Suuresta kaupungista ajoi moottoritietä maaseudulle päin nykyaikainen ja kallis hybridiauto. Jonkin aikaa moottoritietä ajettuaan se nousi eräästä rampista ja jatkoi pienempää tietä eteenpäin kääntyen aika ajoin aina pienemmille teille kunnes se saapui soratielle. Autoa ajoi 50-vuotias mies joka suuressa kaupungissa oli arvostettu, korkeassa asemassa oleva akateemisen oppiarvon omaama valtion virkamies. Tarkemmin sanoen hän toimi opetushallituksessa.
Mies oli tarkka arvostaan ja asemastaan. Se
tunnettiin ja tiedettiin. Hän tiesi itsekin. Olihan hän rakentanut koko
identiteettinsä ulkoisen statuksensa ympärille. Ura oli selvinnyt hänelle jo
varsin nuorena. Hän tiesi, että hänestä ei ollut varsinaiseksi työmieheksi.
Lisäksi hän oli sen verran mielikuvitukseton että ei hänestä ollut
taiteilijaksikaan tai muunlaiseksi elämän helppoheikiksi jotka aina pärjäsivät
jollain tavalla. Mutta hän oli hyvä opettelemaan asioita ulkoa ja toistamaan ne
halutulla tavalla. Hänellä oli myös kyky haistaa tuulta ja ymmärtää, mitä
haluttiin kuulla. Niinpä hänelle luonnollista oli aikanaan mennä yliopistoon.
Lukemaan yhteiskunnallisia aineita. Asioita, joita ei opittu, vaan omaksuttiin
ja hyväksyttiin kyseenalaistamattomana totuutena.
Hän valmistui maisteriksi hyvin paperein.
Hän ei valmistunut ammattiin vaan sai oppiarvon. Hän ei osannut varsinaisesti
tehdä mitään mutta julkishallinto ei kaivannut osaajia vaan ihmisiä joilla oli
nimenomaan oppiarvo. Heitä kaivattiin johtajiksi. Ihmisiä, jotka omaksuivat heille
syötetyn ja syöttivät sitä eteenpäin mitenkään edes ajattelematta. Ja siinä hän
oli hyvä. Niinpä hän alkoi rakentaa uraa julkishallinnossa nousten porras
kerrallaan ylemmäksi. Saaden aina suurempaa arvostusta.
Hän oli järjestelmän parissa suosittu
mies, sillä hän ei koskaan kyseenalaistanut aina vain ideologiapohjaisemmaksi
muuttuvaa työtään. Jos järjestelmä oli kerran vihervasemmistolainen, niin sitä se
sitten oli. Hän vain noudatti sen käskyjä ja välitti käskyt eteenpäin. Ei ollut
hänen tehtävänsä tehdä politiikkaa vaan toteuttaa sen päätöksiä. Ennen kaikkea
hänen tehtävänsä ei ollut ajatella. Hän ei ollut aivan varma että oliko hän
täysin ajatukseton ja mielipiteetön ihminen mutta hän oli ajan mittaan
omaksunut ajattelutavan että muualta annettu ohjeistus oli hänenkin
mielipiteensä. Siihen hän oli tyytynyt ja sillä asenteella hän menestyi.
Hän oli pitkään tehnyt työtään kokopuku
päällä ja kravatti kaulassa. Se oli tavallaan haarniska joka suojasi häntä
niiltä syytöksiltä joita hän tiesi oikein hyvin esitettävän. Se haarniska oli aikaa
myöten tullut osaksi hänen ominta itseään. Joka pitkän ja menestyksekkään uran
edetessä oli alkanut aika ajoin kalvamaan häntä. Hän oli oppiarvo. Hän oli
asema. Hän oli titteli.
Mutta oliko hän niiden ulkopuolella mitään
muuta? Oliko hän mies?
