VÄÄRISTYMÄVYÖHYKE

Tulipa törmättyä pääsiäisenä uutiseen, jossa helsinkiläinen opettaja oli kantanut turpaansa rääpineen teinin pois koulun ruokalasta ts. tehnyt työnsä, ja opettajan esimiehenä toimiva koulun rehtori kiitti työnsä tehnyttä opettajaa tekemällä hänen toiminnastaan tutkintapyynnön poliisille ja aikomalla irtisanoa opettajan.

Tämänkertainen kirjoitus ei varsinaisesti koske tätä tapahtumaa, mutta todetaan nyt pari asiaa, mitkä on tullut todettua ennenkin. Eli tapahtuman tiimoilta on tullut kovasti vaatimuksia siitä, että opettajille pitää palauttaa vanhat valtuudet. En pane hanttiin ollenkaan, mutta muistutan, että valtaosa opettajista on kylläkin naisia, miesopettajatkaan eivät kaikki ole välttämättä chucknorriseja ja perseilevät teinit ovat likimain aikuisen kokoisia. Toisin sanoen, jos opettaja toteaa teinille, että nyt mulla on valtuudet, niin teini kysyy että mitähän meinasit niillä tehdä. Jolloin opettaja toteaa että olipahan pirun hyvä kysymys.

On myös esitetty vaatimuksia, että kouluihin pitää palkata vartijoita. Hyvä pointti tämäkin, en kiistä. Nyt on vaan niin, että ensimmäisen kerran kun vartiopari lyö jonkun räyhäävän roikkuperseen nippusiteisiin rauhoittumaan muutamaksi tunniksi (kouluissamme kun ei ole vuosikymmeniin ollut enää karsseria), niin iltalehtien lööpit hoilaavat hoosiannaa, koulun rehtori erottaa vartijat ja toteaa lehdille, että puhejudoa me kyllä tarkoitimme.

Kun itselläni on työhöni noin neljännesvuosisadan ajan liittynyt myös kurin ja järjestyksen ylläpitäminen, voisin nykytilanteesta todeta, että kansa on nyt saanut sitä, mitä joku muu on tilannut, eli melkoisesta osasta peruskoululaisista tulee nykymeiningillä itseään täynnä olevia, ihmisille haistattelua koskemattomana ja loukkaamattomana ihmisoikeutena pitäviä ja elämäntaidoiltaan onnettomia kermaperseitä. Jos tilannetta halutaan muuttaa, se vaatii lakimuutosten lisäksi myös tyypit, jotka pystyvät pistämään ne muutokset voimaan. Se vaatii myös, että oikeus käyttäytyä kuin pullopersesika ei ole loukkaamaton ihmisoikeus. Yhtä kaikki, jos muutos tehdään virallisesti tänään, se alkaa lopullisesti toimia vasta sukupolven kuluttua. Hajottaminen on nopeaa, rakentaminen hidasta. Mitäs tilasit, sanoi artisti.

Tuo tapahtuma koulussa toimi lähinnä herätteenä muutamille ajatuksille aiheesta ”vääristymävyöhyke julkishallinnollisen johtotason ja suorittavan tason välissä”. Yllä mainitussa tapauksessa johtaja eli rehtori on toiminut suhteessa suorittavan tason työntekijään eli opettajaan juuri niin kuin kelpo julkishallinnollisen johtajan kuuluukin toimia eli heittänyt tyypin surutta susille. Tällä hän tietysti pyrkii suojelemaan omaa ahteriaan.

Lisäksi tulee muistaa, että rehtori on työssään järjestelmän edustajana. Toimintasuuntana ylhäältä alaspäin. Hän ei kyseenalaista järjestelmää. Epäilemättä hänenkin koulustaan löytyy järjestelmän vaatimat ”meillä ei kiusata-”, ”meillä ei perseillä-”, ”meillä ei haistatella- ” ja ”meillä ei edelleenkään kiusata osat 2, 3 ja 4”-kansiot. Varmaankin siinä koulussa, niin kuin monessa muussakin koulussa, on tehty järjestelmän vaatima työ oppilaitten ja opettajien työrauhan turvaamiseksi. Ja järjestelmässä tehty työ tarkoittaa kirjoitettua ja mapitettua tekstiä. Niskaperse-otetta käyttänyt opettaja on osoittanut, että järjestelmän riittävänä pitämä kirjoitettu ja mapitettu teksti ei riitäkään, joten hän on silloin kyseenalaistanut järjestelmän toiminnan.

Oman pitkäaikaisen julkishallintokokemukseni aikana olen huomannut, että julkishallinto ei ole enää pitkään aikaan halunnut palkata johtotehtäviin voimakkaita persoonia, vaan mieluummin mahdollisimman värittömiä byrokraatteja, joilta ei loppujen lopuksi vaadita muuta kuin sen, että hän ei kyseenalaista järjestelmän erehtymättömyyttä ja hän noudattaa järjestelmän ylhäältä päin saneltua toimintaepistolaa kirjaimellisesti ja vaatii sen ehdotonta noudattamista myös muilta. Ja kun tämän epistolan ovat kirjoittaneet ihmiset, joilla taas ei ole minkäänlaista kosketuspintaa varsinaiseen suorittavan tason työhön, niin on selvää, että johdon ja suorittavan tason välille jää melko laaja vääristymävyöhyke.

