty sillä riisimopossa oli autoradiokasettisoitin, semmoista vanhaa kunnon nänniradiomallia. Viihdettä radion puolella tarjosi Yleisradion yleis- ja rinnakkaisohjelma, tosin katvealueita oli aika paljon. Johtuneeko siitä, että radion vastaanotin ei välttämättä ollut kovin tehokas vai oliko linkin lähetysteho huono? Mutta katve ei ollut ongelma, sillä oltiinhan mukaan pakattu huomattava määrä kasettiviihdettä eli Finnhits 6 sekä Lea Lavenin ”Chanson Laven”, joihin ymmärrettävästi matkan aikana tuli hieman kyllästyttyä. Ykällä ja Jykällä olisi ollut kyllä kotonaan kasetilla huomattava määrä rock´n´rollia, mutta se oli selvä, että Corollassa ei sitä kuunneltaisi joten eipä tuota tullut kysyttyäkään.

Aikamies-Ykän muistikuvia jälkeenpäin:

Kun sitä Lea Lavenin kasettia oli tullut kuunneltua montakytviis kertaa, niin siinä heräsi nuoren miehen mielessä jo filosofisia kysymyksiä. Erityisesti kappaleesta ”Näin Miestä Petkutan”. Siinähän Lea alussa laulaa ruikuttaen kun hän on tansseissa pelkkä seinäruusu. Miehet eivät osoita kiinnostusta. Ja sekös jurppii. Sitten hän näkee vaivaa ja skarppaa tyyliään. Nythän olisi tie onneen valmis ja flaksi kävis niin, että rumempia sais harjalla huitoa sivummalle. Mutta sitten kun miehet osoittavat kiinnostusta niin kappale jatkuu ”ja mies kun valmistuu… en kuiskaakaan mä juu…”. Ja sehän pisti nuoren miehen miettimään että miksi nähdä niin suuri vaiva päästäkseen samaan lopputulokseen kuin ennenkin eli ei yhtään mihinkään? Jos kerran kutkutti, niin olis laskenut herrasmiehen rapsuttamaan. Ykä tuumaili siinä autossa istuessaan, että aikuisten maailma taitaa olla aika monimutkainen. Ja siinä nuori Ykä oli aivan oikeassa vaikkei paljon muusta vielä loppujen lopuksi juuri mitään vielä hahmottanutkaan.

Jatkamme matkaa ja törmäämme onnistuneen luksusloman seuraavaan elementtiin eli täysin uudet maisemat. Ja tämähän tapahtui kun oltiin edetty Saariselän kohdalle. Pohjoisessa käyneet lukijat tietävät, että siellä mäkeä noustessa kaikki puut lopulta katoavat ja jäljellä on vain kaljupäisiä tuntureita. Ensimmäinen kerta on tietysti aina vaikuttavin ja tietysti harmittaa, että sitä ensimmäistä kertaa ei voi koskaan kokea uudestaan. Matka jatkui siinä aina Kaunispään huipulle, jonne meni jo silloin tie.

Aikamies-Ykän muistikuvia jälkeenpäin:

Siellä Saariselällä, maaston kohotessa ja viimeistenkin puitten kadotessa Ykä hoksasi taas uuden oivalluksen. Etäisyyden lisäksi on olemassa toinenkin uusi asia.

Horisontti.

Suurin osa suomalaisistahan asuu seuduilla joissa horisonttia ei oikeastaan ole. On vain paljon metsää ja sen alla lepikkoa, vitelikköä, pöpelikköä, vesakkoa, ryteikköä, häpelikköä ja muuta sen sellaista mikä saa aikaiseksi sen, että horisonttia ei tosiasiassa havaitse. Maastotyypeistä voi muuten todeta pitkäaikaisen metsästyskokemuksen myötä että kaikkein hankalin maasto suunnistaa on suuri ojitettu suo, johon on istutettu parikymmentä vuotta aikaisemmin mäntypuuta. Jos paikka on vieras eikä kompassisuuntaa ole, niin suunta häviää kerta kaikkiaan. Kun ei ole mitään kiintopistettä.

