tiistai 3. lokakuuta 2017

MIKKI HIIREN VALINNAT



Ankkalinna, Calisotan osavaltio, Yhdysvallat, lokakuu 1972

Elettiin Richard Nixonin aikaa Amerikan Yhdysvalloissa. Muuan mies ajoi hyvämaineisella ankkalinnalaisella asuinalueella sijaitsevan viihtyisän omakotitalonsa kylpyhuoneessa partaansa katsellen samalla peilikuvaansa. Hän ei pitänyt näkemästään. Ei ollenkaan. Oikeastaan hän häpesi sitä. Joku ulkopuolinen olisi ihmetellyt asiaa sillä päällisin puolin miehen ulkonäössä ei ollut mitään vikaa, ennemminkin päinvastoin. Hän oli komea, tyylikäs, hieman päälle viisikymppinen charmikas mies ja selkeästi hän piti hyvää huolta kunnostaan sillä hänelle ei ollut kertynyt sitä tyypillistä keski-ikäisen miehen olutvatsaa eikä jenkkakahvoja. Vaikka miehelle viina maistuikin ja viime aikoina oli maistunut aina entistä enemmän olivat kovat ruumiinharjoitukset pitäneet hänet hyvässä kunnossa.

Ruumiinharjoitukset liittyivät hänen ammattiinsa. Siinä oli toinen syy, miksi ulkopuolinen olisi ihmetellyt kyseisen miehen inhoa peilikuvaansa kohtaan. Olihan mies sentään sankari. Vielä kaksinkertainen sellainen. Ensiksi hän oli Hopeatähdellä palkittu sotasankari toisesta maailmansodasta. Ja sen lisäksi hän oli ylikomisario Mikki Hiiri, tunnettu ja luotettu poliisiviranomainen Duckburg Police Departmentista, poliisimestari Sisun oikea käsi, joskus kovaotteinenkin sellainen.

Voimakkaasti kasvanut ja vaurastunut Ankkalinna oli ylittänyt 600.000:n asukkaan rajan vuonna 1969 ja oli Yhdysvaltain yhdeksänneksitoista suurin kaupunki. Lisäksi se tunnettiin Yhdysvaltain turvallisimpana ja rauhallisimpana suurkaupunkina jossa poliisi toimi tehokkaasti ja sekä rikollisuuden että korruption määrä oli pieni. Niin ainakin uskottiin. Laajalti. Sekä virallisesti että monen kadunmiehen mielestä kaupungin rauhallisuus johtui Ankkalinnan poliisista. Yhdysvaltain Reinikaisista jotka toimivat tehokkaasti mutta aina reilusti ja rehellisesti ja joilla oli yhteisön suuri arvostus, toisin kuin hyvin monessa muussa suuressa kaupungissa. Poliisimestari Sisu tiesi asian todellisen laidan. Niin tiesivät rivipoliisitkin. Ennen kaikkea sen tiesi ylikomisario Mikki Hiiri joka tiesi jopa Sisua enemmän. Rauhallisuuden ja rehellisyyden suurimpana taustavoimana ei ollut Ankkalinnan poliisi vaan järjestäytynyt rikollisuus. Erittäin tehokkaasti järjestäytynyt ja täysin avoimesti toimiva sellainen, tosin se kielsi rikollisuutensa ja oli yhtä lailla suosittu paikallisten ihmisten keskuudessa kuin paikallinen poliisi. Miksei olisi suosittu, sillä jossain taustalla tätä MC Demontoothia saattoi pitää Ankkalinnan tosiasiallisena poliisina joka piti kotikenttänsä rauhallisena ja tehokkaasti toimiva Duckburg Police Department puolestaan keskittyi toimimaan niitten rikollisten kanssa joitten kanssa toimimiseen MC Demontooth antoi luvan ja myös hyvin tarpeellisen apunsa.

Kyse ei ollut siitä, että MC Demontooth olisi varsinaisesti omistanut kaupungin. Aikanaan, joskus 1940-luvun lopulla paikalliset poliisit olivat yksinkertaisesti ymmärtäneet että jokaisessa kaupungissa on tietty määrä rikollisuutta. Joko se on kaupungin omien rikollisten pyörittämää tai sitten se tulee ulkoapäin. Paikallisilla rikollisilla olisi kuitenkin tietty suhde kaupunkiinsa ja sen ihmisiin. Ulkopuolisilla tätä ei olisi ollut. Näin ollen poliisi neuvotteli eräänlaisen pysyvän kylmän rauhan MC Demontoothin kanssa. Pääneuvottelija oli ollut Ankkalinnan poliisin nouseva tähti, silloin hieman alle kolmekymppinen rikostutkija Mikki Hiiri. Mikki oli luonnollinen valinta, sillä hän tunsi nuo miehet jo lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Lisäksi hän oli ollut erään MC:n jäsenen kanssa sotimassa Euroopassa samassa joukkueessa. Se loi tietyn siteen ja luottamuksen, jota ulkopuolinen ei olisi voinut mitenkään saada ja tuskin edes ymmärtää.

Hyvin nopeasti kävi niin, että MC Demontooth dominoi niin Ankkalinnan kuin koko Calisotan osavaltion rikollisuutta ja laajensi toimintaansa muualle Yhdysvaltoihin. Niin huumekauppa, asekauppa, uhkapeli kuin prostituutio oli heidän hallussaan ja he levittivät toimintaansa myös laillisille liike-elämän alueille jossa rikollinen rahanpesu onnistui hyvin. Mutta ne olivat kumminkin tuttuja roistoja. Paikallisia poikia. Pahoja, tosi pahoja sellaisia toki. Mutta silti erilaisia kuin paikalle pyrkineet mafian miehet, jotka MC oli julmasti teurastanut ja ajanut alueeltaan pois. Samoin kuin ne neekerit, jotka Kaliforniassa alkavat laajentaa toimintaansa aggressiivisesti. Mikki ymmärsi ajan hengen ja tajusi, että täällä ei eletty etelävaltioissa ja etelävaltioissakin muutos oli tulossa. Neekerit vapautuisivat ja aktivoituisivat. Ja realistina Mikki tajusi, että siinä ei ollut poliisin kannalta kyse ensisijaisesti ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta vaan muutos toisi vain yhden vaarallisen rikollisryhmän lisää. Parempi pysyä kotikutoisissa roistoissa. Niitten kanssa pystyisi sentään neuvottelemaan. Ja niillä oli se etu, ettei niitten tarvinnut neuvotella kilpailijoittensa kanssa. Riitti kun tappoi ne. MC Demontooth ei sinänsä koskaan ylpeillyt tekemällään väkivallalla ja tehnyt siitä numeroa niin kuin jotkut muut rikollisjärjestöt. Viholliset yksinkertaisesti katosivat. Pysyvästi. Epätietoisuus oli suurempi pelote kuin löytynyt ruumis.

Mikillä oli ollut uransa aikana säännöllisiä tapaamisia Demontoothin johtoportaan kanssa. Johtoportaan, joka tiesi hänestä enemmän kuin jopa poliisimestari Sisu. Samanlaiseen tapahtumaan hän valmistautui nytkin. Tosin tällä kertaa se olisi erilainen. Hän puki päälleen rennot ja huomiota herättämättömät siviilivaatteet ja pisti vyönsä alle yhtä lailla huomaamattoman 7,65-millisen Walther PPK-pistoolin jonka hän oli aikanaan ottanut sotasaaliiksi kaatuneelta saksalaiselta sotilaalta. Virka-ase sai olla poliisiasemalla. Hän käveli ulos talostaan, istui autoonsa, käynnisti moottorin ja muisteli samalla pitkää taivaltaan johon nuo MC Demontoothin miehet olivat oleellisesti liittyneet. He olivat olleet ystäviä jo lapsesta saakka. Nykyisin heidän välistä tilaa kuvaamaan ei ollut käyttökelpoisia sanoja, sillä niitä ei oltu taidettu keksiäkään. Niistä olisi ehkä pitänyt maalata surrealistinen taulu joka olisi pitänyt maalata vielä tuntemattomilla väreillä.

