KUUTIO, OSA II

jatkoa osasta yksi

Reunansyrjä, toukokuun loppupuoli, vuonna 2035

- No niin, siinä se sitten oli… pieneksi kutistui tämä omaisuuden määrä mutta toisaalta päästiinpähän saman tien eroon kaikesta turhasta ryönästä. Sitä kun meinaan on vuosien mittaan kertynyt. Se on aika hyvä nyrkkisääntö se että jos et ole tarvinnut tavaraa kahteen vuoteen niin et sitä tarvitse kyllä jatkossakaan…

Näin totesi 52-vuotias Johannes Saastamoinen 48-vuotiaalle avovaimolleen Maarit Kuusiselle laittaessaan täyteen ahdetun merimiessäkin mökin lattialle. Avopari oli kuljettanut viimeisen muuttokuorman vuokrakaksiostaan Radanvarsikaupungista Reunansyrjän mökilleen ja aloitteli pienellä eläkkeellä kituuttelevan kansalaisen elämää. Loput heidän tavaroistaan oli viety Reunansyrjän kylällä sijaitsevan Kansalaisten Kyläkaupan varastotiloihin otsakkeella ottakaa jos tarvitsette, maksakaa jos kykenette. Kyläkaupan tiloissa oli tämänkaltainen tavarankierrätys ollut käynnissä jo vuosia. Täällä hyvin harva esine päätyi roskiin. Johannes ja Maarit olivat hankkineet tämän pienen kuivan maan mökin jo vuosia aikaisemmin kun molemmat olivat vielä töissä. Silloin mökki tuntui lähinnä mukavalta rauhoittumispaikalta meluavan, rauhattoman, kalliin ja etniseltä väestörakenteeltaan jatkuvasti ns. edistyvän Radanvarsikaupungin sijasta mutta viimeiset pari vuotta he olivat remontoineet mökkiä siihen kuntoon että siellä saattaisi asua pysyvästi. Kumpikin oli tiennyt että sen aika mitä todennäköisimmin olisi vielä edessä.

Aika oli tullut lopullisesti pari kuukautta taaksepäin. Johannes oli alun perin ollut metallimies, mutta robotit olivat korvanneet ihmistyövoiman hänen alaltaan liki kokonaan. Hänellä oli myös rekkakortti ja metallimiehen uran loputtua hän ajoi pitkää linjaa muutaman vuoden kunnes automaattiohjatut rekat olivat syrjäyttäneet kuskit siltäkin alalta. Viimeiset vuodet hän oli ollut töissä kommandiittiyhtiö Tuunasessa joka oli erikoistunut hankalissa paikoissa tehtäviin asennus-, korjaus- ja kiinteistönhuoltotöihin. Näissä hommissa töitä oli vielä riittänyt ja osa asiakkaista halusi edelleenkin periaatteesta palkata töihin eläviä ihmisiä robottien sijasta.

Vuoden 2034 kesäkuussa Johannes oli katsonut uutisia ja huomannut kuinka siellä esiteltiin elastista ja muotoaan muuttavaa mullistavaa käärmerobottia. Robotti pystyi tekemään huoltotöitä kaikissa mahdollisissa paikoissa ja se oli uuden teknologian vuoksi hyvin edullinen valmistaa. Johannes oli huokaissut ja todennut Maaritille:

- Jaahah… tuon tekokärmeksen myötä mekin sitten joudutaan mieron tielle. Siihen ei mene maksimissaan kuin puoli vuotta. Voi iilimadon vittu, en paremmin sano. Vaan arvashan tuon tulevaksi.

Johanneksen ennuste meni kolme kuukautta pitkäksi ja maaliskuun 2035 alussa firman omistaja Mauno Tuunanen kokosi yrityksensä kahdeksan työmiestä kokoukseen ja totesi vedet silmissä:

- Se on pojat sillä lailla että nyt on sitten perse kentässä ja pysyy, eikä sieltä enää nouse. Olen todella pahoillani. Kaikki muu kestettiin mutta se ajatteleva käärme oli liikaa. Tää touhu ei enää vaan kerta kaikkiaan kannata. Isot firmat tekee nää hommat niillä käärmeroboteilla murto-osalla meidän hinnoista. Olen pitänyt huolen siitä että teistä joka jätkä on saanut tililleen sen, mitä teidän kuuluu saadakin ja pistin vielä tonnin bonusta kärsää kohden. Te tulette vielä tarvitsemaan sitä. Vielä kerran pyydän anteeksi ja toivotan teille kaikille voimia eloon. Tein parhaani mutta se ei riittänyt. Ne jyräs meitin.

