JOTAIN IHAN MUUTA XLIV

eli pikku-Ykä ja Kekkonen

Sellainen ihminen, joka ei ole elänyt 1970-luvun Suomessa ei voi mitenkään ymmärtää, minkälainen merkitys nimellä Urho Kekkonen  tai lyhenteellä UKK silloin eläneille ihmisille oli ja tietyllä tavalla on vieläkin, ainakin siellä jossain muistin piilotetuissa lokeroissa. Sinänsä tavalliset ihmiset eivät juurikaan käyttäneet sanaa Kekkonen vaan pitkäaikainen presidenttimme oli tietysti kansalaisille tuttavallisemmin Urkki. Kaikkien tuntema ja silti mystinen Urkki, jonka ympärille rakennettiin Suomen mittakaavassa melko ainutlaatuinen henkilöpalvonnan kultti.

Pikku Ykä hahmotti Urkin olemassaolon ja kaikkivoivan vallan sekä äärimmäisen osaamisen ensimmäisen kerran joskus 1970-luvun alussa, samoina aikoina kun Suomi siirtyi suomettumisensa synkimpään vaiheeseen ja pienelle pojallekin hahmottui nopeasti sen ajan varsin skitsofreeninen tilanne. Eli pikku-Ykälle tehtiin selväksi että hei Ykä, nythän on nimittäin niin, että me ollaan tuon Neuvostoliiton kanssa niinku ihan ekaks parhaita kavereita. Tai no, me ollaan sitä vaan noin niinkun paperilla ja yleisissä puheissa. Tosiasiassa se on aika vaarallinen häiskä se Neuvostoliitto eikä ollenkaan niin mukava kuin esmes Näin Naapurissa ja Maailma Ja Me selittää. Se on vaarallinen,  sitä pitää varoa eikä sitä saa laskea liikaa iholle. Mutta esmes koulussa ei sun Ykä kannata sanoa tuota ääneen, vaan olla vahvasti sitä virallista mieltä että Suomi ja Neuvostoliitto on siis ihan oikeesti niinku ihan ekaks parhaita kavereita.

Jos pikku-Ykä olisi osannut silloin englantia niin sen kielen osuva lyhenne WTF olisi käynyt hyvin paikalleen, mutta niitä samoja aikoja Ykälle selvisi sekin helpottava tieto että ei siitä Neuvostoliitosta tartte kumminkaan sillai välittää eikä olla ensinkään huolissaan sillä meillä on Urkki joka pitää huolen että me saadaan olla siltä rauhassa ja me voidaan käydä sen kanssa vielä edullista ja meitä hyödyttävää kauppaakin. Joka tuo niitä työpaikkojakin. Työtä työtä työtä tehdään jotta jotta leipää syödään. Urkki käy metsällä ja kalassa ryss… anteeks siis neukkujen kanssa, ryyppää ne saunassa lauteitten alle ja sillä viisiin hommat suttaantuu ja me voidaan myydä edelleenkin bulkkitavaraa neuvostokansalle joka ostaa ne priimana. Kun ei niillä parempaakaan ole. On se vaan tolkuttoman hyvä että meillä on tuo Urkki. Muutenhan me oltaisiin ihan lirissä.