He olivat olleet samalla luokalla koulussa ja olivat silloin aina pitäneet yhtä. Erityisesti he suojelivat porukkaan kuuluvaa muita heikompaa ja arempaa mutta huikaisevan älykästä Pelle Pelotonta. Koulun jälkeen he eivät ehtineet nauttia kauaa nuoren miehen huoletonta elämää sillä Uncle Sam kutsui heidät kaikki palvelukseen. MC Demontoothin presidentiksi aikanaan noussut ja järjestön perustanut Aku Ankka oli palvellut laivastossa Tyynellämerellä, tarkemmin sanottuna hävittäjä Douglas H. Foxilla ilmatorjuntatykin ampujana. Aku oli pudottanut kolme japanilaiskonetta. Viimeisenä sen kamikaze-koneen joka pudotessaan kuitenkin osui hävittäjään ja tappoi it-tykin miehistön Akua lukuunottamatta. Akukin haavoittui silloin vaikeasti.

Järjestön weapons sergeant ja tuhattaituri Pelle Peloton oli löytänyt sodassa itselleen sen itsevarmuuden ja kovuuden jota hänellä ei ollut lapsena. Hän muuttui ihmisenä. No, niinhän he kaikki olivat muuttuneet. Armeija huomasi Pellen teknisen osaamisen ja keksijän lahjat ja hän kotiutui sodasta insinöörikapteenina. Myös järjestön perustajajäseniin kuuluvat Karhukoplan veljekset, 176-617, 176-671 ja 176-761 olivat olleet sodassa ja taistelleet Tyynenmeren helvetissä merijalkaväen kolmannessa divisioonassa Bougainvillessä, Guamissa ja Iwo Jimassa.

Läheisin näistä MC:n jäsenistä Mikille oli Jopi Jalkapuoli. Hän oli ollut yhdessä Mikin kanssa kun he olivat hypänneet Ranskaan Normandian maihinnousussa osana 101st Airborne Divisioonaa. Mikki oli ollut nuori luutnantti, joukkueenjohtaja ja Jopi taas puolestaan yhtä lailla nuorena mutta toimintakykyisenä kersanttina oli ollut hänen luotettu ryhmänjohtajansa joka Ardenneille mennessä oli kohonnut joukkueen varajohtajaksi. Erästä saksalaisten juoksuhautaa vyöryttäessä Mikin Thompson-konepistooli oli jumittunut ja Mikki oli sekunnin murto-osan ajan katsonut kivääriään kohottavan saksalaisen silmien kautta omaa kuolemaansa. Kunnes ne silmät sammuivat kiväärin vasta kohotessa ja miehen kasvot lävisti Jopin M1-karbiinillaan tarkasti ampumat kolme luotia.

Mikki pääsi maksamaan velan elämästään Ardenneilla kun Jopi polkaisi miinaan ja joukkue joutui samalla ankaraan saksalaisten tykistökeskitykseen. Mikki raahasi ankarassa keskityksessä omasta hengestään välittämättä itseään isomman Jopin suojaan ja sitoi hänen jalkansa kiristyssiteellä pelastaen hänen henkensä. Jopi menetti jalkateränsä mutta säilytti henkensä. Mikin ja Jopin välille tuli tätä kautta erottamaton ystävyys. Ja koska tulevaisuus muotoutui niin, että he asuivat samassa kaupungissa jossa Mikki oli poliisi ja Jopi rikollinen saattoi suhdetta sanoa enemmän kuin monimuotoiseksi. Samassa keskityksessä oli mukana ollut myös heidän luokkatoverinsa Polle Koninkaulus, josta ei ollut jäänyt täysosuman jäljiltä kuin maihinnousukengissä olevat jalantyngät ja toinen, pahasti vääntynyt tuntolevy.

Ja olihan siellä samassa sodassa, myös laskuvarjojoukoissa ja samassa yksikössä palvellut Hessu. Hessu Hopo. Samaa ikäluokkaa. Samaa koululuokkaa. Hän oli aina ollut porukan ykkönen. Älykäs. Komea. Naisten mieleen. Paras opiskelija. Koulun joukkueen quarterback joka heitti koulun aikana enemmän jaardeja kuin kukaan koulun historiassa. Hänestä puhuttiin, että hänen tarvitsi vain valita lähteekö Harwardiin tai Yaleen professoriksi, rupeaako ammattilaisurheilijaksi vai lähteekö Hollywoodiin suosituksi näyttelijäksi.

Ei hän tehnyt mitään niistä vaan liittyi Mikin ja Jopin tavoin laskuvarjojoukkoihin. Hän oli loistava sotilas. Omasi huikean taktisen silmän ja hänen luonteensa oli yhtä aikaa sopivan reilu ja myös tarvittaessa armottoman tiukka. Juuri sitä, jota upseerilta vaadittiin. Melko pian Normandian maihinnousun jälkeen Hessu ylennettiin kapteeniksi ja Mikin, Jopin ja Pollen komppanianpäälliköksi. Tiukoissa tilanteissa pataljoonasta annettu käsky oli säännöllisesti ”Hopon komppania kärkeen”. Miehet seurasivat häntä. Pahimpaankin paikkaan. Sillä hänen komppaniassaan, vaikka se oli säännöllisesti murtoyksikkönä oli silti pienemmät tappiolukemat kuin muissa pataljoonan komppanioissa. Hessu yksinkertaisesti osasi lukea maaston, tilanteen, vihollisen ja laskea mielessään aina tilanteeseen parhaiten sopivan suunnitelman.

Ennen Ardenneja kenraali George Patton oli henkilökohtaisesti käynyt etulinjassa ja asiakseen onnitellut Hessua. Mikki muisti sen hyvin kun Patton kätteli Hessua ja sanoi:

- I´m so proud of you, son. One day you will be the goddamn president of The United States Of America.

Hessun tie presidentiksi jäi lyhyeksi. Ardenneilla, vain päivä sen keskityksen jälkeen joka vei hengen Pollelta ja jalan Jopilta Hessun viereen osui raskas saksalainen kranaatti. Hessu oli kuullut kranaatin repivän suhinan ja tarkalla silmällään oli löytänyt syvennyksen johon suojautui kohti suoraan tulevaa kranaattia. Kranaatti osui aivan viereen ja Hessu haavoittui, muttei vakavasti. Vain muutamia sirpaleita ylävartaloon, muttei tärkeisiin elimiin. Silti Hessu oli kenttäsairaalassa ollut viikon tajuttomana, mikä ihmetytti lääkäreitä. Periaatteessa hänen olisi pitänyt olla muutaman viikon toipumisen jälkeen taas kykenevä palaamaan riviin.

Kun Hessu lopulta heräsi, mysteeri syveni. Hän ei ollut enää Hessu. Periaatteessa hän oli tietenkin sama mies, mutta hän oli… tyhmä. Aivan kuin hänen älykkyysosamäärästään oltaisiin leikattu puolet pois. Lääkärit totesivat, että aivojen tutkimus ei ole ehtinyt niin pitkälle että asia pystyttäisiin täysin selittämään mitä oli tapahtunut, mutta ehkä saksalaisen kranaatin räjähdyspaine oli rikkonut Hessun aivoista jonkun pienen, mutta oleellisen osan joka jätti hänet henkiin mutta vei hänen vanhan persoonallisuutensa pois ja jätti julmasti jäljelle vain torson. Ehkä julminta oli se, että tämä uusi, kovasti yksinkertainen Hessu oli onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan ennen elämässään. Hän ei osannut huolehtia mistään. Hän oli aina hyvällä tuulella. Vanha kapteeni Hessu Hopo oli ottanut sodan tosissaan ja vielä enemmän hän oli ottanut tosissaan miestensä hengen ja oman vastuunsa niistä. Hän ei ollut peitellyt valuttamiaan kyyneleitä kaatuneita miehiään surressaan. Silti hän oli armottomasti pystynyt komentamaan komppaniansa hyökkäykseen seuraavana päivänä. Mutta hänen komentonsa ei koskaan ollut ”menkää”. Se oli aina ”tulkaa”. Mutta uusi Hessu totesi kaikkeen vain hieman naureskellen ”gosh… emmä tiä”. 

