JOTAIN IHAN MUUTA XLVI

Näin kesällä hieman kevyemmin eli siirrymme taas kerran nykyisestä Kaaoslovakiasta kaukaiseen Kekkoslovakiaan.

Eli pikku-Ykä, maailmanmatkaaja

Vuonna 1975 pikkusen pojan kesäänsä elävä pikku-Ykä oli siinä mielessä hyvin samanlainen kuin suurin osa sen ajan samanikäisiä kekkoslovakialaisia nöösipoikia eli siloposkisen kertojamme havaintopiirin absoluuttinen raja oli täsmälleen siinä, kuinka pitkälle polkupyörällä pääsi. Luonnollisesti semmoisella sen ajan pitkäsatulaisella fillarilla joka ei ole vieläkään tullut uudestaan muotiin vaikka sen ajan Jopojakin on taas myynnissä. Ja myyhän ne hitto vie nykyisin taas niitä  Hai-saappaitakin joissa silloisten leveitten farkkujen lahje piti olla takaa saappaan sisässä mutta sisältä edessä.

Näennäisen rajoittunut havaintopiiri ei muodostanut varsinaisesti mitää ongelmaa, pääsihän sitä pyörällä sotkemalla moneen paikkaan ja monenlaiseen pahantekoon eikä pikku-Ykä pitänyt elinpiiriään millään muotoa rajoitettuna ja eihän se sitä tosiasiassa ollutkaan. Kun aistihavaintojen ylitarjontaa ei ollut, niin vähemmästäkin osasi nauttia aivan toisella tavalla kuin infopöhöttyneenä nykyaikana. Havaintopiirin totaalinen rajapyykki oli sitten Maakuntakaupunki  jonne mentiin isä-Perskeleen Toyota Corollalla, sillä mallilla jota nykyisin kutsutaan pommi-Corollaksi mutta siihen aikaan ja sen ajan kriteerien mukaan se oli suosittu ja tilava perheauto. Termiä citymaasturi ei oltu keksittykään ja maastoauto tarkoitti joko Land Roveria ja sotavaltion UAZia. Ja olihan PV:llä myös niitä kuormurinokka GAZejakin.

Yhtä kaikki, kyseisenä kesänä eräänä päivänä isä-Perskeles kysäisi pojanknölliltään että kuules Ykä, Hilta-täti ja miehensä Panu ovatten tulossa tänne kylään tänne Nyhtänköljään. Kun ne lähtevät takaisin ne sanoivat että ottaisivat sut muutamaksi päiväksi Helsinkiin. Mitäs jätkä tuumisit tämmösestä? No jätkähän tuumi että juma örtsy, totta ihmeessä. Kuvailevampiakin mielenkiinnon termejä pikku-Ykällä oli jo jonkun verran sanavarastossa mutta isä-Perskeleen läsnäollessa pysyi naama näkkärillä ja vielä suhteellisen laiha rumien sanojen varasto jäi esittelemättä. Joka tapauksessa sen ajan pikku-Ykälle tarjous kuulosti jokseenkin samanlaiselta kuin nykypäivän mukulalle esitettäisiin kevyehköä pikkutrippiä välillä Helsinki – New York – Los Angeles – Duckburg – Honolulu – Kalkutta – King´s Landing – Helsinki.

Eikä hänessä sitten sen kummempaa, matkavalmistelut käyntiin vaan ja kun täti ynnä siippansa sai oman reissunsa jälkeen Corollakyytiä Maakuntakaupungin rautatieasemalle oli mukana myös pikku-Ykä jolla oli mukana ihan oikea – joskin pienikokoinen –  matkalaukku jota olisi saattanut kanniskella maailmanmiehen elkein jos olisi vaan tiennyt, että minkälaisia ne olivat. Tästä eteenpäin olikin sitten tarjolla muutaman päivän kestävä pikkupojan aistihavaintojen aivomyrsky jonka aloitti luonnollisesti Valtion Rautatiet VR, joka ei ollut vielä silloin kehittänyt toimintaansa nykyiselle esimerkilliselle tasolleen ts. juna tuli ajoissa, lähti ajoissa, kulki aikataulun mukaan ja saapui perille silloin kuin pitikin. Voimaa vetoon tarjosi jyhkeä punavalkoinen dieselveturi:

Ja vaunut olivat siihen aikaan vielä varsin uusia sinisiä kakkosluokan vaunuja. Kyllä niissä vallan kelpasi matkustaa:

Erityisen mielenkiintoinen oli junan vessa joka toimi kuin, no, junan vessa. Sitä piti ihan asiasta tehden ihmetellä. Kun pöntön vieressä olevaa hanikkaa painoi jalallaan, niin pöntön pohjalla oleva kansi aukesi, reiästä vaan kiskot vilkkuivat ja sinnepä katosi kumpikin lasti. Vessan seinässä oli vakavahenkinen kyltti, jossa luki ”käymälää saa käyttää vain junan kulkiessa” joka (niin kuin myöhemmän huomion mukaan joka ristuksen vaunussa) oltiin raaputettu muotoon ”käymälää kyttää ain junan kissa”. Joskus myöhemmissä elämän vaiheissa tuli matkustettua sitten Lättähatullakin jonka vessassa mainittua kantta ei ollut ollenkaan, vaan pelkkä reikä ja sen vuoksi talvipakkasilla ns. isomman hädän toimittaminen oli kiistatta enemmän kuin vilvoittava kokemus.

Se junan kissa ei tallustellut vastaan pieni konnarihattu päässään mutta junan lähdettyä liikkeelle vaunuun asteli jämäkkä mutta kohtelias ihmiskonduktööri, joka leimasi pikku-Ykänkin matkalipun. Sellaisen oikean lipun, ei mitään älyhärpäkesovellusta vaan sellaisen jämäkän pahvisen piletin johon konnari jurskautti miehekkäästi reiän pihdeillään. Jursk. Ja niin alkoi pikku-Ykän Grand Tournee 1970-luvun lentävän kalakukon kyydittämänä.

Alkuperäinen lippu ei sattuneesta syystä ole tallessa.

Ainakin Japanissa junan kissa yleni jopa asemapäälliköksi.

Hiltalle ja Panulle matka oli sinänsä tylsä, koska se oli tehty jo niin monesti ennenkin. Pikku-Ykälle matka puolestaan oli jotain aivan uutta, joten ikkunapaikalta oli mukavaa katsoa vaihtelevia niin maaseutu- kuin välillä kaupunkimaisemia ja esittää heille hieman uteliaita kysymyksiä joihin he ohimennen vastailivat lukiessaan samalla matkaa varten hankittua korkeakirjallisuutta kuten Ilta-Sanomat, Hymy, Me Naiset, Nyrkkiposti ja Jerry Cotton. Välillä tietysti nautittiin kiertävältä vaunumyyjältä ostetut kahvit ja käntyt.

Helsingin rautatieasemalle saavuttaessa hieman Pasilan aseman jälkeen kulkusuunnasta vasemmalla näkyi Linnanmäki ja sehän vaikutti pikkuiseen poikaan kuin seireenien laulu Odysseukseen eikä siinä auttanut vaikka olisi tunkenut vahaa korviin. No, seuraavana päivänähän siihen lauluun tulisi lääkettä ja tämän jälkeen vuorossa oli yleinen ihmettely siitä,  miten valtavan suuri tää Helsinki onkaan. Kyseessä oli tosin pienen pojan perspektiivivirhe, sillä pikku-Ykä hahmotti Helsingiksi lähinnä sen, minkä silmä aseman etuovelta näki ja ihmetys oli vielä suurempi kun ratikkaan siirrettyä tuo juuttaan kaupunki vaan jatkui ja jatkui.

Luonnollisesti oli selvää, että myös matka raitiovaunulla oli pikku-Ykälle ensimmäinen ja sen ajan ratikoissa oli kieltämättä oma tunnelmansa, ainakin sellaiselle joka ei niillä ollut joutunut päivittäin kulkemaan. Se kolisi kulkiessaan mukavasti, ajatus siitä että joku kulki kadulla kiskoja pitkin oli yleensäkin varsin veikeä ja olihan ratikassa kuskin lisäksi myös univormupukuinen nainen joka toimi rahastajana.

Pikkupojasta viha-ajattelijaksi muuttuneen Yrjön lavastamaa todellisuutta. Kyseinen ratikka, joka mainittiin oli oikeasti kolmosen ratikka.

Ratikkakyydin (Rautatieasemalta Viipurinkadulle) aikana utelias pikku-Ykä pani myös merkille sen, että paikalliset autojen rekisterikilvet ovat erilaisia kuin kotona Nyhtänköljässä. Siihen maailmanaikaanhan auton olinpaikan tunnisti rekisterikilven ensimmäisestä kirjaimesta:

A & B: Helsinki

T & E: Turun ja Porin lääni

G & R: Kymen lääni

H & I: Hämeen lääni

K: Kuopion lääni

L: Lapin lääni

M: Mikkelin lääni

O: Oulun lääni

S: Pohjois-Karjalan lääni

U & Z: Uudenmaan lääni

V: Vaasan lääni

X: Keski-Suomen lääni

Silloinhan monella nöösipojalla oli harrastuksena bongailla vieraitten läänien (ja tietysti ulkomaittenkin, silloin maassa liikkui eritoten paljon saksalaisia) rekisterejä ja kirjoitella niitä muistiin. Tuo systeemi olis varmaan ihan mielenkiintoinen nykyisinkin, mutta eihän nykyisin ole edes läänejä vaan joitain hemmetin aluehallintovirastoja. Toisaalta, kun Suomi itsessään on jo EU:n lääni, niin kaipa se kuuluu sitten vaan vallitsevaan kehitykseen.