Mutta siellä Kaunispään huipulla näkyi horisontti. Maasto näkyi kymmenien kilometrien päähän. Suunnistaminen tunturi-Lapissa on huomattavasti helpompaa kuin metsä-Suomessa. Näkymästä  räpsittiin sitten tietysti kuviakin, jotka osoittautuvat sitten myöhemmin surkeaksi pettymykseksi. Molempien perheitten käytössä oli siihen aikaan yleinen Agfan Iso-Rapid kamera. Se sellainen pieni poppikamera, josta tuli kehitettynä sellaisia neliskulmaisia kuvia muistaakseni kokoa 9 x 9 cm ja jossa salamavalolaitteena oli erillinen kuutio mikä lyötiin kameraan kiinni ja johon kuutioon laitettiin sitten erillinen kertakäyttöinen magnesiumsalama.

Kun kyseisellä kameralla otti maisemakuvia tuntureista, niin lopputulos näytti lähinnä silhuettikuvalta paistetusta kananmunasta. Nykyisillä digikameroilla on se etu, että maisemakuvaa voi katsoa tietokoneen näytöltä varsin suurikokoisena ja siinä maisema alkaa jo esiintyä edukseen. Mutta eihän siihen aikaan mitään tietokoneita ollut. Eikä digitaalitekniikkaa muutenkaan. Digitaalikello oli tullut markkinoille hiljattain, mikä siis tarkoitti että kellossa ei ollut viisareita vaan numerot. Sehän oli sitä hienointa uutta. Tosin siinäkin innostus aikanaan hiipui, kun huomattiin että viisarikello on huomattavasti kätevämpi.

Kun tässä kekkoslomailussa on päästy Kaunispään huipulle, niin otetaanpa esille seuraava onnistuneen loman elementti eli tutustuminen vieraisiin kulttuureihin. Sehän täällä Lapissa tavallaan onnistui, meinaan, niin Kaunispään huipulla kuin Lapissa muutenkin ja muuallakin Suomessa silloin tuli nähtyä paljon saksalaisia. Niin kuin maanteilläkin. Saksalaiset autoilevat turistit olivat silloin Suomessa hyvin yleisiä. Saksalainen rekisterinumero oli yhtä yleinen kuin venäläinen nykyisin. Jos sen ajan Kekkoslovakiassa olisi törmännyt neuvostorekkariin, se olisi aiheuttanut suurta ihmetystä. Melkein niin kuin saksalainen rekkari aiheuttaisi nyt. Saksalaisista kerrottiin urbaanilegendoja, että ne pöllivät maidot maitolaitureilta, perunat pellosta ja kaiken mahdollisen sapuskan ravintolan seisovasta pöydästä. Todennäköisesti jutut olivat pääosin nimenomaan urbaanilegendoja. Ei Ykä ainakaan sellaiseen törmännyt, vaikka niksmanneja kävi aika paljon Nyhtänköljässäkin siihen aikaan. Nuukaa porukkaa ne epäilemättä olivat, mutteivät kumminkaan varkaita. Vaan mikä lie ne saksalaiset karkoittanut? Silloin heitä oli Suomessa paljon turisteina, nyt ei juuri ollenkaan. Oliko niin, niin kuin eräs kaverini tuumi, että vielä 1970-luvulla siellä kävi turistina niitä saksalaisia miehiä perheineen, jotka olivat siellä aikanaan kypärä päässä, torrakko olalla ja halusivat käydä vielä kertaalleen tutuissa maisemissa? Mistäs tuon tietää.

