KAAKANAJAHTI

Pinnanmaan maakunta, Uusi Hyisiana, Taempi Hyijärvi, männä syksynä

Eleltiin syyskuun loppupuolta Taemmalla Hyijärvellä jossa sijaitsi tunnettu metsästysalue joka tunnettiin rikkaasta riistakannastaan. Oli vielä aikainen aamu ja aurinko antoi vasta enteitä kajastuksestaan itäisen taivaanrannan takana. Keli oli kirkas ja kuulas. Erään pienen lautamökin edessä kaksi huomattavan rumaa miestä pakkasi metsästystarvikkeitaan punaisen Nissanin pick-upin kyytiin. Kas, siinähän olivat Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis. Lötjösellä oli selässään reppu ja olallaan 7,62 x 53R-kaliiberin kiikaritähtäimellä varustettu Ukko-Pekkakivääri. Ykällä ei ollut asetta ollenkaan vaan hänellä oli mukanaan kantolaite jossa oli päivän jahtiin tarvittavia erikoisvarusteita. Niitä tarvittaisiin, sillä tänään ei oltu metson, teeren eikä pyyn perässä. Jäniksetkin saisivat olla rauhassa. Tänään lähdettäisiin jahtaamaan kaakanoita.

Kaakana (Dromaius tantumiae)

Kaakana. Tuo mainio ja maukas riistalintu. Tällaisena kuulaana aamuna saattaisi metsästä hyvinkin kuulua sille lajityypillinen klukpthyi-kläklääk-klukluk-klääktsui-flirrrrp-ääni. Vaikka kaakana muistutti ulkomuodoltaan hyvin paljon muita suomalaisia metsäkanalintuja niin Hömpstadin Vähänköehkäopiston biologian- ja riistantutkimuslaitoksen mukaan se oli kuitenkin kaikkein läheisintä sukua australialaiselle emulle. Tutkimusten mukaan emuja huomattavasti pienemmät kaakanat ovat olleet aikanaan Tasmaniassa eläviä vähä-emuja ja noin 20.000 vuotta sitten maapallolla riehunut superhyperhirmumyrsky oli lennättänyt koko vähä-emukannan Tasmaniasta Suomeen, erityisesti Pinnanmaan maakuntaan. Vähä-emut sopeutuivat nopeasti uuteen asuinympäristöönsä ja evoluutio muokkasi ne muistuttamaan suomalaisia metsäkanalintuja vaikka ne eivät olleet niitten kanssa edes pikkuserkkuja. Pikkuhiljaa ajan kuluessa vähä-emut muuttuivat kaakanoiksi. Tohtori Ensio Hättenhää on kirjoittanut asiaa koskevan väitöskirjan jonka todistusaineisto pohjasi Tasmaniasta löytyneeseen kivettyneeseen vähä-emun paskaan jonka dna täsmäsi suomalaiseen kaakanaan.

Kaakanoita on Suomessa nykyisin siis pääosin Pinnanmaalla jossa se on yleinen, joskin varsin vaikeasti metsästettävä riistalintu. Jonkin verran kaakanoita on myös muualla Suomessa, erityisesti Savossa ja Pohjois-Karjalassa mutta poikkeusvuosia lukuunottamatta ne ovat harvalukuisina yleensä rauhoitettuja. Niinpä kyseisillä selkosilla saattaa aika ajoin kuulua huuto ”elä ammu, se on kaakana!” Muualla kuin Suomessa ei kaakanoita ole mutta kaakanakanta on silti varsin elinvoimainen.

Ykä ja Lötjönen ajoivat Nissanillaan muutaman kilometrin luoteen suuntaan jossa he tiesivät olevan hyviä kaakanamaita. Miehet pysäköivät autonsa pienelle metsätielevikkeelle, ottivat varusteet mukaansa ja alkoivat kävellä. Ensin piti kulkea tiheän Häpelikönpöpelikön lävitse. Kun se oltiin saatu rämmittyä ja ähkittyä läpi niin alettiin olla asian ytimessä. Edessä aukesi Luppasenaukea ja sen takana oli sankka Kiroperkeleenmännikkö. Sen reunaan kaakanat saattaisivat tulla jos niitä osaisi oikein houkutella. Ja toveruksethan osasivat.

Koska kaakana oli perin arka lintu joka viihtyi lähinnä suojaisissa ja synkissä metsiköissä niin tarvittiin houkutteleva syötti ja tällä kertaa oli Ykän vuoro olla syöttinä. Koska kaakana oli kaukaista sukua emulle, niin sitä houkuteltiin samalla lailla kuin emujakin, tosin suomalainen erätaito oli vielä hieman parantanut asiaa ja tehnyt oman versionsa. Ykä ryömi kantolaitteensa kanssa keskelle aukeaa pienelle metsätielle ja aukaisi sekä viritti kantolaitteen. Sen vuoro olisi myöhemmin. Nyt alkaisi houkuttelu. Ykä kävi selälleen ja alkoi tehdä jaloillaan polkevaa liikettä. Vähän kuin polkupyöräilyä väärinpäin ilman polkupyörää. Samalla hän hoki aboriginaalinkielisiä sanoja:

- n-akəna…  kenu-kwa… a-rmdak-akəna… paṉa… nhanha… yolŋu… n-akəna…  kenu-kwa… a-rmdak-akəna… paṉa… nhanha… yolŋu… n-akəna…  kenu-kwa… a-rmdak-akəna… paṉa… nhanha… yolŋu… n-akəna…  kenu-kwa… a-rmdak-akəna… paṉa… nhanha… yolŋu…

