KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA L

1. Hän, joka päihitti Epäilyksen Pirun

Muutamassa viime kirjoituksessa olen käyttänyt roolihahmoina Epäilyksen Pirua ja sitä kautta tietynlaista inhimillistä mielenlaatua jota olen pyrkinyt kuvailemaan. Edellisessä kirjoituksessani Epäilyksen Piru törmäsi suureen joukkoon ihmisiä, joille hän ei voinut mitään, sillä niitten ihmisten päissä ei ollut tilaa epäilyksille, vaan ne vaimensi toistuvaa Kumbayaa soittava rikkinäinen vinyylilevy joka junnasi koko ajan paikallaan.

Tällaiset ihmiset eivät ole mielikuvituksen tuotetta. Tuoreimpana esimerkkinä on eräs toimittaja nimeltä Emmi Tuomisto, joka kirjoitti Etelä-Suomen Sanomiin avautumisen, joka selvästi riisuu Epäilyksen Pirun kaikista aseista. Kirjoitus on lajityypissään täydellisyyttä hipova, ja jos itse yrittäisin tehdä samanlaista piruilumielessä todennäköisesti epäonnistuisin. Lukija epäilemättä tuumisi, että onko tuo heppu tehnyt juttunsa kieli poskessa. Tällaiseen suoritukseen vaaditaan aito usko ja totaalinen asialle omistautuminen.

Emmi Tuomiston kirjoituksesta saa vahvasti sellaisen kuvan, että häntä ärsyttävät tavalliset, elämässään suht koht pärjäilevät suomalaiset:

Vaikka oikeastaan minulle on ihan sama, minkä leiman alla kuljen. Minulle on myös ihan sama, jos joku sossun asiakas, kantasuomalainen tai maahanmuuttaja, sitten saakin vaikka uuden läppärin tai pesukoneen tai vaikka molemmat. Se ei ole olennaista.

Sen sijaan minua ärsyttävät ihmiset, jotka kulkevat elämässä laput silmillä ja nokka pystyssä kuvitellen, että he ovat omassa erinomaisuudessaan rakentaneet koko elämänsä ihan itse. Silkkaa erinomaisuuttaan jättäneet masentumatta ja pelkällä tahdonvoimalla torjuneet niin työttömyyden kuin päihdeongelmankin.

Näin äkkiseltään Tuomiston vuodatuksesta voisi saada sen kuvan, että maassamme on olemassa jonkunlainen erityistukikoneisto kaikille suomalaisille ja se, ja vain se on estänyt ihmisiä joutumasta työttömiksi, tulemasta juopoiksi ja sortumasta mielenterveyden ongelmiin. No, tällaista jokaista suomalaista koskevaa koneistoa ei ole, minkä toimittaja itsekin kyllä tietää ja pääosin ihmiset ovat rakentaneet elämänsä aivan itse. Eikä heidän mielessään pyöri se, että tässä oltaisiin jollain tavalla erinomaisia. Suurinpiirtein näinhän tätä elämää eletään, tuumivat he. Mutta jostain syystä nämä tavalliset ihmiset ärsyttävät toimittajaa. Ja sitä kautta hänelle on selvästi epäolennaista, jakaako sosiaalitoimi läppäreitä ja pesukoneita ja missä määrin. Siinähän on kysymys vain rahasta, ja rahvaanomainen rahan laskeminen kuuluu tietysti vain näille tavallisille ihmisille, jotka suuresti ärsyttävät toimittaja Tuomistoa.

Herää vain kysymys, että tulisiko tavallisten ihmisten jotenkin pyytää anteeksi toimittaja Tuomistolta sitä, että he eivät ole syrjäytyneitä ja alkoholisoituneita mielenterveyspotilaita? Kun loppujen lopuksi nämä toimittajan halveksimat ihmiset, jotka tilaavat Etelä-Suomen Sanomia elättävät myös toimittajan itsensä.

Kun toimittaja Tuomiston juttua lukee enemmän, voi päätellä tämän ärsyyntymisen johtuvan siitä, että nämä tavalliset ihmiset eivät koe yhtä kaunista maailmantuskaa kuin Tuomisto itse.

Selaamme tyynesti yli uutisista, joissa kerrotaan ihan oikeiden ihmisten hädästä. Syyriassa, Bangladeshissa, jossain kaukana kumminkin. Kun Afrikassa kuihtunut vauva hiipuu äitinsä käsille, ajattelemme, että se siellä ovat varmaankin tottuneet siihen. Ei se varmaan silloin tunnu pahalta, eihän.

Unohdetaan nyt se kysymys, että eivätkö suomalaiset ole Tuomiston mielestä ”oikeita ihmisiä” ja jos eivät, niin mitä ne sitten ovat. Jatketaan muuten. Tämän tyyppisen kirjoittamisen yksi peruspiirre, jonka Tuomistokin hallitsee, on se, että kehitetään omassa päässä joku vastenmielinen ajatus ja sen jälkeen väitetään, että toimittajan inhoama kohderyhmä ajattelee näin, joten heidän inhoamisensa on näin oikeutettua. Toimittaja itsekin varmaan ymmärtää, että ei tavallista suomalaista millään muotoa naurata ajatus, että Afrikassa kuolee lapsia nälkään. Ei tavallinen suomalainen väitä, että omien lapsien kuolemaan jotenkin tottuisi.

Tavallinen suomalainen vaan toteaa, että miksi ihmeessä niitä lapsia tehdään siellä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa niin tolkuttomasti, jos niitä ei ole varaa elättää. Luonnollisesti toimittaja Tuomistolla ja hänen kaltaisillaan ihmisillä voisi olla ratkaisuna se, että koska jokaisella ihmisellä on oikeus elää, niin me rikkaat pohjoismaalaiset voimme elättää liikaväestön. Ja siinä vaiheessa kun tavallinen suomalainen, jota toimittaja niin kovasti inhoaa, kysyy (taas kertaalleen) että mikä on piikin ja elatusvelvollisuuden raja ja kuka sen määrittelee, alkaa toimittajan päässä pyörivä rikkinäinen Kumbaya pyöriä savikiekkonopeudella, ettei asiaa tarvitsisi ajatella. On helpompi syyllistää.

Tämänkaltaisessa kirjoituksessa yleensä seuraava vaihe on asettaa kuvitteellisesti suomalainen vastaavaan tilanteeseen kuin tänne pyrkivä, pääsevä ja pysyvästi elätettävä etnisesti edistyksellinen maahanmuuttaja:

Puhumattakaan niistä onnellisista, jotka saavat jättää kotinsa ja muuttaa ummikkoina Suomeen. Kuinka kauan muuten arvelet, että itseltäsi kestäisi päästä yli siitä, että perheesi ja naapurisi tapettiin silmiesi edessä ja kuinka pian arvelet, että puhuisit sujuvaa arabiaa?

Okke. Tässähän on tietysti oletusasetuksena se, että esim. tänne tulevien somalien perheet on ammuttu alta pois. Perheet lienevät olleet varsin laajoja, sillä tänne tulleet sosiaaliperäiset maahanmuuttaja harvoin ovat niitä sukunsa viimeisiä. Somalimiehillä on noita vaimojakin useampia, minkä taas mahdollistaa mainio suomalainen sosiaalijärjestelmä. Toimittajalla ei tietenkään tule mieleen se vaihtoehto että siirtyminen Suomeen tarjoaa parikymmentä kertaa suuremmat ja varmemmat tulot kuin lähtömaassa.

Mutta tuo arabiankielen vertaus on sinänsä mainio. Toimittaja syyllistää tavallista suomalaista siitä, että turvapaikanhakija ei tahdo oikein oppia suomen kieltä. Ja oikeassahan hän on siinä mielessä, että aika hankalasti se arabian kielikin jollekin Lötjöselle tuppaa taipumaan. Toimittaja vaan tietoisesti jättää kertomatta sen, että Lötjösellä ei ole mitään tarvetta opetella arabiaa. Kas kun Lötjönen ja muut hänen kaltaisensa ovat omassa maassaan hoitaneet asiat siihen malliin, että he eivät ole kansainvälisiä avuntarvitsijoita vaan jostain syystä niitä kansainvälisiä avunantajia. Tosin Lötjönen ja kaltaisensa eivät ole aivan varmoja, että kysyivätkö he ehdoin tahdoin tätä asemaa.

Lötjönen nimittäin asuu maassa, joka raaka-aineköyhyydestään huolimatta on onnistunut rakentamaan varsin toimivan yhteiskunnan. Ja siinä kyse ei ole tuurista, vaan ihmisistä.

Lötjösen yhteiskunnassa ei ole nähty järkevänä suistaa maata anarkiaan.

