ISOISÄN PISTOOLI

Nyhtänköljä, myöhäinen syksy, jokunen vuosi tästä päivästä taaksepäin

Yksinäinen korppi istuskeli Nyhtänköljän kunnassa sijaitsevan Pienen Särkkäjärven rannalla puolittain kelottuneessa männyssä ja katseli pää kallellaan ympärilleen tarkastellen omia korpin manttaaleitaan. Lähistöltä kuului jyrisevää ääntä mutta korppi ei sitä säikähtänyt. Viisaana lintuna se tiesi, että sieltä oli tulossa sellainen outo, mutta tutuksi käynyt valtavan suuri pyöreäjalkainen koppakuoriainen joka kuljetti sisällään ihmisiä. Ne koppiaiset eivät olleet itsessään vaarallisia mutta ihmiset saattoivat kyllä olla. Varsinkin jos ne kuljettivat mukanaan sellaisia omituisia mustia putkia jotka pitivät paukahtavaa ääntä. Tosin korppi oli oppinut, että ihmiset eivät osoitelleet sitä niillä vaarallisilla putkillaan. Enempi ne olivat metsäkanalintujen, hirvien ja jänisten perään. Korppi oli päätynyt siihen johtopäätökseen että ihmisetkin söivät lihaa. Niin kuin karhut, sudet, ketut ja tietysti korppi itsekin. Hyvä maku noilla ihmisilläkin.

Näillä jättikoppiaisesta nousseilla ihmisuroksilla ei näyttänyt olevan niitä ikäviä putkia mukanaan. Tuttuja miehiähän ne muutenkin olivat. Isä-Perskeleshän se siinä ja sitten poikansa Ykä, jolla tosin oli jo harmaa parta hänelläkin. Miehet näyttivät työntelevän venettä vesille. Olisivatko ne menossa kalalle? Ei niillä kyllä ollut mukana sellaisia vermeitä mitä ihmisillä siinä puuhassa oli. Sellaisia ohuita keppejä, kiinteitä ja pitkiä hämähäkinverkkoja sekä niitä sellaisia puoleensa parin korpin mittaisia häkkyröitä. Nyt miehet näyttivät menevän vesille ilman varusteita ihan omin nokkinensa. Korppi päästi pienen raakkuvan naurahduksen mielestään kertomansa hyvän vitsin vuoksi. Omin nokkinensa. Eihän niillä onnettomilla ollut nokkaa ollenkaan, kraak!

Veneessä Ykä istui soutajan paikalle ja alkoi soutaa venettä hissukseen järvenselälle. Hän katseli korppia ja tuumaili:

- No perkelettäkö sinäkin siellä noin kovasti raakut? Mikäs niin erinomainen ny on? Tosin hyvähän se että tuo korppi on ittekseen ja korpijärvellä kytiksellä toisin kuin pääosa sen nykyisistä lajikumppaneista joita löytyy satamäärin kaatopaikalta seisovan pöydän äärestä. Vaan mitäs varten me täällä järvellä soudellaan ilman kalavehkeitä? Sinä vaan sanoit salamyhkäisesti että käydään kääntämässä vene ympäri talvea vasten ja hoidetaan samalla yks homma.

Isä-Perskeles kaivoi povitaskustaan pienen pistoolin ja vastasi:

- Tää on se homma. Meillähän on monenlaista tykkiä, niin sulla kuin mulla mutta tätä sinä et ole ennen nähnyt.

Ykä sytytteli kämmenten suojassa Voimasavuke Bostonia ja vastasi sitten naama hymyntirrissä:

- Jaa sinä meinaat tuota 6.35-millistä Astra-pistoolia. Seittemän patruunan lipas. Valmistettu

Espanjassa muistaakseni vuonna 1927. Ja joka on ollut sulla kotona piilossa jo Kekkosen aikana. Kun olit huomattavasti nuorempi kuin mitä minä olen nyt.

- Hä? Mistäs sinä…

Ykä veti pitkät henkoset voimasavukkeestaan ja jatkoi naama edelleen hymyntirrillä.

- Olet tainnut isä unohtaa, että ainoa luonnonvoima mikä on pikkupojan mielikuvituksen veroinen on pikkupojan uteliaisuus. Minä taisin olla kakstoistavuotinen kun löysin sen sun kätkön. Ajattelin vaan että piruako tuosta puhumaan jos et itse halua puhua. Ja sitten kun pääsi räpläämään muita, ihan kunnollisia aseita niin ei se oikeastaan enää niin kiinnostanutkaan. Tommonen sikapyssyhän tuo vaan on. Eihän sillä mitään tolkullisessa käytössä tee.

- No perkele, olishan tuo pitänyt arvata. Tietääks muuten Jykä myös tästä pyssystä?

- Paskooks karhu metsään?

Leveä hymyntirri nousi myös Isä-Perskeleen kasvoille.

- Voi nyt poijan perkeleet… kun ovat lampun särkeneet… ja pimeässä pirtissä halitulijallaa… pyssynkin löytäneet…

- Näytäkkös sitä pyssyä?

Isä-Perskeles ojensi pistoolin Ykälle. Hän irroitti aseesta lippaan, veti luistin pari kertaa taaksepäin ja tarkasteli asetta aikansa. Sitten hän loksautti tyhjät pois, otti pari patruunaa lippaasta ja tarkasteli niitäkin. Tämän jälkeen hän laittoi patruunat takaisin lippaaseen, loksautti lippaan kiinni ja ojensi aseen takaisin isälleen.

- Kyllä tolla vissiin ampua vielä voisi. Mutta noitten patien varaan en kyllä enää paljoa laskisi. Mitenkä vanhoja lienevät? Oletan että tää on täysin laiton pyssy ja me ollaan upottamassa tätä.

- Oletat oikein.

- Mistä tää sulle oikein päätyi?

- Mummoltasi. Siis äitisi äidiltä.

- Hä? Tiesinhän minä että se oli kova mamma eläissään. Korjasi moottoripyörätkin itse. Mutta en minä arvannut että se on kulma mekontaskussa kuljeskellut.

- No ei se kuljeskellutkaan. Tää on peräisin äitisi isältä. Hän kun kuoli pikkuisen ennen kuin minä ja äitisi mentiin kimppaan. Hän oli tuonut sen sodasta. Mummosi antoi sen sitten minulle todeten, että ei hänellä sille mitään käyttöä ole. Niin kuin ei ole ollut tietysti minullakaan. Semmonen siantappoasehan tuo on niin kuin itse sanoit. Ajattelin hävittää sen nyt. Nuo valtesmannit nykyisin kun ovat kovasti virkaintoisia ja jos minä kärähdän tästä laittomasta taskupistoolista niin nehän vievät minulta muutkin raudat. Enkä ajatellu näitä mettästyshommia vielä suinkaan lopettaa.

- Hjuu… tosi on… nykyisin me aseelliset suomalaiset miehet ollaan potentiaalisia joukkomurhaajia ja ne oikeat potentiaaliset joukkomurhaajat taas sosioekonomisesti väärinymmärrettyjä uhreja joita pottunokat ei ole osanneet pitää tarpeeksi hyvänä. Vittu joo… vaan näytäpä sitä vielä…

Isä-Perskeles ojensi aseen Ykälle ja Ykä katseli sitä vielä kertaalleen. Hänen äidinisänsä oli palvellut talvisodassa kivääriryhmän johtajana Taipaleessa ja jatkosodassa taas huoltokessuna Syvärillä. Kun vähän vanhempaa ikäluokkaa jo oli. Ykä ojensi pistoolin takaisin ja tuumasi:

- Vaan mikähän tarina tään pistoolin takana oikein on? Ei tää mikään ukin palveluspistooli ole voinut olla kumminkaan. Kai sillä on se kolmen linjan sohlo ollut talvisodassa ja jatkosodassakin ainakin se italialainen Terni-kivääri jos ei muuta. Eihän tommosella kuuskolmevitosella sotahommissa kuitenkaan juuri mitään tee. Töpinässäkään. Ja olishan ne palvelusaseet kerätty pois sodan jälkeen joka tapauksessa.

- No sitä minäkin olen tuuminut. Harmi, ettei ehtinyt kysyä. Ja jos ukkisi olis ottanut talvisodassa ryssältä jonkun sotasaalisaseen niin joku naakani tai tähtipistooli se olis varmaankin ollut. Eihän ryssilläkään ollut palvelusaseena tämmöstä lelua.

Ykä raapi partaansa ja tuumaili:

- Vaan voisko olla niin, että joku neuvostoupseeri oli ollut aikanaan Espanjan sisällissodassa? Olihan niitä siellä silloin. Neuvonantajina tai mitä ne nyt oli. Tai tiedä hänessä vaikka kyseessä olis ollut joku espanjalainen tasavaltalainen joka oli ottanut ritolat Venäjälle kun ne alkoivat saamaan selkäänsä? Joka olisi sitten ottanut tuon taskupistoolin mukaansa, kuskannut sitä sitten mukanaan Venäjällä tai siis Neuvostoliitossa, päätynyt lopulta sattuman satona Kannaksen pakkashelvettiin eli aika kauas Espanjasta ja joutunut lopulta Taipaleessa jonkun suomalaisen, ehkä jopa oman ukkini ampumaksi ja ukki oli sitten ottanut tuon pyssyn mukaansa ja vienyt mukanaan kotiin?