Miehet puristivat Maunon kättä ja totesivat että näin hyvässä ja reilussa työpaikassa ei kukaan vielä aikaisemmin saanut olla. Se, mitä tapahtui ei ollut Maunon vika. Kuusikymppinen Mauno oli ollut koko ikänsä elämäntapayrittäjä ja perhekin häneltä oli jäänyt siinä sivussa hankkimatta. Yrittäjän uran loppu, tunne siitä  että hän oli pettänyt työntekijänsä ja tieto siirtymisestä kansalaiseläkkeelle ajoivat hänet yli reunan. Mauno oli myynyt jäljelle jääneen omaisuutensa, testamentannut suurimman osan siskonpojilleen, lentänyt Kittilään ja jatkanut sieltä taksilla Kilpisjärvelle. Maunolle Lappi oli ollut lähes yhtä rakas kuin hänen yritystoimintansa.

Kilpisjärvellä Mauno oli vuokrannut mökin, ryypännyt viikon putkeen, kärsinyt yhden päivän itseään selvittävää krapulaa ja sen jälkeen vuokrannut helikopterilennon Haltin huipulle. Siellä hän oli istunut rajapyykille, kaivanut povitaskustaan pistoolin ja ampunut kuulan kalloonsa. Kyseinen tilientasaamismenetelmä oli valitettavan yleinen Liittovaltion pienyrittäjien keskuudessa.

Töitten loppuminen tiesi sitä, että Johanneskin joutui kansalaiseläkkeelle. Maarit oli ollut sellaisella jo kolme vuotta. Hän oli tehnyt elämässään vääriä ammatinvalintaratkaisuja vaikka muuten oli hyvin asiallisesti elänytkin. Alun perin hän oli ollut kirjanpitäjä ja kyseinen ammatti oli niitä, jonka automatisaatio korvasi ensimmäisten joukossa. Sitten hän ryhtyi siivoojaksi mutta ei mennyt montakaan vuotta kun siivousrobotit lopettivat nekin työt. Sen jälkeen hän erään tuttavansa vinkistä haki ja sai kouluavustajan paikan eräästä koulusta. Koulutushan hänellä ei siihen olisi riittänyt – nykyisin siihenkin ammattiin vaadittiin yliopistollinen loppututkinto –  mutta varsinaisen pätevyyden omaavat ihmiset eivät  joko halunneet tai ennen kaikkea pystyneet tekemään sitä työtä. Yliopistokoulutetuille kun teorian ulkopuolinen realismi tuppasi olemaan pikkuisen liikaa.

Kouluavustajana Maaritilla kului muutama vuosi. Hän oli pidetty ja arvostettu työntekijä. Vuonna 2033, kevätlukukauden loppuessa rehtori ilmoitti hänelle pahoitellen että koulun saamat määrärahat olivat vähentyneet. Tai oikeastaan siirtyneet sillä kouluavustajien paikat siirrettiin toisella puolella Radanvarsikaupunkia sijaitsevaan kouluun jonka oppilaat olivat lähes sataprosenttisesti etnoja. Maaritin työ jatkuisi siellä, jos hän olisi itse halukas. Johannes oli tämän kuultuaan todennut että joku raja se on ihmisellä itsensä häpäisemisen ja kiusaamisen kanssa. Kolmen kuukauden karenssi kansalaiseläkkeen suhteen tietysti työstä kieltäytymisestä tulee mutta se aina kestetään. Pitäkööt tunkkinsa ja haistakoot monikulttuurisen solidaarisuuspaskan. Maarit oli ollut samaa mieltä. Johannes jatkoi töitään ja Maarit sai pientä kansalaiseläkettä. Rahat riittivät silti vielä pienessä vuokrakaksiossa elämiseen vaikkei mihinkään ylimääräiseen varaa enää oikein ollutkaan.