Hessun kohtalo herätti hämmästystä komppaniassa. Oli tietenkin selvää, ettei hän voinut jatkaa sotaa sillä hän ei enää hahmottanut vaaraa, joka rintamalla oli. Hän olisi kuollut heti eikä hänestä ollut enää komppanian päälliköksi sillä hän ei enää oikein ymmärtänyt, mikä komppania oli ja varsinkaan kuinka sitä johdettaisiin. Hänet palautettiin Yhdysvaltoihin ja hänelle myönnettiin ansioistaan Kongressin Kunniamitali, korkein Yhdysvaltalainen arvomerkki. Ankkalinnassa mietittiin, mitä Hessun kanssa tehtäisiin. Hän oli ollut sankari sodassa, mutta entä siviilissä? Roope Ankan omistama Ankka-konserni tuli silloin apuun, palkkasi hänet varastomieheksi Kattivaaran margariinitehtaaseen sillä ilmoituksella että työpaikka säilyy maailman tappiin ja lisäksi konserni lahjoitti hänelle pienen omakotitalon kaupungin reunoilta. Hessu teki yksinkertaisen työnsä hyvin, hän oli pidetty mies joka ei koskaan edes kiroillut vaan sanoi aina ihmetellen ”gosh”. Paikallisessa kuppilassa hänen ei tarvinnut koskaan maksaa oluestaan tai whiskystään. Tarjoajia riitti aina. Jos Hessulta kysyttiin sodasta, hän sanoi vain hymyillen ”Gosh… me hypättiin… hurjan korkeelta… niin minä ainakin muistan… ja se saku ampui kovasti… kovasti se ampui niin… gosh… jossain muuallakin me oltiin… tykeilläkin ne saksalaiset ampuivat… gosh… minä muistan vähän huonosti… se kaikki on jotenkin sekavaa…”.

Harvemmin paikalliset Hessulta sodasta mitään kysyivätkään. He olivat oppineet siihen, että Hessu oli ehkä kovasti yksinkertainen mutta hyvä tyyppi. Ja sotasankari. American Hero. Vaikkei hän oikein sitä itse tajunnutkaan. Mutta joskus, nimenomaan silloin kun Hessu ryyppäsi Mikin kanssa näytti aivan kuin siltä että vanha Hessu olisi pyrkimässä pintaan. Hessun ainainen hyväntuulinen olemus muuttui silloin aivan kuin etsiväksi ja epätoivoiseksi. Kuin mieheksi joka tajusi olevansa yksinkertaisten aivojensa julmassa vankilassa ja joka etsi niitä sanoja jotka räjäyttäisivät vankilan seinän auki tarjoten tien vapauteen. Lopulta hän kuitenkin aina hävisi taistelun. Silloin Mikki näki kuinka Hessun silmiin tuli itseään epätoivoisesti etsivän ihmisen katkeria kyyneliä, mutta lopulta hänet invalidisoinut saksalainen kranaatti vei aina voiton ja hänen naamalleen palasi hymyilevä, yksinkertainen ja onnellinen ilme:

- Öö… gosh… mistäs me puhuttiinkaan? Mä olin vähän muissa maailmoissa…

Vanha Hessu jäi sinne Ardenneille. Uusi Hessu kävi töissä Kattivaaran margariinitehtaassa, ryyppäsi aika ajoin paikallisessa, tykkäsi asua pienessä talossaan ja harrasti maapähkinän viljelyä tontillaan.

- Gosh, Mikki… eiks se olis hienoa että nää olis joitain superpähkinöitä jotka tekis musta semmosen lentävän Superhessun… superpähkinöitä, hähhähhää… superpähkinöitä…

Ehkä Hessu ajatteli, että ne superpähkinät toisivat vanhan Hessun takaisin. Tai ehkä hänellä oli sitten vain loppujen lopuksi parempi huumorintaju kuin niin sanotuilla älykkäillä ihmisillä. Mikillä itsellään huumorintaju oli aikaa sitten jäänyt varsin vähälle ja elämä oli tehnyt hänestä melko kuivakiskoisen miehen. Hän ajoi autollaan kohti Alligaattori-Joen baaria, jossa tapaamiset MC Demontoothin kanssa järjestettiin. Sattuneesta syystä nuo miehet eivät tulleet vapaaehtoisesti käymään poliisiasemalla. Eikö poliisi taas tullut MC Demontoothin kerhotiloihin. Tapaamispaikkaa kohti ajaessaan hän muisteli sitä ensimmäistä tapaamistaan joka oli tapahtunut joskus 1940-luvun loppupuolella. Siinä samassa paikassa.

Pöydässä olivat istuneet Aku Ankka, Karhukoplan veljekset sekä Pelle Peloton. Jopi Jalkapuoli oli jäänyt pois. Se sopi Mikille. Niin varmaan Jopillekin. He olivat aseveljiä, jotka olivat pelastaneet toistensa hengen. Nyt heistä oli tulossa vihollisia, jotka neuvottelivat keskinäisen rinnakkaiselon ehdoista. Aku oli aloittanut:

- Niin kuin tiedät, ei rikollisuutta saada koskaan kitkettyä. Sitä on aina. Loppujen lopuksi kyse on bisneksestä. Jos on kysyntää, löytyy tarjontaa. Mutta meidän kauttamme sinä saat kitkettyä oman kaupunkisi rikollisuudesta huomattavan osan. Ainakin järjestäytymättömän, amatöörimäisen, vieraan ja yleensäkin niin teille kuin meille sopivan osan. Sen kautta te Ankkalinnan poliisissa saatte kunnian tehokkaasta toiminnastanne ja me puolestamme voimme harjoittaa liiketoimintaamme. Me tarjoamme teille tarjottimella täällä vaikuttavien – lähinnä toimintaansa aloittavien ja Kaliforniasta toimintaansa ahneutensa kasvaessa levittävien – italialaisten ja mustien tyyppien suorittavan tason. Kokonaisuudessaan. Me tunnemme tämän kaupungin ja ne vasta puolestaan opettelevat. Me olemme parhaita liittolaisianne. Antamiemme vinkkien ja suoranaisten, no, tiedustelutietojen avulla te saatte ne kaikki oikeuteen ja vankilaan.

Mikki mietti hieman ja vastasi:

- Suorittavan tason? Entäs se johtava taso?

Aku katsoi Mikkiä silmiin katseella josta saattoi nähdä Tyynellä merellä sodassa käydyt pitkät ja veriset kilometrit sekä sen myötä opitun armottomuuden ja tietyn julman käytännöllisyyden johon rikollisilla oli varaa mutta virkakoneistolla ei. Sitten hän vastasi:

- Heistä kyllä huolehditaan. Älä ole huolissasi. Mietipä itse, kaipaako paikallinen oikeusjärjestelmä vuosia kestäviä oikeudenkäyntejä joitten lopputulos on jo heti alussa epävarma? Jätä asia meille. Meidän kohdalla epävarmuus ja muotoseikat eivät ole ongelma. Pääsette itsekin helpommalla. Se on win-win tilanne meille molemmille.

- Entäs te? Mitä te palveluksistanne haluatte?

