VANHAT VALTIOMIEHET TAIVAAN ILOSSA

Taivas, tammikuu 2020 ihmisten ajanlaskua, Taivaan ajanlasku on hieman monimutkaisempi…

Kymmeniä vuosia aikaisemmin maalliset murheet taaksensa jättänyt entinen tasavallan presidentti Urho Kekkonen vietti iänkaikkista aikaansa mukavassa taivaallisessa residenssissään hieman melankolisissa tunnelmissa. Kyseinen mielentila oli hänelle Taivaassa uusi ja muistutti maallisista ajoista. Kekkonen ei ollut kuolemansa jälkeen ollut tippaakaan kiinnostunut maanpäällisistä asioista sillä uudessa residenssissä oli niin paljon muuta ja huomattavasti vähemmän stressaavaa ajanvietettä. Johan tuota eläessään ehti huolehtia enemmän kuin tarpeeksi.

Tilanne oli muuttunut noin kuukautta aikaisemmin kun hänen vanha tuttavansa muttei välttämättä ystävänsä tuli yllättäen pistäytymään. Hänhän oli Väinö Tanner, kuuluisa demaripoliitikko ja valtiomies edelliseltä vuosisadalta. Kekkonen tuumaili että näinköhän Väinöllä oli jäänyt jotakin hampaankoloon siitä sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja kysyikin asiasta ensimmäisten tervehdyksien jälkeen. Tanner vastasi levollisella äänellä:

- Enhän minä siitä. Ryssien käsikassarahan sinä olit mutta olosuhteiden pakosta. Ja joka tapauksessa jos meidät oltaisiin tuomittu Moskovassa niin köyttä kaulaan olisi tullut joka häiskälle. Minä tulin ihan muilla asioilla. Oletkos sattunut seuraamaan tuota maanpäällistä meininkiä maanpäällisessä nykyajassa? Tarkoitan nimenomaan sitä meidän maallista kotomaatamme Suomea?

- Jaa… enhän minä. Mitäs minä siitä. Tässä kun on ollut kaikenlaista muutakin. Ei ole vielä jaksanut niistä maallisista menoista innostua. Taivaassa pojan koti on. Vaikka tiedänhän minä että taivaallisilla taivaskanavilla on kyllä kanavat joissa niitä voi seurata ihan suorana lähetyksenä. Vielä paljon tarkemmin kuin maallisilla kanavilla.

- Rupeapas piruuttasi vähän katselemaan. Sitä minun mainitsemaani Suomea kas kun ei ole enää olemassa. Ainakaan siinä mielessä mitä me kumpainenkin silloin aikanaan ajateltiin. Ajattelin vain käydä antamassa vinkin. Minä tulen sitten vaikka kuukauden päästä uudestaan käymään. Som´taivaallinem´moro.

No äkkiäpäs se Väinö sitten lähti, tuumaili Kekkonen. Ei edes kahvikupposta juonut. Tarttee varmaankin ottaa kaverin neuvosta vaari ja käydä vähän vilkaisemassa. Kun se kerran niin salaperäinen oli. Mitähän hittoa se oikein tarkoitti kun totesi että Suomea ei enää ole? Ei kai täällä Taivaassa mitään vanhuudenhöperyyttä ole? Vai oliks tää joku vanhan demarin käytännön pila?

Kekkosta alkoi kiinnostaa ja hän viritti taivaallisilta taivaskanavilta seurattavaksi Suomen tilanteen katsoen ensimmäisenä vallitsevaa maanpäällistä nykyaikaa joulukuussa 2019. Uutinen kertoi vasta nimitetystä uudesta hallituksesta ja näkyville tuli kuva viidestä rivissä seisovasta naisesta ja Kekkonen tuumasi että kas, onpas tasa-arvo mennyt Suomessa pitkälle kun julkisuudessa esitellään myös hallituksen ministerien sihteeriköt. Sitten Kekkonen katsoi kuvatekstiä hieman tarkemmin ja totesi että mitä erinomaisen helvattua… opetusministeri… valtiovarainministeri… pää – voijumalauta – ministeri… sisäministeri… oikeusministeri… mitä helvettiä ne ovat menneet suhraamaan… ja mitä on noi vihreät ja vasemmistoliitto… voisko vihreät olla niitä Koijärven hippejä… ei kai ny sentään… ja ei toi vasemmistoliitto kumminkaan mikään TPSL voi olla….

