Monday, August 22, 2016

JOTAIN IHAN MUUTA XL


Kansalaiset. Medborgare. Hotelli Yrjöperskeles esittää. Hotel Gävlagöran förevisar:

KEKKOSLOMAILUA KEKKOSLOVAKIASSA

Näitten yhteiskunnallisesti synkkien ja seitsemän päivää kestävien masentavien maanantaitten välissä tekee taas mieli naputella jotain kevyempää eli siirrymme jälleen retroilun pariin ja käymme hieman läpi sitä, minkälaista oli tavallisten suomalaisten ihmisten luksusluokan lomamatkailu 1970-luvun Suomessa. Tarkalleen sanoen kirjoituksessa leikataan vuosi 1979 eli elettiin vielä niitä Kekkosen aikoja joitten ajateltiin kestävän loputtomiin ja sitten ihmeteltiin, kun eiväthän ne kestäneetkään.  Kun Urkki vuonna 1981 ilmoitti että mä en viitti enää, se oli tietysti järkytys koko Suomelle. Mutta vuonna 1979 Kekkosen testamentti alkoi vielä sanoilla jos minä kuolen ja siihen uskoi kekkoslovakialainen hallintoalamainenkin ja sai siitä turvallisuuden ja pysyvyyden tunteen. ja kävihän bilateraalinen kauppa Neuvostoliittoon silloin vielä täyttä häkää.

Onnistuneeseen lomamatkaan tarvitaan tietysti tiettyjä oleellisia elementtejä. Ensimmäinen elementti on tietysti matkalle osallistujat. Kyseisessä tapauksessa osallistujina oli Perskeleen ja Mälvälän perheet. Täysin tavallisia suomalaisia ihmisiä. Neljä aikuista ja neljä pojanmölliä. Pojanmöllit olivat iältään alkaen vaille kymmenvuotiaasta päättyen Ykään, joka oli neljäntoista. Kurissa ja herran nuhteessa kasvatettuja nulikoita, tosin tietysti jo ikänsä vuoksi alttiita kaikenlaisiin töllönpuuhailuihin. Isä-Perskeles oli pitänyt aikaisemmin keväällä Ykälle ja Jykälle aiheesta lyhyen motivointikeskustelun.

- Mitenkäs on, möllit? Lähetäänkös lomalla käymään Lapissa?

- Joo!

Se oli hyvä keskustelu. Tietysti oltaisiinhan sinne lähdetty vaikka pojat olisivat sanoneet ei, mutta mölleissä heräsi kyllä aito mielenkiinto ja reissun odotus. Seuraava tarpeellinen elementti onnistuneeseen lomaan on tietysti jonkun sortin matkasuunnitelma. Tässä tapauksessa ideana oli ajaa Itä-Lappia pitkin aina Norjan puolelle Ruijaan ja sieltä sitten Suomi-neidon päänuppiin Sevettijärvelle josta Isä-Perskeles ja Isä-Mälvälä olivat saaneet Oy Firma Ab:n kautta hankittua tunturimökin viikoksi. 

Siinähän sitä suunnitelmaa jo sitten olikin. Jolloin kaivataan jälleen seuravaa elementtiä eli tarvitaan kulkuväline. Kyseisenä aikakautena oltiin Suomessa jo saatu elintaso nousemaan mukavasti ja niinpä sekä Perskeleillä että Mälvälöillä oli hankittuna matkaa varten mukavat ja erittäin tilavat perheautot, ts. Perskeleillä oli vuoden 1972 Toyota Corolla jota kutsuttiin myös nimellä riisimopo ja Mälvälöillä vuoden 1977 Saab 96 eli tuttavallisemmin läskinpala. Tavaratila molemmissa toki riitti kun otti myös kattotelineen käyttöön eikä pakannut mukaan mitään tyhjänjoutoa.



Nykyajan renkailla varustetulla tietokoneella autoileva ihminen saattaisi nimittää noita autoja pienikokoisiksi pommeiksi ja maksimissaan kauppakasseiksi, mutta toisin kuin nykyisissä tila-autoissa ja suosituissa citymaastureissa (joilla ei itse asiassa pärjää maastossa) näissä japanilaisen ja ruotsalaisen autotekniikan hienouksissa oli mukana myös ns.  matkaterapeuttinen elementti sillä Perskeleilläkin loput tavaroista survottiin takapenkille Ykän ja Jykän väliin ja tämä demilitarisoitu vyöhyke esti jo pelkällä massallaan pahemman keskinäisen kinastelun. Mikäs siis perheillä oli aikaisin eräänä vuoden 1979 heinäkuun  aamuna päästää ilmoille sekä riisimopon suoran nelosen että läskinpalan V-nelosen ruhjova, jylisevä, raastava ja pysäyttämätön voima, lyödä ykköstä läpeen ja aloittaa matka Nyhtänköljästä kohti pohjoista.

Ennen kuin lyötiin ykköstä läpeen lyötiin vielä poikien persuuksiin piikit. Rouva Mälvälä, ammatiltaan terveyssisar tuuppasi niin kahdelle Perskeleen pojalle kuin kahdelle Mälvälän veljekselle tanakan b-vitamiiniruiskeen perskannikkaan. Se kuulemma auttoi hyttysiä ja mäkäröitä vastaan. Kyseisellä reissulla oli turistin kannalta hyvin helppo mäkärävuosi, mutta myöhemmin aikuinen Ykä hoksasi, että b-vitamiinin syöminen ihan oikeasti auttaa. Se vissiin muuttaa hienhajun sellaiseksi, että se ei miellytä Lapin muuten niin ylen vittumaista polttiaismäkärää.

Aikamies-Ykän muistikuvia jälkeenpäin:

Siinä reissun aikana vielä kovin nuorelle Ykälle vasta kunnolla valkeni eräs oivallus. Nuoren pojan elämähän on täynnä oppimista ja oivalluksia. Tämän kertainen oivallus oli se, että on olemassa asia nimeltä etäisyys.

Tähän mennessä Ykälle matka Maakuntakaupunkiin eli 50 kilometriä oli ollut pitkä matka. Ja erään toisen tuttavaperheen luo Naapurimaakuntakaupunkiin eli 100 kilometriä oli ollut ihan jumalattoman pitkä matka. Nyt kun edettiin pohjoiseen ja alettiin ajaa Kainuun selkosia, niin termi ”etäisyys” alkoi ihan oikeasti hahmottua. Asiat ja paikat ovat kaukana ja maailma on huomattavasti suurempi, kuin mitä pikkupoikana tuli kuviteltua. Kun alle kymmenvuotiaana pienen pojan maailma mahtui loppujen lopuksi noin kymmenen kilometrin melko turvalliseen harppiympyrään.


Etäisyyttä Kainuun ns. Kekkosteillä.

Matkan edetessä ensimmäiseen etappi- eli yöpymispisteeseensä ts. Kuusamoon kaivattiin tietysti seuraavaa olellista elementtiä eli matkamajoitusta ja sehän olikin aivan kunnossa. Asiassa ei tarvittu ennakkovarausta eikä verkkopankkimaksuja (Nuori Ykä vuodelta 1979 kysyy tässä välissä että mikä on verkkopankkimaksu? Liittyykö se jotenkin kalastukseen? Käytetäänkö vuonna 2016 valuuttana kuivattua kalaa? Mikä on ahvenen kurssi särkeen verrattuna?) vaan pienen käteisellä suoritetun yöpymismaksun jälkeen molemmat perheet levittivät leirintäalueelle kompaktit matka-apartementosit eli kupoliteltat, johon oli vielä hankittu läpinäkyvä muovipressu sateensuojaksi. Teltan pohjalle asetettiin puolen sentin paksuiset kenttäpatjat ja sen päälle viriteltiin ruskeat bensa-asemalta ostetut makuupussit. Siinä sitä olikin sitten mukava köllötellä. Sen verran niukkahan se teltta kooltaan oli, että jos Isä-Perskeles käänsi kylkeään, niin samalla sitä käänsivät väkisin kaikki muutkin, mutta pitäähän sitä kylkeään käännellä muutenkin. Muuten paikat puutuu ja rupee ikävästi pisteleen.


Pelkkä yöpyminen luksusolosuhteissa ei tietenkään riitä, sillä tarvitaan seuraava oleellinen elementti eli matkaravintola ja siinähän se sijaitsi heti Perskeleitten ja Mälvälän telttojen välissä. Molemmilla porukoilla oli huoltoasemalta hankitut kaasukeittimet sekä kattilat ja leirintäalueelta sai vettä, joten gourmet-ateria lé cuisson de canette au soupe pois valmistui ns. alta vällein ja sitähän äyskäröitiin ääntä kohti antaumuksella.


Lé cuisson de canette au soupe pois. Ja pardón my french. Enhän minä sitä osaa. Käännöskoneella tehty käännös ei välttämättä ole ihan kohdallaan.

Palanpainikkeeksi oli tarjolla tietysti näkkileipää, jonka päällä oli suurena herkkuna metvurstia, joka oli säilynyt mukavasti kylmälaukussa jota jäähdyttivät kylmä-kallet sekä luonnollisesti Floraa. Mitäs me oikein syötiin, ennen kuin oli Floraa? Mitäs sä oikein meinaat? Ettei ollu Floraa?


Kuusamossahan vietettiin kaksikin päivää ja seuraavana päivänä gourmet sen kuin parani, eli keitettyjen makaroonien sekaan sotkettiin tölkkilihapullia ja siihen aikaanhan ne olivat vielä ihan oikeasti hyviä.


Onnistuneen 1970-luvun suomalaisen lomamatkailun kaikkia välttämättömiä elementtejä ei pysty hankkimaan ennen matkaa, vaan osa on hankittava tien päältä. Yksi näitä välttämättömiä elementtejä on turistirekvisiitta ja tämän asian puute korjaantui Rukatunturilla jota kaikki möllit alkoivat nimittää jonkun päähänpiston myötä välittömästi Huratunturiksi niin kuin se olisi ollut paremmankin luokan vitsi. Yhtä kaikki, joka möllin päänuppiin ostettiin karmean näköiset oranssivalkoiset Lappi-lierihatut vaikkei teknisesti ottaen vielä oltu Lapissa vaan Koillismaalla. Lätsät pysyivätkin sitten heppujen päässä kuin liimattuna. Syy siihen lätsään innostumiseen näin jälkeenpäin on jäänyt vähän hämärän peittoon, mutta pakkokos sitä kaikkea on persjuuria myöten analysoida, häh? Ikävä kyllä siitä lätsästä ei ole hallussa valokuvaa. Ja netistähän nuo muutkin kuvat on tullut etsittyä, sillä silloin kameran filmirullassa oli kumminkin vain 16 kuvaa, eikä filmiä jonkun lätsän takia tullut poltettua. Jokainen kuva mietittiin tarkkaan. Kannattaako polttaa filmiä vaiko ehkä ei?

Kun matka eteni kohti pohjoista tuli jälleen tapetille onnistuneen kekkoslomamatkan yksi oleellisista elementeistä eli viihde. Nykynuoriso pystyy tietysti autossaan katsomaan tabletiltaan tai älyhärpäkkeeltään elokuvia, surffailemaan netissä ja kuuntelemaan tiedostoissaan olevia noin kuuttatoista miljoonaa kappaletta. Jaahah, tähän vuoden 1979 Ykä haluaa taas puheenvuoron:

- Hei sinä vanha Ykä, sinä äijän räähkä joka minusta joskus tulee. Ookkonää vähän tyhmä? Tabletit ovat pillereitä joita otetaan jos lääkäri määrää tai jos päätä särkee. Ei niistä voi katsella elokuvia eikä kuunnella musiikkia. Sitten on kyllä niitä tabletteja, jotka pistää ihmisen näkeen näkyjä. Milloinkas sinä olet niitä ruvennut kiskomaan? Kerro heti, niin minä voin toimia toisin kuin sinä! Minun elämästänihän tässä on kyse! Sinä nyt kumminkin olet jo kelan ja kuopan puolessa välissä.

