OIKEAOPPISTA KULTUROINTIA

Täytyy näin ensi alkuun tunnustaa, että kulttuurinautintoni koostuu pääosin Tex Willeristä, Jerry Cottonista ja Steven Seagalin ihmissuhde-elokuvista, joten minua ei välttämättä voi pitää minkäänlaisena kulttuurin suurtuntijana. Siitä huolimatta minulla on tietty mielenkiinto ns. kulturointiin, eli siihen, kuinka joku kulttuuriteos selitetään oikeaoppisesti. Olen itsekin tätä harrastanut aikanaan mm. kirjoituksessani Kulturaattori.

Kirjoituksessani kulturoin tuolloin oikeaoppisen ohjeistuksen pohjalta erään, no, teoksen, joka muistutti parimetristä toosaa sekä myös pieru & nokkahuiluperformanssin. Tämmöisissä teoksissa ei kuitenkaan ole tarvittavaa haastetta, sillä niistähän voi puhua mälkyttää periaatteessa minkälaista kiipernääkeliä hyvänsä, ja silti sattuu osapuilleen kohdalleen.

Varsinainen haaste on kirjallisuuden oikeaoppisessa kulturoinnissa, ja siihen en ole vielä uskaltautunut, koska en koe saaneeni tarpeeksi yksityiskohtaista ohjeistusta. Mutta nyt tilanne on muuttunut, ja ohjeistus on hallussa. Ohjeistuksen antaa heppu nimeltä Juha Sihvola (luonnollisesti Helsingin Oikeaoppisessa) kulturoidessaan Milla Hannulan kirjan Maassa Maan Tavalla, ja tätä sihvolametodia käyttämällä minäkin nyt uskaltaudun yrittämään. Mikäli lukija ei ole vielä tähän mennessä tutustunut Sihvolan oikeaoppiseen kulturointiin, niin se kannattaa ehdottomasti lukaista vaikkapa tästä.
.
.
.
(lukekaa, bitte)
.
.
.
No niin, nyt kun sihvolametodin perusteet ovat lukijallekin selvinneet, on minun vuoroni yrittää. Olen päättänyt ottaa oikeaoppisen kulturoinnin kohteeksi Arto Paasilinnan kirjan Isoisää Etsimässä vuodelta 1977. Olen valinnut tämän kirjan siksi, että pidän siitä itse varsin kovasti. Lisäksi olen lukenut sen tuoreeltaan kun se ilmestyi ja seuraavan kerran luin sen joskus 25 vuotta sitten, joten juoni on pikkusen jo kadonnut päästäni, mutta sihvolametodia käyttävälle ei tämä ole vika, vaan ominaisuus. No niin, urheilutermejä käyttääkseni aion nyt tehdä parhaani, ja katsoa, mihin se riittää.




ARTO PAASILINNA: ISOISÄÄ ETSIMÄSSÄ

Sihvolametodia käyttäen kulturoinut Ykä

Kirjoittaja on aikaisemminkin naamioinut äärikonservatiivisen kiihotustoimintansa näennäisen huumorin kaapuun, mutta tällä kertaa hänen propagandistinen vaahtoamisensa saa lukijassa aikaan suorastaan äärimmäistä vastenmielisyyttä. Heti alkuun käy ilmi, että kirjan päähenkilö asuu kolmen sukupolven suurperheessä, jotka tosiasiassa ovat loppuneet jo joskus torppariajalla. Näin kirjoittaja selkeästi osoittaa kaipuunsa ummehtuneita impivaaralaisia arvoja kohtaan ja häpeämättä kannattaa hillitöntä omakotitaloasumista ja vastuutonta bensiinin ja halkojen polttamista.

Kirjoittaja on kyllä asettanut perheen asumaan Helsinkiin, mutta tämä on silkkaa hämäystä, jonka lukija kyllä pystyy helposti rivien välistä huomaamaan, jos vain haluaa. Lisäksi kyseessä on myös selvä rasismi, sillä laajasti tiedetään, että suurperheitä varten varattu asuntokanta täytyy varata niitä enemmän tarvitsevia väestöryhmiä varten. Jos joku väittää, että tilanne ei ollut tällainen vuonna 1977, voi hänelle todeta, että mikäli kirjailija on ollut mielestään visionääri, olisi tällainen asia pitänyt kyllä ymmärtää ennustaa jo siinä vaiheessa, sillä Afrikkaan kohdistunut sorto ja maanosan hädänalainen tila oli silloin jo aivan hyvin tiedossa.

Huomattavaa on myös, että kirjan suurperhe elää täysin heteronormatiivista elämää. Seksuaalivähemmistöjä ei mainita, ja polyamoriaa ei tiedetä edes olevan olemassakaan. Täytyy ihmetellä, että ovatko seksuaalivähemmistöt todellakin tehneet kirjoittajalle jotain niin perustavanlaatuista pahaa, että se saa aikaan tällaisen katkeruuden.

Jo kirjan alkuvaiheissa käy ilmi kirjoittajan flirttailu natsismiaatteen kanssa. Suurperheen miehistä keskimmäinen, eli päähenkilön isä on nimittäin kadonnut vuonna 1944 Valkeasaaren läpimurrossa. Valkeasaaren läpimurto kuitataan pelkkänä nimenä, eikä sille anneta sen enempää merkitystä, niin kuin kyseessä olisi renkaan puhkeamiseen verrattava tapahtuma.