Kekkonen päätti alkaa seurata kulunutta historiaa aina siitä päivästä alkaen kun hän ilmoitti vuonna 1981 Suomen kansalle että mä en viitti enää. Periaatteessa historia ei näyttänyt alkuun ollenkaan pahalta. Ainakin se meni aivan toisin kuin hän oli aikanaan veikannut ja maan päällä lähes kaiken nähneen Kekkosen suu meni hämmästyksestä auki 26. joulukuuta 1991 kun Neuvostoliitto totesi että paska reissu vaan tulipahan tehtyä ja lopetti itsensä. Täähän rupee näyttämään hyvältä, tuumi Kekkonen ja jatkoi historian tutkimista.

Ja siihenhän se hymy sitten hyytyikin. Kekkonen ryhtyi seuraamaan tapahtunutta historiaa ja hänestä alkoi tuntua samalta kuin silloin aikanaan yli kahdeksankymppisenä. Henki ei tahtonut kulkea ja iänkaikkinen pumppu hakkasi pellemiljoonaa. Mitä ne olivat menneet tekemään…

…ne olivat luopuneet itsenäisyydestä vapaaehtoisesti ja muuttaneet Suomen maakunnaksi… maakunnaksi jota johti jossain kaukana oleva politbyroo joka ei taatusti puhunut suomea… no, eri nimellä se ehkä toimi mutta kyllä vanha kettu tunnisti saman paskan eri paketissa… ne olivat luopuneet omasta rahastakin… ja vielä rajoistakin kaiken lisäksi… kaiken sen kieroilun jälkeen mitä me silloin tehtiin että se itsenäisyys nimenomaan edes jotenkin säilyisi…

Kekkonen piti jonkun aikaa taukoa, nautti pari konjakkia ja jatkoi tutkimista…

…ja mitä mielipuolisuutta tää sitten on… kuskataan maahan jatkuvalla syötöllä joitain hemmetin kehitysmaalaisia elätettäväksi… pelkästään elätettäväksi… ei millekään liukuhihnalle… vaikka maassa on omia kansalaisia työttömänä puoli miljoonaa… ja hän kun aikanaan rustasi pystyyn hätätilahallituksen kun niitä työttömiä oli vain kuuskymmentätuhatta… eikä mitään muualta haalittuja solidaarisuuselätettäviä ensimmäistäkään… ja tuo uusin hallitus… se, mitä hän luuli ensin sihteeriköiksi… eihän se piru vie halua ottaa haltuunsa suomalaista elinkeinoelämää… se haluaa yksinkertaisesti lopettaa sen… ovatko ne tulleet ihan oikeasti hulluiksi…

Kaiken varalta Kekkonen otti yhteyden Taivaalliseen viestinnästä vastaavaan enkeliin:

- Viestintäenkeli puhelimessa.

- No Kekkosen Urkki täällä terve. Onks teillä… tota noin… joitain linjavaikeuksia tossa maanpäällisten asioitten kanavassa… sieltä kun tulee sen verran levotonta settiä että mulle tulee niistä maanpäällisistä ajoista mieleen lähinnä jotkut Kalervo Palsan kipeimmät sarjakuvat.

- Jaa… ei siellä pitäis… anskumä tarkastan… ei kuule, kyllä täällä kaikki on ihan kohdallaan. Se lähetys on aivan kunnossa. Milloinkas sinä muuten olet viimeksi seurannut maallisia menoja?

- Onhan siitä kauan. 1980-luvun alussa.

- Ahaa, no se selittää asian. Sulle on tainnut tulla ylirealistinen surrealismishokki. Se on yleistä sellaisille sieluille jotka katsoo maailman menoa liian pitkän tauon jälkeen ja liian paljon kerrallaan. Ota muutama konjamiini ja katsele materiaalia vain pieni pala kerrallaan.

Kekkonen kiitti viestintäenkeliä, lopetti puhelun ja yritti hahmottaa näkemäänsä. Lähinnä hänestä tuntui siltä kuin joku 1970-luvun Agit Prop-yhtye olisi kopioinut itsensä satakertaiseksi, lisääntynyt sitten keskenään tuhatkertaiseksi ja ottanut Suomessa täyden vallan.

Niin. Se Agit Prop.

Kukas sitä touhua silloin symppasikaan? Tamminiemestä käsin.

Kekkonen alkoi tajuta miksi Väinö Tanner halusi hänen tutustuvan maanpäällisiin asioihin. Täytyi vielä ottaa asioista lisää selvää ennen kuin hän tulee uudestaan käymään.

Ja nyt Tanner oli sitten tulossa. Vanhat valtiomiehet löivät henkistä kouraa kouraan, Kekkonen pyysi Tanneria istumaan ja tarjosi moukun viskiä kaataen itsellekin. Tanner kiitti ja kysäisi:

- No? Kävitkös katsomassa?

