PÄIVÄ VIHATUTKIJAN ELÄMÄSTÄ

Lähitulevaisuuden Helsingissä, tarkemmin sanottuna Kalliossa 26-vuotias Anniperttiina Ilmivalta heräsi pirteänä herätyskellon soittoon aamulla klo 6.00. Otettuaan virkistävän suihkun hän nautti maittavan aamiaisen, joka koostui marjaisesta kookos-kauratuorepuurosta sekä vaniljasoijalattesta. Samalla hän luki postiluukustaan kopsahtaneen kätevän tabloidikokoisen Helsingin Sanomat. Lehdessä ei ollut sinänsä mitään, mitä hän ei jo edellisenä päivänä olisi tiennyt työnsä puolesta mutta aamiaisella oli kiva olla jotain joka rapisee. 

Syötyään maittavan vegaaniaamiaisensa hän aloitti meikkaamaan itseään työpäiväänsä varten Rabbit Mama-yhtiön tuotteilla. Saatuaan aikaan itseään tyydyttävän kasvonaamion hän puki ylleen hillitysti minimittaisen mittatilaustyönä tehdyn siniharmaan jakkupuvun jonka kauluksissa oli poliisin miekkaleijonatunnus ja jonka rintapielessä luki ”A. Ilmivalta: Sisäministeriön Erityisasiantuntija”. Kaikki hänen tarvitsemansa työvälineet löytyivät hänen työhuoneestaan Kalasatamassa sijaitsevassa Sisäministeriön rakennuksessa mutta käsilaukkuunsa hän sujautti vielä ysimillisen CZ 75-pistoolin joita sisäministeriö oli hankkinut nimenomaan naistyöntekijöilleen muutama vuosi aikaisemmin. Sinänsä Anniperttiina sai kulkea kadulla aivan kaikessa rauhassa sillä tiedettiin että sisäministeriön erityistyöntekijän virkapuku päällä kulkevan henkilön aseenkäyttöoikeus oli huomattavasti laajempi kuin tavallisen rivipoliisin. Muutenkin Anniperttiinan virkajakku sai tavallisen ihmisen kääntämään katseensa alaspäin ja antamaan hänelle tietä. Jopa suomalaisnaisten seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen varsin luovasti suhtautuvat maahanmuuttajat ymmärsivät, että tuota virkapukua kantava nainen kannatti jättää rauhaan. Hän oli koskematon.

Hänelle annettiin tietä. Häntä väistettiin. Häntä pelättiin. Niin kuin pelkäsi eräs mies kolmosen ratikassa, johon Anniperttiina nousi pysäkiltä. Voi että hän nautti tästä. Tästä ihanasta absoluuttisen vallan tunteesta. Ratikka oli vain puolillaan mutta hän meni pysäkiltä siihen noustuaan ja valtion IKI-korttia lukulaitteelle heilautettuaan kyseisen miehen viereen seisomaan. Hän ei sanonut miehelle sanaakaan. Katsoi vain. Mies oli noin kolmekymppinen, kaljupäinen, noin 190 senttiä pitkä ja lihaksikas. Mies nousi, viittasi Anniperttiinalle että tämä paikka on vapaa ja meni nöyränä seisomaan ratikan takaosaan. Seuraavalla pysäkillä hän poistui ja jäi odottamaan seuraavaa ratikkaa.

Miehellä ei ollut rintapielessään tiettyä merkkiä ja siksi hänen oli syytä esiintyä nöyrästi virkakoneiston edustajan edessä, joka halutessaan saattaisi tuhota hänen elämänsä. Sinänsä kuka tahansa kansalainen saattoi halutessaan saada ”irtisanoutujan” merkin rintapieleensä. Se oli rauhankyyhky jonka nokassa oli oliivipuunlehden sijasta naissukupuolta ja sen voimautumista symboloiva tunnus. Kansalainen saisi tuon tunnuksen mikäli hän sekä allekirjoittaisi että julkisesti lukisi julistuksen, jossa hän irtisanoutuu rasismista, äärioikeistolaisuudesta, sovinistisuudesta, viha-ajattelusta sekä kaikista niistä asioista jotka Sisäministeriön alainen Valtion Viha-ajattelunvastainen Virasto sellaisiksi julistaisi. Kyseinen julistus videoitiin,  tallennettiin viraston tiedostoihin sekä julkaistiin sekä youtubessa että Ylen sitä varten perustetuilla sivuilla. Anniperttinaa hieman ihmetytti että vain noin 650.000 kansalaista oli hankkinut itselleen kyseisen merkin ja suurin osa heistäkin oli julkisen sektorin työntekijöitä, jotka eivät uskaltaneet riskeerata uraansa. Etnisesti edistyksillisille maahanmuuttajillehan tämä merkki myönnettiin ilman mitään julistusta, sillä olisihan ollut suoranaista rasismia, jos heidän ei annettaisi edustaa vapaasti omaa kulttuuriperintöään vaikka se eroaisi suomalaisesta vastaavasta huomattavasti. Anniperttiina ei nähnyt tässä asiassa mitään ristiriitaa eikä olisi ymmärtänyt jos häneltä oltaisiin kysytty perusteita mielipiteelleen. Jotkut asia ja mielipiteet yksinkertaisesti olivat oikeita. Ei niitä tarvinnut perustella.