Ja siltähän se tilanne tietysti pienen pojan silmissä näytti ja samoin ajatteli suurin osa aikuisistakin. Toisin sanoen likimain kaikki. Meidän Urkki oli presidentti, joka hoiteli ulkomaansuhteet. Tietysti yksin ja ominpäin ettei siinä päässeet vaan mitkään tunarit välistä sähläämään ja asioita sotkemaan. Meidän Urkki oli myös presidentti, joka piti maassa sisäisen kurin ja järjestyksen ja sitä myötä vakauden ja hyvinvoinnin. Mikään olennainen ei tapahtunut ilman Urkin lupaa ja hyväksyntää. Runnoihan se Urkki sen hätätilahallituksenkin kasaan kun kansalaisia oli liikaa työttöminä. Se työttömien määrä muuten silloin oli muistaakseni 60.000, eli nykypäivään verrattuna tilannehan oli aivan erinomainen mutta hätätilana sitä silloin pidettiin mikä puolestaan kertoi että ehkä valtiovalta silloin aivan oikeasti ajatteli kansalaisiaan. Nykyisin suomalainen työtön ei ole hätätilahallituksen aihe vaan merkityksetön tilastoluku. Kuolis pois joutavana kuleksimasta. Mutta Urkki ajatteli tavallisia suomalaisia. Kansalaisen oli hyvä olla ja elää Urkin isällisen ja turvallisen johdon alla.

Näin jälkeenpäin ajatellen isolle Ykälle on epäselvää että onko missään maailman maassa oltu koskaan samanlaisessa tilanteessa kuin sen ajan Suomessa. Suomihan oli tosiasiallisesti diktatuuri, jossa absoluuttista valtaa piti Urho Kaleva Kekkonen. Tilanne itse asiassa tiedostettiin oikein hyvin alemmissakin kansankerroksissa mutta siitä huolimatta Kekkosen diktatuuri oli äärimmäisen suosittu eikä sitä oikeastaan pidetty varsinaisesti diktatuurina tai ainakin sen alaisuudessa oltiin aivan vapaaehtoisesti. Tavalliselle tallaajalle Kekkonen oli vaan yksinkertaisesti koko kansan Urkki. Mahtava ja maaginen mies. Ensimmäinen Kansalainen. Diktaattori, joka ei tarvinnut väkivaltakoneistoa turvatakseen asemaansa. Sekä kansan luottamus että pelätyt myllykirjeet riittivät ja pystyihän Kekkonen halutessaan tuhoamaan häntä vastustavan ihmisen uran. Vain muutama sitkeä  ja tarpeeksi karismaattinen hahmo kuten Vennamo, Junnila ja Ehrnrooth panivat hanttiin ja silti säilyttivät uransa. Muut mylly jauhoi hiljaiseksi.

Muista diktaattoreista poiketen Kekkonen oli niin suosittu ja kansanläheinen tai ainakin sellaiseksi mielletty että joskus vuonna 1975 joku perhelehti (muistin mukaan Apu) julkaisi sivuillaan Urkki-paperinukkesarjan jossa Urkki oli piirretty ihan rehellisesti ja peittelemättä munasillaan. Normaalidiktatuurissa moinen tempaus olisi todennäköisesti tiennyt niin piirtäjälle kuin julkaisijalle kuulaa ottaan, mutta Suomessa ei siitä noussut edes kohua. Sen sijaan on melko mahdotonta kuvitella että joku pieni saksalainen tyttö olisi 1930-luvulla sovitellut vaatteita paperisen nakupelle-Hitlerin päälle.

Kekkonen oli läsnä kaikkialla. Ilman että hänen tarvitsi tehdä itseään sen kummemmin tykö. Sen teki niin Yleisradio kuin populaarikulttuuri hänen puolestaan esittäen hänet aina positiivisessa valossa ja tehden hänestä elämää suuremman hahmon. Kekkonen jos mikä oli pop. Vaikka ei oltukaan ihan varmoja kuinka Kekkoselta itseltään kävisi rock´n´roll, niin kuin Suomen Talvisota-yhtye mietti kappaleessaan Kekkonen-Rock. Kekkonen solahti kuin itsestään asioihin, mihin hän ei varsinaisesti edes liittynyt. Esimerkiksi Veikko Huovisen kirjassa Rasvamaksa kävi liettualaisen metsänvartija Anaksimandros Hyrkäksen luona vierailemassa henkilöt Urhas Kekanenas ja Veikas Huovinenas. Ja pop-tähti Freeman osallistui vuonna 1976 Syksyn Sävel-kisaan kappaleellaan Osuuskaupan Jane, jonka hän aloitti:

Olen tavallinen rento Reino

Romppaselle töitä teen

Lempilukemista Leinon Eino

Uskon Jumalaan ja Kekkoseen

Meidän pikkupoikienkin mielestä Urkki oli äärimmäisen kova jätkä. Hän oli aina ollut äärimmäisen kova jätkä. Hän tulisi aina olemaan äärimmäisen kova jätkä. Se vaan jäi meille nyrkillätapettaville epäselväksi että mikä itse asiassa oli tehnyt Urkista niin kovan jätkän? Kun sitä ei kukaan kertonut eikä sitä uskallettu eikä rehellisesti sanoen edes älytty kysyä. Oliko Urkki tehnyt suuria sankartöitä jossain aikaisemmissa vaiheissa ja ansainnut siten kannuksensa? Vai oliko Urkki ollut kova jätkä jo syntyessään? Oliko hän Lepikon Torpassa ryöminyt oma-aloitteisesti ulos äidistään, katkaissut itse napanuoransa, laittanut ne tutut 1970-luvun tv-silmälasit nenälleen ja tuuminut että ”I must go, my people need me”?

Sitä ei koskaan kerrottu. Ja miksi olisikaan, kun ei kerran kysytty. Oli vaan yhteinen mielikuva että ammoin Urkki, edelleen Urkki, jatkossakin Urkki. Myöhemmissä elämänvaiheissa isommalle Ykällekin kävi selväksi että 1970-luvun alussa kansakunnan totaalisen ikonin aseman saavuttanut Kekkonen oli itse asiassa vielä joskus viitisentoista vuotta aikaisemmin ollut varsin vihattu mies eikä suinkaan mikään yhteinen kansakunnan isä. Silloin vielä muistettiin Kekkosen rooli sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä eikä mitenkään hyvällä. Isä-Perskelekin kertoi aikanaan saunassa törpötellessä Ykälle, että kun Kekkonen voitti vuoden 1956 presidentinvaaleissa K-A Fagerholmin kaljupäisen hiuskarvan mitalla oli Fagerholmia kannattanutta Isä-Perskelestä vituttanut kuin nykyistä egohumanistia Hillary Clintonin hävitessä. Tosin Isä-Perskeles ei ollut osoittanut vitutustaan rääkymällä ja riehumalla. Sivistyneet ihmiset osaavat hävitäkin sivistyneesti. Siinä mielessä sivistys näyttää ottaneen nykypäivinä edistyksellis-humanistista takapakkia.

Seuraavissakaan presidentinvaaleissa vuonna 1962 ei Kekkonen ollut suinkaan mikään ikonisoitu meidän Urkki, vaan hänet yritettiin apinan raivolla syrjäyttää ns. Honka-liiton voimalla. Mutta sitten tuli Noottikriisi ja Honka vetäytyi. Pelasiko Kekkonen Moskova-kortin, pelasiko sen Moskova itse vai lyötiinkö kortit pöytään kimpassa? Se jää varmaan ikuisesti selvittämättä. Lopputulos oli kuitenkin se, että Kekkonen sinetöi valtansa eikä häntä enää yritetty syrjäyttää. Vuoden 1968 vaaleissa kokoomus sentään laittoi vastaehdokkaaksi Matti Virkkusen mutta Kekkonen vei selvän voiton. Muut valtapuolueet olivatkin jo Kekkosen takana.