Työttömäksi jouduttuaan Johannes kävi luonnollisesti Radanvarsikaupungin Yhteiskuntaan Sijoittumistoimistossa vaikka tiesi jo etukäteen mikä olisi homman nimi. YST:n ystävällinen virkailija totesi pahoitellen, että Johanneksella ei olisi minkäänlaista mahdollisuutta työllistyä, joten putoaminen ammattilaisesta kansalaiseksi ja loppuiän eläminen kansalaiseläkkeellä oli selviö. Johannes kertoi virkailijalle suunnitelmastaan maallepakenemisesta. Virkailija totesi, että hän tekisi samassa tilanteessa aivan samoin mutta valitettavasti sen myötä niin Johannekselle kuin Maaritille langetettaisiin haja-asutusaluevero, jonka myötä heidän kansalaiseläkkeensä putoaisi viidesosan verran. Virkailija totesi hyvin osaaottavasti että koska oli selvää ettei pariskunta selviäisi kansalaiseläkkeellään vuokrakaksionsa kustannuksista olisi ainoa vaihtoehto kaupungissa elämiseen muuttaa kuutiokolossiin. Koska heitä oli kaksi, niin silloin tarjolla olisi kahdeksan neliön kuutioasunto kerrossängyllä. Se ei Johannesta ja Maaritia houkuttanut.

Johannes oli tuttu mies reunansyrjäläisille ja hän oli ollut mukana paikallisen metsästysseuran hirvijahdissa jo parin vuoden ajan. Yksityismetsästys ja sitä myötä yksityisaseet oli tietysti Suomen maakunnassa ollut jo aikaa sitten kielletty mutta poliisia ei kiinnostanut vahtia sitä mitä haja-asutusalueilla – joita oltiin alettu nimittää vapaavyöhykkeiksi – tapahtui. Kun kävi ilmi että heille olisi jatkossa tarjolla vain kansalaiseläke ja kahdeksan neliön kuutio oli Johannes ottanut yhteyttä paikalliseen puuhamieheen Hannes Hölehmäiseen joka oli tavannut pariskunnan heidän mökillään ja kuullut heidän suunnitelmastaan muuttaa pysyvästi Reunansyrjään. Hannes oli kahvia siemaillessaan todennut:

- Niin… meitähän ei ole hallinnolle oikeastaan olemassa. Ainoa asia mitä se tekee meidän kanssamme on se, että se laittaa kerran kuussa tilillemme kansalaiseläkkeen ja toivoo että pärjäämme omin nokkinemme. Varsinaisesta sosiaalihuollostahan ei etnojen lisäksi tässä maassa oikein voi puhuakaan mutta meillä ei ole täällä oikeastaan terveydenhuoltoakaan. Jos tulee joku akuutti ja vakava sairastapaus niin meidän on itse kuskattava potilas Radanvarsikaupunkiin. Ei ambulanssi tänne tule. Eikä edes Naakkamossa ei ole enää mitään terveydenhoitoa. Samoin vanhustenhuollon me olemme hoitaneet omin nokkinemme. Niin pitkälle kuin mahdollista. Paikallisilla vanhuksilla ei ole suurtakaan hinkua Radanvarsikaupungin vanhuskeskityslaitoksiin ja muutama onkin valinnut ystävän avustuksella annetun yliannoksen morfiinia. Rankka ratkaisu mutta me olemme ymmärtäneet sen. Luulen, että turvaan siihen itsekin kun sen aika tulee. Posti tänne sentään kulkee. Kusti polkee Kansalaisten Kyläkaupalle kerran viikossa ja me jaetaan sitä talkoilla vanhuksille ja niille joitten on hankalaa liikkua.

- Sähköhän tänne vielä tulee mutta joka talvi on pitkiä sähkökatkoksia. Viime talven pisin oli yhdeksän päivää. Korjausrobotit tulevat tänne kun kerkiävät. Kerkiäisiväthän ne toki tulla nopeamminkin. Robotti kun ei nuku eikä tunne nälkää. Minä luulen että hallinto tekee sen vittuillessaan. Meinaan kun niitä katkoja on joskus kesäisinkin. Kas kun ahtaassa kuutioasunnossa asumista – tietysti nomenklatura siitä poislukien – pidetään sellaisena ainoana moraalisesti oikeana ekologisuuden muotona joka pelastaa maailman ja me haja-asutusalueella omakotitaloissamme  sinnittelevät ja pienhiukkaspäästöjä aiheuttavat kansalaiset olemme Herrasta Perkeleestä.