Miksi olisikaan? Miksi varsinkaan Anniperttiinan? Sillä Anniperttiina Ilmivalta oli kyseisen viraston ansioitunut viha-ajattelun vastainen tutkija. Hänen feministikyyhkysymbolinsa oli kultainen ja sen ympärillä oli laakerinlehdet. Se kertoi tavalliselle kansalaiselle että hän oli saanut kiinni ja tuomiolle vähintään kymmenen viha-ajattelijaa ja sen vuoksi hän sai matkustaa myös lyhyen metromatkansa Hakaniemestä Kalasatamaan aivan omassa rauhassaan. Nekin ihmiset, joilla rintapielessään oli hopeinen merkki pyrkivät välttämään hänen seuraansa. Hän oli pelottavaa eliittiä. Uutta suomalaista nomenklaturaa. Eri kieltä puhuvaa, mutta aivan samanlaista kuin se, joka aikanaan kävi ostoksilla muilta kansalaisilta suljetussa GUM-tavaratalon viidennessä kerroksessa.

Hän nousi metrosta Kalasataman asemalla ja tervehti samasta metrosta noussutta kaukaista sukulaistaan Uuno Nilviötä joka työskenteli samassa sisäministeriön rakennuksessa virallisena kuolinpesärealisoijana. Hänen tehtävänsä oli realisoida kuolleitten ihmisten omaisuus ennen kuin heidän ahneet sukulaisensa pystyivät puolestaan polaamaan sen itselleen viranomaistoimenpiteitten ulottumattomiin. Olihan selvää, että kuolleitten ihmisten omaisuus kuuluu vain ja ainoastaan valtiolle, joka käyttäisi sen hyödyllisiin ja yleisinhimillisiin tarkoituksiin sen sijaan että ahne perikunta rälläisi sen mielensä mukaan ilman minkäänlaista viranomaisvalvontaa. Uuno oli monesti manannut sitä, että käteinen raha oli vieläkin olemassa. Sehän oli pelkkä veronkierron ja rikollisuuden väline. Täysin turha ja haitallinen muinaisjäännös.

Anniperttiina arvosti Uunon työtä. Mutta vielä enemmän hän arvosti omaa työtään. Ja sitä arvosti valtiokin. Valtiota väitettiin hitaaksi toimenpiteissään. Mutta tärkeissä asioissa se oli nopea. Kun sisäministeri Risikon masinoima Lex Jimi saatiin aikaiseksi, sen perusteella saatiin aikaiseksi myös puolessa vuodessa perustettu Valtion Viha-ajattelunvastainen Virasto VVV, jonka palveluksessa oli tällä hetkellä jo noin 1.200 tutkijaa ja 700 avustavaa työntekijää Helsingin, Turun, Tampereen, Kuopion, Vaasan ja Oulun toimipisteissä. Suurin toimipiste oli luonnollisesti Helsingissä jossa Anniperttiinan kollegoina toimi 700 tutkijaa sekä 400 heitä avustavaa työntekijää.