Hilta ja Panu asuivat pienessä kaksiossa Viipurinkadulla. Heidän lapsensa olivat jo muuttaneet pois ja reissunsa aikana pikku-Ykälle hahmottui päässä ainakin pientä poikaa vaivaava ristiriitaisuus. Helsinki oli valtavan suuri (no joo, joku Lontoossa asuva voi olla toista mieltä mutta kyse olikin Nyhtänköljässä vuonna 1974 asuvasta pikkusällistä) mutta siellä asuttiin kovin pienesti. Nyhtänköljässä Oy Firma Ab:n asunnot olivat paljon suurempia. Eihän siinä iässä tullut oikein täysin hahmotettua sellaisia asioita kuin tontti- ja neliöhinta. Sellaiset asuinneliöt kuin mitä Perskeleillä oli olivat Hiltalle ja Panulle täysin mahdottomia. Hilta teki töitä Elannon kassana ja Panu metallimiehenä. Eikä niillä isä- ja äiti-Perskeleenkään tienesteillä Helsingissä sen suurempia lukaaleita olisi hankittu.

Vaan tulihan sen myötä pikku-Ykälläkin ensimmäistä kertaa tutustuttua masiinaan nimeltä hissi. Nyhtänköljässä ei sellaisia ollut kun ei ollut yli kolmikerroksisia talojakaan. Ja kaksion ikkunasta näkyivät Linnanmäen valot, erityisesti sen uuden Enterprise-nimisen suolivatkaimen. Seuraavana päivänä sinne päästäisiin.

LINNANMÄKI

Ajatellaanpa vuoden 1975 Kekkoslovakiassa asuvaa pikkupoikaa jolle pääasiallisina viihteen lähteenä olivat toimineet radio, sarjikset, pallokenttä, metsä ja pikkupojan mielikuvitus. Kyseinen heppu sitten nostetaan pystymettästä ja pistetään tommoselle vajaan kymmenen hehtaarin alueelle joka on keskittynyt vain ja ainoastaan kaikenlaiseen hauskanpitämiseen. Paikan äänet, valot, tuoksut ja yleinen ilmapiiri oli tämmöselle nyrkillätapettavalle landepaukkupojalle melko heavy, joskaan ei millään tavalla epämiellyttävä kokemus. Olihan paikasta tullut tietysti luettua ja jostain esitteestä katsottua että minkälaisia suolivatkaimia ja muita härpäkkeitä siellä oli. Ei muuta kuin kokeilemaan. Ensimmäisenä oli tietysti

Kummitusjuna

Niin pikku- kuin myöhemmin isolla Ykälläkään ei ole käsitystä siitä, että onko Linnanmäen kummitusjuna varsinaisesti koskaan pelottanut ketään. Se ei varmaan ollut ideakaan, vaan se, että kummitusjuna oli tavallaan osa Lintsin sydäntä ja siinä piti vaan käydä. Sinänsä se oli oikeastaan aika tylsä, mutta pikku-Ykä oli kovasti tyytyväinen haamutunneleista palattuaan jolloin suuntana olikin sitten vieressä sijaitseva

Vekkula

Vekkula oli yksi pikku-Ykän ehdottomia suosikkeja. Kyseessähän ei ollut varsinaisesti mikään laite, vaan kokonainen talo, jonka viehätyksen perusidea oli kaikenlainen aistien hämääminen ja miellyttävän wtf-ilmiön aikaansaaminen. Vekkulastahan päästiin ulos liukumäkeä pitkin, Lintsin työntekijä heitti räsymaton mäkeen, asetti tenavan paikalleen ja tyrkkäsi menemään. Liukumäen päässä odottikin sitten

Sukkula

Itse asiassa Huvipuisto.net-sivusto (jota kiitän useista valokuvista) kutsuu laitetta nimellä Kieputin tai Swing-o-Plane. Pikku-Ykä vaan muistaa sen nimellä Sukkula ja kyseessä oli vallan mainio suolivatkain. Se kieputti ihmisiä pystysuunnassa ympäri ja vielä kiikutti sivusuunnassa. Masiinasta ei vaan löytänyt ensimmäistäkään valokuvaa, mutta se oli just samanlainen kuin tässä videossa:

Ja tämän jälkeenhän olikin aika syödä pikku-Ykän elämän ensimmäinen

Hattara

Hattarahan kuuluu niihin tuotteisiin, jotka näyttävät paremmalta kuin maistuvat. Vähän niin kuin ranskanleipä. Hattarahan on vain pelkkää kehrättyä sokeria. Mutta sekin kuului siihen Linnanmäen henkeen. Kun kerran Lintsillä ollaan, niin yksi hattara ainakin on syötävä. Tosin miehille, joilla on parta ja viikset ei hattaraa suositella syistä, jonka miehet joilla on parta ja viikset varsin hyvin tietävät. Hattaran aikaansaama tahmea tunne suussa korjattiin sitten snagarin hodarilla ja yhdellä pyramidin muotoisella Trip-appelsiinimehulla. Näitähän sitten sulateltiin kevyellä liikunnalla jonka takasivat

Vedenneidot

Nuorempi sukupolvi ei näitä muista. Vedenneitojahan yritettiin pudottaa veteen heittämällä palloja maalitauluun ja jos osuma tuli, lauta keikahti ja typykkä tippui veteen. Niin vain pikku-Ykäkin onnistui pudottamaan yhden vedenneidon joka upposi jortaniin kovan (epäilemättä etukäteen opetellun) kiljunnan ja molskahduksen kera ja…

- Hei, pikku-Ykä!

- Mittee?

- Iso-Ykä tässä. Saiskos puheenvuoron tässä välissä?

- No anna mennä vaan. Minä käyn sillä aikaa muistojen snagarilla syömässä toisen hodarin.

- Kiitos. Niin, iso-Ykä tässä välissä. Nuo vedenneidothan poistettiin Linnanmäeltä vuonna 1980 naista halventavana. En ota siihen halventamiseen varsinaisesti kantaa, mutta sen myötä poistui myös mahdollinen ja tarpeellinen suojatyöpaikka nykypäivän Suomessa (en halveeraa sen ajan vedenneitoja millään muotoa enkä nyt edes puhu heistä). Maassamme olisi huomattava määrä naisia niin poliittisessa-, virka-, media- kuin yliopistollisessa koneistossa joitten olennaisin substanssi riittäisi juuri vedenneidon hommiin. Lahjakkaimmat heistä tosin ehkä pärjäisivät baariapulaisina. Näille uusvedenneidoille ei tarvittaisi edes uimapukupakkoa sillä joku vihaakostava feministitutkija kelpaisi kyllä uitettavaksi jakkupuku päälläkin. Siinä ei tulisi harjoitettua sitä naista halventavaa esineellistämistäkään. Suksee olisi muutenkin aivan varma ja runsas asiakaskunta tyytyväistä. Jaahah, pikku-Ykä palailee muistojen snagarilta. Oliks hyvä hodari?

- Voit uskoa. Sinähän vaan muistelet mutta minä pistelen näitä livenä poskeeni. Voinks jatkaa?

- Juu, ole hyvä vaan. Sinun showhan tää on.

- Kiitti.

Toi isompi Ykä selitti sinänsä vedenneidoista sen olennaisen. Pikku-Ykälle naiset eivät olleet vielä avautuneet niin romanttisessa, eroottisessa kuin yhteiskunnallisessakaan mielessä joten pääasia oli kiljaisu ja loiskahdus. Ja kun heittokättä oltiin treenattu niin sama tatsi piti ottaa käyttöön törmäilyautoissa:

Törmäilyautot

Se protokollahan meni noissa törmäilyautoissa jotenkin niin, että niillä ei olisi saanut asiakseen törmäillä mutta nimenomaan törmäilyssähän se idea oli. Niin ei muuta kuin hanaa, runtua ja tyrät rytkymään. Niinhän ne rytkyi pikku-Ykälläkin sillä kaikki muutkin olivat sisäistäneet radan idean. Tämän jälkeen tuli kierrettyä Cortina Jet:

Sekä Suihkio:

Suihkiossa oli se hieno puoli että siinä olevalla ohjaussauvalla saattoi säätää suihkarinsa korkeutta jolloin kone muuttui tietysti välittömästi Itä-Karjalan korpien yläpuolella lentäväksi Curtiss Hawk 75A-hävittäjäksi jolla ässälentäjä Ykä jahtasi kavalan ja kauhian vihollisen punatähtistä Polikarpov I 16-hävittäjää. Sitten, ennen viimeisiä huipennuksia oli tietysti aika pyörähtää pelihallissa:

Tuolloin yksikätinen rosvo oli oikeasti yksikätinen

Flipperissä oli luonnollisesti numerokiekot

Ja pelien kuningas oli ilman muuta Jasso

Kun vielä digitaalitekniikasta täysin vapaan pelihallin antimia oli tarpeeksi louskutettu ja päälle natusteltu jäätelötötteröt (pikku-Ykälle päärynää, kiitos) olikin aika siirtyä Linnanmäen klassikkoon:

Vuoristorata

Kieltämättä koko hökötys näytti ensi alkuun pikku-Ykän silmiin varsin epäilyttävältä. Olihan koko kolossi rakennettu pelkistä puuparruista ja eräitäkin majanvirityksiä rakennellut Ykä tuumaili että miten tuo kestää edes omaa painoaan. Kun eihän ne majatkaan oikein tahtoneet kestää. Mutta kun kyseessä oli kiistaton klassikko niin tottahan siihen mentiin. Olihan mukana turvaa tuomassa vaunun jarrumies. Miellyttävää vanhan ajan tuntua antoi lisää heti ajon alussa ollut kyltti ”pitäkää hatuistanne kiinni”. Liekö tuo siellä vielä nykyäänkin?