- Niin sinulla kuin Maaritilla on tiettyjä taitoja joille täällä on kyllä käyttöä. Sinä osaat metalli-, asennus- ja korjaushommat. Samoin kuin tietysti tuon metsästyshomman. Maarit pystyisi auttamaan kyläkoulussamme ja lisäksi meillä olisi tarvetta ammattitaitoiselle kirjanpitäjälle. Se helpottaisi kovasti meidän omaa valuuttapankkiamme eli suoritepankkia.

Tähän Maarit kysäisi:

- Suoritepankki?

Hölehmäinen vastasi:

- Jep. Täälläkin on pääasiallinen valuutta tietysti euro, mutta sen rinnalla on toisena valuuttana suorite, josta me olemme pitäneet yllä suoritepankkia. Se toimii niin, että jos Johannes menee ja korjaa jostain talosta putkivian niin se lasketaan tiettyjen suoritteitten arvoiseksi. Kyseinen  talo saattaa maksaa suoritevelan vaikkapa perunoilla mutta jos sillä ei ole antaa sillä hetkellä mitään jolle teillä olisi käyttöä niin tehty työ kirjataan suoritepankkiin. Joku toinen voi sitten puolestaan tehdä teille vaikka auraustöitä tai antaa halkoja jonka puolestaan korvaa joku kolmas omalla tavallaan ja osaamisellaan jne jne. Tämä on tällaista varsin kollektiivista meininkiä jolla pyritään pysymään hengissä ja jonkunlaisessa leivän sekä särpimen syrjässä kiinni. Ja se systeemi on toiminut itse asiassa suhteellisen hyvin. Oma suorite saattaa olla pitkäänkin pankissa korvaamatta mutta jossain vaiheessa se korvataan. Ja pankkiin voi ottaa hädän hetkellä myös suoritevelkaa. Se meillä on periaatteena että kukaan täällä ei kuole nälkään tai pakkaseen. Hallinto ei meistä välitä joten me pidämme huolen toisistamme.

Johannes tuumasi tähän:

- Kuulostaa kovasti järkevältä. Kuinkas muuten tuo kyläkauppa toimii? Sehän ei ole minkään suuren ketjun jäsen.

- Osittain normaalina kauppana joka ottaa maksuna euroja. Ja osittain sitten suoritekauppana eli eräänlaisena tavaroitten, ruuan ja palvelusten kirpputorina. Täällä tuotetun ruuan se myy tiskin alta ja kaikki täällä tuotettu ruoka – tarkoitan siis lähinnä liha- ja kalaruokaa – myydään joko kuivattuna tai säilykkeinä. Johtuen juuri noista sähkökatkoista. Pakastimiin ei kannata pahemmin luottaa. Säilyke kun säilyy sähköstä riippumatta. Ja kun te olette kerran tänne muuttamassa niin kehottaisin teidän pyrkimään mahdollisimman suureen omavaraisuuteen. Aarin perunamaahan  teillä jo onkin ja se on kaikki kotiopäin. Kehottaisin teitä myös hankkimaan eläimiä. Lampaat ovat helppohoitoisia ja niitten määrä täällä on lisääntynyt.

Sitten Hölehmäinen oli hetken hiljaa. Aivan kuin hän olisi punninnut mielessään kahta uutta reunansyrjäläistä. Sitten hän totesi:

- Kuinkas te ajattelette tuosta turvallisuustilanteesta? Noin yleensä? Sanotaan ihan koko valtakunnan tasolla?