Eikä Lötjösellä ole mitään tarvetta muuttaa sanokaammeko vaikkapa arabiankieliseen Saudi-Arabiaan nostaakseen elintasoaan kaksikymmenkertaiseksi, sillä Saudi-Arabia ei Lötjöstä elätiksi huoli. Mikäli Lötjönen jostain syystä pääsisi Saudi-Arabiaan, hänen olisi melko välttämätöntä opetella arabian kieli ASAP, sillä maassa ei taatusti tarjottaisi hänelle verovaroin maksettuja tulkkipalveluja (joitten jatkuva tarjoaminen saattaa muuten hieman vaikeuttaa Lötjösen somalialaisen jalustalle nostetun vastineen suomenkielen opettelua) eikä myöskään kehitettäisi suomalaisia jalustalle nostavaa puolestaloukkaantumiskoneistoa eikä ns. positiivista erityiskohtelua.

Tietenkin jos Saudi-Arabia kehittäisi sellaisen, voisi olla, että Lötjönen alkaisi opetella arabian kieltä huomattavalla antaumuksella.

Yhtä kaikki, toimittaja Tuomisto onnistuu syyllistämään suomalaiset siitä, ettei suomen kieltä ole helppo opetella, varsinkaan kun sitä ei tarvitse opetella.

Toimittaja Tuomisto muistaa syyllistää tavallisia suomalaisia myös kotikutoisista ongelmista.

Ostarin deekut, piripäissään keskustassa horjahteleva punasilmäinen tyttö tai se outo omiaan mutiseva mies aamubussissa aiheuttavat kiusaantuneen olon. Miksei näille tehdä mitään? Mutta ei kyllä meidän perheen verorahoilla, ne on tarkoitettu herttaisille vanhuksille ja kilteille lapsille ja ehkä sille työttömälle, joka tajuaa olla kaikista nöyrin ja näkymättömin.

Toimittaja luo mainion kuvan siitä, että tavallisella suomalaisella verorahat olisivat jotenkin korvamerkittyjä. Tosiasiassa tavallisella suomalaisella ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mihin hänen verorahojansa käytetään. Toki hänellä on siitä oikeus mutista. Toimittaja nähtävästi haluaa viedä sen mutinaoikeudenkin pois. Tuo ”piripäissään keskustassa horjahteleva punasilmäinen tyttö” muuten osoittaa, että toimittaja ei itse ole tainnut olla narkkareiden kanssa missään tekemisissä. Piripäissään oleva ihminen kun ei horjahtele humalaisten lailla, vaan se on nopea, aggressiivinen ja ihan helvetin vaarallinen.

Juttu jatkuu ja tällä kertaa toimittaja puhuu aivan totta:

Voin sanoa, mitä haluan ilman pelkoa. Voin vaikka kirjoittaa sen lehteen.

Olen niin järjettömän onnellinen, että sanat eivät riitä sitä kuvailemaan.

Aivan. Hän voi sanoa mitä haluaa ilman pelkoa. Lehti jopa haluaa tämäntyyppisiä kirjoituksia. Niitä kirjoituksia, joissa ollaan onnellisen toimittajan kanssa eri mieltä ei taas haluta, ja niistä on Suomessa saatu tuomioitakin. Toimittajalla on syytä olla onnellinen. Hän on nii-in hyvä ihminen, ja nyt moni ihminen ESS:n levikkialueella sen tietää.

Hänen kuuluu olla myös onnellinen sen vuoksi, että hänen ei tarvitse millään muotoa vedota faktoihin. Lukija voisi ajatella, että tämäkin toimittaja Tuomiston vuodatus on pelkkää lukion ekaluokkalaisen kaunista angstia. Mutta eihän tällaista juttua muuten voi kirjoittaakaan. Tällainen kirjoitus, joita on kirjoitettu ehkä jo noin tuhat kappaletta täytyy kirjoittaa näin. Jos kirjoittaja alkaa kirjoittaessaan ajatella, hän yhtä-äkkiä huomaa, että eihän tätä juttua saa kirjoitettua ollenkaan.

Suvaitsevaisia maailmantuskakirjoituksia voisi verrata rakkauskirjeisiin. Niitä ei saa lukea kirjoittamisen jälkeen, vaan ne pitää tehdä antaumuksellisella tunteella ja sen jälkeen välittömästi sulkea kuoreen ja postittaa.