Pari vuotta aikaisemmin hän oli tavannut pitkästä
aikaa pikkuserkkunsa joka oli maanviljelijä. Varsin rento ja sydämellinen mies jossa
oli tiettyä elämän notkeutta ja silmän pilkettä mitä virkamiehellä itsellään ei
ollut. Pikkuserkku oli kertonut hänelle manttaaleistaan ja sanonut niihin
kuuluvan alueita myös erään pienen järven rannalla. Siellä oli tuli- ja
leiripaikka valmiine puineen ja jos virkamies haluaisi joskus käydä suuren
kaupungin ulkopuolella rentoutumassa niin sinne vaan. Lupaa ei tarvitsisi erikseen
kysyä. Se oli yhdellä sanomisella aina voimassa. Virkamiehen mieleen oli tullut
kaukainen muisto termistä ”miehen sana”. Se kun oli virantoimituksessa päässyt
unohtumaan.
Virkamies oli käynyt tulipaikalla, ja käynnistä
aika ajoin oli tullut tapa. Niin kuin nytkin. Autoaan ajavalla miehellä oli
päällään nyt vain tavallinen ulkoilupuku ja kun hän ajoi soratietä niin matkan
vaikutus alkoi tuntua. Oli jotenkin helpompi hengittää. Näkö oli terävämpi.
Maailma todellisempi. Mutta se oli vasta alkua. Hän tiesi sen entisestään. Auto
kääntyi vielä pienemmälle metsätielle joka päättyi kääntöpaikalle.
Mies pysäköi, veti saappaat jalkaansa, otti
auton takaluukusta repun ja alkoi kävellä. Matkaa järven rannalle ei ollut kuin
parisataa metriä. Kättä hipaiseva kuusen oksa vei jotain haarniskasta. Kasvoilta
pyyhkäisty hämähäkinverkko vei taas jotain. Puun juureen kopsahtava saapas
puolestaan jotain. Läheltä lentoon pyrähtävä kyyhky vei oman osansa. Niin kuin
jo näkyvällä järvellä pintaan hypähtänyt kala.
Leiripaikalla mies sytytti tulen, otti
repusta pakin ja laittoi kahviveden kiehumaan. Repussa hänellä oli myös
makkaraa. Enempää ei tarvittu. Eihän hän koskaan viipyisi täällä pitkään. Sillä
hän ei ollut tavallinen retkeilijä. Retkeilijät tulivat nauttimaan olostaan.
Hän tuli kärsimään. Tässä paikassa oli jotakin. Se sattui häneen sisintä
myöten. Mutta hän tarvitsi tätä. Hän oli tullut kivusta riippuvaiseksi.
Hörsiessään hiljalleen kahvia ja
puhallellen samalla tulilla paistettua makkaraa haukkaillen siitä palasia hän
tunsi kuinka paikka sai hänestä täydellisen otteen jälleen kerran. Se riisui hänet
henkisesti alastomaksi. Vei pois sen kuoren ja haarniskan joka hänen
minuutenaan oli ollut niin kauan. Ei ollut enää oppiarvoa. Ei ollut enää
asemaa. Ei ollut enää titteliä. Oli vain mies sen kaiken alla. Pelkkä mies. Ja
hän ymmärsi, että se mies ilman haarniskaansa ei ollut paljon mitään. Ei
oikeastaan yhtään mitään. Ei ollut koskaan ollutkaan. Kaupungissa hän ehkä
kuvitteli toista mutta tämä paikka riisui tylysti kaikki kuvitelmat pois. Ja
jätti jäljelle vain hänet itsensä.
Tässä paikassa hän myös huomasi että
hänellä, siellä jossain mielen pohjalla oli sittenkin omia ajatuksia. Omia
mielipiteitä. Virantoimituksessa syvälle piilotettuja. Mielipiteitä, jotka
kertoivat että mies haarniskassaan ei ollut vain ohjeistusta toteuttava virkamies
vaan lasten aivopesua suorittava, no, suorastaan rikollinen. Rikollinen, joka
vetosi haarniskaansa ja uskoi sen poistavan hänen syyllisyytensä. Niin kuin
monet samanlaiset rikolliset historian kuluessa. Rikolliset, jotka noudattivat
käskyjä ja vetosivat niihin.
Vaikka ymmärtäminen sattui ja sattui
kovasti niin mies oli tässä hetkessä tyytyväinen. Siinä tulilla istui kuitenkin
hän. Mies ilman oppiarvoa ja asemaa. Hän, joka hän joskus oli ollut. Tyhjänä
tauluna ehkä ja myöhemmin räikeillä väreillä maalattuna mutta hän tunsi hetken
ajan olevansa kuitenkin mies. Mies, joka voisi vieläkin tehdä jotain toisin. Ei
olisi vieläkään liian myöhäistä.