Määrärahat viraston perustamiseksi oltiin saatu aikaan sekä pysyvällä lisäbudjetilla, nappaamalla hieman terveydenhuollosta, tielaitokselta ja puolustusvoimista sekä vähentämällä aina vähemmän tarpeelliseksi käyvästä poliisin kenttätoiminnasta. Perusteena tälle vähennykselle hallituksella oli tutkija Vesa Puurosen tilaustyönä tehty ja laajasti siteerattu tutkimus jonka mukaan tavallisen kansalaisen turvallisuustilanne tällä hetkellä oli parempi kuin koskaan aikaisemmin ja suoranainen välitön uhka ihmisten turvallisuudelle tuli vain viha-ajattelusta ja sen aikaansaamasta niin sanotusta potentiaaliväkivallasta jota ei varsinaisesti ollut juurikaan tapahtunut mutta jonka uhka oli olemassa ja joka saattaisi räjähtää valloilleen ellei siihen etukäteen reagoitaisi. Kiitokseksi työstään Puuronen oltiin valittu ilman viranhakumenettelyä VVV:n pääylijohtajaksi. Hänen lisäkseen virastolla oli kuusi ylijohtajaa, kaksitoista apulaisylijohtajaa sekä 24 avustavaa apulaisylijohtajaa sekä luonnollisesti tarvittava määrä osastopäälliköitä.

Anniperttiina oli hakenut tutkijan paikkaa heti kun se oli tullut julkiseen hakuun. Hänet oltiin valittu saman tien. Hän oli ihannetapaus. 19-vuotiaana kuusi laudaturia kirjoittanut nuori tyttö, varakkaan lääkäri-lakimiespariskunnan ainoa lapsi joka oli päässyt papereillaan suoraan Tampereen Yliopistoon lukemaan toimittajaksi. Hän oli sinkku eikä hänellä ollut vielä minkäänlaista työkokemusta edes kesätöitten muodossa joten reaalimaailma ei ollut pilannut hänen asenteitaan. Puolen vuoden tutkijakoulutus viimeisteli verenhimoisen tutkijan pätevyyden. Koulutuksen jälkeen hänelle – niin kuin kaltaisilleen – myönnettiin myös poikkeusluvalla ja poikkeuserityisosaamisella perusteltu yhteiskuntatieteitten erityismaisterin pätevyys.

Nimenomaan Anniperttiinan kaltaisia nuoria ihmisiä haluttiin tähän tehtävään. Yli kolmekymppisiä ja varsinkin perheellisiä pidettiin kertyneen elämänkokemuksen myötä liian epävarmoina ja epäluotettavina. Erityisesti tämä koski miehiä eikä tässä virastossa ollut miespuolisia tutkijoita töissä kuin viitisen prosenttia. Avustajissa työntekijöissä heitä oli huomattavasti enemmän mutta heidän työnsä olikin hoitaa avustavaa tekniikkaa, ei varsinaista tutkintaa.

Kun Anniperttiina avasi tietokoneensa ja keskittyi päivän ensimmäiseen työtehtäväänsä tuli hänen maisemakonttorissa sijaitsevan työpöytänsä luo tällainen avustava työntekijä eli Jaakko-Pekka Könehmäinen, ammatiltaan tietotekninen ammattihenkilö. Könehmäinen kertoi saaneensa edellisenä päivänä selville sen vihapuhujan henkilöllisyyden jota Anniperttiina oli kytännyt jo viikon verran. Vihapuhuja oli Bloggerin kautta toimiva Pohjanmaan Pertti-blogi johon kyseinen nimimerkki Pertti oli laittanut jatkuvasti tietoja maahanmuuttajien tekemistä rikoksista. Hän ei ollut juurikaan kommentoinut niitä, korkeintaan hän oli sanonut että ”tätäkö me haluamme” mutta Anniperttiina muisti oikein hyvin Lex Jimin myötä virkahenkilöille annetun perusohjeistuksen:

”Vaikka väkivalta ei olisi vihapuheen levittäjän henkilökohtainen tarkoitus, vastakkainasettelun kasvattaminen johtaa helposti siihen. Vastakkainasettelua lisätään sillä, jos kerrotaan julkisia kanavia käyttäen maahanmuuttajien tekemistä rikoksista. Näistä rikoksista kertominen, vaikka aivan faktoihin perustuen saa aikaan sen tilanteen, että epätasapainoiset henkilöt voivat saada näistä faktoista kannustusta maahanmuuttajiin ja suvaitsevaisiin ihmisiin kohdistuviin väkivallan tekoihin. Joten epäkorrektien faktojen esittäminen on yleiseen turvallisuuteen vedoten laitonta ja sen vuoksi ankarasti rangaistavaa”