Tässä vaiheessa tietysti voisi helsinkiläinen vihainen viheraktivisti Taalia-Tulitia Hevonpäpp-Triggerström todeta turpa kuolassa että ette te ole mihinkään vieraisiin kulttuureihin tutustuneet. Te vaan katselitte niitä ulkomaalaisia ja mutisitte keskenänne. Mihin voi todeta että myöntää täytyy, mutta millä lailla tilanne eroaa omastasi? Sinä lennät jonnekin Goalle viettämään lomaa, etkä sinä tutustu kuin hymyileviin palvelijoihin, joille sinä olet maksava asiakas ja joilla hymy loppuu täsmälleen siinä vaiheessa kun maksaminen lakkaa. Eivät ne välitä sinusta hevon vittuakaan eivätkä ne sinua henkiystävänään pidä vaikka täällä Suomessa niin ehkä väitätkin ja jopa ehkä itse niin kuvitteletkin. Ei sinusta heitä kiinnosta muu kuin tuomasi rahat. Et sinä ole sen enempää kosmopoliitti kuin mekään siellä Lapissa vuonna 1979. Me vaan ei edes väitetty olevamme sellaisia. Eli kumpi meistä valehtelee itselleen?

Matkallahan on mukava taipumus jatkua ja retkue eteni Nuorgamiin, jossa tuli tietysti tultiin luksusmatkailun seuraavaan elementtiin eli siirtymiseen ulkomaille. Ulkomaille siirtyminen eli rajaloikkaus Nuorgamista Pulmankiin ei sinänsä välittömästi maisemia muuttanut, mutta mielenkiinto kiinnittyi rajalla olevaan bensa-asemaan. Siinä oli kaksi isoa tynnyriä, toisessa luki PENSAA ja toisessa PÖLJYÄ. Kun oikein tarkkaan katsoi, niin kirjainten p ja ö välissä oli kyllä pieni viiva, mutta se oli kovasti haalistunut. Jotenkin tyylikäs se bensis karuudessaan oli, kun olihan Nyhtänköljässäkin sentään silloin jo hienot ylikansalliset Esso, Shell, Union ja BP logoineen ja kaikkineen. Sen Nuorgamin aseman tankistahan tulee mieleen yksi suomen kielen hienoimmista sanoista eli ”löpö” ja sehän on (ainakin oma sukupolveni muistaa) lyhenne sanoista lämmitysöljy / polttoöljy.

Norjan puolelle siirryttyä tuli esille tietenkin seuraava luksusloman olemmainen elementti eli puolimatkan krouvi eli luksusluokan väliresidenssi. Sehän löytyi Varangerinvuonon pohjoisrannalla sijaitsevasta pienestä Jakobselvin kylästä, jossa mökkikylän respassa isä-Perskeles, se ryökäle, esiintyi maailmanmiehen elkein ja kysyi sujuvasti että god kväll, har ni lediga hytter, tack. Ja olihan heillä kun latoi tarpeeksi norske kronor pöytään. Perskeleet ja Mälvälät majoittuivat kaikilla luksusominaisuuksilla varustettuun väliresidenssiin eli mökistä löytyi kerrossängyt neljälle ja loput pärjäsivät mukavasti lattialla kenttäpatjoilla. Lisäksi mökissä oli jääkaappi ja keittolevy ja jos sillä varustuksella ei kahdeksan ihmistä pärjää, niin millä sitten? Jääkaapissa oli vielä pakkaslokero jossa saatiin tarpeelliset kylmäkallet uudestaan jäädytettyä.

Naiset jäivät mökille ja sekä miehet että nyrkillätapettavat lähtivät tutustumaan taas yhteen luksusloman elementtiin eli outdoors entertainment, jota edusti kalastus vuonon rannalla.

Aikamies-Ykän muistikuvia jälkeenpäin:

Jep, se kalastus on mukava harrastus ja ne norjalaiset maastonmuodot siellä Jakobselvissä olivat uskomattoman kauniita. Erityisesti ne maastonmuodot,  joista vastasi isänsä kanssa kalassa ollut suurinpiirtein Ykän ikäinen norjalainen erittäin hyvämuotoinen tyttö jonka kireät farkut ja yhtä lailla tiukka villapaita saivat nuoren miehen miettimään hyvinkin korkealentoisia ajatuksia. Muutamaa vuotta myöhemmin amerikkalainen Dr Hook levytti kappaleen ”Baby Makes Her Blue Jeans Talk”ja kyseinen tyttö todellakin muutti sen biisin ajatuksesta lihaksi. Mikään muu ei sitten ajatuksesta lihaksi muuttunutkaan, vaikka olis ollu tuota sisuakin. Sekä Ykän ujouden ja kielitaidottomuuden takia että myös siksi, että tytön isä vastasi nimittäin kooltaan ja habitukseltaan viikinkiesi-isiään ja muutenkin mies näytti siltä, että hän ei tarvinnut joskus paljon myöhemmin Suomessa myytyä paitaa, jossa luki että ”minulle ei vittuilla”. Sen tajusi kyllä oikein hyvin muutenkin. Yhtä kaikki, sekin episodi oli nuorelle Ykälle tärkeä oppitunti siinä nuorelle miehelle tärkeän taidon kehittämisessä eli kuinka tuijottaa, mutta tuijottaa siten että sen jälkikäteen saattoi aina kategorisesti kiistää. Se ei oo meinaan voimalaji, se on tekniikkalaji.

Ja  siihen salattuun tuijotukseenahan se koko touhu sitten jäi. Näin ollen oli viisaampaa keskittyä ihan perinteiseen kalastukseen jossa menestys olikin olennaisesti parempi, sillä nuorempi Mälvälän veljeksistä nykäisi ensimmäisellä yrityksellään ylös turskan, joka tosin todettiin alimittaiseksi ja heitettiin takaisin jortaniin. Sen jälkeen saalisrintamalla olikin hiljaisempaa, mutta eipähän tarvinnut kalamiehen olla kateellinen, kun kukaan ei saanut saalista ensinkään. Millään rintamalla.

Mutta luksusmatkahan etenee ja luonnollisesti törmätään seuraavaan välttämättömään elementtiin eli paikallisväriin. Tosin siellä Jakobselvissä tutustuttiin lähinnä paikallishajuun sillä siellä vaikutti siltä, että täällä on joku kusta lorottanut nurkkiin eikä ihan vähäisiä litramääriä olekaan. Kyse ei kumminkaan ollut norjalaisten epäsiisteydestä tai huonosta pidätyskyvystä vaan hetken havainnoinnin jälkeen kävi ilmi, että voimakas haju tulee joka puolella olevista turskankuivaustelineistä. Kun Ykä kymmeniä vuosia myöhemmin ajoi Ylvan kanssa alueella uudestaan ei telineitä enää ollut. Varmaankin ne kalat kuivattiin nyt koneellisesti tehtaassa. No, eihän toisaalta Pohjanmaallakaan ole enää latoja ja heinäseipäitä.

Vaan niinhän se on että raha ei haise. Jos sellutehtaan hajuun on tottunut niin miksei turskankin.

Aikamies-Ykän muistelmia jälkeenpäin:

Kun elettiin vuotta 1979 vallitsi maailmassa kahden blokin välinen kylmä sota. Rauhallisessa Nyhtänköljässä se ei oikein realisoitunut, vaikka ajomatkan varrella vastaan tulikin Lapin Jääkäripataljoonan (joka myöhemmin saman vuoden aikana muuttui Jääkäriprikaatiksi) varusmiehiä jotka sotkivat kuuskekkosissaan fillareillaan teräskypärä päässä ja rynkky selässä. Niistähän vain ajateltiin, että siellähän ne omat sotapojat sotkevat. Mutta kun seurue siirtyi seuraavana päivänä Varangerinvuonon eteläpuolelle ja läksi käymään Kirkkoniemessä niin silloin tilanne hahmottui nuorelle Ykällekin vallan mainiosti. Yleisin tienvarsikasvi oli kyltti, jossa luki ”Militärområde! Förbud (tai jotain sinnepäin)”. Pysähtyminen kielletty. Kusella käynti kielletty. Valokuvaaminen absluuttisesti kielletty. Liian aggressiivinen munien raapiminen kielletty. Justabout everything kielletty. Tien vierellä näkyi joitain bunkkerien suuaukkoja sekä sen viereen kasattuja panssariesteitä jotka tunnettiin nimellä ”tsekkiläinen siili” sekä isoja kivenlohkareita joista silloin vielä inttiä käymätön Ykäkin ymmärsi, että tiukan paikan tullen nuo räjäytetään tähän tielle tukkeeksi.