Ehkä tässä vaiheessa on turha yrittää selittää nuorelle Ykälle tabletin ja tabletin eroa. Ehkä on viisainta vaan todeta, että  ei me kekkoslovakialaisetkaan ihan tyhjin viihdekäsin tien päälle lähdetty sillä riisimopossa oli autoradiokasettisoitin, semmoista vanhaa kunnon nänniradiomallia. Viihdettä radion puolella tarjosi Yleisradion yleis- ja rinnakkaisohjelma, tosin katvealueita oli aika paljon. Johtuneeko siitä, että radion vastaanotin ei välttämättä ollut kovin tehokas vai oliko linkin lähetysteho huono? Mutta katve ei ollut ongelma, sillä oltiinhan mukaan pakattu huomattava määrä kasettiviihdettä eli Finnhits 6 sekä Lea Lavenin ”Chanson Laven”, joihin ymmärrettävästi matkan aikana tuli hieman kyllästyttyä. Ykällä ja Jykällä olisi ollut kyllä kotonaan kasetilla huomattava määrä rock´n´rollia, mutta se oli selvä, että Corollassa ei sitä kuunneltaisi joten eipä tuota tullut kysyttyäkään.


Aikamies-Ykän muistikuvia jälkeenpäin:

Kun sitä Lea Lavenin kasettia oli tullut kuunneltua montakytviis kertaa, niin siinä heräsi nuoren miehen mielessä jo filosofisia kysymyksiä. Erityisesti kappaleesta ”Näin Miestä Petkutan”. Siinähän Lea alussa laulaa ruikuttaen kun hän on tansseissa pelkkä seinäruusu. Miehet eivät osoita kiinnostusta. Ja sekös jurppii. Sitten hän näkee vaivaa ja skarppaa tyyliään. Nythän olisi tie onneen valmis ja flaksi kävis niin, että rumempia sais harjalla huitoa sivummalle. Mutta sitten kun miehet osoittavat kiinnostusta niin kappale jatkuu ”ja mies kun valmistuu… en kuiskaakaan mä juu…”. Ja sehän pisti nuoren miehen miettimään että miksi nähdä niin suuri vaiva päästäkseen samaan lopputulokseen kuin ennenkin eli ei yhtään mihinkään? Jos kerran kutkutti, niin olis laskenut herrasmiehen rapsuttamaan. Ykä tuumaili siinä autossa istuessaan, että aikuisten maailma taitaa olla aika monimutkainen. Ja siinä nuori Ykä oli aivan oikeassa vaikkei paljon muusta vielä loppujen lopuksi juuri mitään vielä hahmottanutkaan.

Jatkamme matkaa ja törmäämme onnistuneen luksusloman seuraavaan elementtiin eli täysin uudet maisemat. Ja tämähän tapahtui kun oltiin edetty Saariselän kohdalle. Pohjoisessa käyneet lukijat tietävät, että siellä mäkeä noustessa kaikki puut lopulta katoavat ja jäljellä on vain kaljupäisiä tuntureita. Ensimmäinen kerta on tietysti aina vaikuttavin ja tietysti harmittaa, että sitä ensimmäistä kertaa ei voi koskaan kokea uudestaan. Matka jatkui siinä aina Kaunispään huipulle, jonne meni jo silloin tie.

Aikamies-Ykän muistikuvia jälkeenpäin:

Siellä Saariselällä, maaston kohotessa ja viimeistenkin puitten kadotessa Ykä hoksasi taas uuden oivalluksen. Etäisyyden lisäksi on olemassa toinenkin uusi asia.

Horisontti.

Suurin osa suomalaisistahan asuu seuduilla joissa horisonttia ei oikeastaan ole. On vain paljon metsää ja sen alla lepikkoa, vitelikköä, pöpelikköä, vesakkoa, ryteikköä, häpelikköä ja muuta sen sellaista mikä saa aikaiseksi sen, että horisonttia ei tosiasiassa havaitse. Maastotyypeistä voi muuten todeta pitkäaikaisen metsästyskokemuksen myötä että kaikkein hankalin maasto suunnistaa on suuri ojitettu suo, johon on istutettu parikymmentä vuotta aikaisemmin mäntypuuta. Jos paikka on vieras eikä kompassisuuntaa ole, niin suunta häviää kerta kaikkiaan. Kun ei ole mitään kiintopistettä.

Mutta siellä Kaunispään huipulla näkyi horisontti. Maasto näkyi kymmenien kilometrien päähän. Suunnistaminen tunturi-Lapissa on huomattavasti helpompaa kuin metsä-Suomessa. Näkymästä  räpsittiin sitten tietysti kuviakin, jotka osoittautuvat sitten myöhemmin surkeaksi pettymykseksi. Molempien perheitten käytössä oli siihen aikaan yleinen Agfan Iso-Rapid kamera. Se sellainen pieni poppikamera, josta tuli kehitettynä sellaisia neliskulmaisia kuvia muistaakseni kokoa 9 x 9 cm ja jossa salamavalolaitteena oli erillinen kuutio mikä lyötiin kameraan kiinni ja johon kuutioon laitettiin sitten erillinen kertakäyttöinen magnesiumsalama.


Kun kyseisellä kameralla otti maisemakuvia tuntureista, niin lopputulos näytti lähinnä silhuettikuvalta paistetusta kananmunasta. Nykyisillä digikameroilla on se etu, että maisemakuvaa voi katsoa tietokoneen näytöltä varsin suurikokoisena ja siinä maisema alkaa jo esiintyä edukseen. Mutta eihän siihen aikaan mitään tietokoneita ollut. Eikä digitaalitekniikkaa muutenkaan. Digitaalikello oli tullut markkinoille hiljattain, mikä siis tarkoitti että kellossa ei ollut viisareita vaan numerot. Sehän oli sitä hienointa uutta. Tosin siinäkin innostus aikanaan hiipui, kun huomattiin että viisarikello on huomattavasti kätevämpi.

Kun tässä kekkoslomailussa on päästy Kaunispään huipulle, niin otetaanpa esille seuraava onnistuneen loman elementti eli tutustuminen vieraisiin kulttuureihin. Sehän täällä Lapissa tavallaan onnistui, meinaan, niin Kaunispään huipulla kuin Lapissa muutenkin ja muuallakin Suomessa silloin tuli nähtyä paljon saksalaisia. Niin kuin maanteilläkin. Saksalaiset autoilevat turistit olivat silloin Suomessa hyvin yleisiä. Saksalainen rekisterinumero oli yhtä yleinen kuin venäläinen nykyisin. Jos sen ajan Kekkoslovakiassa olisi törmännyt neuvostorekkariin, se olisi aiheuttanut suurta ihmetystä. Melkein niin kuin saksalainen rekkari aiheuttaisi nyt. Saksalaisista kerrottiin urbaanilegendoja, että ne pöllivät maidot maitolaitureilta, perunat pellosta ja kaiken mahdollisen sapuskan ravintolan seisovasta pöydästä. Todennäköisesti jutut olivat pääosin nimenomaan urbaanilegendoja. Ei Ykä ainakaan sellaiseen törmännyt, vaikka niksmanneja kävi aika paljon Nyhtänköljässäkin siihen aikaan. Nuukaa porukkaa ne epäilemättä olivat, mutteivät kumminkaan varkaita. Vaan mikä lie ne saksalaiset karkoittanut? Silloin heitä oli Suomessa paljon turisteina, nyt ei juuri ollenkaan. Oliko niin, niin kuin eräs kaverini tuumi, että vielä 1970-luvulla siellä kävi turistina niitä saksalaisia miehiä perheineen, jotka olivat siellä aikanaan kypärä päässä, torrakko olalla ja halusivat käydä vielä kertaalleen tutuissa maisemissa? Mistäs tuon tietää.

Tässä vaiheessa tietysti voisi helsinkiläinen vihainen viheraktivisti Taalia-Tulitia Hevonpäpp-Triggerström todeta turpa kuolassa että ette te ole mihinkään vieraisiin kulttuureihin tutustuneet. Te vaan katselitte niitä ulkomaalaisia ja mutisitte keskenänne. Mihin voi todeta että myöntää täytyy, mutta millä lailla tilanne eroaa omastasi? Sinä lennät jonnekin Goalle viettämään lomaa, etkä sinä tutustu kuin hymyileviin palvelijoihin, joille sinä olet maksava asiakas ja joilla hymy loppuu täsmälleen siinä vaiheessa kun maksaminen lakkaa. Eivät ne välitä sinusta hevon vittuakaan eivätkä ne sinua henkiystävänään pidä vaikka täällä Suomessa niin ehkä väitätkin ja jopa ehkä itse niin kuvitteletkin. Ei sinusta heitä kiinnosta muu kuin tuomasi rahat. Et sinä ole sen enempää kosmopoliitti kuin mekään siellä Lapissa vuonna 1979. Me vaan ei edes väitetty olevamme sellaisia. Eli kumpi meistä valehtelee itselleen?

Matkallahan on mukava taipumus jatkua ja retkue eteni Nuorgamiin, jossa tuli tietysti tultiin luksusmatkailun seuraavaan elementtiin eli siirtymiseen ulkomaille. Ulkomaille siirtyminen eli rajaloikkaus Nuorgamista Pulmankiin ei sinänsä välittömästi maisemia muuttanut, mutta mielenkiinto kiinnittyi rajalla olevaan bensa-asemaan. Siinä oli kaksi isoa tynnyriä, toisessa luki PENSAA ja toisessa PÖLJYÄ. Kun oikein tarkkaan katsoi, niin kirjainten p ja ö välissä oli kyllä pieni viiva, mutta se oli kovasti haalistunut. Jotenkin tyylikäs se bensis karuudessaan oli, kun olihan Nyhtänköljässäkin sentään silloin jo hienot ylikansalliset Esso, Shell, Union ja BP logoineen ja kaikkineen. Sen Nuorgamin aseman tankistahan tulee mieleen yksi suomen kielen hienoimmista sanoista eli ”löpö” ja sehän on (ainakin oma sukupolveni muistaa) lyhenne sanoista lämmitysöljy / polttoöljy.

Norjan puolelle siirryttyä tuli esille tietenkin seuraava luksusloman olemmainen elementti eli puolimatkan krouvi eli luksusluokan väliresidenssi. Sehän löytyi Varangerinvuonon pohjoisrannalla sijaitsevasta pienestä Jakobselvin kylästä, jossa mökkikylän respassa isä-Perskeles, se ryökäle, esiintyi maailmanmiehen elkein ja kysyi sujuvasti että god kväll, har ni lediga hytter, tack. Ja olihan heillä kun latoi tarpeeksi norske kronor pöytään. Perskeleet ja Mälvälät majoittuivat kaikilla luksusominaisuuksilla varustettuun väliresidenssiin eli mökistä löytyi kerrossängyt neljälle ja loput pärjäsivät mukavasti lattialla kenttäpatjoilla. Lisäksi mökissä oli jääkaappi ja keittolevy ja jos sillä varustuksella ei kahdeksan ihmistä pärjää, niin millä sitten? Jääkaapissa oli vielä pakkaslokero jossa saatiin tarpeelliset kylmäkallet uudestaan jäädytettyä.

Naiset jäivät mökille ja sekä miehet että nyrkillätapettavat lähtivät tutustumaan taas yhteen luksusloman elementtiin eli outdoors entertainment, jota edusti kalastus vuonon rannalla.