Ja se tietäisi Pohjanmaan Pertille kylmää kyytiä. Anniperttiinaa avustava tietotekninen asiantuntija Jaakko-Pekka oli pistänyt tuoreen Findhateperson-ohjelman toimimaan, etsi Pertistä kaikkea mahdollista mitä hänestä saattaisi netistä löytää ja sai selville että kyseinen mies käytti myös Facebookia ja ja osallistui muutamille keskustelusivustoille, tosin epäpoliittisissa tarkoituksissa. Kirjoitus- ja sanontatavat sekä lopulta löytynyt IP-osoite osoittivat kiistattomaksi että kyseessä oli Raahessa asuva 46-vuotias teknisten töitten opettaja Mauno Räsänen, kolmen tyttären isä. Viha-ajattelijan henkilöllisyys oli paljastunut ja loppu olisikin sitten oikeusvaltion riemujuhlaa. Tämä oli Anniperttiinan työn yksi palkitsevimpia hetkiä ja se sai hänelle aikaan sellaista tietynlaista kutinaa joita hän ei oikein kehdannut paljastaa kollegoilleenkaan, tosin hän tiesi oikein hyvin heidänkin nauttivan samanlaisesta kutinasta.

Hänellä oli nyt käsissään kokonaisen ihmiselämän tuhoaminen. Räsäsen nuorin tytär oli 15-vuotias joten hänet otettaisiin ilman muuta toistaiseksi huostaan. Kaksi muuta tytärtä olivat valitettavasti täysi-ikäisiä. Heihin ei voinut koskea. Mutta selvää oli, että Räsäselle tulisi vähintään vuoden ehdoton vankeusrangaistus eikä hänellä olisi enää minkäänlaista mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan, ainakaan julkisella sektorilla. Rasistia ei voisi missään nimessä pitää nuoren sukupolven opettajana ja valistajana. Anniperttiina katsoi viranomaisvaltuuksillaan perheen tilitietoja ja huomasi että heillä oli vielä noin 60.000 euroa maksamatta omakotitalonsa lainasta. Laina menisi välittömästi Räsästen henkilökohtaiseen lunastukseen ja omakotitalo valtion takavarikkoon joko myytäväksi tai maahanmuuttajaperheen asunnoksi.

Ainoa keino välttää tämä toimenpide olisi Räsäsen vaimon julkisesti esittämä ”irtisanoutumisilmoitus” ja avioeroprosessin aloittaminen jolloin lainavastuu siirtyisi kokonaan Maunolle ja tyttären pysyvältä huostaanotolta saatettaisiin välttyä. Joka tapauksessa Maunon elämä tuhottaisiin ja äidistä tulisi yksinhuoltaja. Mikäli äiti puolestaan ei suostuisi täyteen pesäeroon Maunosta ottaisi järjestelmä heidän tytärtään tukasta kiinni eikä laskisi irti ennen täysi-ikäisyyttä. Asiasta tehtäisiin aikanaan paljon paperia ja pöytäkirjoja mutta kaikki oltaisiin alun perin päätetty Anniperttiinan tietokoneella juuri tässä ja nyt. Valta oli hänellä ja se hiveli häntä. Voi kuinka juovuttavan hyvältä se tuntuikaan.

Hän siirtyi seuraavaan kohteeseensa, joka oli sinänsä lähestulkoon viaton, eli erään kaveriporukan ylläpitämä Pahtajätkät-sivusto. Sivustolla oltiin kerrottu porukan vaellus- ja metsästysreissuista eikä niissä ollut sinänsä mitään laitonta, tosin Annaperttiina kaupunkilaisena ihmetteli että kuinka nuo jätkät jaksaa hypätä jossain hornanperseessä kastumassa ja palelemassa ja  vegaanina hän inhosi syvästi metsästäjiä muutenkin mutta valitettavasti metsästys ei vielä ollut kiellettyä. Se, mihin Annaperttiina kiinnitti huomionsa oli se, että sivuston sivupalkissa oli jatkuvasti päivittyvä mittari, joka kertoi islamilaisten terroristien tekemien iskujen määrän. Mittari, joka löytyi niin monesta kielletystä sivustosta. Se antoi väärän mielikuvan siitä, että islamilaiset olisivat jotenkin väkivaltaisempia kuin esimerkiksi tavalliset suomalaiset.