Ja siinä vaiheessa hän aina näki heidät.
Sen pienen lahdukan toisella puolella. Siellä seisoi pieni poika ja noin
viisikymppinen mies. Kyllähän hän itsensä lapsuutensa ajalta tunnisti. Ja se
mies… sekin oli selvästi hän. Mutta toisenlaisen elämän valinneena. Ylpeänä. Ei
jostain tyhjästä ja olemattomasta jolla hän pönkitti itseään vaan siitä, mitä
hän todella oli. Hahmot katsoivat häntä. Ne eivät koskaan tulleet lähemmäksi.
Eivätkä sanoneet mitään. Ei heidän tarvinnut. Mies osasi syyttää itse itseään.
Hahmot näyttivät olleen vastarannalla vain pienen hetken kunnes ne haipuivat.
Mutta sillä aikaa tuli oli ehtinyt aina sammua. Mies ei tiennyt kuinka kauan tuo kohtaaminen oli
kestänyt.
Hän keräsi tarvikkeensa, pakkasi ne
reppuunsa, heitti repun pykälään ja läksi kävelemään takaisin autolleen. Kun
kallis ja oikean ideologian mukainen hybridiauto käynnistyi ja matka suuntasi
taas kohti suurta kaupunkia alkoi hetken lumous haihtua. Se, mitä hän oli ollut
rannalla alkoi muuttua taas takaisin joksikin toiseksi. Haarniska alkoi taas
rakentua ja suuressa kaupungissa se olisi entisessä mitassaan. Lukiten miehen
sisälleen.
Ajaessaan mies tuumasi että voi kun hän
kerran, edes yhden kerran uskaltaisi tuoda mukanaan kaupunkiin sen miehen jonka
hän tulipaikalta oli löytänyt. Muuten hän olisi jatkossakin pelkkä haarniskan
sisällä oleva tyhjyys. Oppiarvo, asema ja titteli. Kasvoton ja ajatukseton koneen
osa.
Ei mitään muuta.
Korkeassa asemassa oleva ei kukaan.
Korkeassa asemassa oleva haarniskan
suojaama rikollinen.
19 kommenttia:
Jotenkin jutusta muljahti mieleen Jussi Saramo. Opetusministerin sijainen tässä taannoin. Ja mietin sitäkin, että mikä ja milloin hänet muljautti kommunistiksi eli vassariksi, kun kumpikin vanhemmista oli vankkoja kokoomukselaisia. Ruiskukka jääkapin ovessa ja silleen. Oliko syynä kenties opiskeluaika ja siellä alkanut taistolaistuminen? Kuitenkin hänestä on rakentunut juurikin kuvatun kaltainen tyyppi.
Huru-ukko
Totta haastat Ykä. Esmes hölmöläisten ilmastovallankumousta esiintyy vain Helsingissä ja sielläkin ydinkeskustassa. Maalla on aina eletty luonnon mukaan luonnon ehdoilla niin hyvin kuin se on ollut Helsingistä tulleiden määräysten mukaan mahdollista. Kohtapuoliin tässäkin sokea rampaa taluttaa. Määrääjä on sokea joka rampauttaa reaalimaailman. Verotetaan ja kompensoidaan, kompensoidaan ja verotetaan. Helpompi olisi verottaa vähemmän, mutta silloin ei tarvittaisi niin paljon byrokraatteja. Mitä sitten tekisivät?
Ja noiden byrokraattien, virkamiesten ja -naisten, palkat ovat irronneet reaalimaailmasta. Joskus puheltiin, että julkisen sektorin palkat pitäisi sitoa vientiteollisuuden palkkoihin jollain tavalla, mutta toisin kävi kuten politiikassa aina käy. Kymppitonni kuussa julkisessa virassa ei ole enää mitään eikä sillä vielä tehdä työtä. Työstä on saatava erikseen tulospalkkioita. Ihmettelevät vielä tienaako reaalimaailmassa joku alle 2600 kuussa. 60 % duunareista tienaa vähemmän.
Tervehdys Huru-ukolle ja Anolle & kiitos kommenteistanne.