Aku sytytti Lucky Strike-savukkeen, veti pitkät savut ja sanoi sitten hymyillen:

- Tietysti täyden toimintavapauden. Liiketoiminnallemme. Itse asiassa me jätämme Ankkalinnan varsin vähälle. Tosin totta kai täälläkin on ihmisiä jotka ovat kiinnostuneet tarjoamistamme kulutushyödykkeistä ja palveluista. Luonnollisesti me tarjoamme niitä palveluita heillekin. Mutta Ankkalinna ei ole pääkohteemme. Se on kotikenttämme ja tukikohtamme. Me levitämme toimintamme koko Calisotaan, Yhdysvaltain luoteisiin osavaltioihin ja läntiseen Kanadaan. Sen myötä Ankkalinna pysyy eräänlaisena rauhan satamana jonka myötä monesta paikallisesta poliisista voi tulla cop of the year. Itse asiassa meidänkin läsnäolomme rauhoittaa kulmia. Haluamme pitää kotikenttämme rauhallisena ja meillä on siihen myös kyky. Ja niin kuin itsekin tiedät, ihmiset ovat oppineet arvostamaan sitä tilannetta. Mieti tarkasti. Puntaroi edut ja haitat. Vaihtoehtonanne on tietysti hyökätä suoraan meitä vastaan, ehkä jopa voittaa mutta huomata sitten, että meidän tilallemme on tullut uusi, tai uudet tekijät joitten kanssa teillä ei ole minkäänlaista neuvotteluyhteyttä.

Sitten Aku vinkkasi kohti pöydällä olevaa taiteltua Duckburg Democrat-sanomalehteä:

- Tuon sisällä on tiettyjä tietoja joita Duckburg Police Department saattaa pitää hyvin mielenkiintoisena. Vie ne esimiehillesi, keskustele heidän kanssaan ja palaa takaisin tänne. Tiedät kyllä what is the right thing to do. Sinä kun et ole tyhmä jätkä ensinkään. Me olemme eri puolilla lakia mutta me arvostamme sinua. Niin miehenä ja ihmisenä ja onhan meillä yhteinen historiamme jota ei voida kirjoittaa yli. Se vaikuttaa meihin kaikkiin ja sillä on merkitys vaikka olemme eri tien valinneetkin.

Jälkeenpäin Mikki mietti sitä että olihan hän ollut silloin tyhmä jätkä kumminkin. Ennen lähtöään Alligaattori-Joen baarista hän ei tarkastanut mitä lehden välissä oli ollut. Olihan siellä toki myös Ankkalinnan poliisille hyvin, hyvin mielenkiintoisia tietoja. Mutta siellä oli ollut myös kymmenen tuhatta dollaria. Hän oli pitänyt rahat omana tietonaan mutta välittänyt muut tiedot poliisimestari Sisulle. He olivat päättäneet suostua MC Demontoothin ehdotukseen. Edut olivat kiistattomat ja haitat liian suuret. Kun Mikki seuraavan kerran tapasi Demontoothin miehet, Mikki kertoi että sopimus on voimassa ja hän toimii yhteyshenkilönä. Samalla hän kaivoi taskustaan lehden välissä olleet kymmenen tuhatta dollaria, heitti ne pöydälle ja sanoi Akulle:

- Teillä jäi jotain asiaan kuulumatonta lehtenne väliin.

Aku hymyili kovasti vittumaista mutta samalla hyväntahtoista hymyä onnistuen saamaan ne molemmat mahtumaan samaan nokkavärkkiin ja vastasi:

- Ei, Mikki. Ne ovat sinun rahojasi. Käydäänkös tuolla sivuhuoneessa?

Sivuhuoneessa odotti projektori ja valkokangas. Aku jatkoi:

- Kas kun toi meidän Pelle on aikamoinen velho kaikkien teknisten asioitten kanssa. Niin kuin myös valoherkän filmin ja salakuvaamisen. Pannaas hei jätkät leffa pyörimään! Popparit esiin!

Pelle laittoi projektorin pyörimään. Filmillä näkyi, kuinka MC Demontoothin johtoporras istui samassa pöydässä johon Mikki hetkeä myöhemmin tuli. Aku aukaisi sanomalehden ja laittoi sen väliin nipun seteleitä. Filmi jatkui ja Mikki tuli paikalle. Ääntä ei filmillä ollut. Lopulta Mikki otti sanomalehden ja poistui paikalta. Ehkä Mikki pystyisi oikeudessa, hyvin ammattitaitoisen ja erittäin kalliin lakimiehen kanssa perustelemaan joutuneensa ansaan mutta hän tiesi mahdollisuuksiensa oleva pienet. Hänen pallinsa olisivat jatkossa MC Demontoothin kourassa. Hänen mielessään kävi ikävät termit… dirty cop… rotten cop… cop on the take… Aku sanoi filmin loputtua:

- Tämä ei muuta mitään sopimuksestamme. Tämä on meille vain sellainen, no, pieni vakuutus. Ja sinä hyödyt siitä. Pidä tuo kymppitonni. Ja tuossa kirjekuoressa on sama summa. Niitä kirjekuoria tulee jatkossa lisää. Me emme tarvitse vastineeksi paljoa. Tiettyjä tietoja vain. Ja tietysti sen, että  takaat osaltasi vallitsevan tilan jatkumisen. Niin kuin ymmärrät, sinulla ei taida olla paljon vaihtoehtoja. Mutta ole huoletta, me emme etsi vihollisia, vaan liittolaisia jotka auttavat liiketoimintaamme. Sinä voit jatkaa poliisintyötäsi kaikessa rauhassa. Sinusta tulee sankari.

Niinhän Mikistä tuli ja hän tottui tilanteeseen ja kaksoiselämäänsä. Ei se edes kovin kummoista kaksoiselämää edes ollut sillä ei hän koskaan rehvastellut MC Demontoothilta saamilla rahoillaan. Typeräähän se olisi ollutkin. Ja aivan liian läpinäkyvää. Mutta Mikki oli pettynyt. Hän oli odottanut poliisintyöltä jotain muuta. Heti sodan jälkeen hän oli toiminut alkuun yksityisetsivänä kyllästyen hyvin nopeasti kyttäämään sitä, nussiko joku johtaja X sihteeriään. Poliisimestari Sisu oli toiminut sodassa oikeusupseerina ja hän oli saanut Mikin järjestettyä Ankkalinnan poliisivoimiin. Sotasankarin asema vaikutti ja Mikki osoittautui hyvin lahjakkaaksi rikostutkijaksi. Hän myös uskoi asiaansa ja vihasi vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Siksi ns. vallitsevan olotilan pakollinen hyväksyminen sattui häneen suuresti ja aikaisemmin lähes raitis mies alkoi käyttää yhä useammin alkoholia. Se soi ohimenevän turtumuksen. Eikä siihen kukaan kiinnittänyt huomiota sillä hän ei ollut suinkaan ainoa poliisi jolle sattui aika ajoin punasilmäisiä aamuja.

MC Demontoothilta saamansa rahat hän oli säästänyt, piti ne piilossa ja ajatteli käyttää ne aikanaan veljenpoikiensa Mortin ja Vertin hyväksi. Kaksospojat olivat tulleet hänen hoidettavakseen kun hänen nuorempi veljensä oli kaatunut Korean sodassa. Heidän äitinsä oli ollut suoraan sanottuna melkoinen hutsu josta ei ollut poikien huoltajaksi ja Mikin suhteitten avulla Mortti ja Vertti tulivat hänen huollettavikseen. Hän teki heidän eteen kaikkensa pyrkien olemaan heille se isä, joka räjähti kappaleiksi Koreassa vuonna 1950 ja jota pojat eivät olleet ehtineet koskaan edes nähdä. Apuna oli ollut – tai ainakin yrittänyt – hetken aikaa Minni, mutta Mikki oli saanut tarpeekseen heidän on/off-suhteestaan ja käskenyt naisen painua helvettiin talostaan vuonna 1953. Minni kuului olevan nykyisin naimisissa arizonalaisen motellinpitäjän kanssa.

Mikki oli tehnyt Mortin ja Vertin kanssa parhaansa. Ja epäonnistunut silti totaalisesti. Ehkä hyvä yritys ei vain joskus riittänyt. Pojat olivat jättäneet koulunsa kesken, vaikka Mikki yritti sekä kannustaa että pakottaa. Pojat eivät olleet sinänsä innostuneet siihen aikaan muodissa olevasta hippiliikkeestä vaan selvästi epäsosiaalisesta ja yhteiskunnasta eristäytyneestä rikollisesta elämäntavasta. Sen loogisena seurauksena vuonna 1968 hän oli huomannut, että pojilla oli päällään MC Demontoothin prospect-liivit. Millä helvetin ajalla ne olivat ylittäneet hangaround-tason? Ja miksi hän ei ollut tajunnut mitään? Tilanteen tajutessaan hän sanoi veljenpojilleen tylysti:

- Se on pojat sillä lailla, että minä siedän paljon. Mutten kaikkea. Enkä loputtomasti. Joko nuo liivit lähtevät ja palavat takapihalla välittömästi. Tai sitten lähdette te.