Vuoristorata antoi kieltämättä hyvät kyydit (hjuu, pikku-Ykällä ei ollut vielä silloin kokemusta termin ”hyvät kyydit” muista merkityksistä). Ylöspäin mennessä koliseva kettinkiveto antoi mukavaa odotuksen tunnetta ja alaspäin mennessä mahaan ilmestyi jäinen pallo. Se oli vähän sukua sille jäiselle pallolle, kun Ykä tiesi että nyt oli tullut taas töpättyä pahemman kerran ja isä-Perskeles saa asian tietoonsa aivan hetken kuluttua, mutta vuoristoradan jääpallo sisälsi pelkästään miellyttäviä tuntemuksia. Massive cool, olis pikkuinen tarinankertojamme todennut jos olisi moisia termejä vielä tuntenut. Nyt tuli vaan todettua että vähänkö jänskätti. Ja sitten jänskätti vielä enemmän sillä oli aika korkata vasta samana vuonna Linnanmäelle tullut silloinen suolivatkainten kuningas:

Enterprise

Pikku-Ykällä oli jonkunlainen hienoinen käsitys siitä, mitä keskipakoisvoima tarkoittaa, mutta Enterprise opetti sen käytännössä. Likimain pystyasentoon nouseva ja aivan helvatunmoista vauhtia kulkeva masiina liimasi matkustajan penkkiin kiinni niin, että siitä ei vahingossakaan päässyt putoamaan. Tässä suolivatkaimessa nuorelle herrasmiehelle yhdistyivät kauhu, ilo ja nautinto. Ehkä tuo yhdistelmä loppujen lopuksi on se, joka ajaa ihmisen aina vain uudestaan noihin suolivatkaimiin. Joissa iso Ykä ei muuten ole käynyt noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Mutta onhan muistona kuitenkin silloinen pikku-Ykän ilo.

Yksi Linnanmäen ohjelmanumeroista itsessään on pimeän aika, jolloin kaikki paikan värivalot pääsevät oikeuksiinsa. Kun siihen yhdistyivät ne tyypilliset huvipuiston äänet niin sehän sai pienen pojan kattelemaan touhua pää kallellaan, silmät teevateina ja muutenkin varsinaisena maalaispojan arkkityyppinä joka puolestaan saattoi olla oma ohjelmanumeronsa ohi kulkeville varsinaisille stadilaisille.

 Ehkä paras paikka nauttia kyseisestä värien ja äänien kokoelmasta oli maailmanpyörä, joka tosin taisi olla silloin Helsinki-pyörä vai ehtiköhän se vielä olla Boston-pyörä. Nyt ei muisti riitä. Sinänsä kyseinen laite oli lähinnä jäähdyttelyä muun aistimyrskyn jäljiltä mutta siinä oli mukava katsella sekä Lintsiä itseään sekä Helsinkiä jonka suuruus oikeastaan vasta siellä maailmanpyörän huipulla alkoi todella hahmottua. Näin oltiin saatu pikku-Ykän Grand Tourneen ensimmäinen päivä pulkkaan ja oli aika odotella seuraavaa. Joka olikin sitten aikamoinen pettymys.

KORKEASAARI

Ei tullu pikku-Ykästä eläintarhafania silloin eikä isosta Ykästä sitten myöhemminkään. Olihan Korkeasaari tietysti hieno ja kaunis paikka, ei siinä mitään. Mutta häkkeihin suljetut villieläimet eivät vaan kolahtaneet niin millään. Olivathan ne mielenkiintoisia tietysti katsoa ja paviaanit pitivät melkoisen shown ollen itse asiassa niin ihmismäisiä että vanhempi Ykä muistelee kyseistä sessiota ja tuumii, että itse asiassa samanlainen paviaanimeininki näkyy monella työpaikalla.

Mutta erityisen masentavan puolelle reissu meni kissalaaksossa. Komeat kissapedot makasivat apaattisina aivan liian pienissä tiloissa. Ei innostanut, ei kolahtanut. Kaiken kaikkiaan pikku-Ykä olisi saattanut tuumia Korkeasaaresta että done it, been there, mikäli olisi silloin englantia osannut. Sinänsä mielenkiintoisin osuus koko Korkeasaaren reissusta oli ehdottomasti Korkeasaaren lautta.

Olihan meinaan niin, että sisämaasta kotoisin olevalle Ykälle vesiliikennöinnin suurin ilmestymismuoto oli tähän mennessä ollut tavallinen vene jonka perässä oli kolmikaakkinen putput-Johnson perämoottori. Siihen verrattuna Korkeasaaren lautta vaikutti pienelle maailmanmatkaajalle hyvinkin Queen Elizabeth-risteilyalukselta. Ehdottomasti pisti jänskättämään, niin mennen kuin tullenkin. Kekkoslovakialaista merimatkailuglamouria risteilyreitillä Hakaniemi – Korkeasaari – Hakaniemi.

Seuraava päivä olikin sitten valinnan paikka. Aika oli rajoitettu ja totta kikkelissä siellä Lintsillä tultaisiin vielä kertaalleen käymään. Valittavana oli joko käynti Suomenlinnassa tai sitten päiväajelu serkkupoika Ranen kanssa. Valinta oli loppujen lopuksi helppo. Sinänsä toinen lauttakyyti olisi kiinnostanut mutta ensimmäisen kyydin päässä oleva saari oli ollut pettymys ja ehkäpä se olisi se seuraavakin. Lisäksi Ykä tunsi Ranen jo ennestään. Rane oli mukava ja kaikin puolin särmä jätkä. Rane oli Ykää reilusti vanhempi ja hän oli ollut edellisenä vuonna YK-joukoissa Kyproksella. Rane oli jo vierailun aikana soittanut Ykälle kasettia, mihin oli äänittänyt lähelle tullutta turkkilaisten tykistötulta. Eipä siinä loppujen lopuksi paljon miettimistä ollut, joten

POMPANNAPPI KULJETTAA

Vuoden 1975 versio Ykästä ei juuri ymmärtänyt termiä pilluralli. Yhdyssanan jälkimmäinen osa oli tietysti tuttu, olihan Ykä seurannut kerran rallikisaakin tien vierestä. Se etummainen osa puolestaan oli sanana tuttu mutta merkitykseltään vielä perin mystinen. Eikä Fiat 600 edes Kekkoslovakian mittapuilla ollut varsinainen tuheromagneetti. Mutta semmosta sopivan päämäärätöntä ja mukavaa kruisailua Rane tarjosi ja kertoi samalla juttuja paikoista joitten ohi kuljettiin. Ranehan oli käynyt kyllä syntymässä Nyhtänköljässä mutta oli elänyt pääosan elämästään noilla kivisillä kulmilla. Loppujen lopuksi näkymiä ei voinut pitää varsinaisen kauniina mutta olivathan ne omalla tavallaan vaikuttavia.

Sinänsä ajoreitit olivat tuossa tilanteessa osittain rajoitetut sillä olihan Helsingissä alkamassa suuri ja mahtava ETYK eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi joten turvatoimet olivat sen mukaiset. ETYKissähän homma meni niin, että meidän Urkki oli kutsunut kaikki merkittävät valtionpäämiehet, mukaan lukien Brezhnevin Neuvostoliitosta ja Fordin Yhdysvalloista Helsinkiin. Sitten Urkki löi karpaaseille nyrkkiä pöytään ja sanoi että nyt loppuu se pyssyjen kanssa perseily ja sytytetään välittömästi maailman- tai ainakin Euroopanlaajuinen rauha. Jos ette usko hyvällä niin vetelen myllykirjeellä päin turpaa niin että korvat heiluu ja alahuuli falskaa.

No, uskoivathan ne mahtimiehet Urkkia ja sitten ruvettiin pykäämään rauhaa oikein urakalla. Tai niin meille ainakin sanottiin. Minkäs pikku-Ykäkään oli vastaan sanomaan sillä hän oli jo nuorena oppinut että jos asia sanotaan sekä Maakuntalehdessä että Heikki Kahilan kertomana Ylen pääuutislähetyksessä niin tottahan se on ja näinhän se on tietysti edelleenkin.