On olemassa terveitä työyhteisöjä, joissa tätä vääristymävyöhykettä ei ole. Erityisesti yksityisellä sektorilla. Tällaisissa työyhteisössä yleensä ollaan oikeasti riippuvaisia työn tuloksista, joten jotain kouraantuntuvaa ja eteenpäin myytävää on saatava aikaan ihan oikeasti. Pelkkä ympyrän selittäminen neliöksi ei riitä.

Mikäli terveessä työyhteisössä suorittava taho viestittää johdolle, että käytetyillä työmenetelmillä ei saada aikaan haluttua tulosta, johto ottaa asian vakavasti, sillä johto tietää, että ellei homma toimi, se tulee pahimmillaan ajamaan pulaakin pankrottiin. Johto selvittää työntekijöitten kanssa, missä homma kusee, ja antaa työntekijöille tarpeelliset työvälineet ja valtuudet.

Julkishallinnossa taas vastaavassa tilanteessa asia ei mene aivan näin. Kun julkishallinnossa suorittava taho ilmoittaa johdolle, että ylhäältä käsin annetuilla ohjeistuksilla ja valtuuksilla ei kerta kaikkiaan saada aikaan sitä tulosta mitä vaaditaan, ja suorittavan tason näkemystä yleensäkin kannattaisi ihan oikeasti kuunnella, menee johtaja ymmälleen.

Hän toteaa toki henkilökunnalle että niin, niin, kyllä, niin, epäilemättä, niin, kyllä ja ilman muuta, mutta itsekseen hän miettii, että työpaikassahan on tehty kaikki nimenomaan niin kuin ylemmän viraston ohjeistukset ovat määränneet. Näin ollen ongelmaakaan ei voi olla. Hän ihmettelee kyllä hieman sitä, että mikä sitä suorittavaa tasoa oikein jurppii. Hommanhan pitäisi pelittää kuin junan vessa, sillä siihenhän on saatu koulutetuilta ihmisiltä valmiit nuotit. Johtaja päättää tehdä sen, mitä hänen kuuluukin tehdä, eli ei yhtään mitään.

Suorittavalla taholla tietysti työ ei helpotu millään muotoa ja työntekijät joutuvat edelleenkin ohjeistuksen mukaan kokoamaan kuvaannollista Mossen moottoria työkaluinaan yksi tasapääruuvimeisseli, purukumia ja jekkulankaa, käyttäen ainoastaan vasempaa kättä ja toinen silmä suljettuna.

Valmista ei tietenkään synny ja työ alkaa muistuttamaan irvikuvaa itsestään. Työilmapiiri heikkenee ja ihmisten sairaslomamäärä kasvaa, mikä tietysti rasittaa töissä olevaa väkeä entisestään. Suorittava taho alkaa avautua johtoporrasta kohti jo huomattavan voimakkain sanakääntein.

Johtaja havahtuu horroksestaan ja koodipurettuaan vääristymävyöhykkeen läpi tulleen suorittavan tahon palautteen hän huomaa järkytyksekseen, että tässähän aivan selvästi kyseenalaistetaan järjestelmä ja sen määräämä työepistola, mikä on jo kerettiläistä touhua sinänsä. Lisäksi johtaja tajuaa, että tässähän arvostellaan häntä itseäänkin, mikä on todellakin epäreilua, sillä hänhän on toiminut juuri niin kuin epistola on vaatinutkin häntä toimimaan. Suorittava taso, nilkit, ei suoriudu tehtävästään, joten se yrittää vierittää syyn johtajan niskoille. Johtajalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin vetää Juhlamokkapaketillinen henkilökohtaisia poroja nokkaansa.

Johtaja tekee suorittavalle tasolle niin suullisessa kuin kirjallisessa muodossa selväksi, että jos työpaikalla on joku ongelma, niin se ei ole ongelma, vaan ongelma ovat ne ihmiset, jotka puhuvat ongelmasta ääneen. Jos ongelmasta ei puhuta, niin sitä ei ole. Ja virallisen epistolan mukaan kun toimitaan niin kuin virallinen epistola vaatii, ei ongelmia voi edes olla. Siitä on virkamiespäätös. Ymmärrättekö, saatanan tunarit, virkamiespäätös! Lopuksi johtaja muistuttaa, että ei työpaikalle ole ketään väkivalloin raahattu. Ei täällä ole pakko olla. Tässä tilanteessa vääristymävyöhyke hetkellisesti häviää, sillä johtaja esittää asiat aivan suoraan.