Varttitunnin kuluttua houkuttelu onnistui ja aukean reunassa sijaitseviin mäntyihin lennähti tusinan verran kaakanoita jotka tulivat ihmettelemään Ykän showta. Toverukset tiesivät että virheisiin ei ollut nyt varaa. Ensimmäisen laukauksen jälkeen arat kaakanat häipyisivät paikalta huuthemmettiin eivätkä palaisi ainakaan pariin päivään. Mutta ei tässä oltu ensimmäistä kertaa kaakanaa kyydissä. Lötjönen otti itselleen sisäministeriön kieltämän laittoman käppäukkokatseen ja sitä apunaan käyttäen arvioi että kaksi sopivasti vierekkäin samalla oksalla nakottavaa kaakanaa oli hänestä 108 metrin ja 25 sentin päässä. Sitten hän iski puukkonsa teräpuoli itseensä päin pystyyn kantoon ja suoritti päässään lyhyen laskutoimituksen:

…hetkonen… anskumä mietin… F(x) = 108,25*sqrt(x^5kaa) + 7,62x53R/2*sqrt(x^3kvää) + 108,25*sqrt(nam) + PAM… hjuu… tuosta se lähtöö… helppo juttu…

Nopean laskelman jälkeen Lötjönen laittoi kiväärinsä patruunapesään täsmälleen oikeassa kulmassa patruunan jossa luoti oli valmiiksi viilattu kärjestä halki. Tarkalleen laskettu ampuma-asento, tarkka tähtäys, laukaus ja luoti halkesi puukon terästä keskeltä kahtia. Luodin puoliskot menivät siististi kahden männynoksalla Ykää ihmettelevän kaakanan siipipankoista läpi ja ne putosivat kynttilänä tonttiin. Samaan aikaan Ykä löi nyrkillään vierellään olevaa laukaisinta ja kantolaitteesta läksi liikkeelle huitsinnevadalaisen Läjä-Tek Oy:n valmistama lämpöhakuinen PRO-07IR-pienriistaohjus. Ohjus vainusi kaakanoitten infrapunajäljen, seurasi niitä armottomasti ja kun se oli parinkymmenen metrin päässä kahdesta vierekkäin lentävästä kaakanasta sen kärjestä laukesi viisi 12/89-kaliiberin haulikonpanosta. Nämäkin kaakanat putosivat hengettöminä maahan.

Miehet kävivät noutamassa saaliin ja samalla otettiin laskuvarjon varassa maahan pudonnut pienriistaohjus talteen. Eihän sitä paikkoja sentään saanut sotkea. Ympäristötietoisia metsästäjiä kun oltiin. Tehtiin riistanhoitotyötäkin joka sanana oli helsinkiläiselle kaupunkivihreälle lähinnä sanskriitin ja retoromanian sekoitusta. Mitähän helvettiä semmoinenkin tarkoittaa, saattaisi liimatilhi ja sukkahousukoppelo ihmetellä. Kaakanat suolistettiin, niitten mahaan laitettiin hieman kuusenhavuja, pistettiin reppuun ja sitten olisikin tauon paikka. Toverukset kävelivät Kiroperkeleenmännikön läpi ja saapuivat vuolasvetiselle Pinkanpänkäkäkoskelle. Kosken kohinan säestämänä miehet tekivät tulet ja laittoivat pakkiin kahviveden kiehumaan. Nyt olisi vuoro Kalevi Keihäsen Aikamatkojen ja toverukset alkoivat läätiä maukkaan hyileivän päälle Aikamatkojen suoraan Lötjösen reppuun vuodelta 1959 toimittamaa Karjakunnan vasikanlihasäilykettä.

Vasikanlihasäilykehyileipää natustellessaan Ykä ja Lötjönen tuumivat että tämä ei ole enää ruokaa. Tämä on jo kaunis runo. Mutta kun kerran tulilla oltiin niin päälle paisteltiin tietenkin Lälläveden Läski & Leivonnaisen vanhan ajan makkarat ja juotiin kahvit tyytyväisen myhäilyn säestämänä. Kyllä kaakanaa kannatti pyytää, vaikkei aina saisikaan. Mutta nyt oli repussa mukavasti tuliaisia. Pyyntimiehistä tuli vaihteeksi saantimiehiä. Illalla olisi vihasaunassa jälleen uusi mukava tarina muisteltavana. Kaikkien entisten lisäksi.

Ykä ja Lötjönen – niin kuin moni muukin suomalainen mies – tunsivat velvollisuudekseen pitää yllä Lampaansyöjien Sepen ja Valtterin perinteitä. Kukin tavallaan ja tyylillään. Mutta ylpeinä koirasihmisinä kumminkin. Interperspirationaalisen feminismin vainoamina ja vihaamina setämiehinä tietysti mutta eiväthän ne tättähäärät tänne Pinkanpänkäkäkoskelle koskaan löytäisi. Tai jos vahingossa löytäisivät niin eivät ainakaan löytäisi tietään takaisin, onnettomat. Kahvia hörsiessään toverukset tuumivat että me elämme piru vie avuttomien tyhjänselittäjien diktatuurissa. Onneksi se on sentään rajoittunut yliopistokaupunkeihin eikä vielä levinnyt näille selkosille. Näille kaakanamaille.

Hyvää huhtikuun ensimmäistä päivää kaikille lukijoille.