- Jaa-a… ei tuokaan mahdoton versio ole… tuo ase osais kertoa, mutta se eihän osaa puhua muuta kuin sitä karua kieltä mitä aseet puhuvat. No, ruvetaas hommiin. Tässä kohdassa on viisi metriä vettä ja mutapohja. Kyllä se sinne häviää. Souteles hiljalleen.

Ykä alkoi soutaa hissukseen ja isä-Perskeles poisti ensin pistoolin lippaasta patruunat ja heitti ne yksi kerrallaan järveen. Sen jälkeen perässä seurasi lipas. Sitten hän purki pistoolin ja nakkeli osat veteen yksi kerrallaan. Kun viimeinenkin aseen jäljiltä jäänyt vedenripe oli kadonnut, totesi Ykä:

- Sääli sinänsä. Vaikkei tolla tietysti varsinaisesti mitään tehnytkään. Olispahan ollut kumminkin muistona menneistä ajoista ja ihmisistä. Minä kun ajattelen asioista niin, että jokaisella esineellä on taustallaan tarina ja tarinan myötä sielu. Mutta nyt ei sen tarinan kertojaa enää ole ja se tarina jää lopullisesti arvoitukseksi. Niin monta kertomatonta tarinaa jää kuulematta. Kuulijoita kyllä olis. Mekin esitettiin tuon aseen tarinasta vain sivistymättömien miesten sivistyneitä arvauksia. Todellisuus voi olla ihan muuta. Pirustako sen tietää vaikka ukki olis ollut aikanaan Algoth Niskan hommissa pirtutrokarina ja pyssy on niitä peruja? Taas yksi kertomaton tarina.

Isä-Perskeles vastasi miettivä ilme kasvoillaan:

- Joo, tottahan tuo on. Olis mukava tietää tuon aseen kertomaton tarina. Mutta sinähän Ykä olet kirjoitellut niitä kertomattomia tarinoita siinä blogissasi. Sun kannattais kuule olla sen blogin kanssa vähän varovaisempi. Sinä olet poika vielä kusessa sen homman kanssa. Semmoset merkit on ilmassa että ne pistää sinut vielä linnaan. Kyllä minäkin sen verran aikaani seuraan vaikka vanha mies olenkin.

- No joo… en tässä tietysti ihan nuori ole enää itsekään. Vaikka tottahan isälle poika on aina se pikkunen pellavapää joka just hiljattain oppi itse pyyhkimään perseensä. Mutta kyllä sen blogin kanssa on se kriittinen raja jo ylitetty. Siinä ei enää anteeksipyynnötkään auta. Katotaan nyt, mitä hänessä tapahtuu kun aika kuluu. Me eletään sairaita aikoja ja totuudenpuhujat ovat rikollisia. Ja sen pohjalta sanon kyllä, että vaikka tuo sikapyssy sinänsä ehkä joutikin tonne jortaniin niin jos ukki olis ollut mukana asekätkennässä niin tilanne olis toinen. Jos mulla olis hallussa ukilta periytyneitä konepistooleja piilossa niin kakskymmentä vuotta sitten olisin ilmoittanut ne viranomaisille. Mutta nyt enää en. Pitäisin ne tallessa ja hyvässä öljyssä. Kun ei tiedä, mille mallille ne panee tään maailman ja ennen kaikkea tään maan.

Isä-Perskeles mietti hetken ja vastasi:

- Kakskymmentä vuotta sitten en olis ymmärtänyt sitä, minkä just sanoit. Olisin ihmetellyt. Ja miettinyt, että helvettiäkö sinä nulikka oikein selität. Mutta nyt kyllä ymmärrän. Enkä pane ajatukselle hanttiin. Eiköhän soudeta rantaan ja panna kotona sauna lämpiämään? Otetaan saunan lämmitessä vaikka mukilliset Ylämaan Lintua sen pistoolin kertomattoman tarinan muistoksi.

- Minähän en kuuliaisena poikana sano koskaan isälle vastaan joten näin tulee tapahtumaan. Ja toiset viskit otetaan ukin muistoksi. Miehen, joka tiesi sen tarinan mutta jätti kertomatta.

- Ja eikös se vanha suomalainen viisaus sano, että ei kahta ilman kolmatta?

Miehet soutivat rantaan ja käänsivät veneen pukkien päälle talviteloilleen. Puolittain kelottuneessa männyssä koko ajan istunut korppi oli seurannut ihmetellen heidän touhujaan. Se katseli, kuinka  miehet istuivat sisään siihen jättiläiskoppakuoriaiseen joka alkoi pitää sitä jyrisevää ääntä ja tuprutella pahanhakuista savua ilmoille. Sitten se poistui paikalta ja korppi ajatteli että olivat ne vaan perin kummallisia nuo ihmisten touhut. Ei niistä järkevä ja asiallinen siivekäs mitään tolkkua ottanut.