JOTAIN IHAN MUUTA VII

Eli jatkoa pikkusen pojan kesälle

Siitä mukavasta rautatie-episodista oli mennyt ehkä viikon verran. Meitä oli semmonen epälukuinen poikalössi Oy Firma Ab:n rivitalojen kiikuilla ja me pelattiin kiikkupalloa niin kuin monena iltana ennenkin. Eiköhän sitä nykyisetkin muksut osaa pelata. Kiikkupalloa pelattiin usein, ja toinen suosittu harrastus oli kiikusta pituushyppääminen. Mehän oltiin tehty melkoisen komea hiekkakasa pehmusteeksi, ja hyppyjen pituudet olivat (vauhti otettiin tietenkin kiikussa seisaallaan) koko lailla bobbeamonia. Muutama kuukausi myöhemmin tosin aikuiset, juuttaat, ottivat puiset kiikkulaudat pois ja laittoivat tilalle lutterot autonrenkaat. Ihan vaan semmosen pikkuseikan takia, että yksi meistä katkaisi jalkansa siinä pituushypätessä. Eihän siitä enää pystynyt hyppimään ja vaikeuttihan se sitä kiikkupalloakin.

No, yhtä kaikki, siinä vaiheessa ei kenenkään kintut olleet vielä kipsattuina ja kiikkupalloa pelailtiin. Sitten siihen ilmestyi kaksi ikivanhaa heppua. Tai no, iän myötä ikivanhan käsitys alkaa kummasti venymään, todennäköisesti ne olivat saman ikäisiä kuin minä nyt, mutta silloin nyrkillätapettavana kaikki, millä kasvoi parta sijoittui ajallisesti jonnekin kelan ja kuopan puoleenväliin.

Me oltiin tietysti siinä vähän varpaillamme, kun ajateltiin, että meidän epäiltiin tehneen joitain kolttosia. Ja kun jätkälössin koostumuksen ottaa huomioon, niin epäilyksille kiistatta saattoi olla perusteitakin. Mutta ne vaan totesivat, että nyt pannaan pojat jalkapallon korttelisarja pystyyn. Kertokaa kavereillenne ja tulkaa Senjasen kentälle huomenna siihenjasiihen aikaan. Joka heppu tuumasi pikkupojan innolla että joo, eikä siihen muuta tarvittu. Muutama samanlainen heppu oli kiertänyt muita jätkälössejä muissa kaupunginosissa ja eihän siinä mennyt kuin muutama päivä, kun täysi sarja oli pystyssä. Oy Firma Ab oli antanut vielä pelipaitojakin. Minäkin sitä sarjaa muutaman kesän touhusin, vaikken mikään Beckenbauer ollutkaan. Lähinnä Pele kahdella ällällä. Mutta mukavaa se oli yhtä kaikki.

Mietin, mahtaisiko tuollainen onnistua nykyisin? Ainakaan ihan noin ex tempore. Pitäisköhän siihen olla jotkut luvat? Pitäisikö sarjan vetäjien ehkä toimittaa rikosrekisteriote jonnekin? Pitäisikö heillä olla ehkä joku tutkinto ja kirjallinen lupa? Antaisivatko äiteet poikien mennä vahtimatta? En osaa sanoa. Vanhemmat Perskeleet totesivat vaan, kun korttelisarjan alusta kerroin, että no sehän on hyvä, pysyy nulikat pois töllöntöitä tekemästä.



Eihän se kesä tietenkään pelkkää pallonpelailua ollut, vaan siihen sisältyi kaikenlaista, mikä pikkusta poikaa kovasti miellytti. Elämä oli sillai mukavasti aamupäivässä, että maailma oli suuri, melkein kaikki uutta ja löytämisen riemu melkein jokapäiväistä. Tietysti uuden oppimisen hintana oltiin usein niin polvet kuin nokkakin ruvella, mutta ei sitä niin dramaattisena pidetty. Tilastotappioita. Ja olihan se laastari jo keksitty silloinkin. Tosin piharatamon lehti pelitti ihan yhtä hyvin, kun eihän sitä aina jonkun naarmun takia viittinyt kotia juosta. Kesäjanon sammutti Rymd ja yleisen turvallisuudentunteen toi Kekkonen.