Koska niin Urkilla kuin valtiollisilla tiedotusvälineillä oli homma totaalisen hanskassa ei niin pikku-Ykän kuin Ranenkaan tarvinnut ottaa välitöntä kantaa turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin. Näin ollen Rane saattoi lyödä Pompannapista latin lattiaan ja 767 kuutiosentin ruhjova ja ärjyvä voima kuljetti kaksikkoa kuin Easy Ridereita konsanaan kohti kruisailun varsinaista päämäärää eli Seutulan lentokenttää. Sitähän alettiin sanoa Helsinki-Vantaaksi vasta hieman myöhemmin.

Seutulassa pikku-Ykälle tuli samanlainen karkkikauppafiilis kuin Lintsilläkin sillä pikkuista miestä kiinnostivat lentokoneet kybällä ja olihan niitä koottavia koneitakin ja huoneen katossa parikymmentä kappaletta. Olipa Ykä kerännyt jenkkipurkan mukana olleen ilmailusarjankin melkein täyteen:

Tämän vuoksi Seutulasta lähteviä ja nousevia koneita jaksoi miehenalku kyttäillä innolla. Pienenä puutteena oli tietysti se seikka ettei sotilaskoneita näkynyt ollenkaan mutta ei kai makeaa mahan täydeltä. Koska Rane puolestaan tiesi, että Ykä ymmärsi mitä tarkoittaa itäblokki ja mitä taas länsi, hän opetti Ykää erottamaan edistyksellisten lentoyhtiöitten eli Aeroflotin ja Interflugin koneet länsikoneista. Siitä länsikoneista selvästi savuttavammasta moottoristahan sen helposti erotti. Onhan niitä piruuttaan kutsuttu nimellä Putolev.

 Kruisailu Ranen kanssa ei ollut vielä ohi vaan Seutulasta suunnattiin takaisin keskustaan, Pitkänsillan kupeeseen jossa sijaitsi varmaankin kaikkia räkänokkia kiinnostava kohde eli Pilailu-Puoti.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin Pilailu-Puotia voisi verrata Lapissa sijaitseviin matkamuistomarketteihin. Nekin ovat täynnä kaikenlaista mielenkiintoista krääsää, jota tulee helposti ostettua mutta jolla ei loppulaskussa tee oikein mitään. Sehän ei suinkaan estänyt Ykää nauttimasta kaupan tarjonnasta ja yhtä sun toista jäynää tarttui Nyhtänköljään vietäväksi. Päivää saattoi pitää äärimmäisen onnistuneena kaikkien hienostuneimpienkin turismikriteerien mittapuilla. Seuraava päivä oli sitten pyhitetty uudelle Linnanmäen reissulle joka oli yhtä mukava kuin se ensimmäinenkin sillä pienellä erotuksella että ensimmäinen kerta on ensimmäinen kerta vähän asiassa kuin asiassa. Tosin joihinkin muihin ensimmäisiin kertoihin nähden Lintsillä Ykä saattoi olla kyytiläisenä eikä suharina joten asiaan ei liittynyt edes ennakkopaineita.

Lintsin jälkeen sitten pienet iltapalat, päätä tyynyyn ja seuraavana päivänä oli aika lähteä takaisin kotiinpäin.

SINIVALKOISIN SIIVIN

Jos junamatka Helsinkiin oli hieno kokemus, niin nyt pikku-Ykälle oli luvassa vielä jotain tätäkin hurjempaa. Taas ensimmäinen kerta ja sekin sujui nimenomaan kyytiläisenä eikä suharina. Aluksi Ranen Fiat 600 vei niin Ykän, Hiltan kuin Panunkin jälleen Seutulan lentokentälle. Kolmen aikuisen ja yhden nulikan täyttämässä autossa ei ollut ehkä tilaa, mutta tunnelmaa sitäkin enemmän. Jos autoista ja tilasta oikein vakavissaan puhutaan, niin onhan Fiat 600:sta aikanaan tehty oikea tila-autoversio kuudelle hengelle eli Multipla:

Vois olla muuten melkoisen päheä sunnuntaiauto. En vaan tiedä, että liekö noita koskaan edes tuotu Suomeen.

Lentokentällä oli sitten edessä lähtöselvitys, jonka pikku-Ykä selvitti liehuvin lipuin ts. ei ymmärtänyt koko touhusta pulkkistakaan, mutta onneksi täti hoiti asian ja tädin jälkeen taas ystävällinen Finnairin virkailija johdatti lentoaseman koosta johtuen pää pyörällään olevan pikkupojan eräänlaiseen putkeen joka veikin sitten suoraan lentokoneeseen. Tyyppihän oli silloin Finnairilla varsin uusi Douglas DC-9 eli ”Tumppiysi”. Ei se tosin kovin tumpilta Ykän silmissä vaikuttanut.

Koneessa yhtä lailla ystävällinen lentoemo istutti Ykän paikalleen. Vieressä istui mies, joka muistutti kovasti silloista näyttelijä Pekka Autiovuorta eräässä Ajax-mainoksessa. Mistä hänestä tietää, vaikka se olisi Pekka ollutkin. Ei tullut koskaan kysyttyä nimeä. Mutta kaveri oli joka tapauksessa oikein mukava ja muun rupattelun seassa hän kysäisi että onko ensimmäinen kerta. Ykä siihen että joo. Johon mies kysyi, että jännittääkö. Siihen Ykä vastasi tietenkin että no ei sitten pätkääkään samalla kun vängersi ns. taksimiehen niittiä ettei jännäkakka rojahtanut silloin kovasti muodikkaisiin Hyvon yllä/hyvon olla-aluskalsonkeihin.

Hyvin erehdyttävästi Pekka Autiovuoren näköinen mies. Tuo miesten hiustyyli oli muuten ihan oikeasti suuressa muodissa 1970-luvun Kekkoslovakiassa.

Lentokoneen kapteeni pisti ykköstä läpeen tai minkälainen voimansiirto noissa lentohärpäkkeissä nyt lieneekään. Joka tapauksessa moottorit tottelivat nöyrästi ja DC-9 poistui paikalta kuin hauki rannasta ja pikku-Ykäkin totesi että nyt mennään ja lujaa. Kun sen ikäisenä nulikkana ei osannut oikein pelätäkään, niin tunnehan oli hieno. Yhtä lailla hieno tunne oli sen huomaaminen, että jossain vaiheessa korkeuden käsite hävisi. Kun kone oli tarpeeksi korkealla, ei sitä enää huomannutkaan, vaan katseli alla olevaa maata kuin jotain kuvaa.

Pekka Autiovuoren näköinen mies oli vissiinkin kokenut lentomatkustaja ja hän kysäisi lentoemolta että voitaiskos pojalle näyttää koneen ohjaamoa. Lentoemo kävi ohjaamon puolella kysäisemässä ja tuli sitten kysymään pikku-Ykältä että huvittaiskos? Ai huvittaiskos, eh. No totta v… eiku siis ihan varmasti niinkun huvittaa.

Heti lennon jälkeen mieleen juolahti noin montakytviis ihan fiksua kysymystä jotka siellä ohjaamossa olisi voinut lentäjille esittää mutta niinhän siinä kävi että sitä vaan katseli ympärilleen naama sen sorttisessa tyhmässä hymyn tirrissä että epäilemättä lentäjille tuli mieleen kysymys jotta näinköhän tuo poika on luontainen banjonsoittaja ja mahtaakohan tuo asustella jossain vuoristoseudulla.

Lentohan ei kestänyt tuntiakaan joten pian Maakuntakaupungin lentokentällä DC 9:n sisuksista purkautui muun rahvaan ohella ulos myös lähestulkoon kansainvälinen miljonääriplayboy ts. onnellisena tuttuun, turvalliseen ja pienet ympyrät sisältävään elämäänsä palaava räkänokka pikku-Ykä. Vielä oli muutama viikko aikaa jatkaa mainiota pikkusen pojan kesää ennen kuin koulu alkoi. Kesä ei ollut aivan yhtä hyvä kuin se vuoden 1974 pikkusen pojan kesä. Ei kesässä mitään vikaa sinänsä ollut, mutta kuluneen vuoden aikana Ykäkin oli oppinut että maailma on aika ajoin paska paikka ja ihminen toiselleen koko perkele. Se hiersi jossain ajatuksien peränurkassa ja sitä ei vuotta nuorempi Ykä vielä ollut tiennyt.

Yhtä kaikki, pieni kertojamme saattoi kuitenkin palata Helsingistä kotiin rinta rottingilla. Olihan tässä jo kierretty muutakin kuin tahkoa, eikä matkan aikana tullut pahemmin mitään töppäiltyäkään. Siinähän saattoi siteerata vähän Simo Salmisen Rotestilaulua:

On tässä yks jos toinenkin sentäs jotakin nähny

Voi olla että käydään vielä ulkomaillakin

Ettei sitä tartte ny tulla ihan silmille hyppimään

HEINÄUUSINTA: PROTEKTORAATTI

Yhteiskunnallisen sääennusteen mukaan uusi, pysyväiselatukseen tuleva haittamaahanmuuton saderintama on tulossa tällä kertaa erityisesti Afrikan suunnasta. Tämä asettaa tietysti suvaitsevais-tiedostavalle väestönosalle suuria haasteita. Heidänhän täytyy perustella, miksi joku vaikkapa Länsi-Afrikasta koko Euroopan läpi Suomeen tullut huilailijahäiskä oli välittömässä hengenvaarassa vielä ollessaan Haaparannassa.