Kekkonen otti hörpyn, irvisti ja vastasi:

- Kävinhän minä. Kävin ja kauhistuin. Ja minä arvaan, miksi sinä halusit minun katsovan sitä Suomen meininkiä. Sillä minähän siihen olen syyllinen.

- Et varsinaisesti syyllinen. Mutta sinä loit pohjan ja mahdollistit tulevan kehityksen. Vaikka olisit voinut estää sen. Sinähän olit käytännössä Suomen diktaattori. Sinä annoit niitten kulttuuritaistolaisten ja vasemmistolaisten yliopistospedejen riekkua niin paljon kuin lystäsivät. Tuit niitä nuoria nousevia ja fundamentalistisen YYA-henkisiä vasemmistopoliitikkoja. Ja nyt saman porukan henkiset perilliset – vielä huomattavasti laajalukuisempina – määräävät Suomessa kuinka olla ja elää. Jopa kuinka puhua ja ajatella.

- Kyllähän siinä niin pääsi käymään.

- Miksi? Miksi sinä teit niin? Ei sinua kukaan pakottanut.

Kekkonen sytytti paksun havannalaisen, oli hetken hiljaa ja vastasi sitten.

- Mulla oli etiäinen.

- Etiäinen?

- Etiäinen niin. Katsos, silloinhan käytiin sitä kylmää sotaa. Ja minä olin aivan varma että se on Neuvostoliitto joka sen voittaa ja levittää valtansa vähintäänkin koko Eurooppaan. Minä vaan halusin sillä kulttuuritaistolaisella riekkumisella yksinkertaisesti alkaa totuttaa suomalaisia tulevaan komentoon. Ettei se siirtyminen neuvostojärjestelmään olisi ollut niin suuri shokki. Ja olihan minulla siinä sellainen pieni, no, toivomus että Suomi olisi siinäkin tilanteessa voinut säilyttää edes rippeet vanhasta järjestelmästään. Jonkunlaisena kuuliaisena ja kilttinä Neuvostoliiton lemmikkinä. Joka suolti jatkuvasti sitä hivelevää ystävyyden liturgiaa. Mutta siinäkin minä tein virheen.

- Minkälaisen?

- No katsos, minä hölmö kuvittelin että se meitä nuorempi poliittinen sukupolvi jota minä niin kovasti tuin ja kannustin olisi automaattisesti ymmärtänyt että sitä liturgiaa höpötetään vain siksi että se pitää Moskovan rauhallisena. Mutta kun ne perkeleet sitten menivät ja alkoivat tosissaan uskoa siihen mitä julistivat. Ja sitten kun se liturgian kohde otti ja kuoli niin ei niille juolahtanut mieleenkään että tässä olisi aika alkaa ajatella omilla aivoillaan. Ei, ne onnettomat menivät ja etsivät liturgialleen uuden kohteen ja opettivat sen seuraajillensakin jotka uskovat siihen kaksin kauhein.

Tanner otti moukun ja tuumasi sitten:

- Niin. Niinhän siinä kävi. Mutta miksi sinä olit sitten niin varma siitä että Neuvostoliiton järjestelmä voittaa? Uskoitko sinä sen paremmuuteen?

- Hä? No enhän toki. Mutta siihen oli kaksi syytä. Ensiksi Neuvostoliitolla oli paljon parempi tiedustelu-, solutus- ja maskirovkaorganisaatio. Joka sai vielä kaiken lisäksi toimia lännessä aivan vapaasti. Mistä päästään siihen toiseen syyhyn.

- Joka on?

- Lännessä, varsinkin läntisessä ja pohjoisessa Euroopassa ihmiset eivät suostuneet tajuamaan sitä kuinka hyvä niillä oikeastaan oli. Ja siksi niin moni ihminen oli halukas leikkimään tulella. Varsinkin ne, jotka eivät tajunneet sen tulen olemusta. Tajuamatta sitä että kun sen kanssa tarpeeksi leikkii niin lopulta polttaa itsensä. Niin kuin perhonen joka lentää liekkiin. Ja näköjään sellaisten ihmisten määrä on entisestään vain kasvanut. Neuvostoliitosta ei olla opittu mitään. Minä muuten kävin tämän asian kanssa maan päällä siellä Persaukistenniemen mökkikylässä. Vähän keskustelemassa.

- Kenen kanssa?

- No Viktor Vladimirovin kanssa tietysti. Se vaati vaan ensiksi hieman paperityötä kun heppu asustelee nykyisin tuolla alakerran firman puolella mutta onneksi nää niin taivaalliset kuin helvetilliset organisaatiot toimivat jouhevammin kuin maalliset vastineensa. Vladimirovhan oli se heppu mikä oli silloin suurimman suomettumisen aikana Neuvostoliiton suurin käsikassara Suomessa. Siinä me sitten saunottiin, juotiin sitä mainiota Tsuhnan Kosto-olutta jota ei ikävä kyllä minun elinaikanani vielä ollut ja keskusteltiin juuri siitä tulella leikkimisestä.