Se, että mittarin lukemat pitivät sinänsä paikkansa ei ollut mikään luvallinen syy sen julkaisemiseen. Islam oli virallisen ideologian mukaisesti rauhan uskonto ja tässä tapauksessa syyllistyttiin oikeitten faktojen julkaisemiseen kyseenalaisilla perusteilla jotka saattaisivat yllyttää väkivaltaan. Sinänsä kyseisen sivuston rikos ei vielä ollut niin raskas, että se johtaisi syytteeseen, mutta Annapertiina laittoi sivuston ylläpitäjälle sähköpostitse vakavan varoituksen. Tuo – sinänsä paikkansa pitävä mittari – tulisi kadota Pahtajätkät-sivustolta viikon sisällä. Muuten viranomaiset olisivat pakotettuja puuttumaan sivuston toimintaan ja aikaansaamaan sivuston henkilöille huomattavia hankaluuksia.

Tämän jälkeen Anniperttiina luki sähköpostiinsa tulleen nimettömän ilmiannon vihasivustosta. Hän aukaisi lähetetyn linkin ja huomasi päätyneensä erään RASMUS-ryhmän aktiivin facebook-sivulle jossa aktiivi totesi että kaikkia natseja ei kovasta yrityksestä huolimatta vieläkään oltu saatu hiljennettyä. Ja kaikki natsit eivät tunnusta virallisesti natsiaatetta mutta juuri he ovat sitäkin vaarallisempia sillä he esittävät hämäävästi kunnollisia kansalaisia. Ne kaikki kuuluisivat kuopan reunalle ja jos valtiovalta ei suostu niitä ampumaan niin rasisminvastaisten aktiivien on otettava oikeus omiin käsiinsä. Kirjoitus loppui julistukseen:

”Väärillä perusteilla julkaistu oikea totuus saa aikaan ruumita joten se on estettävä toisilla ruumilla! Oikein perustein julkaistu ideologisesti oikea muunneltu totuus on keino suojella rauhaa, solidaarisuutta ja ihmiskuntaa! Niskalaukaus kunniaan! Ja valtion antama asekoulutus aktivisteille, että me opitaan kuinka se tehdään!”

Anniperttiina ihmetteli että mitä ihmeen ilmiannettavaa tässä oli. Tämähän oli selvästi vain voimakas mielenilmaus, jota ei tulisi missään nimessä ottaa kirjaimellisesti. Ja joka tapauksessa RASMUS kannatti monikultturistista ideologiaa eikä sitä kannattavat julkilausumat olleet mitään poliittisia asioita vaan puhtaita inhimillisiä rikkumattomia tosiasioita jotka olivat poliittisen keskustelun yläpuolella. Vähän niin kuin luonnonlait. Vesi valuu alaspäin ja jäätyy pakkasella.

Anniperttiina näki että ilmianto oli tullut henkilökohtaisesta ja täysin salaamattomasta sähköpostiosoitteesta. Ilmiantajan henkilöllisyys saataisiin helposti selville joten hän laittoi turhan ja aiheettoman ilmiannon tekijälle voimakkaan varoituksen. Seuraava aiheeton ilmianto johtaisi toimenpiteisiin eli vähintään sakkorangaistukseen mutta sen tosiasiallinen ja vakavampi seuraus olisi henkilön julkinen nöyryyttäminen. Mikäli henkilö työskentelisi julkishallinnossa hän menettäisi myös työpaikkansa. Luonnollisesti Anniperttiina laittoi henkilön sähköpostiosoitteen ja nimen automaattisen seurannan kohteeksi.

Oli ansaitun ruokatunnin aika ja Anniperttiina siirtyi sisäministeriön hallintorakennuksen viihtyisään ja täysin lihattomaan ruokalaan. Ruokalan seinällä oli suuri taulu jossa oli Pavlik Morozovin kuva ja iskulause: ”Ideologialle vahingollinen yksittäistapaus on AINA yksittäistapaus! Ideologiaa hyödyttävä yksittäistapaus on AINA ilmiö! ILMIANTO YHTEISKUNNAN TURVANA!”

Hän valitsi ateriakseen nyhtökaura-bolognesekastikkeen ja sen höystöksi keitettyä kvinoaa sekä biodynaamista parsaa. Jälkiruuaksi hän otti muodikkaan kahvi-suklaa-mansikka-kurkku-sahanpuru-kukkakaali-teräketjuöljy-vehnänalkiomoussen. Hänen ruokailuseuranaan oli hänen kollegansa ja ystävänsä Nilveena Tvätt-Vittvätt joka toimi VVV:n historiantarkastusosastolla. Hänen tehtävänään oli etsiä  ja poistaa internetistä vanhoja uutisia jotka saattaisivat saada vallitsevan ideologian ikävään valoon.