Huru-ukko: Miksei hänkin. Mutta kirjoituksen henkilö on arkkityyppi joita on virkakoneisto pullollaan. Sinänsä muuten kovimmat taistolaiset taisivat silloin aikanaan olla säännöllisesti porvariperheiden lapsia.
Ano: Totta haastat sinäkin. Ja tuo lauseesi:
”Helpompi olisi verottaa vähemmän, mutta silloin ei tarvittaisi niin paljon byrokraatteja. Mitä sitten tekisivät?”
Tiivisti kyllä paljon ja osuvasti.
Kasvoton kuvatus.
Tervehdys, Terho. Nimenomaan ajatukseton ja mielipiteetön ja virkakoneisto on täynnä noita arkkityyppejä. Hyviä työkaluja totalitarismille.
"Sinänsä muuten kovimmat taistolaiset taisivat silloin aikanaan olla säännöllisesti porvariperheiden lapsia."
Ja monet heistä olivat vieläpä erityisen varakkaiden suurmiesten lapsia, jotka sitten aikanaan saivat perinnöksi muun muassa melkoisen määrän yhden tai useamman suuryrityksen osakkeita.
Taistolaisten ja muiden kommunistien pitkän aikavälin tavoitteistahan ehkä keskeisin oli, että tuotantovälineet tai ainakin suuryritykset oli siirrettävä julkiseen omistukseen, toisin sanoen sosialisoida ne. Olisikin mielenkiintoista tietää:
Mahtoiko moni taistolainen perinnön saatuaan, nuoruutensa aatteille uskollisena, lahjoittaa saamansa osakkeet valtiolle? Sillä tavoinhan he olisivat voineet tai ainakin kuvitella voivansa ainakin pieneltä osin myötävaikuttaa tavoitteidensa toteutumiseen omalla toiminnallaan.
Vai olivatko he sitä mieltä, että siitä ei olisi mitään hyötyä, koska valtio ehkä kuitenkin saman tien myisi ne osakkeet? Vallankumoustahan taistolaiset tavoittelivat eikä tällaista vapaaehtoista tietä vähän kerrallaan etenevää sosialisoitumista. Osa suuryrityksistähän toki oli jo ennestään valtionyhtiöitä, mutta sehän ei toki kommunisteille riittänyt.
Minlla on kahdensorttisia maastopukuja. Semmoisia vihreänkeltaisenruskean kirjavia ja sitten semmoisia, joista paras on ostettu Saville Row:n varrelta. Puloimaastopuku on musta pikkutakki, se päällä ei erotu virastoissa maikenmaailman poliitikon / lobbarin / konsultinketkuista. Pidin sitä jo mikrotukiaikoinani.
Aika moni hemmo ei olisi kovin vakuuttava farkuissa ja pusakassa, hieno puku ja kravatti saa näyttämään tärkeältä. Dippa-inssi, merkonomi, lääktri, hortonomi,.. osaa tai on aiakin joskus osannut jotain, valtiottri, filkand, ...ei ole välttämättä ikinä osannut mitään, eikä osaa nytkään. Paitsi tärkeillä, sen ne osaavat.
Pyssymies
Näitä virkamiehen kaltaisia on tosiaan kuin hiekanjyviä rannalla tai kuten Moskovan valoista laulettaessa todetaan, että näen niitä monta miljoonaa...
Pohjois-Koreassakin on diktatuuri kestänyt todella kauan, kun näitä virkamiehiä vain riittää ja riittää, eikä joukkojen rohkeus riitä systeemia kukistamaan. Meillä on vielä helpompaa, mutta silti rohkeus ei täälläkään näy riittävän.
Tapsa vaan
Virkamiehen -naisen perustehtävä on nykyisin kirjoittaa lakiesityksiksi Euroopan unionin komission antamat direktiivit jossa kansalliset poliitikot toimivat vain välikätenä. Hallitus sen sitten eduskunnalle esittelee ja eduskunta hyväksyy kun ei ole "vaihtoehtoa".