Eivät liivit lähteneet. Pojat läksivät. He asustelivat milloin Demontoothin kerhotiloissa ja milloin missäkin. MC:n ympärillä pyöri innokkaita ja halukkaita naisia. Väkivaltaiset miehet kiihottivat tietynlaisia naisia ja yösija pojille löytyi aina. Heidän yhteytensä Mikkiin katkesivat. Kun Mikki tapasi kerhon johtohenkilöt seuraavan kerran pojilla oli jo täysjäsenen värit. Mikki sanoi Akulle suoraan:

- Eikö teille riittänyt se kiristysote, mikä teillä minuun jo on? Miksi vielä Mortti ja Vertti? Eikö tähän astinen riittänyt?

Aku vastasi vakavasti ja millään muotoa virnuilematta:

- Meillä on keskinäiset järjestelymme ja ne riittävät meille. Mortti ja Vertti ovat itse, omasta tahdostaan halunneet liittyä MC Demontoothiin. He ovat täysikäisiä. Emmehän me mitään lapsia tähän järjestöön ota. Ja he ovat älykkäitä ja järjestelykykyisiä miehiä. He myös ymmärtävät veljeyden periaatteen. Ehkä he ovat saaneet meiltä jotain, jota sinulta eivät ole saaneet. Mutta he eivät ole sinuun kohdistettu kiristys. He ovat veljiämme. Heitä kohdellaan veljinämme. Sinun ja meidän välit pysyvät ennallaan ja muuttumattomana.

- Entäs jos en hyväksy sitä?

Aku otti jälleen kasvoilleen sen julman ilmeen joka oli tullut Mikille jo kouluvuosilta. Hän oli ollut aina se porukan kovin jätkä. Pienestä koostaan huolimatta. Ei koko, vaan asenne. Sen asenteen edessä aikanaan koulussakin isommat pojat olivat Akun edessä painaneet päänsä ja väistäneet. Tai kärsineet ikävät seuraukset.

- No mitäs meinasit sitten tehdä? Sinulla taitaa olla huomattavasti enemmän menetettävää kuin meillä.

Niinhän Mikillä oli. Hän kaivoi takkinsa selkäpuolelta kirjekuoren, jossa oli ne tiedot mitä MC sillä kertaa halusi. Aku puolestaan antoi hänelle kirjekuoren, joka sisälsi rahaa. Kaikki jatkuisi entisellään. Tosin Mikin sielussa joku särkyi silloin pysyvästi. Lopullisesti Mikin mieli oli murtunut kaksi viikkoa nykyistä päivää aikaisemmin. Mortti oli kuollut. Ammuttu. Tulitaistelussa jossain Calisotan ja Kalifornian rajalla. Joittenkin puertoricolaisten jengiläisten toimesta. Aku oli soittanut hänelle ja esittänyt pahoittelunsa. Ne olivat epäilemättä vilpittömät. Akun äänestä kuuli että hän oikeasti suri Mortin kohtaloa. Mutta Mikki ei enää välittänyt. Ennen kaikkea hän ei antanut anteeksi. Hän halusi kohteen vihalleen. Kohteen, jolle hän saattoi tehdä jotain. Jotkut puertoricolaiset olivat liian epämääräisiä ja liian kaukana.

Niinpä hän ajoi jälleen tuttuun paikkaan, Alligaattori-Joen baarin parkkipaikkaan ja käveli sisään. MC Demontoothille pyhitetyssä pöydässä istuivat Aku Ankka, Pelle Peloton, 176-617, 176-671 sekä 176-761. Jopi Jalkapuoli ei ollut. Mikki kiitti siitä luojaansa, joskaan sellaisen olemassaoloon hän ei ollut enää aikoihin uskonut. Se oli vain klisee, joka tuli lausuttua. Hän istui pöytään ja Aku sanoi ensimmäisenä:

- Esitän sinulle vilpittömät pahoitteluni Mortin kohtalosta. Hän oli sinulle tärkeä. Niin hän oli meillekin. Hän oli veljemme. Brotherhood ei unohda. Hänen kuolemansa kostetaan.

Mikki vastasi lyhyesti ja varsin tylysti:

- Kiitos. Joskaan Mortti ei siitä kostamisesta enää henkiin herää. Mutta tapaamisemme ei koske sitä. Minulla on ne tiedot, jotka halusitte Pohjois-Kalifornian jamaikalaisista joista saattaa jossain vaiheessa tulla ongelma.

- Olisimme siitä kovasti kiitollisia.

Mikille ei oltu aikoihin tehty ruumiintarkastusta kun hän tuli tähän tapaamiseen. Hän oli aina kuljettanut tietojaan kirjekuoressa vyön takana takin alla selkäpuolella. Niin Demontoothin miehet ajattelivat nytkin. Kirjekuoren sijasta Mikki ottikin vyön alta esille ladatun ja varmistamattoman pistoolinsa. Ensimmäinen laukaus meni Akun nokasta läpi, jatkoi matkaansa silmään ja sieltä aivoihin. Toinen laukaus osui 176-617:ää kurkkuun katkaisten niskarangan. Kolmas laukaus osui 176-671:ää rintaan katkaisten aorttan ja aiheuttaen myös välittömän kuoleman. Neljäs laukaus osui Pelle Pelotonta vasemman solisluun alle. Se oli huono laukaus, sillä Mikin tähtäystä häirittiin.

Tähtäystä häiritsi Mikin takaraivoon tunkeutunut .44-kaliiberinen luoti joka jatkoi matkaansa Mikin aivojen läpi ja räjäytti suurimman osan Mikin kasvoista pöydälle lyhistyneen Akun jäännöksien päälle. Luoti oli tullut aseesta jota piti kädessään Vertti, joka oli tullut paikalle hetkeä ennen ampumisen alkamista. Hän piti kädessään savuavaa revolveriä ja katsoi kuolleitten kansoittamaa pöytää äärimmäinen epätietoisuus ja hätä kasvoillaan. Ampumisesta henkiin jäänyt 176-761 ei jäänyt ihmettelemään. Hän ryntäsi Vertin luokse:

- Anna se ase minulle ja aletaan antaa ensiapua Pellelle! Alligaattori-Joe näyttää soittavan juuri ambulanssia ja sen mukana tulevat poliisit. Minä ammuin Mikin. Et sinä. Sinä tulit paikalle vasta kun ampuminen oli tapahtunut.

Vertti käänsi revolverin ympäri ja ojensi sen 176-761:lle kahva edellä:

- Mutta… entäs sinä?

- Minulla on keuhkosyöpä. Tehnyt etäispesäkkeitä vähän joka puolelle. Minulla on maksimissaan enää vuosi elinaikaa. Maksimissaan. Joudan viettämään sen vankilassa. Mutta sinua tarvitaan nyt. Enemmän kuin koskaan. Kun poliisit ovat tulleet ja menneet, soita Jopille ja kerro tilanne.

Miehet alkoivat antaa ensiapua Pellelle. Hän oli tajuton osuman aiheuttamasta shokista ja kivusta mutta hän selviäisi. Ulkoa alkoivat kuulua sireenien äänet.


Pari viikkoa myöhemmin Ankkalinnan poliisilaitoksella


Poliisimestari Simo Sisulla oli visainen vyyhti selvitettävänään. Tai oikeastaan asioitten kulusta ei ollut suurtakaan epäilystä. Visainen kysymys oli se, kuinka toimittaisiin. Asiassa oli monia seikkoja jotka vaativat harkitsemista. Tärkein niistä oli se, että Mikin talosta oli löytynyt lähes miljoona dollaria käteistä. Ei ollut epäilystäkään siitä, mistä ne olivat peräisin. Mikki oli ollut poliisilaitoksen yhteyshenkilö MC Demontoothin suuntaan. Se, että hän oli ollut – ehkä jo alusta saakka – lahjottu poliisi oli Sisulle yllätys. Vai oliko se? Hän oli laittanut Mikin vaikeaan tilanteeseen. Toimimaan omia periaatteitaan vastaan. Olisiko Sisukaan pystynyt toimimaan toisin? Olisiko hänestä heittämään ensimmäistä kiveä? Joka tapauksessa Mikki oli arvostettu hahmo Ankkalinnassa. Särkeäkö se kuva? Mitä siitä hyötyisi? Kuka siitä hyötyisi?

Itse tapahtumista oli virallisesti selkeä kuva. Mikki oli aloittanut ampumisen ja 176-761 kertoi sen vuoksi ampuneensa Mikin. Mutta oliko niin todella käynyt? Mikki haudattiin kaksi vuorokautta ennen MC Demontoothin kuolleita jäseniä. Vertti oli ollut Mikin hautajaisissa tumma puku päällä ja jättänyt jäähyväisensä sedälle niin kuin protokolla vaati. Mutta MC Demontoothin hautajaisissa hän oli ollut liivit päällä. Jopi Jalkapuoli oli uusi presidentti. Sehän oli selvä. Hän oli arvostettu perustajajäsen ja selvä valinta. Mutta Vertin liiveissä luki ”vice president”. Liian aikaisin. Hän oli vasta hiljattain ylennyt prospectista täysjäseneksi. Se kertoi omalta osaltaan kaiken siitä, kuka Mikin tosiasiassa ampui.

Tutkintaa vaikeutti omalta osaltaan sekin että Sisu oli saanut vierailupyynnön Ankka-konsernin johtajalta Nenonilla MacAnkalta. Hän oli ollut edesmenneen Roope MacAnkan vaimo ja perinyt konsernin itselleen. Hänestä oli Roopen jälkeen tullut seuraava The Duck. Hän ei liikkunut juurikaan julkisuudessa mutta oli silti suosittu hahmo Ankkalinnassa. Varsinkin siitä syystä kun NHL aikanaan laajeni, hän perusti kaupunkiin Duckburg Mariners-joukkueen joka oli aikaisempana keväänä voittanut Stanley Cupin hurjassa trillerissä Boston Bruinsia vastaan. Voitto oli suorastaan räjäyttänyt Ankkalinnan jossa ei huipputason ammattilaisjoukkuetta sitä ennen ollut. Parempaa PR-temppua ei voisi kuvitellakaan. Lisäksi Ankka-konserni tarjosi yli puolet Ankkalinnan työpaikoista. Sitä ei voinut unohtaa. Tasapainotilaa ei voinut järkyttää. Sen Sisu tiesi jo ennen tapaamista ja siitä Nenonillakin muistutti.

Sisu oli tavannut Nenonillan päivää aikaisemmin. Nainen oli hauras vanha ankka joka puhui ystävällisellä, suorastaan sensuellilla äänellä josta kuitenkin saattoi tajuta, että tuon naisen käsissä oli imperiumi jonka laajuutta ja valtaa poliisimestari Sisu ei pystynyt edes käsittämään. Jos Roope oli ollut hämähäkki niin tuo nainen oli vielä vaarallisempi naarashämähäkki joka saattoi syödä urokset elävältä jos niin halusi. Hän pyysi Sisua istumaan ja alkoi puhua:

- Poliisimestari Sisu… on ilo ja kunnia tavata teidät… Ankka-konserni arvostaa suuresti niin teidän kuin Ankkalinnan poliisin työtä yleensäkin… niin kuin myös valitettavasti edesmenneen rikoskomisario Hiiren työtä… mutta ymmärtänette, että on olemassa niin sanottu vallitseva tasapainotila… jota ei kannata järkyttää… jos siihen nähden korjaa asian joka on korjaajan mielestä ongelma, voi aikaansaada kaksi vielä suurempaa ongelmaa… tasapainotilaan liittyy monta asiaa… myös MC Demontooth… tietänette että Aku Ankka oli edesmenneen mieheni veljenpoika… hänen kytköksensä ylikomisario Hiireen olivat ilmeiset… sitä myötä ylikomisario Hiiren teot niin Alligaattori-Joen baarissa kuin vuosia sitä ennen voidaan tietysti tulkita tiukan käsityksen mukaan tuomittaviksi… mutta vallitsevan tasapainotilan vuoksi kannattaa ehkä päätyä toisenlaiseen ratkaisuun… löytää toinen tutkimuslinja… joka ei koskaan selviä… olette olleet viisaita kun ette ole kertonut tutkimuksista ja tapahtumista mitään julkisuuteen vaikka ruumiit on jo haudattu… Poliisimestari Sisu… oletan, että teette asiasta omat ja viisaat johtopäätöksenne… ja oletan myös, että haluatte pitää niin minua henkilökohtaisesti kuin myös Ankka-konsernia ystävinänne ja liittolaisinanne… muistakaa tasapainotila… sitä ei, toistan, ei tule järkyttää…

Poliisimestari Sisu ei ollut ollenkaan tyhmä mies. Hän tunnisti uhkauksen ja näki silkkiin käärityn rautanyrkin kun se esille tarjottiin. Hän ymmärsi myös, että sen nyrkin voima oli jotain, jolle hän ei voisi mitään. Näin ollen hän Ankkalinnan poliisiasemalla löi leiman paperiin. Alligaattori-Joen kapakkaan oli tunkeutunut joitain latinon näköisiä rikollisia todennäköisesti Kalifornian puolelta ja hyökkäyksen seurauksena niin neuvottelutehtävässään ollut ylikomisario Hiiri ja kolme MC Demontoothin jäsentä oli saanut surmansa ja yksi Demontoothin jäsen haavoittunut. Valitettavasti tilanne oli mennyt ohi niin nopeasti, että tarkkoja tuntomerkkejä niin tekijöistä kuin heidän ajoneuvostaan ei oltu saatu. Tilanteessa mukana ollut 176-761 vapautettiin tutkintavankeudesta pahoittelujen saattamana. Asia selitettiin niin, että poliisi oli saanut nimettömän soiton, jonka mukaan 176-761 oli ollut vastuussa teoista. Se, että 176-761 oli tunnustanut ampuneensa Mikin yksinkertaisesti unohdettiin ja pöytäkirjat kirjoitettiin uudelleen. Tilanteen kulku oli sinänsä Sisulle selvä. Katkeroitunut Mikki oli aloittanut ampumisen. Vertti ampui sitten Mikin. Kuolemansairas 176-761 otti ampumisesta syyn itselleen. Mutta joskus totuuden esille tuominen saisi aikaan enemmän vahinkoa kuin sen piilottaminen. Mikki muistettiin suurena amerikkalaisena sankarina. Sellaisena hänet muistettaisiin jatkossakin.

Laitettuaan leiman paperiin poliisimestari Sisu kuittasi uransa päättyneeksi. Oli aika siirtyä eläkkeelle. Korkea aika. Hänen ovensa takana odotti Frank Kääkkälä josta tulisi Ankkalinnan uusi poliisimestari. Sen saman matruusi Kääkkälän poika joka taisteli Akun kanssa samalla ilmatorjuntatykillä Tyynellämerellä ja joka kaatui kamikaze-hyökkäyksessä. Frank Kääkkälä oli tehnyt uraa niin Kansas Cityn poliisivoimissa kuin FBI:ssä. Järkevä, asiallinen ja huippuälykäs nuori mies. Hänestä tulisi hyvä poliisimestari Ankkalinnan poliisivoimiin.

Hänet pitäisi ensin vain tutustuttaa vallitsevaan tasapainotilaan. Ja opettaa, että Ankkalinna oli kuin rivi dominopalikoita. Jos ensimmäisen kaatoi, saattoivat kaatua kaikki muutkin. Siksi sitä ensimmäistäkään ei saanut kaataa. Täytyi vain pujotella palikoitten välissä.