Aikamies-Ykän muistikuvia jälkeenpäin:

Jep, se kalastus on mukava harrastus ja ne norjalaiset maastonmuodot siellä Jakobselvissä olivat uskomattoman kauniita. Erityisesti ne maastonmuodot,  joista vastasi isänsä kanssa kalassa ollut suurinpiirtein Ykän ikäinen norjalainen erittäin hyvämuotoinen tyttö jonka kireät farkut ja yhtä lailla tiukka villapaita saivat nuoren miehen miettimään hyvinkin korkealentoisia ajatuksia. Muutamaa vuotta myöhemmin amerikkalainen Dr Hook levytti kappaleen ”Baby Makes Her Blue Jeans Talk”ja kyseinen tyttö todellakin muutti sen biisin ajatuksesta lihaksi. Mikään muu ei sitten ajatuksesta lihaksi muuttunutkaan, vaikka olis ollu tuota sisuakin. Sekä Ykän ujouden ja kielitaidottomuuden takia että myös siksi, että tytön isä vastasi nimittäin kooltaan ja habitukseltaan viikinkiesi-isiään ja muutenkin mies näytti siltä, että hän ei tarvinnut joskus paljon myöhemmin Suomessa myytyä paitaa, jossa luki että ”minulle ei vittuilla”. Sen tajusi kyllä oikein hyvin muutenkin. Yhtä kaikki, sekin episodi oli nuorelle Ykälle tärkeä oppitunti siinä nuorelle miehelle tärkeän taidon kehittämisessä eli kuinka tuijottaa, mutta tuijottaa siten että sen jälkikäteen saattoi aina kategorisesti kiistää. Se ei oo meinaan voimalaji, se on tekniikkalaji.

Ja  siihen salattuun tuijotukseenahan se koko touhu sitten jäi. Näin ollen oli viisaampaa keskittyä ihan perinteiseen kalastukseen jossa menestys olikin olennaisesti parempi, sillä nuorempi Mälvälän veljeksistä nykäisi ensimmäisellä yrityksellään ylös turskan, joka tosin todettiin alimittaiseksi ja heitettiin takaisin jortaniin. Sen jälkeen saalisrintamalla olikin hiljaisempaa, mutta eipähän tarvinnut kalamiehen olla kateellinen, kun kukaan ei saanut saalista ensinkään. Millään rintamalla.

Mutta luksusmatkahan etenee ja luonnollisesti törmätään seuraavaan välttämättömään elementtiin eli paikallisväriin. Tosin siellä Jakobselvissä tutustuttiin lähinnä paikallishajuun sillä siellä vaikutti siltä, että täällä on joku kusta lorottanut nurkkiin eikä ihan vähäisiä litramääriä olekaan. Kyse ei kumminkaan ollut norjalaisten epäsiisteydestä tai huonosta pidätyskyvystä vaan hetken havainnoinnin jälkeen kävi ilmi, että voimakas haju tulee joka puolella olevista turskankuivaustelineistä. Kun Ykä kymmeniä vuosia myöhemmin ajoi Ylvan kanssa alueella uudestaan ei telineitä enää ollut. Varmaankin ne kalat kuivattiin nyt koneellisesti tehtaassa. No, eihän toisaalta Pohjanmaallakaan ole enää latoja ja heinäseipäitä.


Vaan niinhän se on että raha ei haise. Jos sellutehtaan hajuun on tottunut niin miksei turskankin.

Aikamies-Ykän muistelmia jälkeenpäin:

Kun elettiin vuotta 1979 vallitsi maailmassa kahden blokin välinen kylmä sota. Rauhallisessa Nyhtänköljässä se ei oikein realisoitunut, vaikka ajomatkan varrella vastaan tulikin Lapin Jääkäripataljoonan (joka myöhemmin saman vuoden aikana muuttui Jääkäriprikaatiksi) varusmiehiä jotka sotkivat kuuskekkosissaan fillareillaan teräskypärä päässä ja rynkky selässä. Niistähän vain ajateltiin, että siellähän ne omat sotapojat sotkevat. Mutta kun seurue siirtyi seuraavana päivänä Varangerinvuonon eteläpuolelle ja läksi käymään Kirkkoniemessä niin silloin tilanne hahmottui nuorelle Ykällekin vallan mainiosti. Yleisin tienvarsikasvi oli kyltti, jossa luki ”Militärområde! Förbud (tai jotain sinnepäin)”. Pysähtyminen kielletty. Kusella käynti kielletty. Valokuvaaminen absluuttisesti kielletty. Liian aggressiivinen munien raapiminen kielletty. Justabout everything kielletty. Tien vierellä näkyi joitain bunkkerien suuaukkoja sekä sen viereen kasattuja panssariesteitä jotka tunnettiin nimellä ”tsekkiläinen siili” sekä isoja kivenlohkareita joista silloin vielä inttiä käymätön Ykäkin ymmärsi, että tiukan paikan tullen nuo räjäytetään tähän tielle tukkeeksi.


Eräällä parkkipaikalla pysähtyminen oli sentään sallittua ja sieltä kerääntyikin matkamuistoksi ammuttuja Norjan armeijan paukkupanoksia, pitkiä ja urakantaisia 7,62-millisiä. Ne olivat toisenlaisia kuin suomalaiset rynkyn räkäpäät joissa oli oikea hylsy sekä sininen puupää. Nämä olivat kokonaan muovisia. Matkan varrella ne ovat jonnekin hävinneet, mutta löytyihän netistä sentään kuva.


Norjalainen 7,62 x 51 räkäpää.


Suomalainen 7,62 x 39 räkäpää.

Joka tapauksessa alueella aisti selkeästi sen, että sota ei ole vain jotain, josta puhutaan ja josta kirjoitetaan, vaan tuolla – ammuttuja räkäpäitä keräillessään – ymmärsi, että se saattaa olla jonain päivänä täyttä totta. Täällä oltiin tosissaan ja katsottiin vastapuolelle kiväärinpiippua pitkin. Aavemaista tunnelmaa lisäsi käynti Kirkkoniemessä. Oli sunnuntaipäivä ja taajama oli täysin tyhjä. Ihmisiä ei näkynyt missään. Kaikki liikkeet olivat kiinni, ja jopa kadulla ollut virvoitusjuoma-automaatti oli pois päältä. Seuraavan kerran Kirkkoniemessä tuli käytyä 2000-luvun puolella ja taajama oli aivan toisennäköinen. Silloin näytti siltä, että puolet kadulla kulkijoista oli etnisesti ei-norjalaista alkuperää. Sillä reissulla tuli rupateltua myös suomen kielen taitoisten heppujen kanssa (siellä päinhän asustaa nykyisin aika paljon suomalaisia, erityisesti hoitoalan ihmiset ovat kysyttyjä) ja he osasivat kertoa että paikkakunnan varakkaimmat tyypit ovat niitä, jotka olivat pistäneet vastaanottokeskuksia pystyyn. 2000-luvun alussa – kertoman mukaan – norjalaiset mielellään laittoivat tulijoita pussin pohjalle Ruijaan. Sittemminhän niitä on riittänyt varsin mukavasti eteläänkin joskin asiantilan mukavuudesta saattaa kantanorjalainen olla hyvinkin nuivaa mieltä.


Kirkkoniemi

Tyhjässä Kirkkoniemessä ei ollut paljoa katsomista, joten seurue pisti ykköstä läpeen ja suunnisti kohti kotoista Suomea. Näätämön raja-asemalla kävi selväksi, että Norja on rikas öljymaa ja Suomi taas vähemmän varakas. Sen huomasi siitä, kun Norjan puolella oleva erittäin hyväkuntoinen asfalttitie muuttui Suomen puolella lähinnä kärrytieksi. Sevettijärvellä oli sitten vuorossa onnistuneen kekkosloman seuraava elementti eli transit to Gran Hotel. Nykyisinhän se mielletään linja-autokuljetuksena lentokentältä hotelliin, mutta tarinamme seurueella se tapahtui viidentoista kilometrin patikkamarssilla. Vaelluskenkiä ei silloin ollut vielä suuremmin käytössä mutta toisaalta Nokian kumisaapas oli siihen aikaan sellainen että se kesti kovempaakin käyttöä. Nykyisinhän ne on semmosia kumiluttanoita että niistä saumat hajoaa vaikka niitä pitäisi pelkästään kaapissa.

Mukana oli perinteisten reppujen lisäksi jopa joitain rinkkoja, jotka olivat kuitenkin varsin uusi tuttavuus. Kyseiset rinkat eivät olleet nykypäivän mittapuun mukaan mitään huippuja, ne olivat mallia Reprinkka, jota ei enää valmisteta, eikä niissä ollut minkäänlaista lantiovyötä, sen virkaa toimitti irtoremmi. Olivathan ne kuitenkin perinteistä sipulisäkkiä tukevampia joka tapauksessa ja maasto sillä kohtaa Kaldoaivia (jota ei vielä vuonna 1979 nimitetty Kaldoaiviksi) oli suhteellisen helppokulkuinen, sillä korkeuserot eivät olleet valtavan suuria. Lisäksi retkueella oli mahdollisuus kulkea polkua pitkin.


Patikkamatkan aikana Ykä törmäsi vielä yhteen olennaiseen luksusloman elementtiin eli kulinaristiseen yllätykseen. Nykyisessä matkailusnobbailussa sellaista edustaisi varmaankin joku borneolaisen uimahyppymustekalan persreikähillossa marinoitu mongolialaisen aavikkohirviöhärpäkkeen aivolisäkesalaatti mutta Ykälle ruoka oli jo nuorena vakava asia jolla ei leikitä joten hänelle kulinaristisen yllätyksen sai aikaiseksi kunnon nötkötti. Sitä ei nimittäin siihen maailmanaikaan vielä kauhean paljon syöty (tai no, ei ainakaan oltu syöty Perskeleillä, mutta siellä syötiinkin varsin paljon riistalihaa). Liekö nötkötti ollut silloin suhteellisesti kalliimpaa kuin nykyisin?

Ainakin siinä oli niin suhteellisesti kuin realistisesti enemmän syötävää kuin nykyisin. Eli kun isä-Mälvälä sitten maastossa perstauolla kaivoi repustaan näkkileipää ja purkillisen lihasäilykettä, josta sitten väännettiin niin Perskeleen kuin Mälvälän veljeksille tukevat annokset niin nuori Ykä tarjottua evästä jäystäessään tuumaili että täähän lähentelee taivasta. Sen ajan nötkötti oli kiinteää, lihaisaa ja erittäin maukasta. Nuorena miehenä Ykä harrasti usein sellaista sapuskaa, että laittoi pellille leivinpaperin päälle pussillisen ranskanperunoita, silpoi sekaan purkillisen nötköttiä, käytti uunissa ja siinäpä oli tarjolla tukeva ja äärimmäisen maukas eväs. Tämä tapa sitten häipyi 1990-luvulla, koska tavallinen nötkötti oli pikkuhiljaa muuttunut sellaiseksi, että ranskanperunat pellillä lähinnä uiskentelivat rasvavellissä.


Ja sen jälkeenhän olikin sitten vuorossa se seuraava kekkoslovakialaisen luksusloman välttämätön elementti eli Gran Hotel, jota edusti Opukasjärven rannalla oleva sähkötön mökki jossa oli kerrossängyt kahdeksalle, kamiina, kaasuliesi, ulkohuusi sekä erillinen loistava sauna, jonka nurkissa oli niin suuret reiät että sieltä olisi riekko mahtunut lentämään sisään. Mutta sehän vaan paransi ilmanvaihtoa ja takasi äärimmäisen upeat löylyt. Lisäksi mökillä oli valopetroolilamppu jota ei tosin tarvinnut sillä eihän niillä selkosilla heinäkuussa ole koskaan pimeä. Voisi todeta, että vuoden 1979 kekkoslovakialaiselle hallintoalamaiselle kyseinen Gran Hotel oli täydellinen viiden tähden hotelli, eikä mieleenkään olisi tullut vaatia enempää.