Siinä vaiheessa kun Ykä alkoi jostain jotain hahmottaa eli ajan kääntyessä 1970-luvulle oli Kekkonen jo niin itsestäänselvä kansanisä – ja sitä myötä jo uransa aloittanut tai juuri aloittava diktaattori – että hänestä oli tullut The Urkki, jota ilman kansakunta ei pärjää tai ainakaan se ei uskonut pärjäävänsä. Ja näinhän uskoi Ykäkin. Tämähän tapahtui loppujen lopuksi varsin nopeasti, ja isompi Ykä miettii aika ajoin että mikä sen sai aikaiseksi. Oliko kyse Kekkosen kiistattomasta Tamminiemen kokoisesta karismasta? Karismasta jota ruokittiin niin huhuilla kuin uutisilla Kekkosen kovasta niin fyysisestä kuin naiskunnosta sekä ryyppäämiskyvystä. Jostain syystähän 1970-luvulla oli tärkeää muistuttaa vähän joka tuutista että yli seitsemänkymppisellä Kekkosella on vielä 35-vuotiaan miehen kunto. Niin kuin asia loppulaskussa presidentille niin kauhean olennainen olisi.

Varmaankin Kekkosen asemaan vaikutti noitten seikkojen lisäksi myös silloinen media joka ei Urkkia arvostellut ja joka teki hänestä sankarihahmon joka hiihti, urheili, vaelsi, metsästi, kalasti, kiipesi piru vie palmuunkin ja vielä siinä sivussa johti maata kahden vihamielisen blokin välissä pitäen sen hengissä sisäisesti suurin piirtein yhtenä kappaleena. Ehkä kyse oli myös sellaisesta tavallisten kansalaisten kollektiivisesta ajattelusta että näin vaan on hyvä ja oikein eikä siihen sen kummempaa syytä eikä selitystä tarvinnut. Jotkut asiat vaan olivat niin kuin ne olivat. Joka tapauksessa tunne oli aito ja Urkki oli silloin oikeasti meidän kaikkien Urkki.

Niinpä, kun elettiin vuotta 1973 ei niin Perskeleen kuin juuri monessa muussakaan perheessä pahemmin olkapäitä kohautettu kun eduskunta mäjäytti 5/6-enemmistöllä pöytään poikkeuslain jonka perusteella vuoden 1974 presidentinvaalit jäävät pitämättä ja Kekkosen kautta jatketaan automaattisesti vuoteen 1978. Ykän muistojen mukaan asiasta lähinnä tuumittiin, että no ihan hyvä, piruakos noita vaaleja aina pitämään kun Kekkonen me valittaisiin joka tapauksessa. Olihan ainakin mukulaväestön keskuudessa Kekkosesta tullut erisnimen lisäksi myös yleisnimi eli meillä oli Kekkonen ja muilla mailla on sitten omat kekkosensa mutta meidän Kekkonen on paras kekkonen. Presidentinvaalit olivat muutenkin aika tylsiä ainakin siihen aikaan ja Syksyn Sävel, Miss Suomi-kisat, Euroviisut, Spede-Show ja lauantai-illan Pätkis viihdytti enemmän. Kyllä niitä muuten sitten katsottiinkin. Kun muuta viihdetarjontaa ei pahemmin ollut.

Isompi Ykä tuumii näin kymmeniä vuosia myöhemmin että ehkäpä tuo poikkeuslakiasia olisi sittenkin pitänyt ottaa vähän vakavammin. Kustiinhan siinä demokratiaa suoraan muroihin ja vahvistettiin Kekkosen diktatuuri. Eikä poikkeuslain syy ollut sen kummempi kuin se, että Kekkonen oli itse ilmoittanut että voi hän jatkaa presidenttinä mutta vaaleihin hän ei enää viitti ruveta. Yksi mies saneli asian eikä sitä kyseenalaistettu. Poliittinen johto ei halunnut luopua Kekkosesta varsinkin kun tärkeät EEC-neuvottelut olivat menossa mutta vuonna 1972 ei poikkeuslaki saanut vielä tarvittavaa kannatusta.