Eräällä parkkipaikalla pysähtyminen oli sentään sallittua ja sieltä kerääntyikin matkamuistoksi ammuttuja Norjan armeijan paukkupanoksia, pitkiä ja urakantaisia 7,62-millisiä. Ne olivat toisenlaisia kuin suomalaiset rynkyn räkäpäät joissa oli oikea hylsy sekä sininen puupää. Nämä olivat kokonaan muovisia. Matkan varrella ne ovat jonnekin hävinneet, mutta löytyihän netistä sentään kuva.

Norjalainen 7,62 x 51 räkäpää.

Suomalainen 7,62 x 39 räkäpää.

Joka tapauksessa alueella aisti selkeästi sen, että sota ei ole vain jotain, josta puhutaan ja josta kirjoitetaan, vaan tuolla – ammuttuja räkäpäitä keräillessään – ymmärsi, että se saattaa olla jonain päivänä täyttä totta. Täällä oltiin tosissaan ja katsottiin vastapuolelle kiväärinpiippua pitkin. Aavemaista tunnelmaa lisäsi käynti Kirkkoniemessä. Oli sunnuntaipäivä ja taajama oli täysin tyhjä. Ihmisiä ei näkynyt missään. Kaikki liikkeet olivat kiinni, ja jopa kadulla ollut virvoitusjuoma-automaatti oli pois päältä. Seuraavan kerran Kirkkoniemessä tuli käytyä 2000-luvun puolella ja taajama oli aivan toisennäköinen. Silloin näytti siltä, että puolet kadulla kulkijoista oli etnisesti ei-norjalaista alkuperää. Sillä reissulla tuli rupateltua myös suomen kielen taitoisten heppujen kanssa (siellä päinhän asustaa nykyisin aika paljon suomalaisia, erityisesti hoitoalan ihmiset ovat kysyttyjä) ja he osasivat kertoa että paikkakunnan varakkaimmat tyypit ovat niitä, jotka olivat pistäneet vastaanottokeskuksia pystyyn. 2000-luvun alussa – kertoman mukaan – norjalaiset mielellään laittoivat tulijoita pussin pohjalle Ruijaan. Sittemminhän niitä on riittänyt varsin mukavasti eteläänkin joskin asiantilan mukavuudesta saattaa kantanorjalainen olla hyvinkin nuivaa mieltä.

Kirkkoniemi

Tyhjässä Kirkkoniemessä ei ollut paljoa katsomista, joten seurue pisti ykköstä läpeen ja suunnisti kohti kotoista Suomea. Näätämön raja-asemalla kävi selväksi, että Norja on rikas öljymaa ja Suomi taas vähemmän varakas. Sen huomasi siitä, kun Norjan puolella oleva erittäin hyväkuntoinen asfalttitie muuttui Suomen puolella lähinnä kärrytieksi. Sevettijärvellä oli sitten vuorossa onnistuneen kekkosloman seuraava elementti eli transit to Gran Hotel. Nykyisinhän se mielletään linja-autokuljetuksena lentokentältä hotelliin, mutta tarinamme seurueella se tapahtui viidentoista kilometrin patikkamarssilla. Vaelluskenkiä ei silloin ollut vielä suuremmin käytössä mutta toisaalta Nokian kumisaapas oli siihen aikaan sellainen että se kesti kovempaakin käyttöä. Nykyisinhän ne on semmosia kumiluttanoita että niistä saumat hajoaa vaikka niitä pitäisi pelkästään kaapissa.

Mukana oli perinteisten reppujen lisäksi jopa joitain rinkkoja, jotka olivat kuitenkin varsin uusi tuttavuus. Kyseiset rinkat eivät olleet nykypäivän mittapuun mukaan mitään huippuja, ne olivat mallia Reprinkka, jota ei enää valmisteta, eikä niissä ollut minkäänlaista lantiovyötä, sen virkaa toimitti irtoremmi. Olivathan ne kuitenkin perinteistä sipulisäkkiä tukevampia joka tapauksessa ja maasto sillä kohtaa Kaldoaivia (jota ei vielä vuonna 1979 nimitetty Kaldoaiviksi) oli suhteellisen helppokulkuinen, sillä korkeuserot eivät olleet valtavan suuria. Lisäksi retkueella oli mahdollisuus kulkea polkua pitkin.