Jos käydään läpi kyseisen Gran Hotelin menua, niin siitä saattoi käyttää termiä Pystyssä Pysyvä Pöytä, joka sisälsi jo aikaisemmin mainittua purkkihernekeittoa, makarylliä ja lihapullakastiketta sekä perunasoppaa johon lisättiin jo aikaisemmin mainostettua jumalten ambrosiaa eli nöttköttiä. Kalaa oli vähänlaisesti sillä joissa vesi oli matalalla eikä Ahti oikein suonut antejaan. Viimeinen tarviketäydennys ennen maastoon lähtöä oltiin tehty Sevettijärvellä pienessä kyläkaupassa. Kun sitten vuosikymmeniä myöhemmin samoilla seuduilla tuli käytyä, niin saman tien varrella rajan pinnassa oli uusi K-market Näätämö joka käsittääkseni voi edelleenkin oikein hyvin, sillä norjalaiset käyvät siellä ”halvoilla” ostoksilla. Sama ilmiöhän on myös toisella puolella Lappia Kilpisjärvellä, jossa Kilpishallin liikevaihdosta noin 90 pinnaa tulee norjalaisilta ja meininki eikun kasvaa, sillä sinnehän on nyt avattu Alko. Vaikka sitä ei äkkinäinen uskoisi, niin Suomessa on todellakin olemassa muutama paikka, jonne ulkomailta tullaan ostamaan halpaa viinaa ja halpaa tupakkaa (eli siis käytännössä norjalaisten herkkua Petteröss Blandningia).

Onnistuneeseen luksusmatkaan kuuluu myös elementti kulttuurillinen ekstaasikokemus ja myös se tuossa syrjäisessä mökissä tuli koettua. Mukana oli nimittäin hyvin pieni matkaradio ja sieltähän sitten kuultiin Sleepy Sleepers-yhtyeen uunituore single ”Kesämopo” joka aiheutti mölliporukassa aivan totaalisen repeämisen ja vanhemmissakin huvittunutta myhäilyä. Sen myötä Ykä sai sitten syksyllä luvan hankkia kyseisen bändin The Mopott Show-albumin jossa Kesämopokin oli. Tosin kun vanhemmat kuulivat albumin muun materiaalin, he tuumivat että minkähän helvetin lämiskän se nulikka oikein tuli hankkineeksi?

Yhtä kaikki, kyseisellä matkalla kaksi alempaa keskiluokkaa (johon suurin osa Suomea oli siinä vaiheessa pikku hiljaa siirtymässä) edustavaa perhettä oli nauttinut täydellisen luksusloman johon sisältyi kaikki ne elementit, joita luksuslomaan tarvitaan. Voi olla, että nykyisin käsitys luksuksesta on muuttunut hieman toisenlaiseksi mutta uskon, että nuoremmissakin sukupolvissa löytyy paljon ihmisiä, jotka arvostavat rauhaa, hiljaisuutta ja tapahtumattomuuden hienoutta.

Voi olla myös, että monelle nykynuorison edustajalle hiljaisuus, eristyneisyys ja tapahtumattomuus olisi aivan liikaa. Samoin kuin luonnollisesti mökillä vallinnut sähköttömyys ja sitä myötä tietysti somettomuus. Nykyinen riippuvuus sosiaalisesta mediasta ja mukana jatkuvasti kannettavista älyhärpäkkeistä alkaa olla jo pelottavaa. Varsinkin kun meillä on olemassa yksi sukupolvi joka on jo kasvanut siihen eikä osaa elää ilman sitä. Me nulikat siellä mökillä vuonna 1979 taas emme osanneet kaivata sellaista, mitä ei vielä vuosikymmeniin keksittäisikään. En osaa sanoa, kiinnostaako nykynuorisoa sellainen, miten sen sanoisi, jatkuvasti muuttuva tapahtumattomuus, minkä näki ja mitä saattoi tarkastella kiven päällä istuessaan. Mutta kyseiset Perskeleen ja Mälvälän perheet viettivät vuoden 1979 kekkoslovakialaisesta näkövinkkelistä äärimmäisen onnistuneen loman.


Loppulitviikki: eräs keskustelu

Opukasjärveen laskevan Silisjoen rannalla isojen kivien päällä istui 14-vuotias poika sekä noin viisikymppinen, kaljupäinen mies jolla oli harmaantuva parta. Mies ja poika olivat hetken aikaa katsoneet hissukseen virtaavaa jokea hiljaisuuden vallitessa. Vanhempi mies sytytti Voimasavuke Bostonin. Nuorempi ei vielä tupakoinut. Sitten vanhempi mies alkoi puhua:

- No, Ykä. Tää on ensimmäinen kerta kun sinä olet täällä Lapissa. Miltäs tää touhu vaikuttaa?

Nuori poika raapi hieman päätään, joka oli verhottuna oranssivalkoisella Lappi-turistihatulla ja vastasi:

- Tiedätkös, Ykä. Kun nyt asiaa mietin, niin oikeastaan mikään elämässäni ei ole kolahtanut minuun niin kovasti kuin tämä. En minä osaa oikein löytää sanoja. Mutta tää on jotenkin, no, täydellistä. Ainoa mikä vituttaa on se, että tämän jälkeen on vielä vaikeampaa mennä takaisin kouluun rääkättäväksi. Mahdankohan minä päästä tänne enää uudestaan?

- Perheesi kanssa et. Vanhempasi kyllä tykkäävät tästä mutta se ei kolahda heille sillä tavalla kuin sinulle. Mutta aikanaan sinä kyllä palaat tänne. Tosin seuraavan kerran kun tulet, et välttämättä tykkää touhusta niin paljon. Mutta kipinä sinuun kyllä jää.

- Jaa… miksikäs en tykkää?

- No kun se on kolmen viikon reissu ja siinä valtio tarjoaa sinulle sekä kuljetuksen, vaatteet, varusteet, muonituksen ja päivärahat.

- Jaa niin… se juttu… mulla kun on se intti käymättä vielä.

- Mutta sen jälkeen sinä kyllä palaat pohjoiseen. Kerta toisensa jälkeen. Ensiksi kavereittesi kanssa. Ja sitten myöhemmin vaimosi kanssa.

- Onko mulla joskus vaimo? Kun tuntuu jotenkin epätoivoiselta sen kanssa. Minä olen tyttöjen kanssa niin ujo.

- Niin ne ovat ne muutkin jätkät. Kunhan puhuvat vaan. Aikanaan se muuttuu sinunkin kohdallasi. Ja se kiusaaminenkin loppuu aikanaan. Vuoden verran kun jaksat vielä.

Nuori poika katseli hetken aikaa joen virtausta ja sen jälkeen taas vanhempaa miestä.

- Muistanko minä tämän keskustelun?

Vanhempi mies hymyili.

- Totta kai muistat. Vuonna 2016. Katsos sinähän olet minä. Vuonna 2016 sinä kirjoitat tästä keskustelusta blogiisi. Sinä olet silloin sellainen, jota kutsutaan vihakirjoittajaksi.

- Mikä on blogi? Ja mikä on vihakirjoittaja?

- Saat sen kyllä aikanaan selville. Eihän sulla kiire sen asian kanssa ole.

- Niin… ei kai… minun matkani on kumminkin vasta alussa.

Vanhempi mies sammutti savukkeensa ja nousi.

- Tarttee tästä pikku hiljaa lähteä.

- Minne?

- Takaisin tulevaisuuteesi. Minä odotan sinua siellä. Ja juu, jos vaan malttaisit olla polttamatta sitä ensimmäistäkään Voimasavuke Bostonia, niin se olisi kovasti hyvä. Som´moro.

- Som´moro.

Vanha mies katosi jonnekin kaukaisuuteen ja nuori Ykä jäi katsomaan joen virtausta. Sivummalta isä-Perskeles huusi!

- Ykä! Tuu saunaan!

Nuori mies nousi ja läksi kävelemään kohti saunaa. Tuo keskustelu alkoi häipyä hänen mielestään ja hetken päästä hän ei sitä enää muistaisi. Mutta hänellä oli hyvä ja rauhallinen olo. Hänen matkansahan oli todellakin vasta alussa. Ja ehkä se matka kannattaisi kumminkin kulkea. Katsoa mitä se toisi tullessaan.


Actually folks, that was not all. Eli hotellin respasta onnitellaan veljeskansaamme Viroa siitä, että heidän uusi itsenäisyytensä on kestänyt kaksikymmentäviisi vuotta. Silloin Kekkoslovakian aikana ajatus Viron uudesta itsenäisyydestä oli lähinnä scifiä, mutta onneksi se toteutui. Lisäksi hotellin respassa nostetaan hattua virolaisille siitä, että he ovat kulttuurin rikastuksen suhteen huomattavasti fiksumpia kuin me suomalaiset. Ehkä viisikymmentä vuotta ylikansallisen pakkoideologian alla opetti realismia, jota täällä Suomessakin kovasti kaivattaisiin.


And now, that´s all folks!

37 comments:

Arch said...

"Sen Nuorgamin aseman tankistahan tulee mieleen yksi suomen kielen hienoimmista sanoista eli ”löpö” ja sehän on (ainakin oma sukupolveni muistaa) lyhenne sanoista lämmitysöljy / polttoöljy."

Tuosta muistui mieleen juttu 90-luvulta kun Airiston matkailukeskukseen tankille tuli iso stadilainen paatti ja kuski sanoi työntekijälle, että pistä tankki täyteen löpöä. Hemmo teki työtä käskettyä ja tankkasi löpöä tankin täyteen. Jossain vaiheessa kuitenkin selvisi, että veneessä on bensakone. Vahinko oli jo tapahtunut.
Olen kyllä törmännyt tuohon löpö-termin ymmärtämättömyyteen myöhemminkin.

Anonymous said...

Oppisänne Josef Goebbels olisi kateellinen kaikesta historiallisten tosiasioiden vääristelystä.
VIVA FNL!

Jaska Brown said...

Jossain määrin kovasti tuttua. Tuosta viimeisestä täytyy todeta, että jos sitä saisi itselleen pojankloppina jutella ja neuvoja antaa, niin jäisi moni typerä tölväys tekemättä. Etenkin sen vastakkaisen sukupuolen kanssa. Olettaen että se pojankloppi kuuntelisi, mitä tietysti sopii epäillä.

Kumitonttu said...

Mietiskelin tuota saksalaisten pahaa tapaa tyhjentää seisova pöytä... Itse muistan Finnjetillä olleen saksaksi lappu buffetin edessä, että ruokaa ei saa pakata omiin astioihin. Samanlainen lappu ilmestyi sitten 90-luvulla kun Itä-Euroopan rekkamiehet kulkivat Suomen kautta Venäjälle. Eli toiminta kyllä oli ihan todellista, ei kaupunkitarina.

Mutta toinen asia onkin se, että miksi he näin toimivat. 90-luvun itäeurooppalaiset rekkakuskit ymmärrän - olivat persaukisia ja hinnat laivalla kovia. Saksalaisten osalta olen tullut lopputulokseen, että buffet ei kuulunut saksalaiseen kulttuuriin. Saksassa ei edelleenkään rakenneta kuin työmaakanttiineihin meikäläisiä linjastoruokaloita. Kukaan itseään kunnioittava arjalainen ei söisi ravintolassa armeijassa käytössä olevalla jakelutavalla.

Ranskaa en niin hyvin tunne, mutta annan itseni kuvitella, että sielläkään buffet ei ole arvostetun ravintolan valitsema keino esitellä kokin parhaita. Suomessa sen sijaan buffetit ovat olleet vetonauloja iät ajat: syö halvalla ja paljon. Sellainen myyntipuhe vetoaa suomalaiseen mieheen kuin seireenien laulu.

Oppilaitosten suurkeittiöissä on edelleen ruoan jakelija, etteivät ensimmäiset amispojat nyysi kaikkia kalapuikkoja ja loput koulusta saa pelkkiä perunoita. Henkilöstöravintoloissakin on yhä edelleen kassa, koska henkilöstö varastaa ruokaa ja pari prosenttia jättäisi ruokansa jopa maksamatta, jos kassa ei vahtisi. Suomalainen verottajan tukema lounasruokala onkin virastojen keski-ikäisten naisten kehittämä järjestelmä koska se tarjosi heille halvalla hyvää ja usein vielä kotikäyttöönkin jäi lounaslippuja.

Niinhän se on että halpa ja hyvä ovat eri paketissa. Jos menet syömään kunnon lounaan arkipäivänä johonkin muuhun kuin perinteiseen työmaaruokalaan, niin eipä sieltä kympillä irtoa kuin kiinalaista tms etnistä mättöä. Suomalainen ravintola - ketju tai ei - ei kympillä myy edes hampurilaista.