Johanneksen oli helppo vastata:

- Vituralleenhan se on mennyt jo aikaa sitten. Suurin syy miksi me ollaan muuttamassa tänne  Reunansyrjään on tietysti se, että tällä mökillä ja osana tätä kyläyhteisöä me pystytään elämään köyhää mutta suht ihmisarvoista elämää. Toisin kuin niissä saatanan arpanopissa joissa ihmisiä säilötään ja odotetaan hallinnon toimesta että ne ryyppäävät tai narkkaavat itsensä hengiltä ja sitä kautta pois kirjanpidosta. Mutta on toinenkin syy. Vaikka etnot ovat pääosin pysyneet alueillaan niin aika ajoin ne ovat tulleet riehumaan meidänkin alueille. Ihmisiä on ryöstetty, raiskattu, hakattu ja tapettukin. Maaritilla on jo vuosia ollut liikkuessaan kaasuase mukanaan. Ja mulla on ollut pistooli. Laiton tietysti. Vanha ysimillinen puolalainen Radom. Ostin sen aikanaan yhdeltä tuttavalta. Jos tarkoitat kysymykselläsi sitä, että olenko valmis puolustamaan tämän paikan rauhaa vaikka ampumalla niin vastaus on tietenkin kyllä. Mullahan on sen pistoolin lisäksi 6,55-millinen kivääri ja kaksipiippuinen haulikko. Laittomiahan nekin nykyisin on mutta aikanaan ne minä ihan luvilla ostin.

Hölehmäinen hymyili ja totesi:

- Tuon minä odotinkin kuulevani. Me palataan tähän asiaan vielä hieman tarkemmin kun olette asettautunut tänne. Kuinka saatte muuton suoritettua? Tarvitsetteko apua? Sitä kyllä annetaan.

- Ei. Se hoituu omin neuvoin. Mullahan on toi nelivetoinen paku. Kyllä sillä saa tarpeellisen kuskattua.

Johannes ja Maarit asettautuivat kuivan maan mökilleen. Olosuhteet olivat vaatimattomat mutta loppujen lopuksi riittävät. Hyvin nopeasti käsitys vaatimattomuudestakin alkoi muuttua. Mökissä oli pieni tupa, siinä kamiina jonka Johannes oli vuorannut tiiliskivillä, liesi ja uuni, lisäksi kaksipisteinen kaasuliesi, jääkaappi sekä pöytä jonka äärellä saattoi syödä ja viettää aikaansa. Pyykkikonetta ei ollut, mutta pikkupyykin sai hoidettua nyrkkipyykkinä ja Kansalaisten Kyläkaupalla oli yhteinen pyykinpesumahdollisuus suuremmalle pyykille. Aikaa pyykkäämiseen riitti, sillä työelämä oli pariskunnalla lopullisesti ohi. Televisiona toimi kannettava tietokone. Sitten mökissä oli pieni makuusoppi johon mahtui parisänky. Muutama komero. Sauna, joka lämpeni tietysti puilla, johon vesi tuli pihakaivosta käsipumpulla ja lämpeni kiukaassa kiinni olevassa vesisäiliössä. Suihkukin oli. Nykyiset retkisuihkut saattoi ladata tietokoneen USB-liittimestä. Paine suihkussa ei ollut tietenkään kovin suuri mutta kyllä sillä saippuat sai huuhdeltua. Lisäksi Johannes oli asentanut mökin katolle aurinkopaneeleita.

Ulkona oli ulkohuussi ja liiteri jossa oli myös pieni varasto-osa. Lisäksi Johannes oli kaikenlaisesta ylijäämätavarasta rakentanut pihalle grillikodan jossa myös saattoi tarvittaessa valmistaa ruokaa. Mökillä oli kaikki tarvittava. Kansalaisten kyläkaupasta sai ostettua ruokaa joko rahalla tai suoritteilla ja omasta perunamaasta sai perunat. Kyläkaupassa oli myös bensiininmyynti. Yhdellä tankillisella selvisi pitkään sillä ajomatkat eivät olleet pitkiä eikä kaupalla enää käyty niin usein kuin joskus ennen. He tulivat toimeen. Se riitti. Enempää he eivät nykyisessä yhteiskunnassa osanneet edes kuvitella. Ennen kaikkea he saivat olla rauhassa. Yhteiskunta ei tunkenut kärsäänsä heidän asioihinsa. Niin kuin Hölehmäinen oli sanonut, heitä ei ollut sille olemassakaan. Muuta kuin kansalaiseläkkeen tilisiirron verran.