Patikkamatkan aikana Ykä törmäsi vielä yhteen olennaiseen luksusloman elementtiin eli kulinaristiseen yllätykseen. Nykyisessä matkailusnobbailussa sellaista edustaisi varmaankin joku borneolaisen uimahyppymustekalan persreikähillossa marinoitu mongolialaisen aavikkohirviöhärpäkkeen aivolisäkesalaatti mutta Ykälle ruoka oli jo nuorena vakava asia jolla ei leikitä joten hänelle kulinaristisen yllätyksen sai aikaiseksi kunnon nötkötti. Sitä ei nimittäin siihen maailmanaikaan vielä kauhean paljon syöty (tai no, ei ainakaan oltu syöty Perskeleillä, mutta siellä syötiinkin varsin paljon riistalihaa). Liekö nötkötti ollut silloin suhteellisesti kalliimpaa kuin nykyisin?

Ainakin siinä oli niin suhteellisesti kuin realistisesti enemmän syötävää kuin nykyisin. Eli kun isä-Mälvälä sitten maastossa perstauolla kaivoi repustaan näkkileipää ja purkillisen lihasäilykettä, josta sitten väännettiin niin Perskeleen kuin Mälvälän veljeksille tukevat annokset niin nuori Ykä tarjottua evästä jäystäessään tuumaili että täähän lähentelee taivasta. Sen ajan nötkötti oli kiinteää, lihaisaa ja erittäin maukasta. Nuorena miehenä Ykä harrasti usein sellaista sapuskaa, että laittoi pellille leivinpaperin päälle pussillisen ranskanperunoita, silpoi sekaan purkillisen nötköttiä, käytti uunissa ja siinäpä oli tarjolla tukeva ja äärimmäisen maukas eväs. Tämä tapa sitten häipyi 1990-luvulla, koska tavallinen nötkötti oli pikkuhiljaa muuttunut sellaiseksi, että ranskanperunat pellillä lähinnä uiskentelivat rasvavellissä.

Ja sen jälkeenhän olikin sitten vuorossa se seuraava kekkoslovakialaisen luksusloman välttämätön elementti eli Gran Hotel, jota edusti Opukasjärven rannalla oleva sähkötön mökki jossa oli kerrossängyt kahdeksalle, kamiina, kaasuliesi, ulkohuusi sekä erillinen loistava sauna, jonka nurkissa oli niin suuret reiät että sieltä olisi riekko mahtunut lentämään sisään. Mutta sehän vaan paransi ilmanvaihtoa ja takasi äärimmäisen upeat löylyt. Lisäksi mökillä oli valopetroolilamppu jota ei tosin tarvinnut sillä eihän niillä selkosilla heinäkuussa ole koskaan pimeä. Voisi todeta, että vuoden 1979 kekkoslovakialaiselle hallintoalamaiselle kyseinen Gran Hotel oli täydellinen viiden tähden hotelli, eikä mieleenkään olisi tullut vaatia enempää.

Jos käydään läpi kyseisen Gran Hotelin menua, niin siitä saattoi käyttää termiä Pystyssä Pysyvä Pöytä, joka sisälsi jo aikaisemmin mainittua purkkihernekeittoa, makarylliä ja lihapullakastiketta sekä perunasoppaa johon lisättiin jo aikaisemmin mainostettua jumalten ambrosiaa eli nöttköttiä. Kalaa oli vähänlaisesti sillä joissa vesi oli matalalla eikä Ahti oikein suonut antejaan. Viimeinen tarviketäydennys ennen maastoon lähtöä oltiin tehty Sevettijärvellä pienessä kyläkaupassa. Kun sitten vuosikymmeniä myöhemmin samoilla seuduilla tuli käytyä, niin saman tien varrella rajan pinnassa oli uusi K-market Näätämö joka käsittääkseni voi edelleenkin oikein hyvin, sillä norjalaiset käyvät siellä ”halvoilla” ostoksilla. Sama ilmiöhän on myös toisella puolella Lappia Kilpisjärvellä, jossa Kilpishallin liikevaihdosta noin 90 pinnaa tulee norjalaisilta ja meininki eikun kasvaa, sillä sinnehän on nyt avattu Alko. Vaikka sitä ei äkkinäinen uskoisi, niin Suomessa on todellakin olemassa muutama paikka, jonne ulkomailta tullaan ostamaan halpaa viinaa ja halpaa tupakkaa (eli siis käytännössä norjalaisten herkkua Petteröss Blandningia).