Anonymous said...

Hieno kirjoitus. Kyllä on ikävä noita aikoja. Ainakin näin jälkikäteen. Viron poijjaat vissiin osaa arvostaa vapautta ja joten tietävät mitä olivat vailla. Meillä taitaa olla kulunut liikaa aikaa esim. Talvisodasta. Porukalle ei enään ole selvää mikä oikeasti on tärkeää. Kaiken maailman himphamppua ja "tositeeveetä" joka paikka väärällään.
Jatka samaan malliin, Ykä
T. Ymmi

Anonymous said...

Kiitän Eestiläisten puolesta. Olen asunut täällä jo 12 vuotta ja täytyy sanoa, ettei täällä haluta samaa typeryyttä kuin siellä. Isänmaallisuus ei ole kirosana.Täällä pidetään luonnollisena, että omien kansalaisten murheet ovat etusijalla. Sodissa ja kyydityksissä on kuollut suhteellisesti ottaen moninkertainen määrä ihmisiä mitä Suomen sodissa. Ne asiat muistetaan. Uusi sukupolvi onneksi näkee Euroopan typeryydet ja toivottavasti tekee oikeat johtopäätökset. Siis hyvää jatkoa Suomelle ja Eestille ! RI PS. Lapissa tuli käytyä ensimmäisen kerra vuonna 1966 ja oli mahtava reissu.

Anonymous said...

Tosta tuijottamisesta tuli evoluutioteorioita mieleen - niin kuin luontevaa on. Kai Ykä tietää, että minkä takia naisille on evoluution myötä kehittynyt sellaiset ulospäin törröttävät tissit? Jos ei tiedä, niin Lempstaadin Besserwisser kertoo:

Joskus ihmisen kehityksen alkuaikoina naisten rintoja rupesi ärsyttämään se, miten urokset tuijottivat niitä näppylöitä. Niinpä naisten rinnat päättivät ruveta tuijottamaan takaisin.

Noina aikoinahan Suomi ja suomalaiset eivät tuntuneet tajuavan sitten yhtään (en itsekään) sitä, että miten lähellä varsin brutaalia kuumaa sotaa kylmä sota välillä oli. Ajateltiin vain sitä ydintuhoa sun muuta, vaikka poliittinen ja sotilaallinen haltuunotto uhkasi idästä paljon isommalla todennäköisyydellä. Ja siihen aikaan suomalaista maanpuolustuskykyä oli ajettu ihan ennätysmäisen paljon alas. Puolustuskyky oli muutettu puolustautumisteatteriksi. Todellista tehokkuutta oli korvattu näennäistehokkuudella. Harjoittelemista oli korvattu harjoittelemisen näyttelemisellä. Osa varuskunnista vaikutti lähestulkoon alkoholistiparantoloilta, joissa deekuille juotettiin upseerikerholla verovapaata viinaa ja pataljoonantarkastus tarkoitti ennennäkemättömiä ryyppäjäisiä pääesikunnan jehujen kanssa.

Nokian kumisaapas... Vaikea tietää onko se hyvä vai huono. Pohjelihakset eivät mahdollista saappaan jalkaan saamista. Se on kai suunniteltu enemmän sellaisille hankisääskille sun muille. En nimittäin itsekään ole mikään mainitsemisen arvoinen lihaskimppu.

Eikös se oo muuten Ukrainallakin varttihuntti näillä huituvilla kasassa? Niillä toki itsenäisyydessä on ollut noin ostoskärryllinen isoja kysymysmerkkejä koko ajan - ja on vieläkin - mutta parempi sekin kuin täysi itäintegraatio.

Anonymous said...

Terve Ykä,

Kiitos taas turinoista.

Tämän kirjoituksen aihepiiri sai aikaiseksi muutaman kohdan ajatuksenkulun.

Ensimmäiseksi, nykyään maailma on täysin avoin joka suuntaan, siirtymä lentokentälle + muutaman tunnin lento ja niin ollaan vaikka sun missä. Samoin myöskin kotimaassa, senkun ottaa auton alle ja lähtee käymään missä haluaa. Ja netistä löytyy oikeasti hienoja paikkoja ja majoituksia, joihin ei ikipäivänä olisi osannut entisajan konsteilla. Kun olisi vaan sitä aikaa.

Toiseksi, kun olisi sitä aikaa. Oikeasti aikaa. Tänä päivänä saa pistää kiittimet ristiin, että on vakiintuneenoloista ja kohtuullisesti palkattua työtä yksityisellä sektorilla. Kuitenkin on myös niin, että tuollaisiin vanhempien sukupolvien reissuihin ja mökki-irtautumisiin ei ole enää paluuta. Kännykkä piipittää ihan koko ajan viestiä - yötä päivää aikavyöhykkeiden mukaan. Ja ei todellakaan voi ajatella, että voisi olla muutaman viikon hornan tuutissa niihin mitenkään vastaamatta.

Ja kolmanneksi, en ole ikinä näin paljoa bruttona tienannut, ja samaan aikaan nettona näin vähän tilille jäänyt. Nuorta perheellistä keskituloista kurmuutetaan joka s**tanan suunnasta. Tämä kesä oli ensimmäinen aikuisiässä, jolloin jouduttiin jättämään kesälomareissu mummolan tasalle. Aika hiton ristiriitaista.
Verorahaa työnnetään joka suuntaan, mm. tämän blogin aihepiiriin tietenkin, mutta myös muualle. Ja samalla koko kansa passivoidaan. Jos jotain yrität, vouti vie heti. No, saahan siinä sitten miettiä, että jaksatko vielä lisää yrittää, kun vaan enemmän lyödään sosiaalidemokratialla.

No, ajatus karkasi nyt vähän. Mutta Ykä, anna kynän vaan sauhuta jatkossakin!

P.

Anonymous said...

Jälleen kerran kiitokset tarinoinnistasi. Mielikuvissa sitä itsekin palaa moneen menneeseen asiaan tekstejäsi lukiessa (siis etenkin näitä muisteloksia).

Erityiskiitos useammasta reps-kops naurahduksesta jo ihan Gävlagöranista alkaen :D

-Tvälups-

Anonymous said...

Kiitoksia, niinhän se oli kuin olisi omia muistojaan lukenut. Autoksi tilalle vain Volkswagen Typ 3, jonka etupenkkien välissä kelpasi etukuikuilla maantietä ihailemassa ennen turvavyöaikoja.

Mika

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Archille, Ano1:lle, Jaska Brownille, Kumitontulle, Ymmille, RI:lle, Ano2:lle, P:lle, Taisteluvälineupseerille ja Mikalle & kiitos kommenteistanne.

Arch: Ehkä asia on nykyisin ainakin joillain ihmisillä hämärtynyt. Sinänsä vaarallisempi yhdistelmä olisi tietysti ollut jos dieselkone oltaisiin tankattu täyteen bensiiniä. Se olisi ollut silloin käynnistettäessä kerralla kanttuvei.

Ano1: Kun ottaa huomioon, että kirjoitus oli varsin epäpoliittinen niin avautumisesi punainen lanka jäi vähän epäselväksi. Mutta mukavaa syksyn odottelua sinulle ja maitoa Vietnamin lapsille.

Jaska: Hjuu, kyllä niitä vanhemman minän neuvoja olisi ennen tiettyjä emämunauksia aika ajoin tarvittu.

Kumis: Kommenttisi oikeastaan hahmotti asiaa aika hyvin. En ole asiaa tuosta vinkkelistä ennen ajatellut.

Ymmi: Kiitokset. Jotain siitä ajasta voitaisiin mielellään siirtää tähän päivään. Virolaiset saivat ulkopuolelta väkisin tuodusta ideologiasta sellaisen korkeakoulutuksen että pitele ja varjele.

RI: Lämpimät terveiset virolaisille tuttavillesi. Suomalaisten (ainakin osan heistä) henkisen selkärangan mädättäminen alkoi 1960-luvulla ja on ikävällä tavalla onnistunut. Omalla sukupolvellanikaan ei ole pahemmin ylpeilyn aiheita.

Ano2: Naisten rinnoilla on kieltämättä ikävä taipumus tuijottaa miehiä silmiin, mutta antanemme sen heille anteeksi. Mitä tulee kylmän sodan aikaan niin käsittääkseni Neuvostoarmeija otti kumminkin Suomen puolustuskyvyn suhteellisen vakavasti johtuen alueellisesta puolustusjärjestelmästä. Siihen aikaan kyllä moni mies olisi joutunut sotimaan pelkän Ukko-Pekan kanssa ja yleensäkin kalustotilanne oli surkea. Nokialaisessa se kumimateriaali on muuttunut haperoksi. Ja onnea tietysti myös Ukrainalle. Vaikka kovasti vaiheessahan se tilanne siellä näyttää olevan.

P: Kiitos sinullekin. Eihän se valoisalta näytä tämä nuorten elämä ja tulevaisuus. Mitä tulee veroihin, niin 1970-luvulla verorasite oli pienempi ja jokaisessa pienessä kunnassakin oli terveyskeskus, kirjasto ja koulu. Nyt verorasitus on lisääntynyt ja palvelut kadonneet joten aiheellinen kysymys on kyllä että minnekä helvettiin ne rahat sitten menevät?

Tvälups: Lämmin kiitos. Ja eikös se Gävlagöran kävisi suht hyvin ruotsinnokseksi?

Mika: Kiitokset sullekin. Ei muuten tuota kolmostyypin Volkkaria ole tullut aikoihin tiellä vastaan.

Anonymous said...

Toi demilitarisoitu vyöhyke takapenkillä ei helkkari taisin hiukan hymyillä. Vaikkakin tietämättömästi ja kaiholla kun ainoa muksu olen.
Se jäi hiukan kiinnostamaan mitä kundeista sitten tuli. Ykästä tuli no sen tiedämme miten muut veikkaan jotain naimisiin menoa duunia ja muksuja.

borneolaisen uimahyppymustekalan persreikähillossa marinoitu mongolialaisen aavikkohirviöhärpäkkeen aivolisäkesalaatti oli kyl aika hupaisa. Jotenkin jäi sellainen kutina ettet edes nuorena perustanut safkalla snobbailusta. Itekkin muistan kuinka kasarilla sellaisesta tykättiin huonoa. O tempora O mores sillekkin jutulle.

Tulipahan itellä mieleen yksi sattumus jossain lapissa kai joskus talvella joskus ysärillä
Olin isän ja äidin kanssa hiihtämässä. Meidän varusteet oli no mitä oli kirpparilta hommattuja ja ikuisuuden vanhoja. hiihdeltiin siinä isä edellä ja minä keskellä äiti puuskuttaen perässä muuten oltiin hissukseen eikä mökätty vastaan tuli kuultiin jo kilsan parin päästä toinen perhe.
Muksuja kaksi ja isä ja äiti mä kattelin kateellisena kuinka uuden kiiltävät sukset ja varusteet niillä oli sellaset siihen aikaan muotia olleet. Meillä sellaset 70 luvun kirppari kamat.
Ne muksut olisko ollu vuotta paria vanhempia ku mä ne marisi ja kitisi kokoajan. Sillä äidillä oli sellanen hössötys vaihde päällä ja se isä näytti kärsivältä.
Silloin olisinko jotain 13 ollu tajusin ekaa kertaa mitä on piloille hemmoteltu. Se toisen perheen isä ja mun isä niiden katseet kohtas siinä oli jotain "mä ymmärrän sua" mun faijan katsees.

Ilmeisesti silloin kekkoslovakian aikaan ei ollu piloille hemmoteltuja kersoja samaan suhteeseen ku nykyään tai no mistä mä tiedän en sillo eläny jotenki kai luulen niin sun juttujes perusteella.

Itellä vastaavia muistoja tuttavaperheistä ei ole kun sellasia ei oikeestaan meillä ollu. Kolmisteen matkustettiin kuiteski aina lomalla johonkin. Välillä ahvenanmaalle fillaroimaan välillä lappiin vaeltamaan ja satunnaisesti talven vyötä kiristeltyämme saattoi olla mahollisuus välimerelle johonkin suht edukkaaseen kohteeseen.
Muu elämä oli aika vyökiristystä ysärin lama ja no se oli paskaa aikaa eikä se lama koskaan menny pois. Ilman matkoja luultavasti olis seonnu itähelsingin betonikolhooseissa.