Liekö sitten sattumaa, että syksyllä 1972 tapahtui kuuluisa Zavidovo-vuoto, jonka jälkeen tarvittava kannatus yllättäen löytyikin. Pikku-Ykälle Zavidovo-vuoto ei ollut kovin merkittävä, sillä sen ajan Ykälle vuoto tarkoitti jotain, mihin tarvitaan putkimiestä ja niinpä pikku häiskää vähän ihmetyttikin että minkä ihmeen takia moisesta vuodosta puhutaan koko ajan uutisissa.

Ei pikku-Ykä oikein iljennyt kysyä isä-Perskeleeltäkään. Varsinkin kun se ryökäle oli aikaisemmin hassuttanut. Perskeleillä oli meinaten käynyt aikaisemmin kylässä vieraita ja ne olivat katsoneet sitä Kahdeksan Surmanluotia-elokuvaa televisiosta. Pikku-Ykä oli kysynyt että mitä se oikein on se pontikka mistä tuossa pätkässä niin paljon puhutaan ja siitä mesotaan. Ja isä-Perskeles oli sanonut että se on semmosta hevoskärrien pyöriin ja akseliin laitettavaa voiteluainetta. Pikku-Ykä oli todennut että aha, okke, ja lähtenyt puuhaamaan omiaan. Vähän ennen Zavidovo-vuotoa oli sitten kavereitten kanssa jutellessa käynyt ilmi että pontikkaa käytettiin kyllä ihan muihin tarkoituksiin. Voiteluun ehkä kylläkin, mutta sisäisesti. Toinen asia mikä Zavidovosta lähinnä jäi mieleen oli se, että ne neuvostomalliset karvahatut oli kyllä pikkusen ylimitoitettuja. Ainakin jos niitten kanssa mennään metsälle. Mitenkä sitä pystyy tähtäämäänkään kun tommonen härvänlärpäke roikkuu silmillä?

Ja tähän väliin voisikin sitten vetäistä Kekkosen ajalla tunnetun Voimasavuke Bostonin:

Ja ettei tupakin jälkeen henki haisisi niin sen jälkeen kannattaa heittää huuleen miehiin menevä ja naisiin tehoava Ajax-pastilli:

Sitten Kekkoslovakiassa leikattiin vuosi 1975 ja meille vyöryi Suuri ja Mahtava ETYK. Eli Helsingissä järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ja voi  jumankekkonen se oli meille suomalaisille iso juttu. Niin meille ainakin kerrottiin ja siihen mitä meille kerrottiin me toki uskottiin. Helsinkiin tulivat ne isoimmat kihot niin Euroopasta, Neuvostoliitosta kuin Yhdysvalloista. Yleisradio näytti suoraa lähetystä kun presidentit ja pääministerit lensivät vuoronperään Helsinki-Vantaan lentokentälle. Neuvostovaltuuskunta tuli tyylinsä mukaan junalla ja luonnollisesti Brezhneviä vastassa oli koko kansan Urkki:

Tavallisen kekkoslovakialaisen ja luonnollisesti myös pikku-Ykän näkökulmasta se homma meni sillä lailla että maailmalta tuli huippujohtajia tänne Helsinkiin kun ne eivät osaamattomuuttaan oikein saaneet keskenään sitä rauhaa aikaiseksi ja aina oli sellainen pelko päällä että pian pannaan oikein aktiiviseksi ydinranttaliksi. Ja sehän on pahaksi kaikille sillä siinä ihminen kuolee, koska se menettää henkensä. Päättäjähäiskät tulivat sitten Helsinkiin asiasta tehden ja porukalla tapaamaan meidän Urkkia ja kuulemaan hänen viisauttaan ja Urkki sitten vähän lateli madonlukuja ja väänteli rautalankaa ynnä opetti suurvaltojen johtajia elämään ihmisiksi joten niin saatiin syntymään se kuuluisa Helsingin Henki ja taattiin rauha pysyvästi. Ilman Urkkia olis jäänynnä sekin syntymättä. Niin me ainakin itse uskottiin.