 Ansaitun tauon jälkeen Anniperttiinalla oli moniammatillisen työryhmän kokous jossa käsiteltiin kaikkein vaarallisimpia vihakirjoittajia. Tällä kertaa tapetilla oli Vittu Joo-blogi jota ylläpiti nimimerkki Yrjöjaska Lekatonttunen, joka toimi amerikkalaisen Bloggerin kautta ja jolla oli ikävän paljon lukijoita. Ei ollut täysin selvää oliko kyseessä yksittäinen henkilö vai työryhmä mutta blogin jäljille oli vaikeaa päästä sillä se ei käyttänyt facebookia, whatsuppia eikä mitään muutakaan viestinnän välinettä Bloggerin ulkopuolella joten Findhateperson-ohjelmasta ei ollut hyötyä. Myöskään yhteydenotto amerikkalaisiin viranomaisiin ei ollut tuottanut tulosta sillä amerikkalaisilla oli vieläkin jotenkin vääristynyt käsitys sananvapaudesta. Presidentti Trumpia manattiin tässä kokouksessa sillä antaumuksella mikä onnistui vain vaikutusvaltaiselta tiedostavalta kansalaiselta.

Jossain vaiheessa tuo paska tai nuo paskat vielä jäisivät nalkkiin ja hänelle / heille langetettaisiin tässä virastossa kuolemantuomio. Toki Suomessa ei moista tuomiota ollut ja virallisesti viharikoksesta saisi maksimissaan neljä vuotta ehdotonta. Mutta sehän ei ollut ongelma sillä kaikki tuomitut raskaan sarjan vihakirjoittajat laitettaisiin vankilassa istumaan samalle osastolle missä olisi pääosin etnisesti edistyksellisiä vankeja. Luonnollisesti he anoisivat välittömästi pääsyä pelkääjien osastolle mutta VVV:n kulissientakaisen määräyksen mukaan tämän anomuksen käsittely tulisi kestää kaksi viikkoa jolloin ns. avustettu luonnollinen poistuma ehtisi oikein hyvin tapahtua.

Anniperttiina piti käytäntöä sekä järkevänä, käytännöllisenä että inhimillisesti oikeana. Ei ollut kyse siitä, että nämä pykälien ulkopuolella teloitetut ihmiset olisivat tehneet varsinaista väkivaltaa tai edes yllyttäneet siihen. Mutta he olivat tehneet jotain vielä vakavampaa. Henkistä väkivaltaa jonka kohteena oli myös Anniperttiina itse ja hänen kollegansa jotka oltiin tehty näissä vihasivuistoissa – ja saatana vielä perustellusti - naurettaviksi. Jossain aivojensa peränurkassa Anniperttiina ymmärsi ettei voittaisi keskustelua heidän kanssaan joten hän – ehkä tietämättään – toimi Stalinin oppien mukaan ja tuumi että kuollut ei protestoi eikä perustele. Ja kuoltuaan hän on hyvä varoittava esimerkki toisille. Tunnontuskia hän ei tuntenut. Hänhän oli kumminkin oikeassa. Vaikkei osannutkaan löytää sanoja joilla perustella oikeassaolemistaan.

Moniammatillisen työryhmän kokouksen jälkeen Anniperttiina aukaisi jälleen sähköpostinsa ja huomasi saaneensa välittömästi vastauksen Pahtajätkät-sivustolta. Sieltä pyydettiin anteeksi ja ilmoitettiin että kyseinen vihalaskuri oltiin poistettu sivustolta. Anniperttiina tarkasti sivuston, huomasi että näin oli tapahtunut ja vastasi että sivusto voi jatkaa toimintaansa tosin huomauttaen että metsästys saatetaan kieltää lähivuosina joten miesten kannattaisi ehkä jo valmiiksi miettiä muita harrastuksia, mm. maahanmuuttajien kummitoimintaa. Tämän jälkeen hän keskittyi rutiiniasioihin joista selvittiin yleensä varoituksella tai sakoilla. Kyse oli nimettömien ilmiantajien antamia vinkkejä facebookissa lausutuista harkitsemattomista sanoista.