Palataan vielä kertaalleen jo esitettyyn toimittaja Tuomiston lauseeseen. Rakas vaimoni Ylva nimittäin huomasi, että siinähän on paradoksi:

Sen sijaan minua ärsyttävät ihmiset, jotka kulkevat elämässä laput silmillä ja nokka pystyssä kuvitellen, että he ovat omassa erinomaisuudessaan rakentaneet koko elämänsä ihan itse. Silkkaa erinomaisuuttaan jättäneet masentumatta ja pelkällä tahdonvoimalla torjuneet niin työttömyyden kuin päihdeongelmankin.

Oletusarvona voi pitää, että Tuomisto on rakentanut elämänsä suht koht itse, ja silkkaa erinomaisuuttaan jättänyt masentumatta ja pelkällä tahdonvoimalla torjunut niin työttömyyden kuin päihdeongelmankin.

Ärsyttääköhän Tuomistoa katsoa peiliin? Sieltähän katselee juuri sellainen ihminen jota hän halveksii.

2. Edelliseen liittyen

Niin kuin tiedetään, niin nykyisen evlut-kirkkomme edustajat ovat sen verran teflonia, että Epäilyksen Piru ei edes viitsi vaivautua. Sen myötä voi palata arkkipiispamme Kari Mäkisen avautumiseen, jossa hän painottaa tulevien EU-vaalien tärkeyttä nimenomaan niitten ihmisten kannalta, jotka ovat vaaleissa ilman äänioikeutta ts. jotka ovat laittomia maahanmuuttajia:

Arkkipiispa Kari Mäkinen esitti kirkon EU-neuvottelukunnan kokouksessa perjantaina puolueille ja EU-vaalien ehdokkaille vetoomuksen, että vaaleissa ja tulevissa päätöksissä kuuluisi myös niiden eurooppalaisten ääni, joilla ei ole äänioikeutta tai jotka tuntevat olevansa ääntä vailla.

Äkkiseltään tulee mieleen, että ”ne eurooppalaiset, joilla ei ole äänioikeutta” eivät ole eurooppalaisia muuten kuin Arkkipiispa Mäkisen haavekuvissa mutta jotenkin alkoi mieltä hiertää tuo termi ”jotka tuntevat olevansa ääntä vailla”.

No hemmetti, minähän tunnen olevani ääntä vailla, sillä näen tulevan liittovaltiokehityksen sellaisena, joka alistaa Suomen tyhjänpäiväiseksi Euroopan syrjämaakunnaksi, jonka hyvinvointi ei kiinnosta kuin suomalaisia ja suomalaisiltahan ei kysytä. En kylläkään usko, että Mäkinen on huolissani minusta, vaan hänen huolensa keskittyy toiseen suuntaan:

Arkkipiispa Mäkinen korosti puheessaan ihmisten vapaan liikkuvuuden tärkeyttä. Rajojen vartiointiin keskittyvä Eurooppa on heikko Eurooppa.

– Euroopan tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on se, miten suhtaudutaan tänne muuttaviin, erityisesti niihin, jotka tulevat pakolaisina ja turvapaikanhakijoina. Ihmisten vapaa liikkuvuus on eurooppalaiselle rauhan kertomukselle keskeistä.

Tämmöselle tavalliselle ihmiselle tulee tietenkin mieleen kysymys, että onko asiakseen maahan jos toiseenkin kantaväestön elättämistä ihmisistä muodostuvien ghettojen rakentaminen jollain lailla voiman osoitusta? Taloudellisen voiman ehkä? Kieltämättä jos Eurooppaan otetaan sata miljoonaa elätettävää, niin kyllähän siinä virallinen bruttokansantuote kasvaa. Mutta kasvaako siinä varsinaisten eurooppalaisten hyvinvointi ja jos kasvaa, niin millä tavalla?

Arkkipiispa Mäkinen painotti, että äänestäminen EU-vaaleissa on rauhanteko äänioikeutta vailla olevien puolesta.