EU'n komission jäseniähän ei vaaleilla valita ja hallinto on kopioitu muutenkin edesmenneestä Neuvostoliitosta. EU'ssa on komissio ja sen puheenjohtaja (komissaari), Neuvostoliitossa NKP ja pääsihteeri. Merkittävin ero, NKP'n pääsihteeri joi varmaan vodkaa, EU'n puheenjohtaja juo konjakkia. Mitä siinä tekee europarlamentilla, en tiedä. Varmaan politikkojen loppusijoituspaikka joiden parasta ennen päivämäärä meni ohi.
Suomen vaikutusvaltaa ei EU'ssa ole vielä kokeiltu kun olemme olleet joojäseniä päättävien pöytien alla.
Vaatteet tekevät miehen ja hiukset naisen. Siksipä feministit ovatkin niin mieltyneet erilaisiin kaljuamisiin ja luonnottomiin hiusväreihin.
Ruotsalainen historioitsija Peter Englund kertoo esseekokoelmansa "Kirjeitä nollapisteessä" esseessä "Kiertokäynnillä labrassa" (joka oli Belzecin tuhoamisleiri) tästä kaverista
https://en.wikipedia.org/wiki/Kurt_Gerstein
mainiten mielenkiintoisen seikan:
jotkut miehet tekevät siviilivaatteissa enemmän tai vähemmän mitäänsanomattoman vaikutuksen, mutta pukeuduttuaan univormuun he tuntuvat ikäänkuin kasvavan pituutta.
Gersteinille kävi oudosti toisinpäin:
fyysisesti hän oli kuin SS-upseerin arkkityyppi;
pitkä, ryhdikäs, teräväkatseinen, puhui kovalla ja käskevällä äänellä.
Mutta vain siviileissä;
SS-univormun päälleen vedettyä hän tuntui lysähtävän ja kutistuvan.
Asiaan ehkä liittyen tai liittymättä:
joillakin ihmisillä on prillinaama.
Laittavatpa he silmälasit päähänsä tai ottavat pois, he pysyvät koko ajan samannäköisinä.
Jotku toiset taas tuntuvat lasit päästään otettuaan muuttuvan jotenkin erinäköisiksi, vaikka naama on samanlainen kuin äskenkin.
Outoa on se.
Tervehdys Ano1:lle, Pyssymiehelle, Tapsalle vaan, Ano2.lle ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne.
Ano1: Tuskinpa ensimmäinenkään olisi lahjoittanut. Ja koko touhu taisi osittain olla roolileikkiä. Oli mukavaa esittää kovaa kommunistia lännen lihapatojen ääressä.
Pyssymies: Itse pidän kokopukua niin vähän kuin mahdollista ts. enpä juuri ollenkaan. Ja yhteiskuntatieteellinen koulutus on Suomessa pääosin täysin tarpeeton syöttiläs.
Tapsa vaan: Oikeastaan rohkeutta vie sekin ymmärrys että mitäs se tarpeeton virkakyösti sitten tekisi jos systeemi muutettaisiin järkevämmäksi.
Ano2: Jep. Ei Neuvostoliitto mihinkään kuollut. Se vaan muutti toiseen paikkaan.
Qroquius Kad: Kommentistasi tuli väkisinkin mieleen se väsäämäni kalenteri joka kertoo feminismin vaikutuksesta naisen ulkonäköön:
http://yrjoperskeles.blogspot.com/2018/12/hotelli-yrjoperskeleen-kalenteri-2019.html
Aikoinaan armeijassa vääpeli tapasi valitella ehkä vähän vinoillen, että olisi kannattanut olla hereillä koulun oppilaanohjauksen tunneilla, niin ei tarvitsisi katsella teidän hölmöilyä.
Elämä on valintoja. Suurimmat valinnat tehdään aika nuorena hyvin ohkaisilla tiedoilla oikeasta elämästä. Vanha opettaja kertoi, miten miehet valitsevat vaimonsa ja vaimot miehensä niin hämärässä, etteivät missään tapauksessa ostaisi vaatteita tai autoa niin huonossa valossa ja heikoilla tiedoilla.
Jos on valinnut yliopistossa kivan ja helpon tutkinnon, joka ei valmista mihinkään ammattiin, niin vaikeaa siltä tieltä on enää poiketa myöhemmin. Sitä voi herätä nelikymppisenä siihen, ettei osaa oikeasti mitään hyödyllistä, osaa vain pyörittää papereita hallinnossa. Joku tuonkin miehen kannusti opintoputkeen, joka vei rannalle muistelemaan pikkupoikaa.