Tiedostavaan väestönosaan kuuluva Roman Schatz, ammatiltaan suomalaisille haistatteleva ulkomaalainen (Pinnanmaan kielitoimisto hyväksyy myös termin ”ulkomaanpelle” käytön) on kehittänyt ajatusta pidemmälle. Hän haluaisi, että Euroopan unioni laajenee Afrikkaan.

Itse puolestani ajattelin – jo ennen invaasio 2015:ta – hieman toisenlaisia ajatuskulkuja ja kirjoitin niitten pohjalta fiktion. Laitetaanpa se siis uusintana:

*

PROTEKTORAATTI

Elettiin helmikuuta vuonna 2020. Helsingissä, presidentin virka-asunnossa Mäntyniemessä oli kokoontunut huomattava määrä niin maan poliittista, hallinnollista, taloudellista kuin sotilaallista johtoa. Heille oltiin esitetty pyyntö kolme kuukautta aikaisemmin, pyynnön perusteita ja siihen liittyviä faktoja oltiin tutkittu kellon ympäri, tarvittavat johtopäätökset oltiin lopulta tehty, ja nyt oltiin siinä tilanteessa, että lopullinen poliittinen päätös oli tehtävä.

Vain hetkeä aikaisemmin oli presidentin adjutantti tuonut presidentille tiedon, että kaksi muuta hankkeeseen liittyvää maata, Tanska ja Norja olivat näyttäneet vihreää valoa. Käydyn selvitystyön ja näissä tiloissa käytyjen keskustelujen jälkeen alkoi olla varsin selvää, ettei Suomikaan voisi kieltäytyä. Presidentti määräsi käsi ylös-äänestyksen.

Hankkeen puolesta: kaikki kädet.

Hanketta vastaan: ei yhtään kättä.

Päätös oli tehty. Asian hoitaminen eduskunnassa tulisi olemaan enää vain muodollisuus. Suomesta tulisi lähimmän vuoden aikana yhdessä Norjan ja Tanskan kanssa siirtomaavalta.

*

Kolme kuukautta aikaisemmin:

Presidentti: Siis oletko ihan tosissasi?

Ulkoministeri: Kyllä olen. Näytänkö siltä, että vitsailen?

Presidentti: No otapa vielä uusiksi.

Ulkoministeri:

- Niin minähän tapasin afrikkalaisen Babumban valtion edustajan majuri Esheto Eshebubalan eilen. Niin kuin tiedät, Babumbassa tehtiin kuukausi sitten sotilasvallankaappaus. Siinähän nyt ei ole mitään ihmeellistä, siellä päin tehdään sotilasvallankaappauksia. Kuuluu kuvioon. Maassahan tappeli pitkään vallasta presidentti, varapresidentti ja vielä sisäministerikin, sen lisäksi heimotkin siellä sotkevat kuvioita ja tappelu meinasi ihan oikeaa tappelua missä asioita ei todellakaan hoidettu puhumalla. Babumban armeija sai tarpeekseen ja otti vallan, eversti Georgo Bukondon johdolla.

- Armeija meni ja ampui kaikki nämä kolme vallasta kamppailevaa tyyppiä ja riisui heidän kannattajansa aseista. Sen jälkeen se rauhoitti kadut melko afrikkalaisella tyylillä ja onnistuikin siinä. Ja vaikuttaa siltä, että siellä on tällä kertaa vissiinkin tavallista fiksumpi sotilashallinto, joka on ihan oikeasti kiinnostunut maastaan ja sen kansalaisista, sillä välittömästi tilanteen rauhoitettuaan ne ottivat yhteyttä niin Suomeen, Norjaan kuin Tanskaan ja yhteydenoton viesti oli selvä:

- Suomen, Norjan ja Tanskan valtioitten ja kansojen virallisille edustajille: Babumban valtio pyytää teiltä seuraavaa palvelusta. Valtiomme haluaa luopua itsenäisyydestään ja alistua maittenne yhdessä hallitsemaksi protektoraatiksi seuraavaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

- Tällä protektoraattiasemalla toivomme, että te ette opeta, vaan pakotatte maamme hallintokoneiston toimimaan, ja sitä kautta kitkette maamme kehittämistä estävän korruption ja autatte meitä maamme rakentamisessa elinkelpoiseksi ja kansalaisille turvalliseksi maaksi, sillä olemme kuluneitten vuosikymmenien aikana oppineet, että itse emme siihen pysty. Olemme halukkaita siihen, että virkakoneistomme on teiltä tulleitten osastopäälliköiden johdossa ja että heillä on ehdoton valta tämän virkakoneiston toiminnassa. Lisäksi luovumme presidentinvirastamme ja alistumme teidän nimittämänne kenraalikuvernöörin alaisuuteen.  Toivomme lisäksi, että tuotte maahamme sotilaallista voimaa auttamaan maamme järjestyksen ylläpitämisessä ja tässä Babumban armeija tulee auttamaan teitä teille alistettuna.

- Maassamme on huomattavia raaka-ainevaroja, mutta niitä ei ole päästy tehokkaasti hyödyntämään johtuen maamme kaoottisesta tilanteesta ja rehottavasta korruptiosta. Mikäli autatte meitä, lupaamme raaka-ainevarojemme kaikesta tuotosta teille huomattavan osan tämän protektoraattikauden aikana. Vaikka osa raaka-ainevarojemme tuotosta meneekin teille, pääsemme silti voiton puolelle, kun maatamme riipivä korruptio, tehottomuus ja yleinen kaoottisuus saadaan aisoihin. Kun oma teollisuutemme opastuksellanne alkaa pikku hiljaa kehittyä, osuus pienenee tekemämme sopimuksen mukaan.

- Babumban armeija ajattelee kansalaisiaan. Me pystymme kyllä pitämään kadut rauhallisina ja kansan kurissa. Mutta me emme pysty kehittämään toimivaa siviilihallintoa. Joskus on viisautta tunnistaa se, mihin ei itse pysty. Ja vielä suurempaa viisautta on osata hakea apua. Ja ymmärtää, että ilmainen apu on kerjäläisen apu, ja me haluamme ansaita paikkamme kansakuntien joukossa.

*

Helsinki, maaliskuu vuonna 2020. Kaksi ulkoministeriön virkamiestä keskustelee.

- No niin, Suomi siis tulee olemaan Norjan ja Tanskan ohella ainakin seuraavat kolmekymmentä vuotta Babumban siirtomaaisäntä. Miksikähän ne eivät muuten kysyneet Ruotsia mukaan?

- Niin no, minähän juttelin majuri Esheto Eshebubalan kanssa ja kysyin samaa ja hän totesi että ”being African does not mean being stupid” ja itse asiassa kun Ruotsista puhutaan, niin minä olen kyllä hepun kanssa ihan samaa mieltä. Mutta itse asiasta Eshebubala pulisi kyllä hyvin fiksusti, ja järkijätkältä vaikutti muutenkin. Hän totesi, että voihan Babumban tilannetta tietysti syyttää siirtomaa-ajan viivottimella vedetyistä rajoista. Mutta hän totesi myös, että maassa on viisi eri heimoa, eivätkä he voi vetää rajoja heimojen mukaan. Tuloksena olisi joka tapauksessa tilkkutäkki ja muutama täysin elinkelvoton minivaltio.

- Lisäksi hän totesi, että ei Babumban vallitsevaa tilannetta voi syyttää siitäkään, että maata hallinnut Iso-Britannia läksi sieltä pois liian nopeasti, eikä antanut maan oman hallinnon kehittyä rauhassa. Hän sanoi ihan selvästi, että maa on ollut itsenäinen jo yli neljäkymmentä vuotta ja mikäli he omin neuvoin onnistuisivat, se olisi jo tapahtunut.

- Joo, tottahan tuo. Vaan aletaanpas käydä läpi tuota sopimusta.

- No ensimmäisenä hallinto. Babumban hallinnon johtoon laitetaan pohjoismaalaisia hallintovirkamiehiä noin suurinpiirtein tasolla yksi pohjoismaalainen vs. 50 – 100 babumbalaista. Täysillä valtuuksilla. Heillä on ehdoton valta toimintaan nähden. Onneksi Babumba on ollut brittiläisen imperiumin jäsen aikanaan, joten siellä pärjää englannilla melko mukavasti. Lisäksi palkataan mukaan pohjoismaisia kirjanpitäjiä, ja yksikään babumbalainen penni ei liiku ilman, että he ovat hyväksyneet rahaliikenteen. Tällä on sotilasjuntan sataprosenttinen tuki.

- Entäs kenraalikuvernööri? Siihen tarvitaan sekä tiukka että sovittelukykyinen jätkä.