- No, mitäs käsikassara tuumasi?

 - Vladimirov totesi että länsimaisten yhteiskuntien selkärangan mädättäminen oli ehtinyt niin pitkälle että se oli muuttunut jo itseään ruokkivaksi prosessiksi jota ei oikeastaan voinut enää pysäyttää. Niinpä hän oli varma siitä että mikäli Neuvostoliitto olisi pysynyt hengissä niin vuoteen 2020 mennessä kaikki länsi- ja pohjoiseurooppalaiset valtiot olisivat pudonneet sen kouraan kuin mukavasti mädät hedelmät. Yksi kerrallaan ja laukaustakaan ampumatta.

- Saattaa olla, että Vladimirov oli oikeassa.

- Jep. Ja hän vaikutti vähän pettyneeltä. Työ oli onnistunut  mutta siitä nauttija ehti kuukahtaa. Hän oli niin kuin maratoonari joka johtaisi reilusti kilpailua mutta stadionille saapuessaan kuulisi ilmoituksen että kilpailu onkin peruttu. Ja hän oli myös peloissaan. Koska siitä prosessista oli todellakin tullut itseään ruokkiva. Hän näki melko varmana että se pysähtyy vasta kun Eurooppa on taas kertaalleen pantu paskaksi ja palamaan. Sillä eihän niin hän kuin hänen kollegatkaan sekä KGB:ssä että GRU:ssa voineet kuvitella että siitä heidän tekemästään maskirovkasta keräisi aikanaan hyödyn joku helvetin islam. Ja minä  hittovie en eläissäni tullut edes ajatelleeksi että näin saattaisi käydä. Se varasuunnitelma olis pitänyt saattaa voimaan.

- Mikä varasuunnitelma?

- No se… se, jota minä en koskaan edes tehnyt.

Tanner oli pitkään hiljaa. Todeten vain välillä että noin taitaa olla. Lopulta hän katsoi Kekkosta hieman ovelasti hymyillen ja kysyi:

- Taisit muuten käydä Pyhän Pietarin pakeilla?

- Mistäs arvasit?

- Et ole ainoa. Ja asia on ollut kaikilla sama.

- Vissiinkin. No joo, minä kävin ja kysyin että voiskos minut siirtää takaisin maan päälle. Vaikka vuoteen 1966. Niin saisin sen varasuunnitelman aikaiseksi ja estäisin pahimman.

- Ja hylsy tuli anomukselle?

- Hylsy tuli niin. Vielä sillä uhkauksella että jos käyn uudestaan pyytämässä niin yläpihan Äijä siirtää minut kahdeksisadaksi vuodeksi kummittelemaan Tamminiemeen. Täytyy sanoa että Äijä osaa tuon motivoinnin jalon taidon. Eikä vallitsevaan maanpäälliseen nykyaikaankaan pääse enää edes vierailemaan. Ei sen jälkeen kun muuan punikki ja lahtari kävivät Helsingissä vappuna 2018 ja panivat hieman ranttaliksi.

- Joo. Äijän politiikka tässä asiassa on se, että tapahtunutta aikajanaa ei muuteta ja ihmiset eivät saa palata korjaamaan virheitään vaan heidän jälkeläistensä on opittava niistä. Mutta kun aika ajoin näyttää että ne jälkeläiset vain tuplaa ne virheet. Muistatkos muuten ne Simo Salmisen laulut silloin 1960-luvulta?

- Johan nyt toki. Se Rotestilaulu oli aivan mainio. Harmi etten oikein voinut sen enempää suitsuttaa sitä silloin. Kun siinähän vittuiltiin ihan preussilaisesti niille kulttuuritaistolaisille.

- Mutta sen toisen laulun viisaus oli vielä suurempi. Muistatkos laulun Alle Lujaa. Ja sen, mitä kappaleen lopussa sanottiin?

- Muistanhan minä… olis ehkä kannattanu… vähän ajatella… enste…

Vanhat valtiomiehet kohottivat konjakin sille ajatukselle että jos tuo Simo Salmisen lause olisi laajalti opittu ja omaksuttu niin maailma olisi paljon parempi paikka. Ja samalla he tuumivat että miksi sen lauseen oppiminen oli aina niin turkasen vaikeaa? Varsinkin niillä, jotka olivat päässeet vallan makuun? Eritoten nykypäivänä. Aikanaan se sentään edes alkeellisesti ymmärrettiin.

Mihin se taito katosi ja miksi?