No, eihän se sitten tietenkään ihan sillä lailla mennyt ja itse asiassa koko kinkereissä sovittiin pysyvästi Euroopan kahtiajako mutta kun sitä nimitettiin onnistumiseksi niin tokihan se oli sitä. Ja Suomihan oli suomalaisten mielestä ilman muuta koko maailman huulilla kun Suomessa kerran pannaan Eurooppa kuntoon ja sota piiloon piironginlaatikkoon, pannaan laatikko lukkoon ja heitetään avain huitulanhelvettiin. Tosin kyllähän senkin asian kohdalla tilannetta voidaan verrata vuoden 2016 jenkkifutiksen Super Bowliin josta lajia seuraavat jälkipolvet muistavat kyllä että sen voitti Denver Broncos mutta se, että se järjestettiin Kalifornian Santa Clarassa pitääkin sitten tarkistaa wikipediasta kun ei muuten muista.

Mutta yhtä kaikki, Urkki pani asiat kuntoon ja Suomi oli maailman keskipiste. Ainakin meidän Urkkiin uskovien suomalaisten mielestä. Eikä muulla Kekkoslovakian hallintoalamaisille ollut niin väliäkään. Suomi ja ennen kaikkea Urkki hoiti homman himaan.

Siirryttiin sitten vuoteen 1978 jolloin Kekkonen päätti vielä kertaalleen suostua jatkamaan presidenttinä ja vielä ihan oikeitten presidentinvaalien kautta. Tälläkään kertaa ei voitu puhua varsinaisista vaaleista siinä mielessä kuin ne nykyään mielletään sillä niin SDP, Kepu, Kokoomus, SKDL, RKP ja silloin vielä puoluekartalla olleet liberaalit olivat Kekkosen takana ja Urkki sai 259 valitsijamiestä kolmestasadasta. Koiranleuka vuodesta 2016 saattaisi tietysti sanoa että tämähän vastaa täysin nykyistä monikultturismin eduskuntakannatusta ja olisi siinä totta kai aivan oikeassa mutta pitäydytään nyt vuodessa 1978.

Selvää settiähän ne vaalit olivat alusta pitäen mutta mieleen jäi ainakin näin jälkeenpäin tietty vastenmielisyys siitä ilmiöstä joka esiintyi pikku-Ykän mielestä suomalaisissa vaaleissa ensimmäistä kertaa ja joka on sitten toistunut varsinkin nykyaikana jatkuvasti. Niin median kuin valtapuolueitten suhtautuminen vastaehdokkaisiin eli kristillisten Raino Westerholmiin, SMP:n Veikko Vennamoon, Perustuslaillisten Ahti M. Saloseen ja SKYP: n Eino Haikalaan oli huvittunut ja avoimen pilkallinen eikä sitä millään muotoa peitelty. Sitä voisi sanoa eräänlaiseksi poliittiseksi koulukiusaamiseksi jonka mediamme hallitsee nykyisinkin erittäin hyvin. Muistin mukaan pilkallisuus levisi tavallisiin kansalaisiinkin ja ajatusmaailma oli sellainen että jos nuo vastustaa Urkkia niin pakkohan niitten on olla vähän kaheleita. Siihen uskottiin sitä sen kummemmin kyseenalaistamatta. Oli yksi totuus, johon kuului uskoa. Sama ilmiö on toistunut sitten 2000-luvulla. Vallitsevaa totuutta ei saa kyseenalaistaa oli sen nimi sitten Kekkonen, YYA-liturgia, monikultturismi tai federalismi. Seuraavassa videopätkässä näkyy ääntenlaskentaa 1978 vaaleissa ja samalla ehkä realisoituu sen ajan poliittisten vaihtoehtojen määrä:

Näistä vaaleista ja niitten muistelemisesta jäi hieman paha maku suuhun, joten se kannattaa ehkä huuhdella pois peltimukillisella maittavaa teetä:

Koko 1970-luvun loppupuolen ajan jaksettiin mediassa mainostaa kovakuntoista Urkkia. Urkki nostaa penkistä montasataaviiskyt kiloa, hiihtää tunturissa kolmekymppiset jätkät puhki ja opettaa Lasse Virenille oikeaa hapenottotekniikkaa. Myöhempien sukupolvien häiskät saattaisivat ihan asiastakin kysyä että hei, toi heppuhan oli melkein kahdeksankymmentä. Menikö tuo teille ihan oikeesti läpi? Johon voidaan vastata, että kyllä, kyllä se meni läpi. Siihen uskottiin. Kyllähän Kekkosen kunto ja terveydentila oli laskenut kuin lehmän häntä mutta valtiollinen Yleisradio piti tarkan jöön siitä, mitä kansalaisille näytettiin ja silloin kansalaiset uskoivat sen, mitä heille opetettiin. Mitään vaihtoehtomediaa ei siihen aikaan ollut. Eikä välineitä sen ylläpitämiseen.

Pikku-Ykä huomasi ensimmäisen merkin siitä ettei Urkilla ollut ihan kaikki kunnossa kun Urkki otti vastaan presidentinlinnan parvekkeella erittäin suurta onnittelevaa kansalaisjoukkoa joka huusi kovaa ja toistuvasti ”Urkki! Urkki! Urkki!” ja piti sitten kiitospuheen. Kekkosella oli ne kuuluisat 1970-luvun televisiosilmälasit silmillään mutta hän vaihtoi paperia aina muutaman sanan jälkeen. Pikku-Ykä tuumaili että onpa tuo lähinäkö mennyt Urkilla huonoksi.

Sen kummempia johtopäätöksiä ei Ykäkään tehnyt ja kulissi kesti aina vuoden 1981 syksyyn saakka jolloin alkoi tihkua tietoja siitä että Urkki on huonossa kunnossa. Vaikka ennakkotietoja siis oli, niin siitä huolimatta 27. 10. 1981 Suomen valtakunta pysähtyi. Kekkonen oli terveydentilansa vuoksi estynyt hoitamaan presidentin tehtävää. Sen päivän uutislähetys ei käsitellyt mitään muuta aihetta lukuunottamatta säätiedotusta lähetyksen lopussa. Ei siitä ilmoituksesta mitään varsinaista paniikkia syntynyt, mutta uutislähetyksessä haastateltiin vakavia ihmisiä, tavallisia kansalaisia jotka miettivät että kuinka tästä eteenpäin. Kuinka jatkaa elämää ilman Urkkia? Huoli oli aito, oikea ja todellinen. Oltiin epävarmoja. Urkin valta oli kestänyt neljännesvuosisadan, siihen oltiin totuttu eikä siitä oltaisi haluttu luopua. Kansakunta alkoi luonnollisesti etsiä tilalle uutta kansanisää ja löysi sen Mauno Koivistosta. Urkin tilalle tulisi Manu. Manun aika on tietysti oman tarinansa aihe ja eihän hän mikään The Kekkonen ollutkaan.

Viisikymppinen Ykä miettii edelleenkin Kekkosta, jota hän on vuosikymmenten jälkeen oppinut nimittämään Kekkoseksi, ei enää Urkiksi. Oliko Kekkonen lintu vai kala? Oliko Kekkonen suuri suomalainen isänmaallinen sankari joka teki kaikkensa maansa ja kansansa eteen? Vai oliko hän häikäilemätön opportunisti joka käänsi takkia tarpeen tullen ja sai siitä lopulta palkinnon Suomen historian ainoana diktaattorina?  Oliko hän jopa Neuvostoliiton agentti, niin kuin joillain tahoilla väitetään?