Yksi näistä ilmiantojen kohteesta eli ”No nyt se repes se persekin”-blogi kuului niihin, jotka hän siirsi automaattisesti Erityistutkinta- ja tulkintaryhmälle. Kyse oli huumoriblogista jossa julkaistiin vitsejä, pilakuvia ja hauskoja tarinoita. Anniperttiinalla ei itsellään ollut minkäänlaista huumorintajua niin kuin ei viraston tutkijoilla yleensäkään joten nelihenkinen Erityistutkinta- ja tulkintaryhmä pyrki määrittelemään onko kyseessä viaton huumorisivusto vai vittuillaanko siinä poliittisesti epäkorrektilla tavalla. Itse asiassa ryhmän toiminta oli pitkälle lantinheittoa sillä se koostui yhtä lailla huumorintajuttomista ihmisistä. VVV:llä oli ollut jo pitemmän aikaa auki kaksi huumorintutkijan virkaa mutta jostain syystä huumorintajuiset ihmiset eivät olleet kiinnostuneet sitä hakemaan. Ehkä Oikea Asia oli sellainen jota ei yksinkertaisesti voinut edistää kieli poskessa.

Kun Anniperttiina oli hoitanut näitä rutiinitapauksia niin sitten hänellä oli edessään se päivän, ehkä viikon, ehkä kuukaudenkin hankalin juttu.

Pihtiputaan Mummo.

Kyseistä naista ei tarvittu etsiä millään ohjelmalla sillä hän esiintyi blogissaan omalla nimellään ja osoitteellaan. Hän oli 78-vuotias Martta Heinävaara, leski, viiden lapsen äiti, kymmenen lapsen isoäiti ja kolmen lapsen isoisoäiti. Tehnyt pitkän uran maanviljelijänä neljä vuotta sitten kuolleen miehensä kanssa. Ja viimeisen vuoden aikana aktivoitunut vihakirjoittajana. Nainen oli älykäs, havaintokykyinen, huumorintajuinen, erittäin hyvä kirjoittaja ja ennen kaikkea hyvin suosittu.

Mitä tehdä hänelle?

Anniperttiina oli lähettänyt hänelle parikin virallista varoitusta mutta vastauksena Pihtiputaan Mummo oli kehottanut Anniperttiinaa vetämään majavan ulkosynnyttimet korvilleen ja kaikkoamaan mäkimaastoon. Ja hän oli vielä todennut että linna ei pelota sillä siellä hänellä olisi huomattavasti leppoisammat oltavat ja sairaanhoitokin pelaisi paremmin kuin mitä hänellä olisi tarjolla kunnan tarjoamassa vanhainkasarmissa jota hän viimeiseen asti vältteli. Mummo ilmoitti soittavansa poskeaan niin kuin ennenkin ja – perkele soikoon – tuolla vanhalla ämmällä oli yli kymmenentuhatta lukijaa jokaisella jutullaan. Mikä eniten loukkasi mummon vastauksessa Annaperttiinaa oli se, että mummo kehotti häntä kokeilemaan muutaman vuoden ajan oikean työn tekemistä. Eikä Annaperttiina mukamas tehnyt oikeaa työtä? Eikö hänen työnsä mukamas ollut äärimmäisen tärkeää yhteiskuntarauhan ylläpitämisessä? Annaperttiina ajatteli itse, että tämä ns. oikea työ oli aivan liikaa yliarvostettu, hänelle itselleen ei jonkun juntin kuulunut vittuilla ja asia muuttui hänelle henkilökohtaiseksi.

Anniperttiina raapi tiedostavaa päätään ja mietti ankarasti. Vaihtoehtoja oli, mutta yksikään ei tuntunut täydelliseltä:

1. Nostetaan syyte, aloitetaan oikeusprosessi ja hommataan naiselle neljän vuoden vankeustuomio. Ehkä tässä tapauksessa ns. etnisesti avustettua luonnollista poistumaa ei kannattaisi käyttää. Se herättäisi liikaa huomiota. Ja itse oikeudenkäyntiprosessikin oli riskaabeli. Se kun vuotaisi julkisuuteen sosiaalisen median  puolella joka tapauksessa.

2. Otetaan yhteys VVV:n kaikkein salaisimpaan osastoon eli niin sanottuun Taktisesti Välttämättömien Toimenpiteitten Osastoon. Osasto ei varsinaisesti kuulunut VVV:n alaisuuteen mutta sitä oltiin käytetty erityistilanteissa. Osastoon kuului uussuomalaisia ammatti- ja taparikollisia jotka olivat salaisen toimeksiannon mukaan tappaneet kolme hankalaa maasta paennutta viha-ajattelijaa Suomen rajojen ulkopuolella. Kaksi Virossa ja yhden Tanskassa. Tämäkin tapa saattaisi herättää liikaa huomiota vaikka tapahtuma kyllä saataisiin totaalisesti hiljennettyä valtamediassa. Mutta kun – helvetti soikoon – oli muutakin kuin valtamedia.

3. Annetaan Pihtiputaan sosiaaliviranomaisille ns. tarjous josta he eivät voi kieltäytyä eli pakotetaan heidän julistamaan Pihtiputaan Mummo kyvyttömäksi huolehtimaan itsestään ja sitä kautta holhouksenalaiseksi. Silloin hänet saataisiin sijoitettua vanhainkodin suljetulle osastolle ja sitä kautta pysyvään lääketokkuraan.

Koska kyseessä oli niinkin suosittu viha-ajattelija Anniperttiina ei voinut tehdä päätöstä yksin vaan siirsi sen seuraavana päivänä kokoontuvalle moniammatilliselle työryhmälle ehdottaen vaihtoehtoa 3 eli Pihtiputaan Mummon avustettua dementoimista. Valtuuksiaan käyttäen hän määräsi teknisen avustajansa Jaakko-Pekka Könehmäisen aloittamaan mummon blogia kohtaan välittömästi palvelunestohyökkäyksen. Anniperttiinan suunnitelman mukaan hyökkäystä tuli pitää yllä kuukausi niin että lukijat alkaisivat pikkuhiljaa unohtaa blogin. Sen aikana viranomaiset voisivat tehdä sen mitä viranomaisten tulisi tehdä. Estääkseen viha-ajattelun ja kansalaisiin kohdistuvan virkakoneiston ulkopuolella tapahtuvan kansalaisten aikaansaaman mielivallan. Tosin saattoi olla, että mummo saisi apua muilta vihakirjoittajilta ja palvelunestohyökkäys torjuttaisiin parin päivän aikana. Mutta ainahan sitä kannattaisi yrittää.

Päivä oli pulkassa. Anniperttiina käveli virastorakennuksen vieressä sijaitsevalle Kalasataman metroasemalle ja Hakaniemessä hän käveli vegaaniravintola Oikeaoppiseen jossa hän nautti maittavat punajuuripihvit perunamuussilla, kurkulla ja tomaatilla sekä huuhteli annoksen alas palestiinalaisella viinillä. Sen jälkeen hän käveli jälleen omassa rauhassaan ratikkapysäkille ja astui kolmosen ratikkaan. Ja kas, kukas se siellä olikaan. Se sama jätkä joka oli poistunut hänen katseensa edestä aamulla. Näytelmä toistui. Mies antoi hänelle paikkansa. Hänen silmistään näki sen tunteen että hän olisi halutessaan voinut repiä Anniperttiinan palasiksi. Ja kyllähän hän halusi. Mutta hän ei uskaltanut. Hän oli vain mies. Ja Anniperttiina oli Koneisto. Vain Mies väistyi ja poistui jälleen ratikasta.

Anniperttiina oli onnellinen. Hän rakasti tätä ratikkaa. Hän rakasti tätä kaupunkia. Hän rakasti työtään. Hän rakasti itseään. Ja ennen kaikkea hän rakasti tätä yhteiskuntaa joka antoi hänelle mahdollisuuden elää ja ansaita siitä, että hän rakasti itseään ja vihasi oikeita ihmisiä. Jossain alitajunnassaan hän ymmärsi että hänen asemansa ei perustunut hänen poikkeuksellisiin kykyihinsä tai lahjakkuuteen vaan ainoastaan siihen että hän oli oikea nainen oikeaan aikaan oikeassa paikassa toteuttaen sokeasti oikeaa ideologiaa. Mitä väliä sillä oli? Hän oli oman elämänsä kuningatar. Toisten kustannuksella. Se riitti.

What a wonderful world.

*

Kiitos vakikommentoija Juhalle rintamerkki-ideasta.