Kirjoittaja jättää aivan tietoisesti muistuttamatta, että Valkeasaaren läpimurto oli yksi puna-armeijan suurista strategisista iskuista, joilla se tuhosi fasismin. Ilman puna-armeijan sankarillisia ponnistuksia olisi koko Eurooppa voinut jäädä totalitarismin ikeen alle, ja tämä meidän suomalaistenkin tulisi muistaa jatkuvasti. Asian tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, mikäli aikoo pitää kiinni humanistisista, vapautta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kannattavista periaatteista.

Kirjan näennäisenä juonena on se, että päähenkilö lähetetään etsimään isoisäänsä, joka on lähtenyt maailmalle seikkailemaan. Etsinnässä päädytään aluksi Lappiin, jossa kirjoittajan naista halveksivia periaatteita noudattaen käytetään porukalla seksuaalisesti hyväksi mieleltään järkkynyttä ulkomaalaista naista.

Tämän vastenmielisen episodin jälkeen suunnataan Ruotsin Lappiin, ja tässä vaiheessa huomataan myös kirjoittajan viehtymys militarismiin. Päähenkilön isoisä nimittäin tuntee henkilökohtaisesti ruotsalaisen ammattisotilaan, jonka kanssa hän tekee sopimuksen siitä, että hänen kenkätehtaansa toimittaa Ruotsin armeijalle huomattavan määrän nahkasaappaita.

Kirjoittajan mielestä kyseessä on vain onnistunut kauppa, jossa kysyntä ja tarjonta kohtavat molempia osapuolia hyödyttävällä tavalla. Hän jättää tarkoituksellisesti mainitsematta sen tosiasian, että sota on kaikkein suurin bisnes, ja juuri tällaiset yksityiset sotateollisuusyrittäjät pitävät yllä kurjuutta ja kauhua maailmassa. Heidän omallatunnollaan on miljoonien ja taas miljoonien ihmisten kuolema, mutta he eivät huolehdi muusta kuin jatkuvasti kasvavasta pankkitilistään.

Matka jatkuu Norjan kautta Isoon-Britanniaan. Norjassa päähenkilö taas ohimennen käyttää seksuaalisesti hyväkseen paikallista naista, ja kirjoittaja pitää muutenkin yllä stereotyyppistä kuvaa norjalaisista tyhminä turskanpyytäjinä, vaikka hyvin tiedetään, että norjalaiset ovat kantaneet maahanmuuttoasioissa globaalisen vastuunsa suomalaisia paremmin. Meille on otettu huomattavasti vähemmän maahanmuuttajia kuin Norjaan.

Isossa-Britanniassa sitten kirjoittaja taas flirttailee niin militarismin kuin imperialististenkin ideologioitten kanssa. Päähenkilön isoisä nimittäin tapaa siellä vanhan kaverinsa, joka on – varmaankaan kukaan ei yllättynyt – eläkkeellä oleva sotilas. Kirjoittaja tyytyy kuvailemaan sitä, että tämä suomalainen kuolemankauppias ja eläkkeellä oleva palkkamurhaaja istuvat teekupposen äärellä, rupattelevat mukavia ja muistelevat menneitä. Kirjoittaja jättää tietoisesti korostamatta brittiläisen siirtomaaimperiumin julmuuksia kaikkialla maailmassa.

Kirjoittaja yrittää jotenkin lieventää tunnelmaa sillä, että palkkamurhaaja evp ja isoisä ovat aikanaan yhdessä palvelleet Muurmannin legioonassa, mutta tämä halpahintainen kikka ei pure keneenkään. Luonnollisesti tämä isoisä käy Ison-Britannian vierailullaan käyttämässä hyväksi ihmiskaupan uhreiksi joutuneita prostituoituja.

Kaiken kaikkiaan näkisin, että tätä vastenmielistä, huumoriksi naamioitua teosta voidaan verrata karamellikuorrutettuun henkiseen syanidikapseliin, joka viihteellisin keinoin tyrkyttää lukijalle natsismia, rasismia, seksismiä ja köyhempiin kansakuntiin kohdistuvaa järjestelmällistä sortoa. Tällaisten ideologioitten kannattajille ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan ja koko maailman tulevaisuus.



No niin, tällaista kulturointia tällä kertaa. Vaikka paneuduin urakkaan ihan tosissani, niin ei tästä tainnut tulla kuin keskinkertainen kulturointi. Onnistuin sinänsä sihvolametodissa siinä mielessä, että varsinaisesta kirjan sisällöstä en juurikaan kirjoittanut ja sopiva määrä paatostakin tässä löytyy. Mutta suomalaisen virkamieskoneiston ylistämistä en saanut sekaan ujutettua. Ei vaan onnistu. Johtuneeko siitä, että olen itse osa tuota virkakoneistoa, ja tunnen sen siis varsin hyvin.

En onnistunut myöskään siinä, että olisin ympännyt itseni tähän kirjoitukseen, niin kuin olisin itse ollut jotenkin mukana tapahtumissa ja suoriutunut asioista paremmin kuin kirjan päähenkilöt. En vaan pystynyt. Suutarihommista en ymmärrä mitään, liikemieshommista ei ole kokemusta, ulkomailla en ole paljoa käynyt ja nuo sotahommatkin rajoittuivat varusmiespalvelukseen. Sihvola onnistui omassa kulturoinnissaan selvästi paremmin, mutta hän onkin kyllä asiassa kokenut ammattilainen ja minä taas vain asiasta kiinnostunut amatööri.

Onni yksillä, pakkanen kaikilla. Oikein monokulttuurisia hiihtokelejä kaikille.

Som´mono.