Suorittava taso yrittää vielä jonkun aikaa yrittää saada järkeä kansantalouteen, mutta toteaa jossain vaiheessa että turha on potkia tutkainta vastaan joten anti ollakseen ja paskaaks tässä. Osa työntekijöistä vaihtaa johonkin toiseen saman alan yksikköön huomatakseen vain, että sama säätäminen jatkuu sielläkin, huonolla tuurilla vielä turboahdettuna versiona. Osa, varsinkin nuoremmat työntekijät tuumivat että hetkinen, vieläkö neljäkymmentäkin vuotta tätä settiä, ei kiitos, ottavat riskin ja hakeutuvat muihin töihin.

Suurin osa sitten yksinkertaisesti vain sopeutuu. Eli he kehittävät itselleen olosuhteitten pakosta oman vääristymävyöhykkeen. Sillä he eivät yritä perustella itselleen, että touhussa olisi järkeä, mutta he kertovat johdolle, mitä johto haluaa kuulla, koska pääsevät itse helpommalla.

Tässä muodostuu sitten tietysti se ongelma, että kun työhön ja työolosuhteisiin liityvä valitus alakerrasta vähenee tai suorastaan loppuu, voi johtaja todeta itselleen, että kun suorittava taho on palautettu järjestelmän vaatiman epistolan mukaiseen ruotuun, niin hehän itsekin huomavat, että näin työ sujuu paremmin ja maailma on kuin silkkiä vaan. Jatkuvat sairaslomat voi tietysti kuitata kevät-, kesä-, syys- ja talviflunssalla.

Julkishallinnossahan käydään viestintää muuallakin kuin välillä suorittava taso – yksikön johto. Yksiköstä käydään tietenkin viestintää ylempiin virastoihin ja siellähän pomo-, suunnittelu- ja projektiporrasta miehittää porukka, jolla ei ole enää minkäänlaista kosketuspintaa niin suorittavan tahon työhön kuin sitä tekeviin ihmisiin. Näin ollen heillä on luonnollisesti myös oma vääristymävyöhyke suhteessa komentoketjuun alaspäin.

Kun tämä porukka lukee ja tulkitsee kahden vääristymävyöhykkeen läpi tulleet viestit, ne kuulostaisivat suorittavan tason työntekijöitten korviin jo jonkinlaiselta toispuoleishalvauksesta kärsivän eskimon solkkaamalta retoromanialta, mutta ylempien virastojen henkilökunnalle viesti on selkeä ja ymmärrettävä: hommahan pelittää kuin lättähatun vessa ennen muinoin. Tätä on saatava lisää.

Kun ylempi virasto on saanut palautetta, jonka mieltää erittäin positiiviseksi, se päättää tehdä mämmistä vielä makiampaa ja aloittaa useita uusia kehitysprojekteja kuten ”I type it, you think it: turvallista ja normien mukaista työhyvinvointia viranomaispäätöksellä”, ”Ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme: yllätysiskelmäterapiamenetelmä ennakoituihin ristiriitatilanteisiin”, ”Kehitysprojektivastaisuuden kasvun kehitysprojektimyönteisyyden myönteistä kasvua haittaavana uhkatekijänä selvittävä tutkimus- ja kehittämisprojekti”, ”Juorut ja klikkiytyminen voimavarana työyhteisön rasististen mielialojen karsimisessa” sekä montakytviis erilaista monikulttuurisuusprojektia.

Projekteihin liittyy luonnollisesti pakolliset kurssitusjaksot suorittavalle taholle sekä seurantajakso, jossa projektien tuloksista tehtävät johtopäätökset muutetaan suorittavalla taholla pakollisiksi käyttöön otettaviksi työmenetelmiksi. Tähän seurantajaksoon taas suorittava taho ei osallistu.

Suorittavalla taholla asia alkaa olla sinänsä ihan se ja sama, sillä sen miehittämät työpaikat alkavat olla jo muutenkin täydessä anarkiassa, eikä lisäryönä sitä enää sen kummemmaksi muuta. Muutenkin he ymmärtävät sen, että heidän monumentiksi monumentin vuoksi muuttunut julkishallinnon palvelusala tarvitsee heitä enää ainoastaan sen vuoksi, että se voisi virallisesti sanoa tarjoavansa veronmaksajille jonkinlaista palvelua, vaikka kyse on enää monumentista itsestään.

Toisaalta työntekijät tietävät, että tämän kautta heille on varma työpaikka, sillä vaikka julkishallinnon pääprioriteetti onkin akateeminen suojatyöllistäminen, sen täytyy ainakin näytellä veronmaksajille, että sen päätehtävä olisi antaa jonkunlaisia välttämättömiä palveluja. Näin ollen työntekijät laskevat päiviä eläkkeeseen ja tuumivat, että piru kaiken periköön. Ja epäilemättä se aikanaan sen tekeekin. Vaan sillähän ei tunnetusti ole kiire. Älä laakase, naatitaan.

Hyvää alkanutta huhtikuuta kaikille tämän blogin lukijoille.