- Niin norjalaiset kuin tanskalaiset ovat suostuneet siihen, että kenraalikuvernööriksi nimitetään Huitsinnevadan kunnanjohtaja Jorma Kankinen. Hänellä tulee olemaan täydet diktaattorin valtuudet ja Babumban armeija tukee häntä. Hallintoviranomaisista puheenollen taas niin Suomi, Norja kuin Tanska ovat sitä mieltä, että niitä kannattaa pestata nimenomaan yksityiseltä puolelta. Toimivista firmoista. Ei omasta julkishallinnosta. Kas jos Babumban julkishallinto on sutta ja sekundaa, niin ei kai me lähetetä sinne ratkaisuksi sitä samaa. Luonnollisesti olemme jo ottaneet yhteyttä Sveitsiin. Sieltä lähetetään mukaamme asiantuntijoita, joitten kanssa voimme selvittää, kuinka pitkälle Sveitsin hallintomallia voidaan Babumbassa soveltaa. Lopullinen tavoite on tietenkin liittovaltio mahdollisimman pitkälle viedyllä aluehallinnolla.

- Niin tuo on totta kyllä. Entäs sotilaallinen puoli?

- Utista lähetetään aluksi maahan erikoisjääkäreitä samoin kuin sotilaspoliisikomppanioita. Norjalaiset lähettävät maahan miehiä Forsvarets Spesialkommandosta ja tanskalaiset Særlig Støtte- og Rekognosceringskompagnista. Lisäksi jokaisesta maasta lähetetään yksi moottoroitu jalkaväkipataljoona ja raskaita tukiyksiköitä. Babumban armeija on kenraalikuvernöörin alaisuudessa ja tottelee hänen käskyjään.

- Mutta onko meillä vastassa sissiliikkeitä? Emmehän me halua itsellemme ikiomaa Vietnamia?

- Yksi ainoa. Yksi maan viidestä heimosta on islamilainen. Se haluaa sharia-lakia koko maahan. Sotilasjuntta on todennut meille, että sen kanssa ei neuvotella, vaan se niitataan. Ja siihen omat sotilaamme kyllä pystyvät. Mitä tulee muuhun kansaan, niin ehdotus on vuodettu siellä julkisuuteen, ja vaikuttaa siltä, että meitä lähinnä odotetaan. Sillä ollaan perin juurin kyllästytty kurjistumiseen, korruptioon ja jatkuvaan valtataisteluun. Yleinen ilmapiiri siellä on sellainen, että me tulemme nollaamaan tilanteen, ja kansakunta voi aloittaa alusta.

- Uusittavana on tietysti myös poliisi ja oikeuslaitos.

- Kyllä, niin Suomesta, Norjasta kuin Tanskasta lähtee poliiseja kouluttamaan ja johtamaan toimintaa. Osa Babumban armeijaa koulutetaan nimenomaan poliiseiksi, sillä sitä voidaan pitää luotettavampana kuin nykyistä korruptoitunutta poliisia. Ja mitä taas oikeuslaitokseen tulee, niin lienee tässäkin tapauksessa selvää, että sitä uusimaan lähetetään lakimiehiä yksityiseltä sektorilta. Kun meillä itselläkin se oikeuslaitos pitäisi uusia. Babumbalaisten vaatimuksena on rehelliset tuomiot ilman korruptiota, poliittisia syitä ja sukulaisten suosimista, mutta he ovat myös sanoneet, että rikollisia ei silitellä päästä niin kuin meillä. Ja siinä tulee muistaa, että vaatimuksenamme on, että niin raiskauksiin kuin genitaalialueitten rituaalisilpomisiin on nollatoleranssi ja babumbalaiset ovat tämän hyväksyneet. Ja se taas tietää sitä, että tuomioitten on oltava sitä myöten että pelote tehoaa. Eli tuomiot alkavat vankeudesta ja päättyvät nappituomioon, ja niitäkin on alussa jaettava, että viesti menee perille. Emmekä me silloin voi lähettää sinne ketään Anni-Helena Pulla-Pitkosta, joka tarjoaa 60 tuntia yhdyskuntapalvelua sekä velvoitusta osallistua seksuaaliterapiaan. Ehkäpä tätä Babumban oikeuslaitoksen uusimista voisi pitää molemminpuolisena oppimis- ja oivaltamisprosessina.

- Tuo pitää kyllä paikkansa. Ja väestönkasvuunhan meidän on puututtava myös. Eihän tää homma muuten toimi ollenkaan.

- Näin on, ja Babumban sotilaat ovat sen myös tajunneet. Tietysti maassa aloitetaan ankara ehkäisy- ja perhesuunnitteluvalistus, mutta muitakin keinoja tietysti tarvitaan. Maan teollistaminen tarjoaa työpaikkoja ja parempia asuntoja, ja näissä tulevat etusijalla olemaan ne perheet, joitten isä suostuu strerilisointiin. Lisäksi tietysti aloitetaan yleinen väestön koulutus, ja keskitytään erityisesti tyttöihin, joitten koulutus maassa on ollut täysin retuperällä. Ja paikallisten naisten pienyritysideoita tuetaan mikrolainoilla.

- Koulutuksessahan keskitytään pääosin koulutukseen nimenomaan Babumbassa.

- Ehdottomasti. Suomeen, Norjaan ja Tanskaan ei oteta mitään siirtolaisvyöryä. Oleskeluluvan saavat vain ne, jota tulevat insinööri-, teknikko- tai lääkärikoulutukseen. Ja oleskelulupa loppuu, kun tutkinto on saavutettu. Jos matkan varrelta löytyy se suuri rakkaus, se voi sitten halutessaan lähteä valmiin insinöörin mukana Babumbaan. Ideana on tietysti sekin, että babumbalaiset haluavat koulutetun väen rakentamaan maataan eikä häviämään maailmalle.

- Vaan käydäänpä vielä läpi tämä taloudellinen puoli.

- No joo, ensinnäkin Suomihan pudottaa ensi budjetissa kehitysapumäärärahat nykyisestä miljardista kolmeensataan miljoonaan euroon, jolla kustannetaan Babumban operaatio. Kaikki muu tyhjän paskan hiertäminen jää pois. Mihinkään muuhun ei laiteta penniäkään. Ensimmäiset kaksi vuotta Babumban raaka-ainevaroista käytetään vain Babumban hyväksi, että operaatio saadaan sujuvasti alkuun. Sen jälkeen seuraavat kymmenen vuotta 50% Babumban raaka-ainevaroista kuuluvat Suomelle, Tanskalle ja Norjalle. Tämän jälkeen osuutta ruvetaan pikku hiljaa pienentämään. Maahan tietysti investoidaan, ja niissä tapauksissa tuo kymmenen vuoden määräaika alkaa tietysti sitten, kun investointi alkaa jotain tuottamaan.

- Ja pikkuhiljaa sitten aletaan lisäämään babumbalaisten omaa vastuuta.

- Kyllä joo, näin mietittiin. Pohjoismaalaiset kouluttavat babumbalaisia hallintovirkamiehiä ja luonnollisesti myös teollisuuden työntekijöitä ja siirtävät pikku hiljaa vastuuta heille. Kolmenkymmenen vuoden siirtymäajalla. Tosin babumbalaiset ovat vaatineet, että siirtymäaikaa voi jatkaa, mikäli he eivät miellä olevansa vielä valmiita uuteen itsenäisyyteen.

- Media tästä tulee kyllä rääkymään ja valittaa, että suomalaiset lähtevät miehittämään vieraita maita.

- Vastataan rehellisesti että totta munassa lähdetään miehittämään. Sitähän ne babumbalaiset pyysivätkin, eivätkä mitään kirjekurssia. Ja babumbalaiset ovat itsekin valmiita sanomaan medialle, että jos munakkaan meinaa tehdä, niin munia on pakko rikkoa. Jos niitä ei riko, niin ne jäävät kyllä ehjäksi, mutta sitten tulee pirunmoinen nälkä.

- No, mitäs tässä sitten sen enempää munimaan. Pannaan homma rullaamaan. Meillä on vajaa vuosi aikaa.

*

31. joulukuuta 2020, pian itsenäisyydestään luopuvan Babumban pääkaupunki Banaga.

Banagan kaupungissa juhlittiin. Ulkopuolinen ei olisi voinut uskoa, että maa juhlii itsenäisyytensä menettämistä. Ennemminkin menossa näytti olevan karnevaalit.

Rakennuksessa, joka pian muuttuisi Babumban presidentinlinnasta kenraalikuvernöörin virastoksi, oli kokoontunut väkeä niin Babumbasta, Suomesta, Norjasta ja Tanskasta. Lisäksi paikalla oli runsaasti kansainvälisen niin median kuin talouselämän edustajia. Virkakautensa aloittavan kenraalikuvernööri Jorma Kankisen ja Babumban sotavoimien komentajan eversti Georgo Bukondon kanssa näytti keskustelevan intialaisia autoteollisuuden edustajia. Heillä oli tarkoitus rakentaa Banagaan autotehdas, jossa valmistettaisiin halpoja henkilö-, paketti- ja kuorma-autoja Afrikan markkinoille.

Paikalla oli luonnollisesti myös suomalaisia talouselämän edustajia, erityisesti Outokumpu Oy:stä, Nesteestä, metsäteollisuudesta ja pika pikaa pystyyn laitetusta Valtion Uraani Oy:stä. Lisäksi mukana oli matkailualan ihmisiä. Babumbasta tulisi suosittu lomakohde.