Koulu oli mullekkin ekat 9 vuotta enemmän tai vähemmän rääkkäämistä. Ei niinkään monikulttuurin ihanuuden takia vaikka silläkin oli tekemisensä asian kanssa vaan muuten. Lukiossa alkoi olla jo mukavampaa vaikkakin akateeminen maailma ei houkuttanut. Osaltaan siihen vaikutti tieto siitä ettei akateemisella koulutuksella tee nykyään mitään ellei kuulu syntyjään johonkin sellaiseen sukuun josta saa tarvittavat verkostot synnyinoikeutena. Siinäkin suhteessa maailma on muuttunut. On suorastaan vaikea käsittää yhteiskunnallista nousua se on utopiaa, epätodellista ja absurdia.

Sekavin mielin lapsuuttaan miettien terveisin Labrotta

Anonymous said...

Jutustasi tuli niin mieleen ne huolettomat lapsuusvuodet 70- ja 80-luvuilta. Vaikka Eurooppa olikin jakautunut kahteen blokkiin (ja varsinkin Saksa), niin elämä tuntui tuolloin ennustettavammalta kuin nykyään. Vaikka noita ydinaseita olikin ripoteltu puolin ja toisin "rautaesirippua", mutta kumpikaan osapuoli ei halunnut testailla miltä se punaisen napin painaminen tuntuu. Kovasti toi "Best-Korea" on tuossa uhitellut eteläiselle naapurilleen ja USA:lle, eivät vissiin kauheasti tykkää heidän yhteisistä sotaharjoituksista.

Ensimmäinen auto mitä muistan isällä olleen niin se oli Ford Escort MK1, turvavöistä ei ollut tietoakaan, ei edessä eikä takana. Mutta silti tultiin perille ongelmitta ja kolhuitta, tosiaan n. 50 km:n reissu mummolaan tuntui pitkältä nuoren klopin mielessä. Ja noita Escortteja on muuten silputtu kunnioitettu määrä rallipoluilla kuten sitä ns. välikoppa Escortia. Tuollaisen MK1:sen kun löytäisi hyväkuntoisena ja räpeltämättömänä, alkaa olemaan tosi suuri harvinaisuus.

Sitten hieman OT:tä. Tätä kutsuisin ns. runolliseksi oikeudeksi eli aikaisemmin linkittämäni artikkeli Ykän blogiin Ghostbusters 3 elokuvasta ja sen hypetyksestä. Siinä taisi käydä ns. vanhanaikaisesti eli suuri yleisö ns. äänesti jaloilla ja lompakolla, lipputulot eivät mairittele k.o. leffaa.

Tässä sitten jonkunmoinen parodiauutinen leffamaailmasta eli joku olisi ohjaamassa lesboversiota Brokeback Mountain elokuvasta, meinaan tuo linkki alkuperäiseen uutiseen menee Portly Gazelle-lehteen. Emma Watsonhan näytteli niissä Harry Potter leffoissa, joita en ole katsellut ainoatakaan alusta loppuun. Toinen hyvä parodiauutissaitti on The Onion.

- Soomepois Eestist -

Becker said...

Tuo Ykän muistelema ajanjakso on kovasti tuttua täälläkin. Tosin minä jo 70-luvulla vaihtelin tyttöjen kanssa muutakin kuin vain katseita. Telttaretkiä ei vanhempien kanssa tullut tehtyä, mutta ulkomaanreissuja kyllä silloin tällöin. Olimmeko nyt sitten sitä ylempää keskiluokkaa, tiedä häntä. Ei sitä nuorempana osannut lokeroida itseään mihinkään eikä se edes kiinnostanut. Lapissa en ole koskaan käynyt Kiirunaa korkeammalla, jos sitä Lapiksi ylipäätään lasketaan. Kalastamisesta en sinällään ole koskaan innostunut, mutta toki kalaa mielellään syön ja lähden kyllä seuraksi kalamiehelle, ei siinä mitään. Saabi V-4 on tuttu, on niitä mulla ollut jopa kaksikin kappaletta. Hieno ajettava, joka tunsi myös kutsumanimen "Porkkanasorvi."
Suomi oli silloin kovasti erilainen, tulevaisuus näytti lupaavalta ja sen eteen tehtiin töitä. Ei arvattu, että poliitikkojen taso romahtaa ja maa vajoaa nykyisenkaltaiseen taloudelliseen ja henkiseen apatiaan. Ei olisi tullut mieleenkään että asioista päätetään jossain Brysselissä ja valuuttana olisi joku ulkomailta tuotu Markan korvike/vastike.
Saksalaiset turistit eivät oikein ymmärtäneet seisovan pöydän tarkoitusta. Ruoka piti syödä ravintolassa eikä sitä ollut tarkoitus viedä mennesään viikon annosta.
Olen itsekkin aikoinaan nähnyt nuo kyltit Finnjetissä. Se ei todellakaan ole mitään urbaania legendaa.
Saksalaiset matkustelivat aikoinaan ympäri Eurooppaa busseilla, jossa sijaitsivat myös pienet makuuosastot.Bussissa oli peräkärry, jossa oli avattava kenttäkeittiö. Tämä linjuri yhdistelmä oli täysin omavarainen ruokien ja juomien suhteen. Näin sellaisen kerran Suurkirkon edessä, missä aterioitiin kaikessa rauhassa kuskin toimiessa peräkärrykeittiössä kokkina. Systeemin nimi oli "Rotel - Das Rollende Hotell."
Eivät sakemannit mihinkään ole Suomesta hävinneet. He viihtyvät ostamissaan kesämökeissä ja nauttivat hiljaisuudesta sekä luonnon rauhasta. Hän joka on Saksassa matkustellut ymmärtää kyllä miksi tänne tullaan. Maa on täysi, järviä ei juuri ole ja kiitos Merkeleen alkaa sielläkin olla näitä aggressiivisia parasiitteja nurkat täysi.

Täältäkin onnittelut Viron itsenäisyyspäivän johdosta. Siellä on tullut muutaman kerran käytyä ja pidän porukasta. Ei tämä virolaisten tolkullisuus ole pelkästään miehittäjän ansiota. Jo ennen sotia oli esim. Tarton Yliopisto kuulu koulutuksen korkeasta tasosta ja Virossa luettiin sanomalehtiä asukaslukuun nähden eniten Euroopassa. Kyllä fiksuus siinä porukassa on ihan myötäsyntyistä. Latvia ja Liettua ovat kuin eri planeetalta.

Yrjöperskeles olisi paremminkin Georgjävel på svenska, vaikka tuo jävel on niin pirun mitäänsanomaton manaus, ihan niinkuin svennetkin.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Labrotalle, Soomepoisille Eestist ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.

Labrotta: Ykän veljestä tuli töissäkäyvä perheenisä. Mälvälän pojat eivät tiedä blogistani joten en miellä oikeudekseni kertoa heidän myöhemmistä vaiheistaan. Sanotaan sen verran, että tolkun jätkiä ovat. Safkalla snobbailusta en perusta, vaan pidän yksinkertaisesta kotiruuasta. En edes mielelläni käy ravintolassa syömässä.

Mukavaa huomata, että te Lapin reissullanne harrastitte murtomaahiihtoa sen laskettelun sijasta. Siinä näkee maiseman ihan eri tavalla ja kun hiihtää jollekin päivätuvalle ja laittaa tulet palamaan niin siinä on sitä jotain.

Varmaankin Kekkoslovakiassakin oli pilalle hemmoteltuja kersoja. Mutta suhteessa vähemmän. Ja eihän me osattu edes vaatia sellaista, mitä ei oltu vielä keksittykään. Niin kuin nämä älypuhelimet ja jatkuva yhteys sosiaaliseen mediaan joka mielletään nykyisin loukkaamattomana ihmisoikeutena. Ei silloin mitään älypuhelimia ollut. Eikä kännyköitä. Eikä siks toiseks mitään kotitietokoneitakaan. Oli radiomankka ja lankapuhelin.

Ahvenanmaa on sinänsä hieno paikka. Pitäis ottaa taas joskus asiakseen käydä siellä. Viime kerrasta on jotain 25 vuotta. Fillareilla silloinkin liikuttiin.

Minun on pakko sanoa, että selvisin siitä paskasta 90-luvun lamasta kuin koira veräjästä. Olin onnistunut työllistymään vakituiseen työhön ennen kuin se alkoi. Jos olisin ollut pari vuotta vanhempi, niin todennäköisesti työrekisterini olisi ollut työttömyyden ja pätkätyön yhdistelmää.

Niin koulu- kuin työpaikkakiusaaminen (mikä kiusaaminen, se on terroria) on ongelma, jota yhteiskuntamme ei vieläkään ota vakavasti.

Soomepois: Oli se elämä silloin ennustettavampaa. Ja turvallisempaa, sillä sama työ saattoi periytyä isältä pojalle. Nyt semmosesta ei ole puhettakaan. Oikeastaan siihen aikaan ei edes tunnettu termiä ”pätkätyö”. EU muuten mainostaa, että juuri se on taannut rauhan Euroopassa kakkosrähinän jälkeen. Paskapuhetta. Kyllä sen rauhan takasi nimenomaan M.A.D. Kynnystä ei uskallettu ylittää.

Jaa se feministi-Ghostbusters? Minulla herää yksi ainoa kysymys ja se on ”miksi”? Käsittääkseni myös ”Oceans Eleven”-elokuvasta aiotaan tehdä puhtaasti naisversio. Mikä seuraavaksi? Hyvät, Pahat ja Rumat?

Becker: Sinä olet sen verran minua vanhempi, että kerkesit siihen vapaan rakkauden junaan. Meillä se touhu oli jo huomattavasti rauhallisempaa. Ei meilläkään nulikka-aikana hirveästi määritelty sitä, missä asemassa isä on. Eihän sitä välttämättä edes tiedetty. Kyllähän Kiiruna Lappia on ilman muuta. Sitä Saabin ysikutosta olen ajanut viimeksi joskus vuonna 1990 tai sinnepäin. Ihan ok masiina, tosin se rattivaihde vaati vähän totuttelemista. Silloisessa Suomessa oli sellainen eteenpäin menemisen tuntu. Optimismi. Se on kadonnut jonnekin. Eikä ihme. Jos sanotaan että vuonna 1984 oltaisiin aikakoneella kerrottu hallitukselle mihin ollaan menossa, se olisi pistänyt poikkeustilan pystyyn ja aivoriihen, että moinen vältettäisiin.

Ja juu, ruotsalaiset kirosanat ovat kyllä ”kevytkirosanoja”. För helvete. Tammefan.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja said...

Lappi-lippis lieni vähän tämän näköinen?
Lieri ja laki oranssia, tekstin taustaosa valkoinen ja lieri vähän lyhempi?
http://www.jaananompelimo.fi/fi/ws/9/780/hatut+lippikset+ja+huivit/toivoton+soutumies.html

Ja täytyypä kokeilla tuota B-vitamniini vinkkiä, josko se toimisi.

Demilitarisoitu vyöhyke on tuttu. :D

Anonymous said...

Kyllä se Ykän sanansäilä vaan saa muistot mieliin noista ajoista.Itellä 70-luku meni kesäisin auton takapenkillä,matkaa mummolaan oli puolentuhatta kilometriä,mutta suurin osa kesistä tuli sitten siellä oltua,Limingan lakeuksilla(siihen aikaan,horisontti tuli tutuksi).Lapin reissuun pääsi vasta omalla autolla velipojan kanssa,Pellossa Ruottiin,sitten Kiirunan kautta Narvikiin,sieltä Altaan ja sitten Enontekiön kautta pois.olihan ne Etelä-Suomen asukille hienoja ne maisemat!Ja siitä rikkaudesta maiden suhteen:ensin tuntui,että ompas Ruotsissa hyvät tiet,mutta kun Norjan rajalla siirtyi heidän lähes graniitista punaiselle asfaltille,niin tiesi miltä oikea tie näyttää.Ei muuten ollut uria eikä reunamurtumia!
Nykyään onneksi itse ainakin kerran vuodessa pääsee pois arkihälinästä ihan korpeen sähköjen ulottumattomiin,viikkokin lataa omat akut uskomattomasti.
Ja Virolle ja virolaisille onnittelut myös-meillä ei teille taida olla mitään opettamista,mutta teillä paljonkin nykysuomalaisille.
T:Vesku

Arch said...