Ja olihan tarjolla myös viihdettä. Ison Ykän maailmassa kärsitään viihdeähkystä. Sitä on liikaa ja liian helposti saatavilla. Siihen turtuu. Pikku-Ykän maailmassa viihteen löytämiseen piti nähdä vaivaa ja vähempäänkin tyytyi. Yksi suosituimmista viihteen muodoista oli tietysti musiikki. Rokki oli vienyt nuoren miehen mennessään jo silloin, Slade iski kybällä ja Noddy Holderin ääni räjäytti tajunnan. Sillä hepullahan oli laulustyrkkarit ihan vaan muodon vuoksi. Ei se niitä oikeesti tarvinnut.

Rokin renkutustahan otettiin talteen Philipsin radionauhurilla, johon musiikkia äänitettiin radiosta c-kasetille, joihin pikkupojillakin oli nippa nappa varaa. Siihen kun saattoi äänittää päälle aina uudestaan. Äänen laatu ei välttämättä ollut hifiä, mutta kun me ei tiedetty mitä hifi on, niin eipä asian kanssa ollut tarvetta hifistellä. Nuorten sävellahjan lisäksi ei paljon muuta rokkiohjelmaa ollut, ja sitä kuunneltiin korvat ruvella käsi rec ja play-näppäimillä (tai hantaakihan se play-näppäin oikeastaan oli) valmiina äänittämään purkkaa ja jytää.



Luonnollisesti möllit nauttivat myös korkeakulttuurista eli luimme, hankimme ja lainasimme toisillemme hyvää ja kehittävää kirjallisuutta, kuten Mustanaamio, Korkeajännitys, Tex Willer ja ennen kaikkea Shokki. Shokki-lehti jos mikä on elänyt aaltoelämää. Se oli kovasti muotia silloin ennen 1970-luvun puoliväliä, 1980-luvun alussa taas divaritkaan eivät vaihtaneet Shokkeja kuin toisiin Shokkeihin ja nyt ne taas maksavat hurumykke. Vieläkö heput muistaa Slemmyn?



Sinä kesänä, niin kuin muutamana muunakin vietin paljon aikaa tätini luona. Tätini, hänen miehensä Tane, ja pari minua vanhempaa serkkupoikaa asustivat saman kunnan reuna-alueella, sanotaan paikkaa vaikka Laidanperäksi.

Ja Laidanperällehän minut kuljetti tietenkin postiauto. Ne kun kulkivat silloin vielä säännöllisesti ja taajaan. Niitä perinteisiä, tyylikkään ruman oransseja pelejä ei ole teillä enää aikoihin näkynyt. Niissä oli jotenkin enemmän tunnelmaa kuin tavallisessa linja-autossa. Vaan johtuukohan tuo muistin patinasta, kun sen aikaiset asiat ovat kyllä mielessä hyvinkin, mutta näkyvät muistin kuvaruudulla vähän semmosena rakeisena värifilminä niin kuin nuo 1970-luvun pätkät tuppaavat nykyisin jo olemaan. No, yhtä kaikki, postiauto toi ja vei mölliä ja mölli kulki ihan yksin, vaikka ikää ei ollut kymmentäkään. Nykyisin semmonenkaan ei kai onnistu, kun matkaa oli kuitenkin joitain kymmeniä kilometrejä. Tai no, mene ja tiedä, kulkeehan ne muksut bussilla kouluunkin.



Siellä Laidanperällä oli kaikenlaista puuhattavaa. Paikan vieressä oli vanha louhos, joka oli ollut käytössä viimeksi joskus vuonna Ryti. Louhoksen varsinainen monttu oli jo aikaa sitten täyttynyt vedellä, ja siitä oli tullut lampi, joka oli tietysti syvä kuin mikä, joten siihen oli mukava hyppiä. Olihan sinne ilmestynyt jopa kalojakin, ruutanoita tietysti, ne kun elävät vaikka pelkässä mutalikossa.