Tervehdys, Hessu. Olet kyllä kommentissasi aivan oikeassa. Ja jos miettii omaa ammattiani ja sitä mihin se on vuosien kuluessa mennyt niin tunnen aika pitkälle samoin kuin tuo vääpeli. Vaikka minusta ei akateemista paperinpyörittäjää tullutkaan.
Vaatteet ne miehen tekee
Kävin yksillä rekrymessuilla kauwan sitten, pidin sattuneesta syystä - sää - päälläni paksua, aika vanhaa virttyneehköä - siis mukavaa - villapaitaa. Ja rikoin lasini, siis silmälaisni ja paikkasin ne tietenkin teipillä, Minulle ehdotettiin kolmea unix-gurun paikkaa. No, toki osasin unixia mutta vasta "oikea pukeutuminen" toi uskottavuutta. Josku tarvitaan puvun tuomaa ilmettä, joskus ei. Onneksi on varusteleka ja XXXL. Reisitaskuhousut ja HH:n flecepusero on aika pätevä asu ilmastoituun konttoriin. Taskuja tarpeeksi ja mukava. No, nyt mökillä on pärjännyt t-paidassa ja shortseissa vuodelta -85. jalkineet taitaa olla rantatossut Kanarialta, niinkin uudet kuin vuosi -83.
Yhteiskuntatanhuamisen kandin tutkinto on kiva, vähäiset vaatimukset ja töihin päse kunnalle helposti, helppoon hommaan. Samoin kunnallistutkinto, valtiotieteily, sosiologia, naistutkimus - mitää hyödyllistä ei opi mutta tuleepa oppiarvo, jolla pääsee "töihin".
OT: Perkele tätä uutta läppäriä, tän näppis on ihan hanurista. Tuplapainalluksia, ei-rekisteröityneitä painalluksia, viereisen näppäimen painalluksia ja muita sekoiluja. Näppäinten liikerata on liian lyhyt, asettelu ahdas eikä wanhaa PS2 näppistä saa tähän millään kohtuukonstilla kiinni. Töissä, konttorilla mulla on P2 kiinni konesalista evakuoidussa konsolikytkimessä. joka on kiinni telakassa. Wanha mekaaninen Keytronic USB-liittimellä olis aika kova sana.
Pyssymies
Tervehdys, Pyssymies. Varustelekan tarjontaan olen minäkin tyytyväinen. Siinä mielessä aika on muuttunut ettei ne yt-maisterin paperit enää takaa sitä kunnallista virkaa. Kas kun niitä maistereita on liian paljon. Mutta julkishallinto tekee kyllä parhaansa kehittääkseen lisää virkoja ja kaiken maailman turhia projekteja. Työtön maisterihan on murhenäytelmä. Työtön duunari taas vain tilastoluku.
Ykä on ymmärrysharjoitusten ja eri hahomjen kuten Butlerin kautta yrittänyt mennä mm. feministien pään sisälle. Siitä kävi mielessä kun löysin Molari-nimisen kanavan youtubesta. Sitä pyörittävät Matti ja Anni Molari. Matti Molari on pyörinyt Twitterissä ja kritisoinut feminismiä. Anni (entinen Koponen) on persujen tuleva valtuutettu Tampereella.
Molari #4: Intersektionaalinen feminismi osa 1
https://www.youtube.com/watch?v=cCvCTs_UFZM
Molari #5: Intersektionaalinen feminismi osa 2
https://www.youtube.com/watch?v=Y8wdms3S7Cs
Molari #6: Intersektionaalinen feminismi osa 3
https://www.youtube.com/watch?v=l0axlD3mDS0
Tervehdys, vieras, ja kiitos linkeistä.
Tervehdys, Ano. Enhän minä heistä mitään kirjoittanut.
Siis ttuohan oli vastaus Anon kommenttiin jonka vahingossa onnistuin poistamaan. Se meni näin:
KÄVIN KERRAN KUUNTELEMASSA MOLARIN JUTTUJA JA ANNI KOPOSEN.. EN OLE IHAN SAMAA MIELTÄ KAIKESTA..
Lähetä kommentti