20 kommenttia:

Korppi on oikeus kirjoitti...

Kyllä Ykä nämä tarinasi ovat blogin parasta antia. Hyvä, joskin traaginen päätös vaihtoehto-Ankkalinnan tarinalle. Tämä on varmaan se, millaiseksi Aku Ankka olisi muodostunut James Ellroyn kirjoittamana.

Hessu Hopo. Samaa ikäluokkaa. Samaa koululuokkaa. Hän oli aina ollut porukan ykkönen. Älykäs. Komea. Naisten mieleen. Paras opiskelija.

Tässä kohtaa raaviskelin jo päätäni, mutta saatiinhan asialle looginen selitys.

Varsinkin siitä syystä kun NHL aikanaan laajeni, hän perusti kaupunkiin Duckburg Mariners-joukkueen joka oli aikaisempana keväänä voittanut Stanley Cupin hurjassa trillerissä Boston Bruinsia vastaan.

Tässä voitossa ei voida vähätellä sitä pelaajakauppaa, jossa Mariners kaappasi Bobby Orrin kesken runkosarjan. Kun iso raha oli puhunut, ei Big Bad Bruins ollut enää entisensä.

Anonyymi kirjoitti...

Ahh..on se tuo Ykä armoitettu kynämies! Kiitos menetetystä yöunesta, oli taas sen arvoista luettavaa!!
t: A. Parska.

Veijo Hoikka kirjoitti...

Hieman vaarallista tekstiä! Tämänkin blogin lukee poliisin ylin johto ja myös asuntovellaiset (joidenka virkaveljet Kataloniassa muuten ihan eri intensiteellä kuin meidän pojat hoitivat tehtävänsä, kiitos heille). Jälkimmäiset lukevat, koska tuttuja sankareita. Pomoilta saattaa lähteä mielikuvitus karkuun ja hillotolpat siintää silmissä, ja sitten ei kukaan halua enää Brysseliin.

Tämäkin oli fiktiota, koska eihän Suomessa.

Espanjan francostainin hirviöitä kiitin, koska Katalonian videoita katsotaan ympäri Eurooppaa ja ehkä Epäilyksen Piru alkaa näyttäytyä laajoille tolkunhenkilöpiireille ja heidän perässänuolijoilleen.

Juha kirjoitti...

Erinomaista vaihtoehtois-noiria, jälleen kerran. Toivottavasti inspiraatio vielä iskee Pellen ja/tai muiden hengissä olevien hahmojen suhteen, miten he ovat elämänsä valinnat tehneet.

vieras kirjoitti...

Mitä oli tapahtunut kun Jopi Jalkapuoli oli muuttunut Mikille vastustajaksi? Oliko Jopi vielä Demontoothin jäsen vai mikä oli suhde Akuun tuossa vaiheessa?

Oliko Blade mukana suorittamassa Alligaattori-Joen baarin ammuskelutapauksen jälkihoitoa? Simo Sisu tarvitsi päästää turvallisesti eläkkeelle sopivasti ja Frank Kääkkälä tilalle. Voisi kuvitella että tilanne oli sen verran monimutkainen että tarvittaisiin Eka Vekara sekä Tupu, Hupu ja Lupu asialle.

Aloittiko Nixon virassa 1969 vai 1973? Jäin miettimään kun mainittiin lokakuu 1972. Oikealla aikajanalla Nixon sai 1972 vaalissa mustien äänistä suuremman osuuden kuin Trump. Wikipedian mukaan Nixon sai 18 prossaa kun Trumpin saalis jäi 8 prossaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Korppi on oikeudelle, A. Parskalle, Veijo Hoikalle, Juhalle ja Vieraalle & kiitos kommenteistanne.

Korppi on oikeus: Lämmin kiitos. Blogin pääsisältö on tietysti agitprop ja nämä ovat sitten ihan harrastusta. Luulen muuten, että Mariners olisi todella kaivannut jotain Bobby Orria avukseen, sillä normaalisti toimintaansa aloittelevalla joukkueella menee se kymmenisen vuotta mennä Stanley Cup-kuntoon. Käytin tekotaiteellista vapauttani ja panin hieman mutkia suoriksi.

A. Parska: Kiitokset sinullekin ja pahoittelut viivästyneestä nukahtamisesta.

Veijo: Ankkalinnan poliisi joutui sentään toimimaan rikollisuudeksi tunnustetun rikollisuuden kanssa. Meillähän taas matu-rikollisuus luokitellaan lähinnä kantaväestön epäonnistumiseksi sosioekonomisesti haastavien ihmisten kanssa.

Juha: Kiitokset. Pannaan mietintään, tosin tällä hetkellä en osaa luvata jatkoa.

Vieras: Jopihan siis oli Demontoothin jäsen alusta saakka. Ammuskelutapauksessahan ei enää jatkotutkimuksia tarvittu sillä Sisu pisti tapauksen mappiin ö. Nixon oli yhdysvaltain presidentti 1969 – 1974. Muihin ankkatarinoihin verrattuna tuossa tuli todellakin vuoden kokoinen virhe, mutta suonet sen anteeksi.

Becker kirjoitti...

Saksassa oli ennevanhaan poliisien ja rikollisten välillä kirjoittamaton sopimus, jossa rikolliset pitäytyivät kaikesta turhasta raakuudesta. Eräänlainen työrauha kummallekkin, tosin ilman varsinaista korruptiota. Tilanne muuttui täysin kun Itä-Eurooppalainen ja venäläinen rikollisuus levisi Saksaan. Heitä eivät moraali ja hienotunteisuus vaivanneet, vaan toiminta oli sitä mihin he olivat tottuneet. Ja poliisilla oli ensi alkuun suuria vaikeuksia päästä perille uudesta trendistä. Vähän niinkuin tämänpäivän poliisilla Ruotsissa.

Huikea Ankka stoori. Tämän kun saisi piirrettynä lehtenä käteen, niin se olisi ehdokas Donald Duck Hall of Famessa. Ja kiellettäisiin tietty Ruotsissa mikä entuudestaan lisäisi numeron keräilyarvoa.

Anonyymi kirjoitti...

Tästä kohdasta tuli mieleen Hitchcockin ohjaaman Psycho-elokuvan hieman pakkomielteinen motellinomistaja Norman Bates (Anthony Perkins), motelli lienee sijainnut Arizonassa? Se sihteerihän kavalsi 40.000 $ Phoenixissa, mikä on osavaltion pääkaupunki ja hän erehtyi pakomatkallaan hakemaan yösijaa Batesin motellista.

"Mikki oli saanut tarpeekseen heidän on/off-suhteestaan ja käskenyt naisen painua helvettiin talostaan vuonna 1953. Minni kuului olevan nykyisin naimisissa arizonalaisen motellinpitäjän kanssa."

Sitten kun Minni astui mukaan kuvioihin ja meni motellinpitäjän kanssa naimisiin, niin tämä mies lienee päässyt eroon pahoista tavoistansa? Koska Minni oli kertomuksen mukaan elossa vielä 1972.

Aihetta sivuten parodiasarjis Kikki Hiiri ja mokka-kikkelit, nykytilanne kiteytyy kahteen viimeiseen kuvaan...

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Beckerille ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

Becker: Jonkunlainen käsitys minulla on että näin oli aikanaan Suomessakin, vaikka mistään sopimuksesta en tiedä. Ainakin silloin perinteisten kilikalimiesten aikaan. Sitten tuli huumerikollisuus ja omatkin tyyppimme kykenivät sen myötä raakaan ja sadistiseen väkivaltaan. 1990-luvulla tulivat sitten ulkomaalaiset joille se oli jo toimintana vakio. Sanotaan niin, että niin Suomen kuin Ruotsin poliisien toimintatavat ja periaatteet periytyvät sieltä kilikalimiesten ajalta ja se on nykymaailmasta pahasti jäljessä. Tai no, poliisin johto on taas nykymaailman aatteellisena etuvartiona.