Tällä lausunnollaanhan arkkipiispamme määrittelee, kuinka vaaleissa tulisi äänestää. Avoimien eurooppalaisten sisärajojen ja avoimien eurooppalaisten ulkorajojen puolesta. Minä aion äänestää toisin. Aion äänestää Jussi Halla-ahoa. Antamani äänen myötä ilmaisen, että minä ei kiinnosta laittomien siirtolaisten hyvinvointi eikä varsinkaan se, että niitten tänne haaliminen olisi jonkunlainen itseisarvo. En ole tosin varma, soisiko arkkipiispamme minulle sen oikeuden. Evlut-kirkkomme on hanakka puhumaan lähimmäisistä ja lähimmäisenrakkaudesta.. Näyttää vain siltä, että kyseinen kirkko on laittanut Suomen keskipisteestä kolmentuhannen kilometrin harppiympyrän, ja todennut että ne lähimmäiset löytyvät vasta sen ulkopuolelta. Vain heitä voi rakastaa.

Tavalliset suomalaiset eivät tähän harppiympyrään mahdu. Me ollaan oikeasti olemassa. Lihassa ja veressä. Täällä Suomessa. Näkyvänä ja tuntuvana. Ollaanko me suomalaiset sitten kiusallisia liikalähimmäisiä?

3. Jotain ihan muuta 21,48 eli hotellin ravintola suosittelee eli tsössihässäkkä

Suomalaisen kulttuurin yksi parhaimpia ilmiöitä ovat miesten keskeiset saunaillat ja niistä vielä kehitetympi versio eli miesten saunaviikonloput, jotka yleensä tehdään jollain mökillä. Naisille voi kertoa sen sinänsä masentavan tiedon, että naisista ei puhuta näitten sessioitten aikana ollenkaan. Nehän ovat miesten viikonloppuja. Hittoako niihin naisia sotkemaan?

Yksi perinteinen tällaisiin sessioihin kuuluva asia on kiuaslenkki. Mainio, mainio keksintö. Tosin nykyiset kiuaspussit ovat siinä mielessä naurettavia, että niissä jo lukee, että ei saa laittaa kiukaalle. Mikä kiuaspussi se semmonen on? Mutta esimerkiksi S-marketista löytyy vielä ihan kunnollisia kiuaspusseja, jotka kestävät kiukaankin. Tätä myötä on hotellin keittiössä kehitetty turboviritetty malli kiuaslenkistä. Tarvitaan:

- Pötkö balkaninmakkaraa, joka leikataan palasiksi

- Samoin jotain hyvää metukkaa (oheisessa kuvassa on Chef Wotkinsin salamimetukkaa)

- Pekonipalasia

- Lihapullia (aina parempi jos on itse tehtyjä)

Nämä laitetaan kiuaspussiin, pussiin lisätään hieman olutta ja sotketaan sekaan purkillinen Creme Fraichea ja laitetaan kiukaalle hyväksi aikaa. Ruokaa odotellessa on suotavaa nauttia hyvää olutta ja kertoa lauteilla tyhmiä vitsejä.

Tsössihässäkkä näyttää kieltämättä lähinnä koiranmuonalta, mutta sen makua voisi kuvailla termillä ”miellyttävän epäterveellinen”.

Noin yleensäkin hotellin keittiö suosittelee pötkömakkaraa, mikäli halutaan leivän päälle jotain edes aavistuksen verran makkaralle maistuvaa. Valmiit maksimarketin leikkelemakkarat ovat mautonta jauhomössöä.

4. L

Tässähän lähti jo liikkeelle jo viidennetkymmenet kaljupäiset uutishavainnot. Piti ihan varmistaa, että kuinkas ne roomalaiset numerot menivätkään. Kaljupäiset uutishavainnot ovat olleet minulle varsin käyttökelpoinen formaatti käsitellä sellaisia asioita, joista en ehkä kirjottaisi yksittäistä juttua.

Mutta huomaan tässä tämän vanhenevan ihmisen huomion, eli aika kulkee aina vain nopeammin. Aloitin blogini noin suurinpiirtein viikko sitten, mutta kas, sehän onkin ollut pystyssä jo seitsemän

vuotta. Kaksi viikkoa sitten aloitin urani silloin vielä varsin epävarmana lastensuojelun työntekijänä. Hetkonen, siitähän on kulunut jo neljännesvuosisata. Ja kolme viikkoa sitten olin tupakinpolttoa opetteleva nulikka, joka ei edes vielä miettinyt, että mitähän sitä elämällään tekisi. Mutta siitähän on jo… hemmetti… armeijastakin on jo kolmisenkymmentä vuotta… mihinkä se aika oikein hulahti?

Varmaankin lukijoilla on samanlaisia kokemuksia.