Kansainvälisen median kiinnostuksen kohteena oli myös kaksi ulkomaalaista ryhmää. Toinen koostui australialaisista ja uusiseelantilaisista ja toinen ryhmä sveitsiläisistä ja itävaltalaisista. Tietoon oli nimittäin tullut, että kaksi muutakin afrikkalaista maata oli esittänyt halunsa luopua itsenäisyydestään määräajaksi.

Sivummalla majuri Esheto Eshebubala ja hänen suomalainen kollegansa majuri Harri Hänninen skoolasivat ja puristivat sen jälkeen kättä. Sotilaat olivat saapuneet Babumbaan ensimmäisinä ja molemmat majurit olivat olleet hajoittamassa Babumban pohjoisen maakunnan ääri-islamilaista sissiliikettä. Sissien aikaisempi menestys oli perustunut siviiliväestöön kohdistettuun äärimmäiseen julmuuteen, jolloin siviilit eivät olleet uskaltaneet olla tukematta liikettä. Hyvin koulutetuille pohjoismaalaisille sotilaille ja parhaille babumbalaisille joukoille niistä ei ollut vastusta, ja sissiliike oli kuukaudessa joko luopunut aseistaan tai paennut naapurimaahan.

Pohjoiselle maakunnalle oli annettu vaihtoehdoksi joko alistua kenraalikuvernöörin hallintoon ja liittyä protektoraattiin jolloin maakunta toimisi vain ja ainoastaan maallisten lakien alaisuudessa tai sitten irrottautua kokonaan Babumbasta. Kansanäänestys oli vasta tulossa, mutta tähän mennessä oli jo käynyt selväksi, että maakunta haluaisi hyvin selvällä enemmistöllä olla osa Babumban Protektoraattia. Islamistien julmuus pelotti, paikalliset ihmiset pelkäsivät niitten palaavan ilman aseellista suojelua, ja houkutus mahdollisesta lisääntyvästä vauraudesta ja tasaisesta elämästä sai ihmiset maallistamaan ajatteluaan muutenkin.

Majuri Eshebubala tulisi pian siirtymään Suomeen, jossa hän opiskelisi alueellista sodankäyntiä ja aikanaan tulisi kehittämään siitä oman, Babumbaan sopivimman version. Tuli ajatella tulevaisuuttakin. Tulevaisuus näytti Babumballe tällä hetkellä valoisalta, mutta naapurimaissa sekä kaaos ja hillitsemätön väestönkasvu tulisi aiheuttamaan uhkatekijöitä, joihin pitäisi pystyä vastaamaan aseellisesti ja mahdollisimman tehokkaasti.

Vuorokausi ja vuosi vaihtuivat. Babumban Tasavallan lippu laskeutui salosta.

Ja tilalle nousi Babumban Protektoraatin lippu.

Kunnes kolmenkymmenen vuoden kuluttua sekin laskeutuisi salosta, ja tilalle nostettaisiin Babumban Liittotasavallan lippu.

Kaupungilla alkoi ilotulitus. Juhlat jatkuivat.

*

Tukholma, ensimmäinen tammikuuta vuonna 2021.

Ruotsin puolustusvoimien komentajan puhelin soi:

ÖB: Kenraali Jonsson.

- Ne tekivät sen! Ne saatanan perkeleet tekivät sen!

ÖB: Anteeksi, ketkä tekivät ja mitä? Ja kuka soittaa?

- No tämähän on pääministeri Magda Rasmusson, Miljöpartiet, ettekö te nyt helvetti soikoon minua tunnista?

ÖB: Pahoittelen, henkilötoveri pääministeri.

- Ja niillä minä tarkoitan näitä röyhkeitä naapurimaitamme, jotka sitten ottivat ja menivät siirtomaaisänniksi. Eivätkä edes kysyneet meidän mielipidettämme!

ÖB: Mutta henkilötoveri pääministeri, babumbalaisethan itse halusivat sitä.

- No sitä suuremmalla syyllä. Me ollaan täällä tehty niin mahtavat utopiat valmiiksi niitten puolesta ja nyt ne perkeleen neekerit eivät suostukaan elämään niitten mukaan.

ÖB: Mutta henkilötoveri pääministeri, kuinka tämä asia liittyy Ruotsin puolustusvoimiin?

- No teihinhän se vasta liittyykin. Asetatte heti armeijan täydelle liikekannalle ja lopetatte tämän irvokkaan farssin!

ÖB: No johan nyt toki, henkilötoveri pääministeri. Meillä onkin vakinaisessa väessä aseissa ihan kokonainen jalkaväkipataljoona. Ja reservistä me saamme toisen. Hemvärnetin komppanioista saamme muodostettua kaksi pataljoonaa lisää. Nyt henkilötoveri pääministeri vaan kertoo minulle, että mikä pataljoonista valtaa Suomen, mikä Norjan, mikä Tanskan ja mikä käy vapauttamassa Babumban…

UHRIKSI KELPAAMATTOMAT

Eli ymmärrysharjoitus aiheesta uhristatus ja ugristatus

Tässä matkan varrella olen kirjoittanut eräitäkin ymmärrysharjoituksia joilla olen pyrkinyt hahmottamaan kuinka suvaitsevais-tiedostava ajatusmaailma toimii ja minkä vuoksi. En ole päässyt harjoituksissani juuri alkua pidemmälle ja voi olla, etten pääsekään, sillä tällaisen tavallisen raappahousujätkän ja tiedostavan ihmisen ajattelumaailmat eivät kertakaikkiaan kohtaa. Asiaa voisi verrata siihen, että yrittäisi pyörittää pelkästään Windowsille tehtyä ohjelmaa Mäkillä taikka toisinpäin.

Sen olen kyllä hahmottanut, että suvaitsevais-tiedostava ihminen ei voi, tai lähinnä ei halua nostaa uhristatuksen asemaan (ja kyllä, juuri nimenomaan hänellä nykyisin se oikeus on, ei kenelläkään muulla) muita kuin tietynlaisia ihmisiä. Suvaitsevais-tiedostavan ihmisen sertifikoiman uhristatuksen omaavilla ihmisillä on tiettyjä yhteisiä piirteitä:

1. He asuvat tai ovat sukujuuriltaan mahdollisimman kaukana Suomesta.

2. He puhuvat kieltä, joka on mahdollisimman kaukana suomen kielestä.

3. He näyttävät mahdollisimman paljon toisenlaisilta kuin kantasuomalainen.

4. Heidän kulttuurinsa on mahdollisimman kaukana kantasuomalaisesta kulttuurista.

5. He ovat sellaisten kansojen edustajia, joita maailmassa on selvästi enemmän kuin suomalaisia jotka puolestaan muodostavat maailman ihmisistä hyvin, hyvin pienen vähemmistön.

Jos mietitään suvaitsevaisen (ja sitä myötä kyseenalaistamattoman) uhristatuksen saaneita kansoja niin ensimmäisenähän sellaisen saivat somalit, joita löytyy maailmasta noin 15 – 17 miljoonaa. Tuoreimmat suosikithan ovat tietysti arabit, joita puolestaan on maailmassa tommonen vaivainen 450 miljoonaa. Lisäksi suosikkeja ovat iranilaiset sekä Afganistanista (lue: Iranista) tulevat pataanit, tadzikit sekä hazarat joita yhdessä afganistanilaisiksi kutsutaan vaikka sellaista kansaa ei varsinaisesti ole olemassakaan. Uusi aalto on tulossa Afrikasta ja sieltä on luonnollisesti luvassa uusia suosikkikansoja.

Koska itse elän tylsässä ja mielikuvituksettomassa insinööritodellisuudessa tulee mieleeni se, että olisihan tässä lähempänäkin kansoja jotka ovat suoranaisessa sukupuuton ja totaalisen tuhoutumisen vaarassa.

Lukija voi tietysti kysyä, että mitäs kansoja nämä tämmöiset ovat ja vastaus on tietenkin että suomalais-ugrilaiset kansat.

Suomalais-ugrilaisista kansoista vain unkarilaiset (yhteensä maailmassa noin 14,5 miljoonaa), suomalaiset (yhteensä maailmassa noin 6 miljoonaa) ja virolaiset (yhteensä maailmassa noin vähän päälle miljoona) ovat suhteellisen selvillä vesillä. Ne elävät omassa valtioissaan jotka keskittyvät hoitamaan oman kansansa asioita. Tai no, ainakin Unkari ja Viro tekevät niin. Suomen poliittinen eliitti puolestaan keskittyy EU:n määräämään yleisafrikkalaisuuteen ja vaatii suomalaisia nauttimaan siitä. Pääosa muista suomalais-ugrilaisista kansoista asustaa Venäjällä, jossa ne ovat häviävän pieniä sirpalekansoja. Luonnollisesti ne ovat kohdanneet niin venäläistä kuin erityisesti aikanaan neuvostoliittolaista terroria ja suoranaista kansanmurhaa eikä nykyinenkään Venäjä ole kovin kuuluisa siitä, että se kauheasti panostaisi vähemmistöjensä hyvinvointiin.