Jos tää tarina piirrettäisiin lehtiin ja laitettaisiin myyntiin niin siinä olisi se ongelma että Disney Incorporationin lakimiehet tekisivät niin minun kuin sen piirtäjän palleista alatoopia, söisivät sen aamiaiseksi ruisleivän päällä ja miettisivät että jokos nyt aletaan Ykää ja piirtäjää oikein kunnolla rääkkäämään.

Ano: Juman gega… tuosta ideasta saattaisi kyllä saada jutun juurta. Täytyy panna korvan taakse. Kiitokset. Ja Kikki Hiiri kertoi nykytilanteen hyvin.

Qroquius Kad kirjoitti...

Oli niiden vanhan liiton huumemiestenkin ja poliisin välillä tietynlainen herrasmiessopimus, mikäli on uskominen 33 vuotta huumepoliisina toimineen rikosylikonstaapeli Risto "Nortti" Nordmanin muistelmateosta "Huumekyttä" (WSOY 1991). Asianomaiset katsoivat olevansa yhden sortin ammattilaisia siinä missä poiisitkin, mutta kykenivät siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi parhaimmillaan jopa arvostamaan toisiaan.

Asiat muuttuivat dramaattisesti huumerikollisuuden uuden polven myötä, joka alkoi kokea poliisin pelkästään vihollisjärjestöksi. Tästä saakin aasinsillan Kataloniaan, jossa epilemättä alati kasvava kansanosa kokee Espanjan poliisin pelkkänä vihollisvaltion miehitysarmeijana. Eikä ihan syyttä...

Hessu Hopon tultua mukaan tarinaan odotin hänelle käyvän kuin Phineas Gagelle 13.9.1848. Hänelle kävikin pahemmin: hänestä tuli Gagen hyväntahtoinen versio, vaikka ei saanut päähänsä mitään näkyvää vammaa. Muutos oli ankkalinnalaisille siksi sitäkin vaikeampi ymmärtää.

Mutta eihän Hessun elämänlaatu siitä oikeastaan heikentynyt? Kaiki säälivät häntä muistaessaan sen entisen Hessun, joka oli aivan saman näköinen mutta täysin eri mies. Hessu ei enää muistanut. Paremminhan hänelle loppupeleissä kävi kuin ystävälleen Mikille?

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad. Tuota Norttia en koskaan tavannut Helsingissä työskennellessäni mutta hänen seuraajansa Torsti Koskisen kyllä. Oli kovasti tolkullinen mies. Niin kuin muuten oli Jari Aarniokin, jonka kanssa olin tekemisisissä. En oikein vieläkään jaksa uskoa noita Aarnion syytteitä. Ammattitaitoinen huumepoliisi ei olisi rikolliseksi ruvettuaan tuonut maahan pilveä vaan kustannus-tehokkuussyistä heroiinia ja amfetamiinijohdannaisia.

Hessun elämästä voi todeta, että eikös ne kehitysvammaiset ole pääosin onnellisia ihmisiä? Kun heillä vaan on joku, joka elättää.

Jaska Brown kirjoitti...

Olipa mahtava tarina, jopa niistä Ankkalinna-tarinoista parhain. Kirsikkana kakussa nimenomaan tuo Hessun tapaus, joka oikeastaan selittää ihan kaiken mahdollisen Mikin ja Hessun suhteesta. Käsittääkseni missään "oikeassa genressä" ei ole kerrottu, miten ihmeessä Mikin ja Hessun kaltaiset tyypit ovat päätyneet parhaiksi kavereiksi.

vieras kirjoitti...

Katalonian poliisilla oli sanaharkkaa espanjalaisten poliisien kanssa.

Valkea kommentoi Kataloniaa tässä:

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/2017/09/euroopan-unioni-ja-poliittinen-ruoska.html?showComment=1507025304640#c5274592550312087181

Jos Irakin kurdialuetta vertaa Kataloniaan niin siellä saatiin äänestys toteutettua ilman irakilaisten sotilaiden häirintää. Ehkä Irak älysi että Irakin kurdistanin armeija eli Peshmerga pistäisi hanttiin. Irak, Turkki, ja Iran pitivä sotaharjoituksia rajan läheisyydessä tarkoituksenaan osoittaa mieltä, mutta ne eivät ole hyökänneet.

Veijo Hoikka kirjoitti...

Päivän mittaan on tullut seurattua amerikaneuroopan unionin uutisointia. Uusi Kennedy 9/11 alkamassa. Esim. Daily Mail kuvittaa uutisiaan oletetun teurastajan asevalikoiman kuvilla teurastamon vinniltä. 23 pyssyä, panokset ja lippaat. Kuka uskoo, että kasino-hotelliin 64v. käppäukko rahtaa joukkueen asearsenaalin ilman että ex-milit ex-pol vartiokaarti ei jakuvassa tele- ja silmäseurannassaan huomaa mitään poikkeavaa?
No, liberaalivasen aivopuolisko jo kertoikin luottotwittuiluissaan, ettei voi vähempää harmittaa, kuollut kantrimusarebublikaani on halal.

WhiteHunter kirjoitti...

Ai saamari että oli taas hieno tarina.
Sä olet tehnyt kohta koko ankkalinnan päähenkilöistä vainaita tyylillä.

Jotenkin tulee mieleen Frank Millerin Cin City sarjakuvat.
Ne olivat hyviä.

Lempi sarjakuvani vielä vuosien jälkeen, on Hugo Prattin tekemä Corto Maltese.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Jaska Brownille, Vieraalle, Veijo Hoikalle ja WhiteHunterille & kiitos kommenteistanne.

Jaska: Lämmin kiitos. Siinä varsinaisessa Ankkalinnassahan ei loppujen lopuksi kauhean paljon menneisiin puututa. Asiat ovat alkaneet jostain pisteestä ja jatkuvat niin loputtomiin. Ei sinänsä, Aku Ankan vanhat sarjakuvat ovat loistavia.

Vieras: Nythän Katalonian poliisijohtajalle meinataan kapinasyytettä kun hän ei käskenyt poliiseja pamputtamaan äänestäjiä:

https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000005394452.html

Kurdien kohdalla tilanne lienee toinen kuin Katalonian. Katalonian poliisi on tosiaan vain poliisi mutta kurdien Peshmergalla on aivan eri tavalla raskasta amitsioonia.

Veijo: Se heppuhan oli jättänyt jonkun lapun mutta sen sisältöä ei olla julkistettu. Ja liberaalivasemmiston reaktio kertoo todellakin minkälaisia ”humanisteja” he ovat.

WhiteHunter: Lämmin kiitos. En osaa oikein sanoa omaa suosikkisarjakuvaani mutta Corto Maltesessa on kyllä hienoja tarinoita joihin se tietynlainen koruton piirtämistyyli käy erinomaisesti.

Supa-Ukko kirjoitti...

Aivan loistavaa settiä jälleen kerran. Vahvasti Frank Millerin Sin Cityä (kuten jo edellä mainittiin) ja Nordic Noiria.

Tuli sitten mieleen, pieneen ja kieroon, että voisiko Hessun tarinaa jatkojalostaa? Capt Arbn (Ret) H.Hopo saisi ns ällinsä takaisin ja havaittuaan miten Mikille kävi aloittaisi sitten oman tyylisensä vastaoperaation. Voisi tietysti työskennellä entisenlaista itseään näytellen siellä margariinitehtaalla. Hyvä cover peitetoiminnalle.

Minä jo ehdin kehitellä mielessäni millaisia lajikumppanin hengen riistämisen apuvälineitä Hessu käyttäisi. Aikakauteen sidottuja luonnollisesti.

-Supa-Ukko-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Supa-Ukko ja kiitokset. Ihan hyvä vinkki, pistän korvan taakse, mutta en lupaa mitään.

Veijo Hoikka kirjoitti...

Olis ollu parempi olla halutun ikänen, silloin:
https://www.youtube.com/watch?v=2EdLasOrG6c&list=RDMM2EdLasOrG6c

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Veijo. Tuossahan muuten toisena kitaristina oli amerikansuomalainen Jorma Kaukonen.