Ykällä ei ole siihen ratkaisua eikä selvitystä. Mutta täällä hotellin respassa tuumitaan, että ehkä yksinvaltiaan aseman saanut Kekkonen ajatteli silloin 1970-luvulla sitä, mitä siihen aikaan useat ihmiset ajattelivat. Että Kylmän Sodan tulee voittamaan Neuvostoliitto. Ja sitä myötä Suomikin tulee aikanaan siirtymään neuvostokomentoon. Ehkä Kekkonen halusi totuttaa suomalaiset siihen ajatukseen suosimalla vasemmistolaisia erityisesti yliopisto- ja kulttuurimaailmassa. Ehkä hän halusi jonkun Kristiina Halkolan myötä opettaa suomalaisia väistämättömään tulevaisuuteen. Kirjoitin siitä vaihtoehdosta aikanaan fiktion TapaaminenTamminiemessä.

Joka tapauksessa on selvää, että silloin pikku-Ykän 1970-luvulla Kekkonen toi maahamme tietyn vakauden, turvallisuuden tunteen ja uskon tulevaisuuteen. Voi olla, että sen sai Kekkosen puolesta aikaan kovasti vetävä vienti Neuvostoliittoon. Kaikki, mitä Suomesta sinne vietiin, meni kaupaksi priimana.

Koska Ykä oli Kekkosen lapsia niin hän jäi kaipaamaan vahvaa presidenttiä. Voi sanoa, että diktatuurin jatkumista. Onneksi 1990-luvulla, kun presidentinvaaleista siirryttiin valitsijamiesvaalien sijasta suoraan kansanvaaliin presidentin valtaa olennaisesti vähennettiin. Mikä oli tietysti viisas päätös. Ajatellaan sitä, jos Tarja Halosella olisi ollut Kekkosen valta. Tietysti voi sanoa, että vaikka Halosella olisi ollut vastaava valta, niin Kekkosen karismaa hänellä ei kuitenkaan olisi ollut. Karisma ja Halonen kun eivät kerta kaikkiaan ole synonyymejä.

Kekkosen jälkeen alkoi uusi aika ja sen uudet symbolit. Ykälle ja Ykän kavereille sitä eivät edustaneet Koivisto eikä myöskään Brezhnev/Andropov/Tshernenko-hautajaisnonstopin jälkeen valtaan tullut Mihail Gorbatshov. Uutta aikaa edusti vhs-videonauhuri, joka moninkertaisti nuoren miehen viihdetarjonnan määrän. Perskeleille sitä masiinaa ei hankittu ennen kuin 1980-luvun puolenvälin jälkeen mutta sehän ei ollut ongelma, sillä paikallisessa videovuokraamossa sai vuokrattua sellaista salkkumallista videonauhuria jota vuokrattiinkin sitten melko ahkerasti. Ensimmäisenä tuli tietysti katsottua sillä masiinalla takuuvarmat James Bondit. Siihen aikaan kun niitä ei näkynyt joka hemmetin kanavalla jatkuvina uusintoina. Ja niitä kanavia oli edelleenkin kaksi.

VHS-nauhurin myötä päädyttiin tietysti tilanteeseen että joku tunsi jonkun joka tunsi jonkun ja sitä myötä jätkäporukan kanssa päästiin katsomaan Suomessa silloin kiellettyjä elokuvia niin kuin Texas Chain Saw Massacre ja Evil Dead. Onhan selvää, että ainoa oikea tapa katsella kyseisiä klassikoita on katsella ne VHS:n kautta kopion kopion kopiona, niin että puolet elokuvasta näkyy mustavalkoisena ja neljäsosasta ei saa mitään selvää. Myöhemmin parempilaatuisina kopiona nähdyt samat pätkät eivät tuntuneet enää niiltä oikeilta.

Niin että kai siinä kävi niin, että Ykän Kekkosen aika päättyi videolla nähtäviin ja isolla jätkäporukalla katsottuun örinään ja verenroiskeisiin. Ja sitten alkoi Koiviston aika. Mutta sehän on jo eri tarina se.