Onnistuneeseen luksusmatkaan kuuluu myös elementti kulttuurillinen ekstaasikokemus ja myös se tuossa syrjäisessä mökissä tuli koettua. Mukana oli nimittäin hyvin pieni matkaradio ja sieltähän sitten kuultiin Sleepy Sleepers-yhtyeen uunituore single ”Kesämopo” joka aiheutti mölliporukassa aivan totaalisen repeämisen ja vanhemmissakin huvittunutta myhäilyä. Sen myötä Ykä sai sitten syksyllä luvan hankkia kyseisen bändin The Mopott Show-albumin jossa Kesämopokin oli. Tosin kun vanhemmat kuulivat albumin muun materiaalin, he tuumivat että minkähän helvetin lämiskän se nulikka oikein tuli hankkineeksi?

Yhtä kaikki, kyseisellä matkalla kaksi alempaa keskiluokkaa (johon suurin osa Suomea oli siinä vaiheessa pikku hiljaa siirtymässä) edustavaa perhettä oli nauttinut täydellisen luksusloman johon sisältyi kaikki ne elementit, joita luksuslomaan tarvitaan. Voi olla, että nykyisin käsitys luksuksesta on muuttunut hieman toisenlaiseksi mutta uskon, että nuoremmissakin sukupolvissa löytyy paljon ihmisiä, jotka arvostavat rauhaa, hiljaisuutta ja tapahtumattomuuden hienoutta.

Voi olla myös, että monelle nykynuorison edustajalle hiljaisuus, eristyneisyys ja tapahtumattomuus olisi aivan liikaa. Samoin kuin luonnollisesti mökillä vallinnut sähköttömyys ja sitä myötä tietysti somettomuus. Nykyinen riippuvuus sosiaalisesta mediasta ja mukana jatkuvasti kannettavista älyhärpäkkeistä alkaa olla jo pelottavaa. Varsinkin kun meillä on olemassa yksi sukupolvi joka on jo kasvanut siihen eikä osaa elää ilman sitä. Me nulikat siellä mökillä vuonna 1979 taas emme osanneet kaivata sellaista, mitä ei vielä vuosikymmeniin keksittäisikään. En osaa sanoa, kiinnostaako nykynuorisoa sellainen, miten sen sanoisi, jatkuvasti muuttuva tapahtumattomuus, minkä näki ja mitä saattoi tarkastella kiven päällä istuessaan. Mutta kyseiset Perskeleen ja Mälvälän perheet viettivät vuoden 1979 kekkoslovakialaisesta näkövinkkelistä äärimmäisen onnistuneen loman.

Loppulitviikki: eräs keskustelu

Opukasjärveen laskevan Silisjoen rannalla isojen kivien päällä istui 14-vuotias poika sekä noin viisikymppinen, kaljupäinen mies jolla oli harmaantuva parta. Mies ja poika olivat hetken aikaa katsoneet hissukseen virtaavaa jokea hiljaisuuden vallitessa. Vanhempi mies sytytti Voimasavuke Bostonin. Nuorempi ei vielä tupakoinut. Sitten vanhempi mies alkoi puhua:

- No, Ykä. Tää on ensimmäinen kerta kun sinä olet täällä Lapissa. Miltäs tää touhu vaikuttaa?