Ensimmäinen tutustuminen Lappiin oli minulle 60-luvun lopulla tehty seurakunnan järjestämä bussimatka Hammerfestiin.
Sen jälkeen ajelin siellä lähinnä duunimatkoilla ja pari viikkoa tuli vietettyä 80-luvun puolivälissä Rovajärvellä huoltokomppanian päällikkönä. Siinä retkessä oli merkittävää se, että lensin sillä matkalla kahdella eri DC-3:lla, jotka olivat silloin vielä käytössä Puolustusvoimilla. Toinen oli hyppykone Utista, penkit rungon molemmin puolin ja toinen oli PV:n reittikone.

15 vuotta sitten talvinen lappi tuli tutuksi kun menin jeesaamaan koiravaljakkoyrittäjää. Sitkeitä olivat hytisevät britit pelkissä farkuissa ja muutenkin kevyesti puettuna, -25 asteen pakkasessa, tulessaan lyhyelle koiravaljakkoajelulle.
Erään kerran pidemmällä retkellä suomalaiset hotellivieraat, kolme n. satakiloista kaveria oli reessä kun jouduin pysähtymään suhteellisen jyrkkään ylämäkeen, kun edessä oli toinen valjakko ja sen edessä pientä ongelmaa. Kaverit selvästikin päättivät testata istumalla tyynesti reessä ja katsoa kuinka valjakko selviää, riittääkö ruuti. Onneksi minulla oli 10 koiraa. Kavereiden ihmetys oli suuri kun annoin koirille lähtökäskyn ja reki nytkähti liikkeelle. Minua hymyilytti kun tiesin koirien tehon.
Huskyt olivat mainioita kavereita joka tilanteessa. Husky ei vartioi ja kun kesäyössä menee 50 koiran kenneliin, niin hieman silmäluomet nousevat ja joku nostaa päätään, josko saisi hieman rapsutuksia. Oikein mukavia tuttavuuksia.
Talvella työpäivän jälkeen ne tapasivat aina illalla pitää yhteisen laulutuokion. Joku aloitti ja muut tulivat mukaan muutaman minuutin kestävään ulvontaan.

90-luvulla hankin 8-metrisen 3,5 tonnisen veneen ja tutustuin Saaristomereen ja muun Suomen rannikkoon.
Saaristomeri on heinäkuussa yleensä hieman liian vilkas. Elokuussa on mukavampi veneillä kun on rauhallisempaa ja silti säät ovat vielä siedettäviä. On sitä veneilty kalareissulla vielä marraskuun alussakin räntäsateessa.
Muutto pääkaupukiseudulle lopetti sen harrastuksen. Saaristomeren jälkeen Helsingin saaristo tuntui tylsältä.
Jos haluatte uusia hienoja kokemuksia, menkää veneilemään Saaristomerelle.
Katsoin juuri viimeisiä rikostilastoja ja huomasin, että se on Suomen turvallisinta aluetta!

Yrjöperskeles ruotsiksi, mitäs esim. Örjanfan tai Förbannade Örjan

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle, Veskulle ja Archille & kiitos kommenteistanne.

VNV: Joo, tommonen. Lieri oli oranssi ja pääosa valkoinen ja siinä oli pari poroa ja luki Lappi Lapland. Minulle ja rouvalle tuo b-vitamiinihomma on toiminut, mutta ihmisten elimistöt ovat tietysti erilaisia.

Vesku: Se on tietysti ikävää, että sen maan sisäisen muuttoliikkeen myötä hyvin monet lapset ovat satojen kilometrien päässä isovanhemmistaan. Isovanhemmat ovat kumminkin sellaista elämän pääomaa. Minulla ne asuivat omalla paikkakunnalla. Tai no, mummit. Ukit olivat kuolleet jo ennen kuin olin edes syntynyt. Norjan tiet ovat kyllä hyväkuntoisia, mutta ajokulttuurikin on sellainen, että heput uskovat kuolemattomuuteen. Suomalaiset ovat vissiin yhtä hyvä rallikansa kuin norjalaiset sillä pienellä erolla että parhaat norjalaiset kuolevat ennen kuin heistä tulee mestareita.

Arch: Olet siis onnistunut käymään Lapissa jo huomattavasti ennen minua. Rovajärvellä tuli itsekin vietettyä sotavaltion hommissa omat aikani. Tuo DC-3 olis mukava kyllä kerran kokeilla. Käsittääkseni Suomessa on vielä yksi lentokuntoinen. Lapin talviset reissut olen suosiolla jättänyt väliin. Jotenkin siellä armeijassa tympiintyi siihen hankeen ja pakkaseen. Syksyllä on mukavampi kulkea. Huskyt ovat kyllä komeita koiria. Tuo meripuoli on minulle täysin vieras. Olen ihan puhdas maakrapu. Varmasti siinäkin touhussa on oma viehätyksensä.

Tuumailija said...

Näin nuoremman sukupolven edustajana (80-luvun puolivälissä syntynyt) arvostan Ykän katsauksia menneisyyteen. En ole ikinä tiennyt mistä löpö-sana tulee, vaikka sitä itsekin käytän dieselin kutsumanimenä.

Meilläkin oli Saab 96 kun olin pieni. Muistan sen hyvin vielä. Olin kuuden vanha kun se vaihdettiin Pösö 309:iin. Sillä värkillä mentiinkin murrosikään asti. Molemmista autoista paljon mukavia muistoja. Aikuisena olen koettanut hommata ysikuutosen, mutta kas kun niitä ei enää ole juuri myynnissä ja hyväkuntoisista saa maksaa enemmän kuin perseaukisella on varaa. Rattivaihteisiin rakastuin, kun kerran sain ajaa aitoa pystylamppumersua. Sohva etupenkkinä olisi tällaiselle sosiaaliselle luonteelle pelkästään kivaa, kun mahtuu se kuudeskin kaveri kyytiin. Jos aikanaan saan hommattua oman talon ja tallin, aion harrastaa vanhoja autoja. Niitä jotka näyttivät vielä autoilta. Yksi kiva haave olisi hommata moottoririkkoinen vanha auto, johon pulttaisin uutukaisen sähkömoottorin. Olen luonteeltani jonkinlainen uudistusmielinen konservatiivi. Haluan ajatella, että vanha ja uusi voidaan laittaa sopusointuun keskenään eivätkä ne ole vastakohtia toisilleen. Ihailenhan vanhoja höyryvetureitakin aivan lääpälläni, mutta mietin miten niistä saataisiin hyötysuhteeltaan parempia ja saasteiltaan pienempiä.

Kiusattu olen minäkin, esikoulusta inttiin. Ihme että olen vielä elossa. En käsitä mistä tämä Suomen kiusaamiskulttuuri johtuu.

Lappi on hieno paikka. Käväisin ekan kerran 16-veenä laskettelureissulla vanhempien kanssa ja ihastuin. 24 ikävuodesta alkaen olen käynyt joka vuosi kaveriporukalla. Siihen rauhaan ja tuntureihin vain rakastuu. Bussissa en ole niitä jotka rämpyttävät tablettia. Mieluummin olen sosiaalinen ja höpötän koko matkan muiden kanssa, ja muiden nukahdettua menen juttelemaan kuskille. Hauska mies, veikkaan iältään 50-60v. Hyviä juttuja se osaa kertoa. Eräänlainen Ykä hänkin. Olisiko Ykän määritelmä: "yli 50v mieshenkilö, lunki ja mukava luonne, kertoo hyviä juttuja, konservatiivi ja rakastaa rauhaa". Vaikka valtio pitää teitä keski-ikäisiä Ykiä arvottomina, minä kyllä arvostan elämänkokemustanne, tarinoitanne ja huumorianne. Toivottavasti minustakin tulee Ykä joskus.

Mukavia venetsialaisia hotellin respaan!

Anonymous said...

Ja taas alkoi harmittamaan kun lilatut söivät pohjois-Norjan(kin) liikenteen. Tarinasi jotenkin sai tuoreehkot muistot pulpahtamaan. Ja kuule. On se talvellakin aika hienoa seutua.

Pitänee koittaa siiviili kulkineella päästä ens talvana lähtemään.

-KKi-

Anonymous said...

Kyllä kympillä sa ihan kunnollista ja maittavaa lounasruokaa, pitää vaan tietää hyvä lounasruokala, enkä tarkoita tässä abseja vaikka yhden poikeusken olen hokasnnut niissäki, oli kunnolla tehtyä. Mutta turha on jotain hampurilaisia verrata lounasruokiin, hampurilaiset on varsinki näissä hamppariketjuissa ylihintasta syötävään nähden, ...

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Tuumailijalle, KKi:lle ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

Tuumailija: Luulen, että sinä puolestasi katselet 1990-lukua samalla silmällä kuin minä 1970-lukua. Jokaisellahan on se tietty vuosikymmen, johon lapsuus ja nuoruus sattuu. Yleensäkin vanhoissa autoissa on oma viehätyksensä. Nykyiset autot näyttävät siltä että ne on suunniteltu kaikki samassa tuulitunnelissa. Nykyisin hyväkuntoisista vanhuksista saa tosiaan pulittaa. Sanotaan vaikkapa vanhasta pallosilmä-Ladasta. Vielä 1980-luvulla Suomi oli niitä täynnä.

Tuo määritelmä sopii hyvin moneen ikäiseeni mieheen. Me kun ollaan tällaisia tavallisia heppuja vaan. Eikä yritetä olla enempää.

KKi: Joo, totta tuo. Se talvivaellus ei sinänsä innosta, mutta joskus olis rouvan kanssa tarkoitus viettää joulu pohjoisessa mökillä. Paikkakin on jo katsottu, jos vaan sais joskus aikaiseksi.

Ano: En väitä vastaan. Minulla vaan tietämys asiasta ei ole kovin kaksinen kun en ulkona syömistä harrasta.

Anonymous said...

VOi kuule Ykä se meripuoli se on se juttu. Mulla on 8 metrinen 3 metrii levee purjevene eiku työleiri eiku purjevene. Se on sillee et ku irrotata köydet ni oot perillä ihan sama mihin oot menossa oot perillä ku oot skönellä. Vaikka monissa asioissa olen kateellinen teille sisäsuomen landeille niin sköne ja skiglaaminen niinku faija sanoo on ne seikat joiden takia haluun asua rannikolla.
Rannikko on tavallaan kuin lupaus siitä et voi karata jonnekkin kauas. Järvet on ihan kivaoi mut ei ne oo mitenkään sama juttu.

Oletkos muuten itä autoja ajanut. Piikkinokka mosse tai vanha kunnon samara-laatokka tai volga. Niissä on sitä jotain ja UAZ semmosen ku sais siviilirekkariin.

Ai niin pitikin mainita jos kaipailet voimasavuke bostonia niin itärajan takana on samankaltainen tupakka nimeltään Belomorkanal (lausunta-asu). Oma suosikkini on nuuska. Ah mikä nautinto on iskee biitti huuleen kunnon ettania tai genua tai tre ankarea vaikka mikä vaan mitä saa kelpaa.