Louhoksen ympärillä oli sitten laaja jätemaa-alue, jäteskiksi sitä kutsuttiin. Siellä oli mahtavaa ajaa rossia, jota meikäläinen lasketteli polkupyörällä ja serkkupojat moottoripyörillään. Minä olin niihin masiinoihin silloin vielä pikkusen liian pieni. Mutta jäteskiltä löytyi myös pikkusen pojan aarteita eli kaksi ikivanhaa autonromua. Toinen oli vanha mossenraato ja toinen sitäkin vanhempi paku. Oli niissä vielä penkit (miten kuten) tallella sekä ratti, vaihdekeppi ja polkimet. Pikkumölli tietysti säännöllisesti hyppäsi puikkoihin ja pisti mielikuvituksen laulamaan. Pikkusen pojan mielikuvitus on niin valtava energiavara, että jos sen voisi valjastaa sähköverkkoon, niin kymmenen pikkusällin mielikuvitus tuottaisi virtaa keskikokoiselle maakunnalle.

Sen pakunraadon kohdalla vaan muisti tekee temppujaan. Minä kun jotenkin olen ihan varma siitä, että sen pakun nimi oli Star ja se oli puolalainen. Mutta järjellä ajatellen ei se varmaankaan voinu olla niin. Vaan haitanneenkos tuo. Olenhan minä siitäkin ihan varma, että kuulin Kalle Fält Bandin kappaleen Voita Hellalla jo vuonna 1972, vaikka se julkaistiin vasta vuonna 1977. Kytkentävirhe, luulisin. Mutta se toinen raato oli joka tapauksessa varmasti Mosse.



Jokaisella pikkusella pojalla on tiettyjä yksittäisiä esineitä, jotka ruokkivat mielikuvitusenergiaa toiseen potenssiin. Yksi niistä oli minulle Tanen työpaikaltaan tuoma pölynaamari. Siis ei mikään paperinen lättänä, vaan ihan kunnon maski, joka pienelle pojalle näytti ihan hävittäjälentäjän happimaskilta. Ei muuta kuin maski naamalle ja heppuhan olikin välittömästi jossain Itä-Karjalan taivaalla tiiraamassa, että tulevatko ne pirut auringosta.

Vaikka korkkareita siihen aikaan ahkerasti tuli luettuakin, ei Battler Britton mahtunut tuohon fantasiaan. Koska olin jo aikaisemmin alkanut harrastaa pienoismallien kokoamista (hei jätkät, sanooko Revell ja Airfix mitään?), niin Suomen omienkin ilmavoimien olemassaolo oli tullut jo tietoon. Eikä koneenani olleet koskaan ne kuuluisat Messerschmittit tai Brewsterit, vaan Curtiss Hawk 75, se Wasp-moottorinen versio. Se kun oli ensimmäinen pienoismalli, mikä tuli koskaan hankittua. Se on mulla muuten tallella vieläkin, vaikka melkein kaikki muut ovatkin jo hävinneet.



Tädin kanssa synkkasi hyvin, serkkupoikien kanssa synkkasi hyvin, mutta paras kaverini siellä Laidanperällä oli Tane. Auttelin Tanea pihahommissa, kävin hänen kanssaan kalalla ja ennen kaikkea pommitin miestä tolkuttomalla määrällä uteliaan pikkupojan kysymyksillä, jotka liittyivät hyvin usein sotaan. Tane kun oli ollut jatkosodassa tulenjohtomiehenä.

Tanella oli aina naama hyväntahtoisella hymyntirrillä ja hän vastaili kysymyksiini tarjoillen nulikalle rautaisannoksen sota-aikaa. Tai itse asiassa hän tarjoili rautaisannoksen siitä, mitä parikymppiset heput puuhailivat, kun ei tarvinnut sotia, kertomatta itse asiassa sodasta yhtään mitään, mutta hän teki sen niin ovelasti, että meikänulikka ei sitä tajunnut kuin jälkeenpäin. Kuuntelinpa vain jännää juttua siitä, kuinka tulenjohtomiehillä oli hyvä kalapaikka, mutta sen luo mennessä piti ylittää yks suonlämpäre, ja siinä piti olla matalana, kun naapurin piiska ylsi ampumaan siihen suolle.