Nuori poika raapi hieman päätään, joka oli verhottuna oranssivalkoisella Lappi-turistihatulla ja vastasi:

- Tiedätkös, Ykä. Kun nyt asiaa mietin, niin oikeastaan mikään elämässäni ei ole kolahtanut minuun niin kovasti kuin tämä. En minä osaa oikein löytää sanoja. Mutta tää on jotenkin, no, täydellistä. Ainoa mikä vituttaa on se, että tämän jälkeen on vielä vaikeampaa mennä takaisin kouluun rääkättäväksi. Mahdankohan minä päästä tänne enää uudestaan?

- Perheesi kanssa et. Vanhempasi kyllä tykkäävät tästä mutta se ei kolahda heille sillä tavalla kuin sinulle. Mutta aikanaan sinä kyllä palaat tänne. Tosin seuraavan kerran kun tulet, et välttämättä tykkää touhusta niin paljon. Mutta kipinä sinuun kyllä jää.

- Jaa… miksikäs en tykkää?

- No kun se on kolmen viikon reissu ja siinä valtio tarjoaa sinulle sekä kuljetuksen, vaatteet, varusteet, muonituksen ja päivärahat.

- Jaa niin… se juttu… mulla kun on se intti käymättä vielä.

- Mutta sen jälkeen sinä kyllä palaat pohjoiseen. Kerta toisensa jälkeen. Ensiksi kavereittesi kanssa. Ja sitten myöhemmin vaimosi kanssa.

- Onko mulla joskus vaimo? Kun tuntuu jotenkin epätoivoiselta sen kanssa. Minä olen tyttöjen kanssa niin ujo.

- Niin ne ovat ne muutkin jätkät. Kunhan puhuvat vaan. Aikanaan se muuttuu sinunkin kohdallasi. Ja se kiusaaminenkin loppuu aikanaan. Vuoden verran kun jaksat vielä.

Nuori poika katseli hetken aikaa joen virtausta ja sen jälkeen taas vanhempaa miestä.

- Muistanko minä tämän keskustelun?

Vanhempi mies hymyili.

- Totta kai muistat. Vuonna 2016. Katsos sinähän olet minä. Vuonna 2016 sinä kirjoitat tästä keskustelusta blogiisi. Sinä olet silloin sellainen, jota kutsutaan vihakirjoittajaksi.

- Mikä on blogi? Ja mikä on vihakirjoittaja?

- Saat sen kyllä aikanaan selville. Eihän sulla kiire sen asian kanssa ole.

- Niin… ei kai… minun matkani on kumminkin vasta alussa.

Vanhempi mies sammutti savukkeensa ja nousi.

- Tarttee tästä pikku hiljaa lähteä.

- Minne?

- Takaisin tulevaisuuteesi. Minä odotan sinua siellä. Ja juu, jos vaan malttaisit olla polttamatta sitä ensimmäistäkään Voimasavuke Bostonia, niin se olisi kovasti hyvä. Som´moro.

- Som´moro.

Vanha mies katosi jonnekin kaukaisuuteen ja nuori Ykä jäi katsomaan joen virtausta. Sivummalta isä-Perskeles huusi!

- Ykä! Tuu saunaan!

Nuori mies nousi ja läksi kävelemään kohti saunaa. Tuo keskustelu alkoi häipyä hänen mielestään ja hetken päästä hän ei sitä enää muistaisi. Mutta hänellä oli hyvä ja rauhallinen olo. Hänen matkansahan oli todellakin vasta alussa. Ja ehkä se matka kannattaisi kumminkin kulkea. Katsoa mitä se toisi tullessaan.

Actually folks, that was not all. Eli hotellin respasta onnitellaan veljeskansaamme Viroa siitä, että heidän uusi itsenäisyytensä on kestänyt kaksikymmentäviisi vuotta. Silloin Kekkoslovakian aikana ajatus Viron uudesta itsenäisyydestä oli lähinnä scifiä, mutta onneksi se toteutui. Lisäksi hotellin respassa nostetaan hattua virolaisille siitä, että he ovat kulttuurin rikastuksen suhteen huomattavasti fiksumpia kuin me suomalaiset. Ehkä viisikymmentä vuotta ylikansallisen pakkoideologian alla opetti realismia, jota täällä Suomessakin kovasti kaivattaisiin.

And now, that´s all folks!