Mutta suurin syy siihen, miksi nämä kansat ovat vaarassa hävitä sukupuuttoon on yksinkertaisesti massan laki. Näitten kansojen asuma-alueilla ne ovat jääneet venäläisiin nähden pieneksi eristetyksi vähemmistöksi ja sen seurauksena kyseisten kansojen ihmiset ovat pikku hiljaa menettämässä kielensä ja vaihtamassa äidinkielekseen venäjän. Kun kansa menettää kielensä, se menettää pikku hiljaa myös kulttuurinsa ja identiteettinsä. Sen myötä kansa sulautuu suurempaan eikä sitä lopulta enää ole olemassa. On vain olemassa suurempaan kansaan sulautettuja ihmisiä ja katoava muisto jostain, joka joskus oli. Tämän hiljaisen sukupuuton myötä tuhoutuu satojen sukupolvien historia, kulttuuri ja perinne ja sitä myötä palanen sitä suvakkiemmekin suuresti mainostamaa kulttuurista monimuotoisuutta. Mikä menetetty suomalais-ugrilainen kulttuurinen monimuotoisuus ei puolestaan suvakkejamme kiinnosta. Se kun on väärän väristä, siitä ei saa moraalisäteilypisteitä eikä sen avulla voi boostata omaa egoaan.

Käydäänpä hieman läpi näitä uhanalaisia suomalais-ugrilaisia kansoja. Aloitetaan liiviläisistä.

Liiviläiset ovat (tai olivat) siinä mielessä poikkeuksellinen suomalais-ugrilainen kansa, että se ei asusta Venäjällä vaan Latvian Kuurinmaalla mutta se käy siinä mielessä esimerkiksi hyvin, että mikäli liiviläisen kansan ja kulttuurin haluaisi säilyttää, niin juna meni jo. Liiviläisiä on meinaan jäljellä enää noin kolmesataa ihmistä ja yksikään heistä ei puhu enää äidinkielenään liiviä. Viimeinen liiviä äidinkielenään puhuva ihminen eli Grizelda Kristiņa kuoli 103-vuotiaana vuonna 2013.

Sinänsä Latviassa pyritään elvyttämään liivin kieltä joten tällä hetkellä muutama kymmen ihminen on opetellut sitä, mutta äidinkielenään sitä ei puhu enää kukaan ja mitä varmimmin ei tule puhumaan enää koskaan. Liivin kielen kohdalla mitään heprean kielen elvyttämiseen verrattavaa ei tule koskaan tapahtumaan. Liiviläiset ovat tosiasiassa kuolleet sukupuuttoon.

Jos siirrytään Venäjän puolelle, niin sukupuuton partaalla olevia kansoja on paljon. Aloitetaan lista ja käydään läpi muutama:

Vepsäläiset

Vepsäläisistä asuu pääasiassa Äänisen ja Laatokan läheisyydessä Karjalan tasavallassa sekä Pietarin ja Vologdan alueilla. Vepsäläisiä on jäljellä noin kuusi tuhatta joista vepsää puhuu äidinkielenään eri lähteistä riippuen 3.600 – 5.000 ihmistä. Niin vepsän kieli kuin vepsäläiset kansana ovat sukupuuton partaalla.

Vatjalaiset

Vatjalaiset asuvat Venäjällä melko lähellä Viron rajaa. Vatjalaisia on jäljellä enää noin seitsemänkymmentä. Vatjan kieltä äidinkielenään puhuvia on noin 30 – 40 ja he ovat kaikki ikäihmisiä. Kieli ei enää periydy tuleville sukupolville. Niin vatjan kieli kuin vatjalaiset kansana ovat sukupuuton partaalla.

Inkerikot

Inkerikot asuvat Venäjällä Inkerin alueella. Inkerikkoja on jäljellä vähän toista tuhatta ihmistä. Inkeroisten kieltä puhuu nykyään hieman toista sataa ihmistä. Niin inkeroisten kieli kuin inkerikot ovat sukupuuton partaalla. Inkerikkoja ei pidä sekoittaa inkeriläisiin jotka ovat suomalaisia jotka siirtyivät Ruotsin vallan aikana Inkerinmaalle ja joita alettiin Mauno Koiviston hölmöntölväyksen myötä palauttaa Suomeen. Olen itsekin työni puolesta törmännyt ”inkeriläisiin” jotka ovat suurin piirtein joitain kirgiisejä.

Karjalaiset

Karjalaiset ovat Itä-Karjalassa asuva, hieman edellisiä suurempi kansanryhmä. Karjalaisia on noin 45.000 ihmistä. Aikaisempiin suomalais-ugrilaisiin ihmisryhmiin verrattuna heitä on melko paljon, mutta toisaalta jos maailmasta häviää 45.000 karjalaista niin jäljellä on nolla karjalaista ja jos noin 450 miljoonasta arabista häviää 45.000 arabia niin jäljellä on edelleenkin noin 450 miljoonaa arabia.

Karjalaisten väkiluku on viimeisen sadan vuoden aikana radikaalisti vähentynyt lähinnä venäläistämistoimenpiteitten johdosta. Vuonna 1926 Itä-Karjalassa oli noin 100.000 karjalaista (ja noin 154.000 venäläistä). Vuonna 2010 Itä-Karjalassa oli noin 45.000 karjalaista (ja noin puoli miljoonaa venäläistä). Myös karjalan kieli on häviämässä. Vuoden 2010 väestönlaskennassa karjalaa ilmoitti koko Venäjän federaatiossa puhuvansa enää 25 600 henkilöä. Niin karjalan kansa kuin karjalan kieli on sukupuuton ja häviämisen partaalla. Karjalaisten hidas sukupuuttoon kuoleminen ei kiinnosta suvaitsevais-tiedostavaa eliittiämme.

Ja otetaanpa sitten tähän pari hieman isompaa suomalais-ugrilaista vähemmistöä, jos kohta nekään eivät voi väkimäärällään suuressa Venäjässä elvistellä.

Udmurtit

Udmurtit ovat suomalais-ugrilainen kansa, joka asustaa pääosin Udmurtian tasavallassa Venäjällä hieman Ural-vuoriston eteläpuolella. Udmurtit ovat omassa maassaan vähemmistö, sillä heitä on Udmurtiassa vain 28 prosenttia. 62 prosenttia on venäläisiä. Udmurtteja on 642.000 mutta heistä udmurtin kieltä puhuu enää vain 340.000 ihmistä.

Marit

Marit asuvat Venäjällä noin suurin piirtein Volgan mutkan tienoilla mistä suomalaisten sanotaan aikanaan lähteneen kulkemaan Suomea kohti. Ehkä se oli alkusuomalaisilta hyvä valinta, sillä mareja on Marin tasavallassa vain 44 prosenttia väestöstä kun taas venäläisiä on 47 prosenttia. Maritkin ovat vähemmistö omassa maassaan.

Otetaan vielä esimerkkinä kaukaisempiin sukulaisiimme eli uralilaisiin kuuluvat nenetsit.

Nenetsit

Nenetsit asuvat ihan hornanperheenpohjoisessa  Jamalin- ja Taimyrin niemimailla Jäämeren rannalla. Nenetsejä on noin 40.000 ja he ovat eräänlaisia Venäjän saamelaisia. He ovat poronhoitoa harjoittava alkuperäiskansa jonka elämää haittaa alueella voimakas venäläisten öljy- ja kaasuteollisuus. Periaatteissa nenetsien elinolosuhteitten heikentymisen vastustaminen voisi olla jopa muodikasta koska sehän täyttää kaikki vihreät oletusarvot. Pieni alkuperäiskansa, jonka elinolosuhteet muuttuvat mahdottomaksi suuremman kansan teollisuuden vuoksi ja vielä sellaisen teollisuuden joka lisää sitä kuuluisaa hiilijalanjälkeä.

Mutta onko suomalainen suvaitsevais-tiedostava ihminen nostanut meteliä nenetsien vuoksi?

Ei ole. Ei hän todennäköisesti edes tiedä, että mitä helvattuja nenetsit ovat.

Puurostaan valittavan arabijätkän hyvinvointi kiinnostaa häntä paljon enemmän. Suomalais-ugrilaisten heimojen tila ei kiinnosta häntä, sillä:

1. He asuvat liian lähellä Suomea.

2. Heidän kielensä on liian läheinen suomen kielelle

3. He eivät eroa ulkonäöltään kantasuomalaisista juurikaan.

4. Heidän kulttuurinsa ei eroa merkittävällä tavalla suomalaisesta kulttuurista.

5. He edustavat epämuodikkaita kansansirpaleita, jotka eivät kiinnosta suvaitsevais-tiedostavaa ihmistä. Ennen kaikkea heistä ei saa moraalisäteilypisteitä joilla voi paistatella toisille suvaitsevais-tiedostaville ihmisille.

Suvaitsevais-tiedostavat ihmiset ovat kiinnostuneista toisenlaisten kansakuntien edustajista. Kansakuntien, joitten vaikutuksesta Eurooppaan kertoo eräs näitä kansakuntia edustava mies:

Kiitokset Junes Lokalle videon käännöksestä. Oletettavasti hän saa jälleen syytteen käännösrikoksesta. On vaan mielenkiintoista odottaa, missä muodossa ja millä perusteella syyte luetaan, sillä videollahan poskeaan soittaa kongolainen heppu.

Ja laitetaanpa vielä soimaan musiikkinäytteet likimain kaikilla suomalais-ugrilaisilla kielillä (ja tästä videosta kyseinen ymmärrysharjoitus sai itse asiassa alkunsa).