Asiasta kukkaruukkuun. Itse kiusattuna on tullut mieleeni että olisiko mikään idea auttaa kiusattua jonka itsetunto on romuna ja elämänhalu poissa. Auttaa jotenkin sillee et joku aikuinen opettaa sille nuorelle että sekin on ihminen ja sillä on arvonsa. Vaikka itsetunto kohoaa ainoastaan kokemuksista sen tiedän toki. Olisi mielenkiintoista et niille nuorille joilla kotona on periaatteessa kaikki hyvin mutta koulussa ovat hylkiöitä olisi joku oma auttajansa ja joku oma systeeminsä.
Monesti asperger on syynä. mene jä tiedä mulla on se tai jotain sinnepäin.
Nyt tilanne on lähinnä se ja oli jo 90 luvulla että opettajat ovat aktiivisesti mukana kiusaamisessa. Oma kokemukseni tästä siis.

Sinällään on mielenkiintoista et joskus oot pyöriny erinäisissä itähelsingin kouluissa jos oikein siis käsitin. olen sitä ikäluokkaa että olen ollut ala asteella silloin laman aikana. Saattaa siis olla että ollaan laahustettu samoja kuppasia käytäviä.

Jotain sekavaa illan hämärtyessä ja töistä väsyneenä kirjoittaa terveisin Labrotta

Anonymous said...

Lemmensukkulaksikin tuota 96-Volvoa on nimitetty, ainakin kun meidän peruskurssin Hemppa moisella operoi...

Tässä on niin paljon mistä kommentoida, että parempi vain pitää turpansa tukossa.

Mutta maitoa Vietnamin lapsille! Kuka ei sitä kannata on sitten ihan mälsä.

-Tvälups-

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Labrotalle ja Taisteluvälineupseerille & kiitos kommenteistanne.

Labrotta: En väitä yhtään vastaan. Varmasti veneily siellä merellä on mukavaa. Ja varmasti hyvin koukuttavaa. Ei vaan ole koskaan ollut saumaa harrastaa sitä. Itäautojen kokemus rajoittuu lähinnä Latukkaan. UAZ olisi kyllä veikeä vempele, varsinkin se ambulanssiversio, tosin sehän on selvää että sille keitto kelpaa.

Minä en väitä olevani itseäni merkillisempi, joten ei mulla ole mitään viisasten kiveä itsetunnon nostamiseen. Omat kokemukset mainitsit ja siinä on yksi tekijä. Menneen kanssa joko oppii elämään tai sitten ei. Sitä en sinänsä tajua, että patenttineuvoksi sanotaan niin usein että pitäisi oppia antamaan anteeksi. Minkä ihmeen takia?

Voi olla mahdollista että ollaan kuljettu samoilla nurkilla. Mistäs sen tietää.

Tvälups: Joo, ja tulee luonnollisesti muistaa se Lautanen Guatemalan Verta.

Anonymous said...

https://pbs.twimg.com/media/CqkGyKlUIAEaiVO.jpg

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Ano ja kiitos kuvasta. Osui ja upotti.

Becker said...

Heh..... Tämä nyt varsinaisesti ei liity aiheeseen, mutta on vähän niinkuin pakko kommentoida sillä postiluukusta tipahti tänään Ikean viimeisin kataloogi. Katselin ensin jotta onko tämä jokin Malmön erikoispainos kun luettelossa esiintyvä väki ei juuri Eurooppalaiselta vaikuttanut. Ainakin puolella luettelon kuvissa esiintyvistä oli jonkin tason suojaväri yllä. Niinikään ensimmäsitä kertaa "luettelossa" oli parasitteihin ja selvästi maahanmuuttoon positiivissesti liittyvää tekstiä.
Eli kyllä se kulttuurimarksisimi vaan otteen joka paikasta ottaa. Ruotsissahan ei kukaan uskalla myydä mitään ellei luettelossa ole feministis parasiittinen painoitus.
Hämmästykseni oli suuri kun pläräsin paikallisen Lidlin uutisprosyyriä. Ei ainottakaan ruotsalaisen näköistä ihmistä koko painotuotteessa, vain vaaleita eurooppalaisia kantaväestöön kuuluvia. Ei kyllä kestä pitkään ennekuin tyyli muuttuu, sillä muuten kauppaketju joutuu boikottiin. Varmaan pian saamme nähdä Lidelin (ruotsalaien ei muuten osaa sanoa Lidl, vaan täällä sanotaan Lidel. Kumma juttu kun ovat olevinaan niin sivistyneitä.)luettelossakin miten maahantunkeutujat ovat esittelemässä kauppaketjun tuotteita.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Becker. Kyllä vähän samanlaista ilmiötä on näissä suomalaisissakin katalookeissa. Siihen voi tietysti sanoa, että katalookit ovat ylikansallisia jne jne. Mutta jo kymmenen vuotta sitten Höblä pisti pystyyn kampanjan, joka oli jo pitkälle haistattelua. Muistat varmaan, kun kuvan näet:

https://arkitehti.files.wordpress.com/2010/01/find-lande.gif

Becker said...

Juu muistetaan ja eikös vaan asialla ollut sudeettiruotsalaisten ikioma HBL. Pitää nostaa hattua että ovat pitäneet tiukasti linjastaan kiinni. Nythän noita liikkuu jo Hesan kaduilla jo enemmän kuin alkuperäisväestöä. Lehden nimi oli VOLT. Siitäkös se hokema "Heitä homo voltti" sai alkunsa.

Anonymous said...

Kiitos nostalgisia muistoja herättäneestä kirjoituksestasi. Olen kyllä tiennyt, että suuri osa suomalaisista perheistä viettää jouluaattoa lähes identtisen kaavan mukaan, mutta on hyvä huomata, että meillä suunnilleen saman ikäluokan ihmisillä on myös paljon samankaltaisia kokemuksia lapsuudesta ja nuoruudesta. "Yhteiset" muistot yhdistävät henkisesti koko kansaa ja auttavat ymmärtämään kanssakulkijoita.

Tässäpä omia muisteluitani kultaisesta nuoruudesta:

Lapsuuden perheeni ensimmäinen ulkomaanmatka tehtiin pikkuautolla sukulaisperheen kanssa Ruotsiin 1960-luvulla. Vaasasta Uumajan kautta Tukholmaan. Sukulaismies osasi vähän "tolkata ruattia", joten pärjäsimme hyvin vieraalla maalla. Toinen matka ulkomaille oli "seuramatka" Leningradiin linjurilla. Kaikenlaista ikimuistoista silläkin reissulla tapahtui. Nevostoliitossa kehitys oli pysähtynyt 15-vuotiaan mielestä 1800-luvulle. Nevski prospektilla käveli tungokseen asti synkän näköisiä ihmisiä, mutta henkilöautoja ei leveillä kaduilla liikkunut, vain muutamia ikivanhoja vihreitä armeijan kuorma-autoja. Europeiskajassa riitti kaviaaria ja samppanjaa köyhän, sodan käyneen sukupolven juhliessa hengissä oloaan. Juuri rippikoulun käynyt sai olla mukana aikuisten ryyppäjäisissä, mutta alkoholia ei nuorille siihen aikaan tarjoiltu. En olisi halunnutkaan samppanjaa pahanmakuista ehtoollisviiniä maistettuani.

Kolmas lapsuuden perheeni ulkomaanmatka suuntautui Lapin kautta Muurmanskiin 1970-luvun alussa ollessani parikymppinen. Olin käynyt kavereitteni kanssa kerran aikaisemmin Rovaniemellä ihailemassa uskomattoman värikylläistä ruskaa.

Vanhempieni kanssa lähdettiin kohti Lappia heinäkuussa kesälomalla. Yrjön kuvaus lapinmatkastaan on lähes täydellinen kopio meidän matkastamme telttailuineen ja kalasteluineen. Keltaista kupolitettaa sanottiin Sopu-teltaksi. En tiedä oliko se teltan tuotemerkki, mutta sillä nimellä se perheessämme kulki. Osaisin vieläkin pystyttää sen teltan tarvittaessa. Meillä oli pumpattavat ilmapatjat teltan patjoina ja ohuet makuupussit sekä vilttejä peittoina. Makeita unia teltassa nukuttiin.

Inarin järven rannalla yövyttiin. En ollut koskaan nähnyt niin paljon mäkäräisiä. Niitä oli ympärilläni mustana sakeana pilvenä. Maisemat olivat kuitenkin upeat. Järven vesi oli jääkylmää ja niin kirkasta, että pohjan kivet erottuivat selvästi. Yksi kauneimmista näkemistäni auringonlaskuista värjäsi taivaan ja järven purppuran punertaviksi. Leirintäalueella yöpyi myös saksalainen perhe matkailuperävaunuineen. Olivat täysin omavaraisia. Suomesta heidän ei tarvinnut ostaa mitään, koska kaikki elintarvikkeet oli tuotu mukana Saksasta asti.

Kaunispään paljaan laen muistan aina. Valokuviakin otettiin. Matka jatkui Rajajoosepin kautta hiekkateitä pitkin Luttojoen vartta seuraten kohti Muurmanskia. Rajajoosepissa ei ollut muita rajanylittäjiä, joten Neuvostoliiton rajavalvojilla oli koko päivä aikaa tarkastaa automme ja tavaramme. Retkikirves piti jättää Suomen puolelle, muita aseita meillä ei ollut. Venäläisten tarkastus oli perusteellinen, jopa auton ovien sisäverhoilut irrotettiin. Isäni pelkäsi miesten hajottavan koko auton palasiksi ja tarjosi vartioaseman päällikölle parhaita Rapalan uistimiaan lahjaksi. Jopa alkoivat vartijat hymyillä tyytyväisinä, ja pääsimme jatkamaan matkaa. Isää harmitti hyvien uistinten menetys.

Paluumatkalla Muurmanskista isäni virvelöi Luttojoella, mutta yhtäkään kalaa hän ei saanut. Vaikka saalista ei saatu, jäi paljon mukavia muistoja. Lapin noita taisi kuiskutella korvaani, että palaat tänne myöhemmin yhä uudelleen. Lappi lumosi minutkin ensikäynnillä. Enimmäkseen Saariselällä on hiihdelty keväthangilla oman perheen kanssa. Hankikanto, auringonpaiste, erämaan hiljaisuus ja vapaus hiihdellä minne suksi vie. Voiko ihminen enempää toivoa?

Legendaarisia Laanilan monotansseja unohtamatta.

Die Heimat

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Beckerille ja Die Heimatille & kiitos kommenteistanne.

Becker: Joo, HBL on ollut uskossaan vahva jo aikaa sitten.

Die Heimat: Lämmin kiitos hienosta kommentistasi.

vieras said...

En ole elänyt 1970-luvulla muualla kuin äitin mahassa, joten 1970-luku on sellainen etten pysty tuntemaan mitään henkilökohtaista siltä ajalta. Vaikka muuten osaan tunnistaa tietyt jutut 1970-lukuun liittyviksi.

Ykän blogissa taitaa olla monta aikamakaa 1970-luvulle. Pitäisi varmaan lukea muutkin, ja kommentoida niitä. Tämänkin pistin lukematta juttua. Pitää lukea sitten ihan ajan kanssa.

1970-luvulla oli niitä Bud Spencerin ja Terence Hillin tähdittämiä seikkailuja. Bud Spencer (Carlo Pedersoli) kuoli kesäkuun lopulla, mutta huomasin sen vasta jokunen viikko sen jälkeen. Penskana niitä tappeluelokuvia oli kiva katsoa. Niitä ei pidetty korkeatasoisina, mutta se ei haitannut kun ne olivatkin hupia.

1970-luvulla oli saksalaisia dekkareita mutta niitä ei vielä silloin taidettu näyttää Suomen kanavilla.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Vieras. Spencerin ja Hillin turpaanvetoleffat tulivat minulle aikanaan myös tutuiksi. Kyllä niitä vallan katseli. Saksalaisia dekkareita tuli muistaakseni 1980-luvun alussa. Se Vanha Kettu oli muistaakseni ensimmäinen.

Anonymous said...

Hienoa Ykä jälleen kerran! Koskettaa aidosti taas syvältä nuoruuttani ja, kun tiedän, kuika huolestunut olet tulevaisuudesta, niinkuin me muutkin, niin antaa taas voimia vieĺä jatkaa, sitä hidasta, mutta tärkeätä työtä taustalla.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Ano, ja lämmin kiitos.