Eli varsin leppoisan kuvan pikkumölli siitä touhusta sai. Tanehan oli siis tulenjohtomiehenä 4. divisioonassa ja kertoi olleensa Poventsassa. Ja tottahan hän siinä puhuikin. Vähän vanhempana otin sitten ittekseni selvää neljännen divisioonan historiasta ja hoksasin, että se porukka oli kyllä siellä missä Tane kertoikin sen olleen, mutta Tane taisi taktisesti unohtaa kertoa sen, että se sama divisioona oli kesällä 1944 Tali-Ihantalassa ja tulenjohtomiehillä oli siellä taatusti muuta tekemistä kuin onkimista. Itselläni oli siinä vaiheessa jo sen verran järkeä, että saatoin ymmärtää, miksi hän teki taktisen unohduksensa ja älysin myös olla kyselemättä enempää.

Muistan vain hyvin Tanen hyväntahtoisen hymyntirrin ja loputtoman kärsivällisyyden, kun utelias räkänokka kyseli hölmöjä. Ehkäpä hän ajatteli nulikkaa katsellessaan, että paska reissuhan se oli, mutta ehkäpä tuo kannatti tehdä. Saa tuokin nöösipoika vapaasti kysellä tyhmiä.

Tane on ollut mullan alla jo viisitoista vuotta. Muistelen vieläkin usein tuota hienoa miestä, joka kävi läpi Kannaksen tulihelvetin, mutta säilytti silti iloisuutensa, optimistisuutensa, ihmisystävällisyytensä ja sen hymyntirrin, joka kulkee vieläkin mukana omassa sielussani. Ei siitä ole pitkääkään aikaa, kun isä-Perskeleen kanssa saunottiin, otettiin mukista, muisteltiin Tanea ja tuumittiin, että jos sellainen heppu maailmasta löytyi, joka hankkiutui Tanen kanssa ränäväleihin, niin hepun olis tarvinnut katsoa peiliin. Maailma tartteis enemmän Taneja ja vähemmän niitä, jotka ideologioillaan pistää Tanet paskareissuille.



Se oli viimeinen täydellinen pikkusen pojan kesä. Jo seuraavana syksynä ja talvena pikku-Ykä alkoi oppia, että välillä elämä potkiikin munille, eikä pyytele anteeksi, vaan nauraa ilkeän naurun päälle. Mainioita pikkusen pojan kesiä oli kyllä vielä luvassa, mutta taustalla kaihersi se tieto, että elämä ei taida ollakaan pelkkää pikkusen pojan kesää. Aikuisten maailma ja siihen väistämättä joskus tapahtuva siirtyminen pelotti. Tuntui siltä, että pikku-Ykä katoaa tai muuttuu joksikin itselleen vieraaksi ja pelottavaksi.

Pikkusen pojan kesät ovat jo aikaa sitten vaihtuneet keski-ikäisen miehen täysiksi vuosiksi. Ilokseni olen huomannut, että ei siinä ihan niin huonosti käynyt kuin pelkäsin. Palanen siitä pikku-Ykästä, joka istui siinä Mossen raadossa kesällä 1974 elää vieläkin sisälläni, ja sehän ei muutu, eikä vanhene koskaan, vaan on omalla tavallaan iätön. Aikuinen mies sen ympärillä on vain rakentanut sen ympärille tiettyjä suojamuureja, jotta kokonaisuus nimeltä Ykä voi elää aikuisten maailmassa. Ja aikuisten maailmakin on välttämätön, sillä ilman sitä eivät pikku-Ykät voisi elää. Mutta on ollut ilo säilyttää se liekki siitä kurittomasta, keppostelevasta ja aina uteliaasta pikku nulikasta, ja uskon, että suurin osa ihmisistä on sen pystynyt säilyttämään.

Mutta tiedän myös ihmisiä, jotka ovat muuranneet sen liekin umpeen, ja se on kuollut hapen puutteeseen. Tuntuu siltä, että heidän elämänsä on jatkuvaa loukkaantumista ja varsinkin toisten puolesta loukkaantumista jostain, jota joku sanoi, tai jos ei sanonut, niin ainakin ajatteli. Heidän elämänsä täyttää tarve tuomita, vaientaa, rajoittaa ja rangaista. Ehkä heidän pikkunulikan sielunsa onkin pöllitty ja vaihdettu toiseen, johonkin sellaiseen, jota pikku-Ykä aikanaan pelkäsi.

Itse aion säilyttää sen pienen palan nulikkaa itsessäni hautaan asti. Olen sen velkaa pikku-Ykälle. Ja pikkusen pojan kesille.

Hyvää alkanutta kesää tämän blogin lukijoille.