JÄTKIEN HARTAAMPI HETKI

Niin, siinähän vietettiin sitä ensimmäistä Kekkoslovakian jälkeistä syksyä. Tapahtumaton tapahtumapaikka oli eräs rintamamiestalo jonkin verran pienestä keskustasta syrjemmällä ja paikalla oli neljä kaverusta. Yksi niistä Ykä. Yksi asui talossa äitinsä ja veljensä kanssa, muut olivat tulleet paikalle hartaushetkeen.

Sinänsä tuollaiset pikkusen alta kaksikymppiset sällit eivät olleet kovin hartaita luonteeltaan eikä taipumuksiltaan. Enempi kaikki erisorttinen synti viehätti. Mutta poikkeuksia oli ja tämä oli sellainen. Kaverilla oli stereot. No, olihan Ykäkin jo ehtinyt hankkia sellaiset kun oli niitä palkkatöitäkin tullut tehtyä. Mutta se kaveri oli ehtinyt ensimmäisenä ja saanut Epe´s Music Shopista tuoreen albumin jota muut vielä odottivat. Tuo Epe´s Music Shop oli siihen aikaan lähes ainoa paikka, josta saattoi tilata sellaisia levyjä joita ei ollut koko maakunnan kaupoissa tarjolla. Se levy joka sai aikaan hartaushetken oli tällä kertaa kanadalaisen Rush-yhtyeen albumi Signals.

Hartaushetki alkoi. Kaveri otti varovaisesti levyn pussista pitäen reunoista kiinni niin että sormet eivät sotkisi vinyylipintaa. Seuraavaksi hän asetti yhtä lailla varovasti levyn levylautaselle, laittoi lautasen pyörimään ja pyyhki miljoonaharjalla pois kaiken mahdollisen ylimääräisen pölyn. Sitten neula levylle ja ensimmäinen puoli soimaan.

SUBDIVISIONS

THE ANALOG KID

CHEMISTRY

DIGITAL MAN

Kun ensimmäinen puoli soi, kaikki olivat hiljaa ja keskittyivät kuuntelemaan. Ainoa liike oli levyn kannet ja sisäkannet jotka kiersivät hepulta toiselle. Siihen vinyyliaikaanhan ne kannet olivat taidetta. Kun ensimmäinen puolisko loppui, pidettiin ulkona tupakkitauko ja analysoitiin kuulemaamme juuri niin kuin kaiken kaikesta tietävä hieman alle kaksikymppinen saattoi analysoida. Sitten siirryttiin sisään ja vuorossa oli hartaushetken toinen puoli.

THE WEAPON

NEW WORLD MAN

LOSING IT

COUNTDOWN

Kuuntelu jatkui yhtä lailla hartaissa ja hiljaisissa tunnelmissa. Lopulta kuului se pieni raksahdus joka tarkoitti että äänivarsi nousi ja palasi paikalleen. Oli jälleen vuoro pihalla pitää uusi analysointisessio.

Mutta edessä oli vielä ylimääräinen hartaushetki.

Kaverin äiti, tunnettu jauhopeukalo, oli keittänyt vieraille kahvit – pannulla tietenkin – ja tehnyt keitinpiiraita. Niitä natustettiin tosi hartaissa tunnelmissa tuumien että ei ambrosia eikä nektari ole tämän rinnalla mitään ja katseltiin ujosti astiaa että ilkeisköhän vielä santsata. Kaverin äiti laukaisi jännityksen sanomalla että nämä on pojat tehty syötäväksi eikä säästettäväksi. Niinpä siinä jatkettiin päättäväistä matkaa kohti ähkyä.

Pieniä, mutta mieleenpainuneita hetkiä. Olihan niitä vielä sen jälkeenkin. Mutta aika kului niin kuin sillä tapana on ja hajotti porukan kuka minnekin niin kuin pienillä paikkakunnilla tuppaa tapahtua. Mutta paljon, paljon myöhemmin tuli Lötjösen kanssa tuumittua että kun vinyyli muuttui toisiin formaatteihin niin siinä musiikin kuuntelussa hävisi nimenomaan se tietty hartaus. Niitä sen jälkeen tulleita CD-levyjähän saattoi lojua ilman kansia lattialla tai auton takapenkillä tai ties missä. Vinyylin kanssa sellaista ei olisi koskaan tapahtunut. Ja sen jälkeenhän suurimmalla osalla ihmisiä musiikki – tai mitä se nyt nykyisin onkaan – on pelkkää älyhärpäkkeessä olevaa bittivirtaa.

Tuumittiin siinä vielä että ehkä meidän Kekkoslovakiassa kasvaneiden on vieläkin jotenkin helpompi pysähtyä ja keskittyä. Tai sitten olla vaan, tekemättä yhtään mitään.

*

Ja kun tuli tuo albumi mainittua niin laitetaanpa siitä soimaan se kuuluisin kappale eli Subdivisions: