ERÄÄN TOIMITTAJAN ANKEA ILTAPUHDE

Marraskuisen myöhäisillan keli tarjosi Radanvarsikaupungille sitä, mitä se tyypillisimmillään pystyi tarjoamaan, eli kovan tuulen tuomaa lähes vaakasuorassa ihmisiä kiusaavaa piiskaavaa sadetta joka osasi etsiä tiensä tiukastikin pään yli vedetyn hupun sisään, nollan tienoissa olevaa lämpötilaa, joka sai sateen koko ajan miettimään, tullako vetenä vai räntänä ja vielä satamattomasta lumesta johtuvaa niin synkkää pimeyttä, ettei sitä enää osannut mieltää pimeydeksi vaan valon olemassaolemattomuudeksi. Yleensäkin Radanvarsikaupungin yllä vallitsevaa säätä saattoi kuvailla vain rumilla sanoilla.

Eräässä kallisneliöisemmässä Radanvarsikaupungin lähiössä sijaitsevassa rivitalohuoneistossa paloivat vielä valot. Muista rivitalon huoneistoista valot olivat jo sammuneet. Asunnossa, jossa valot olivat vielä päällä istui työhuoneessaan mies, edessään avattu tietokone ja kädessään viinilasi. Ulkopuolista synkkää keliä saattoi pitää suorastaan kelvollisena ulkoilukelinä verrattuna siihen syysmyrskyyn, joka hallitsi miehen päänsisäistä ilmastoa.

Mies oli Tiedostavan Lehden eräs toimittaja, nimeltään Eräs Toimittaja, ja hän tuijotti edessään olevalla tietokoneen näytöllä olevaa word-tiedostoa. Oikeastaan tiedostoa ei voinut sanoa vielä tiedostoksi, sillä näytön yläreunassa luki vielä Asiakirja 1, eikä hän ollut vielä tallentanut tuotostaan. Ei ollut mitään tallennettavaa. Sanaakaan ei ollut vielä kirjoitettuna. Eräs Toimittaja oli tuijottanut tyhjää asiakirjaa jo kolmatta tuntia. Tuijottamisen oli keskeyttänyt vain se, että hän oli käynyt hakemassa keittöstä uuden lasin viiniä. Taisi olla neljäs menossa. Tyhjän asiakirjan vasemmassa yläkulmassa vilkkuva kursori tuntui ilkkuvan hänelle.

Mies tyhjensi lasin, käveli sen kanssa keitiöön ja laittoi lasin hanapakkauksen alle. Sitten hän tuumasi itsekseen että paskat, otti koko pakkauksen työhuoneeseen, laittoi sen työpöydälle, täytti lasin, otti siemauksen ja jatkoi tietokoneen näytön tuijottamista. Ongelmallista Eräälle Toimittajalle ei ollut se, että hän olisi tuijottanut näyttöä pää tyhjänä ja mitään miettimättä. Ongelmana oli se, että hän oli koko ajan ajatellut.

Eräs Toimittaja oli ollut Tiedostavan Lehden toimittajana töissä jo yli kaksikymmentä vuotta. Hän oli kokenut ja arvostettu alansa ammattilainen. Mutta viime aikoina häntä oli alkanut ällöttää koko touhu. Erityisesti häntä ällötti se työtehtävä, jonka hänen esimiehensä, nimeltään Se Vastaava-Päätoimittaja oli hänelle antanut. Tehtävänä oli taas vaihteeksi kirjoittaa voimakkaan myönteisesti maahanmuuttoon ja monikultturisuuteen kantaa ottava artikkeli, joka julkaistaisiin pääkirjoituksena. Eräs Toimittaja oli yrittänyt luistaa tehtävästä perustellen, että tätä tavallista uutistoimittajan työtä oli ihan riittämiin muutenkin. Eikö toimittaja Niin Uskossa-Väkevä tai Totanoin Herkkä-Tuomitsemaan voisi ottaa tehtävän hoitaakseen? Kumpikin heistä tekisi sen kovin mielellään.

Se Vastaava-Päätoimittaja oli muistuttanut että kyseiset kollegat olivat tehneet samanlaisia kirjoituksia jo vaikka kuinka monta ja tiheään tahtiin, mutta Eräs Toimittaja ei ollut tehnyt sellaista aikoihin. Nyt saisi luvan olla hänen vuoronsa. Ja Erään Toimittajan tulisi muistaa myös Tiedostavan Lehden opettava ja valistava velvollisuus. Mikäli lehdellä ei ole oikeaa ideologista pohjaa, se on vain Seiskan tasoinen juoruläpyskä, ja Erään Toimittajan tulisi olla tyytyväinen, että hän saa työskennellä laatulehdessä.

Ja nyt Eräs Toimittaja istui kotonaan työpöytänsä ääressä ja tuijotti tehtävää, jota hän ei halunnut edes aloittaa. Kyse ei ollut siitä, etteikö hän olisi osannut. Varttitunnin homma. Helppokos satoja kertoja aikaisemminkin toisteltuja lauseita on latoa peräkkäin. Kyse oli siitä, ettei hän halunnut.

Toimittaja oli sairastunut tautiin, jota hänen kollegansa kutsuisivat nimeltä ideologinen syöpä. Itse hän nimitti tilaansa ajatteluksi. Tai heräämiseksi. No, yhtä vaarallinen hänen tilansa oli kollegoittensa mielestä, kutsuttiin sitä millä nimellä hyvänsä. Mutta ajattelun myötä hän oli alkanut kyseenalaistaa koko uransa ideologisen pohjan. Ehkä yhtenä syynä oli vanhentuminen, jolloin ihminen alkoi pikku hiljaa hiljentää tahtia ja miettiä perusteita sille, mitä oli milloinkin tullut tehtyä. Ehkä yhtenä syynä oli vanhenemisen tuoma kyky tarkastella itseään ja ratkaisujaan kriittisesti. Se kiduttavan suuri oikeassa olemisen ja varsinkin julkisuudessa oikeassa olemisen pakko ei ollutkaan enää toiminnan kantava voima.

Ehkä syynä oli myös se, että hän oli tehnyt sen, mitä toimittaja ei nykyisin saisi tehdä, ja mikä taas joskus aikanaan nähtiin toimittajan velvollisuutena ja itsestään selvyytenä. Hän oli tutustunut siihen, mistä hän kirjoitti. Hän oli ottanut selvää. Hän oli löytänyt ne vihakirjoituksen lähteet, joita hänenkin tulisi julkisesti kauhistella, mutta jättää kertomatta, ketä ne olivat, ja mistä ne löytyisivät. Hän ei ollut luottanutkaan kollegoittensa käsitykseen, mikä tietysti olisi ollut hänen velvollisuutensa. Koska hän mielsi olevansa hyvä toimittaja, hän oli esittänyt itselleen kysymyksiä:

Kuka oli se ensimmäinen kollega, jonka käsitystä seuraamme?Mistä hän tämän käsityksensä sai, ja miksi me seuraamme hänen käsitystään, vaikkemme tiedä, kuka hän on ja kuinka hän käsitykseensä päätyi? Kuka tämän meille saneli? Kuinka me kaikki voimme olla niin käsittämättömän samaa mieltä? Niin samaa mieltä, että mielipiteissämme ei ole edes vivahde-eroja?

Yksi syy ideologiseen syöpään oli ainakin selvää. Eräs Toimittaja oli hyvin älykäs mies. Ja kun mies alkoi tutustua, mitä niin sanottu vihollinen ajatteli, valmiin ajatussabluunan vuosikymmeniä kahlitsemat aivot alkoivat ottaa innokkaasti kiinni menetettyä aikaa. Pala palalta sabluuna alkoi lohkeilla, häviten lopulta kokonaan pois, jättäen jäljelle vain oman ajattelun. Eräs Toimittaja luki, tutustui, etsi, luki lisää. Ja ennen kaikkea hän ajatteli.

Ja lopulta hän ymmärsi, että vihollinen olikin ollut koko ajan hän itse. Hän itse oli yksi niistä, jotka halusivat tukahduttaa keskustelun. Hän itse oli yksi niistä, jotka halusivat väkisin tunkea ihmisten ajattelun ahtaan muotin läpi, ja saada aikaan yhden ainoan soveliaan mielipiteen, jossa ei ollut vivahteita. Sillä hän ymmärsi, että oli pelännyt vivahteita. Vivahteet sisälsivät epäsopivan vihjeen siitä, että hän olisikin saattanut olla väärässä. Ja sitä hän ei kestänyt.

Nuorempana hän oli usein miettinyt sitä, miltä tuntuu papista, joka on menettänyt uskonsa. Nyt hän tiesi sen itse. Oikein hyvin tiesikin. Tosin hän ei mieltänyt itseään uskonsa menettäneeksi papiksi, vaan huoraksi, joka oli huorannut vuosikymmeniä tajuamatta edes olevansa huora.

Ja tavallinen huorakin myy vaan ruumistaan. Minä huorasin sieluni, tuumi Eräs Toimittaja, täytti jälleen viinilasinsa, otti siemauksen ja tunsi pikkuhiljaa olevansa humalassa. Hän alkoi miettiä, kuinka helppoa tuo hänelle annettu tehtävä olisi vielä joku aika sitten ollut tehdä.

Olisin varmaan aloittanut taas kertaalleen tulevalla työvoimapulalla ja tulevaisuudessa ilman maahanmuuttajia ylivoimaiseksi kasvavalla kestävyysvajeella. Varmaankin olisin samaan saumaan muistuttanut, että  Fazer, Sinebrychoff, Stockmann, Finlayson ynnä muut olivat maahanmuuttajia. Niin, eihän siitä todellakaan pitkä aika ole, kun minä oikeasti uskoin vuosittain päivitettäviin ennustuksiin, joiten sisällössä ei muuttunut mikään muu kuin ennustettavan työvoimapulan vuosiluku. Aina kauemmas tulevaisuuteen päivittyvä sellainen. Työttömyyslukemat tuli jotenkin vain sivuutettua. Ne olivat särö tässä tulevaisuudenkuvassa, joten ne saattoi epäolennaisena sivuuttaa.

Minä ihan oikeasti vertasin muutamaa tänne teollisuutta perustanutta tyyppiä ihmisiin jotka eivät ole muuta kuin jatkuva ja lisääntyvä menoerä ja näin niissä jotain yhtymäkohtaa. Taisin uskoa siihenkin, että nykyinen korkean verotuksen ja korkean sosiaaliturvan Suomi houkuttelee tänne nimenomaan aktiivista yrittäjäväkeä. No, olisinhan minä varmaankin ottanut kirjoitukseeni jonkun esimerkkityypin oikeista maahanmuuttajaryhmittymistä ja tehnyt siitä menestystarinan. Tyypin, joka olisi ollut töissä julkishallinnollisessa verorahoitteisessa virassa keskittyäkseen työssään ongelmiin, joita täällä ei olisi olemassakaan, jos koko maahanmuuttajaryhmittymää ei olisi tänne tullut. Häntä minä olisin sitten haastatellut ja pyytänyt etsimään aina vain uusia epäkohtia hänen kohtelussaan.

Eräs Toimittaja joi viinilasinsa loppuun pitkällä huikalla ja täytti sen uudestaan. Hittoako minä itseäni kiusaan, tuumasi hänen aivojensa laiskempi puolisko. Aivojen toinen puolisko taas totesi tylysti, että kiusataan vaan. Tässä ollaankin oltu toimettomana jo pitkän aikaa. Nyt on minun vuoroni. Totuus tekee kipeää, mutta ota vaan raippoja selkääsi. Tässä tapauksessa se katsos myös opettaa.

Eräs Toimittaja hiljensi aivojensa mukavuudenhaluisen puoliskon ja jatkoi mielensä piiskaamista. Hän palasi tehtäväänsä. Kun mahtavat ulkomailta tulleet teollisuutemme esi-isät olisi mainittu ja sillä perusteltu suoraan tullista sosiaalitoimistoon suunnistavat tyypit, niin sitten olisi tietysti ollut aika siirtyä suomalaisten omaan maahanmuuttoon. Muutettiinhan meiltäkin. Yhdysvaltoihin, Australiaan, Ruotsiin. Sadoin tuhansin. Montako kertaa minä tuohon vetosin, tuumi Eräs Toimittaja. Kolme? Viisi? Kahdeksan? Kaksitoista? Toimittajan ajatteluun vapautettu aivopuolisko totesi ilkeästi, että riittääkö tuokaan. Ja kysyi sen perään, että montakos kertaa sinä kirjoituksessasi mainitsit, että niitä suomalaisia varten ei ollut sosiaali-, tulkkaus-, kulttuurin ylläpitämis- ja puolestaloukkaantumiskoneistoa? Et kertaakaan niin.

Enpä maininnut niin, totesi Eräs Toimittaja, ja otti siemauksen viiniä. Ajatus varmasti oli käynyt mielessä. Tiesinhän minä sen. Enhän minä tyhmä ole. Mutta silloin olisin varmaan hakenut uskolleni varmuutta kirjoittamalla suomalaisista sotalapsista. Niin kun niin monta monta kertaa teinkin. Ja juu, olen kyllä tietoinen, että yhdellekään suomalaiselle sotalapselle ei kasvanut partaa. Tämä kaikki on niin ilmiselvää nyt. Miksi luulet, että minä tässä ryyppään, totesi mies aivopuoliskolleen.

Hyvää vauhtia lisää humaltuva toimittaja mietti, että tässä vaiheessa juttua olisi oma epäilys iskenyt päälle, ja vaatinut jonkunlaista vihan kohdetta. Jotain kohdetta, joka saisi unohtamaan omissa väitteissä olevat aukot. Jotain,  jota toimittaja rakastaisi vihata, ja jonka nostama adrenaliini saisi hänet jatkamaan kirjoitustaan. Kohdehan olisi tietysti ollut vihakirjoittajat. Ja sehän oli joka kerta loistava kohde. Jotain, jota ei oltu määritelty, mutta jonka väitettiin olevan olemassa oli helppo ruoskia.

Mitähän hänenkin repertuaariinsa oli kuulunutkaan? Natsit. Uusnatsit. Äärioikeisto. Reunaoikeisto. Häiriintyneet. Kouluttamattomat. Juntit. Mieleltään järkkyneet. Alkoholisoituneet. Syrjäytyneet. Työttömät. Sairaseläkeläiset. Niin. Myös työttömät ja sairaseläkeläiset. Niin kuin se joku synti olisi. Vaikka eihän hänellä silloin oikein vaahdotessaan ollut edes tajua, mistä hän kirjoitti. Niin vaan piti kirjoittaa. Nyt hän ymmärsi itsensä ihmiseksi, joka oli kerta toisensa jälkeen raivonnut meren rannalla, heitellyt merelle päin olemattomilla kivillä Oskari Olematonta ja vaatinut ohikulkijoitakin tekemään niin.

Ja hän tiesi, että hyvin pian hän saattaisi olla itsekin vihakirjoittaja. Petturi. Julkinen luopio. Ainakin tämän illan, ja viime aikoina hyvin monen illan ajatusten perusteella hänen kollegansa nimittäisivät hänet jo viha-ajattelijaksi. Varsinkin kun hän oli vasta jonkun aikaa sitten tajunnut, että hänen ideologiansa pohjana oleva maahanmuutto ei ole pelkkä aineeton hyvä, joka vain tapahtuu. Siihen liittyy aina lukumäärä. Ja siihen liittyy hinta. Ja hän tajusi, että noitten kahden asian ääneen lausuminen oli aina ollut niin häneltä kuin kollegoiltaankin kiellettyjä. Voi Hyvä Luoja, niin ohuella pohjallako hänenkin ideologiansa oli ollut. Kun hän oli hiljattain tajunnut, että Suomeen pääsee kuka haluaa, ja pois täältä ei tarvitse lähteä, jos ei huvita, häntä oli alkanut hirvittää. Hän oli käsittänyt, että rajatonta piikkiä ei ole, vaan lasku on joskus maksettava. Tätäkö minä todellakin halusin, olivat saatesanat, joilla hän viimeisteli taas yhden lasin punaviiniä.

Mutta miten tämä kaikki oli alkanut? Miksi hän meni siihen halpaan, mikä nyt tuntuu niin naurettavalta? Mitä hänelle oikein tapahtui? Kuinka hän siihen päätyi? Tähän ei riitä enää punaviini, totesi Eräs Toimittaja, kävi hakemassa itselleen pullon viskiä ja kaatoi itselleen tukevan moukun.

Tämä näytelmä oltiin näytelty tässä asunnossa jo monta kertaa aikaisemminkin. Aina tähän vaiheeseen päästyään Eräs Toimittaja ymmärsi, että ei hän ollut silloin aikanaan päätynyt mihinkään. Asioihin päädytään ajattelun ja harkinnan lopputuloksena. Ei hän ollut ajatellut eikä harkinnut. Hän oli yksinkertaisesti vain valinnut tietyn ideologian. Se oli helppo valita. Koska muutkin sen tekivät. Koska sitä kautta sai hyväksyntää. Koska se antoi mahdollisuuden olla mielestään jotain muita enemmän. Koska se oli muotia.

Koska se oli muotia.

En minä ryhtynyt ajattelijaksi. Enkä toimittajaksi. Minä ryhdyin faniksi. Fanittaminen itsessään oli tärkeämpää kuin fanituksen kohde. Ja luonnollisesti, kaikkien kunnon fanien tavoin kehitin palavan vihan niitä kohtaan jotka kyseenalaistivat fanittamiseni. Tai vielä pahempaa, asettivat sen naurunalaiseksi. Hyi helvetti, ajatteli Eräs Toimittaja. Millä tavalla minä olen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana eronnut sifonkihuivia heiluttavasta Dingoa fanittavasta hysteerisestä teinitytöstä?

Eräs Toimittaja ymmärsi, että hänen lapsuus- ja nuoruusvuotensa olivat olleet hänen elämänsä järkevintä aikaa. Sen jälkeen hän oli keskittynyt sifonkihuiviinsa. Se Dingo-fanikin kasvoi aikanaan aikuiseksi. Hän ei. Mutta asian saattoi vielä korjata. Kynnys olisi vaan niin vaikeaa ylittää. Ainakin julkisesti.

Ja sitten seurasi tutun näytelmän seuraava osa.

Hän kaatoi itselleen uuden viskin. Sitten hän aukaisi työpöydän laatikon, ja otti sieltä esille vanhan Nagant-revolverin. Revolveri oli peräisin hänen isoisältään. Isoisä oli ottanut revolverin neuvostoupseerilta, joka ei sattuneesta syystä sitä enää tarvinnut. Ase oli periytynyt hänen isälleen ja sitä kautta hänelle. Hän oli pitänyt aseen kunnossa, vaikkei hänellä sille mitään varsinaista  käyttöä ollutkaan. Laatikossa oli myös aseeseen sopivia patruunoita.

Eräs Toimittaja aukaisi rullan ja pyöräytti sen ympäri. Se toimi moitteettomasti. Sen jälkeen hän loksautti rullan kiinni, ja asetti revolverin tietokoneensa viereen. Tietokoneesta hän aukaisi uuden tiedoston. Siinä ei ollut kirjoitettuna vielä muuta kuin otsikko:

ME LOIMME HIRVIÖN

Teksti hänellä oli kyllä päässään valmiina. Mutta aloittamisen kynnys oli korkea. Joka tapauksessa hän mietti, että aika on pian loppumassa. Hän naukkaili viskiään, siirsi katsettaan vuoronperään tietokoneen näyttöruudun ja revolverin välillä sekä ajatteli, että jompikumpi minun on valittava, eikä päätöstä voi enää pitkään lykätä.

Sitten hän joi viskinsä loppuun, laittoi revolverin takaisin laatikkoon, sulki tietokoneen ja käveli makuuhuoneeseen. Huominen olisi krapulapäivä, sehän on selvä, mutta Burana ja pastillit on keksitty, ja olipa siellä punasilmäiset aamut yleistyneet monella muullakin. Ehkä hän ei ollutkaan ainoa, joka viettää ankeita iltapuhteita. Annetuun tehtävään hän ei välittänyt puuttua, vaan päätti työpaikalla ottaa esille pari vanhaa kirjoitustaan, sekoitella kappaleita keskenään ja tarjota sen uutena. Hänen esimiehensä Se Vastaava-Päätoimittaja toteaisi, että hienoa työtä, tässä onkin asiaan tuore ja kaivattu näkökulma. Niin hän sanoisi jokaisesta samanlaisesta kirjoituksesta.

Eräs Toimittaja hoiperteli makuuhuoneeseensa, kaatui sänkyyn ja vajosi levottomaan uneen. Hän uneksi, että oli rakentanut talonsa Tornionjoen jäälle. Ja kevätaurinko alkoi lämmittää.