Taitavana ammattimiehenä Johannekselle oli Reunansyrjässä tarjolla paljon töitä joka toivat puolestaan suoritteita suoritepankkiin. Maarit oli kirjanpitäjänä ottanut suoritepankin hoidettavakseen ja saanut sen toimimaan entistä joustavammin. Hölehmäinen oli käynyt aika ajoin heidän luonaan juttelemassa niistä näistä mutta Johannes huomasi että hän keskittyi erityisesti maan – tai mikä hemmetin maakunta se nykyisin olikaan – tilanteeseen ja turvallisuuteen. Nähtävästi Hölehmäinen oli ollut tyytyväinen kuulemaansa sillä syyskuun lopulla hän tuli pariskunnan pihalle autollaan kantaen mukanaan putkikassia. Maarit oli pannut kamiinan päälle kahvipannun lämpiämään ja Hölehmäinen alkoi puhua:

- Niin meillä – kuin hyvin monella muullakin vapaavyöhykkeellä – on perustettu aseellisia suojelujoukkoja. Niistä ei sinänsä pidetä hyvin suurta meteliä. Niitten päällimmäinen tehtävä tällä hetkellä on tietysti turvata vyöhykkeillä asuvien turvallisuus erityisesti etnojen väkivallan takia, sillä poliisi ei ole siitä enää kiinnostunut eikä sillä ole siihen sen puoleen voimavarojakaan. Jokainen tolkullinen ja asekuntoinen mies on tarpeen. Emme ole perustaneet varsinaista armeijaa, vaan eräänlaisen suojeluskuntien perillisen jonka organisaatio on hajanainen ja vaihtelee hieman kunnasta toiseen. Me nimitämme sitä suojelukaartiksi. Sinulla olisi siinä paikka, jos haluat. Etnoja täällä ei ole vähään aikaan näkynyt ja se johtuu siitä, että viimeksi tänne tulleet uhoavat etnot majailevat tällä hetkellä kuusi kilometriä mökistäsi itäänpäin. Pysyvästi. Oletko halukas osallistumaan toimintaan?

- Totta helvetissä olen. Olen oppinut nauttimaan täällä olevasta rauhasta ja arvostamaan täällä asuvia tolkullisia ihmisiä. Ja Radanvarsikaupungissa asuneena tiedän mitä on turvattomuus. Ymmärrän myös sen, että  jos poliisi ei enää takaa turvallisuutta, niin ihmisten on tehtävä se itse. Ja tarvittavat aseetkin minulla on. Kivääri ja haulikko. Ja sitten se pistooli.

Hölehmäinen hymyili ja aukaisi kassin:

- Ne aseet ovat hyvä alku. Mutta tässä on vähän lisää. Tunnistatkos tämän masiinan?

- No helvetti… tuohan on peltikonepistooli. KP 44. Eikös nuo pitänyt olla jo aikaa sitten hävitetty?

- Onhan ne. Virallisesti. Puolustusvoimissa on ymmärretty niin sanottu vallitseva tilanne tuolla kenraalitason alapuolella jo pitkän aikaa. Nämä aseet on poistettu kirjanpidosta. Ja siis virallisesti hävitetty. Mutta puolustusvoimissa – sen poliittisesti valitun johdon alapuolella – tiedetään, että me joudumme vielä jossain vaiheessa ottamaan maamme takaisin suomalaisille. Viimeistään silloin kun Liittovaltiolta loppuvat rahat ja etnot alkavat ottamaan väkisin sitä, mitä ne ovat saaneet tähän mennessä ilmaiseksi. Vielä ei ole se aika, mutta se on päivä päivältä lähempänä. Sanotaan niin, että it´s too late to work within the system, but it´s too early to shoot the bastards. Mutta se aika tulee vääjäämättä. Vaikka me emme sitä halunneet emmekä pyytäneet. Halusimme vain olla ja elää rauhassa. Mutta joka tapauksessa jo nyt me olemme osa vielä suurempaa asekätkentää kuin mitä jatkosodan jälkeen tehtiin.

- Mahtaako poliisilla olla näistä mitään hajua? Näähän on kumminkin konetuliaseita.

- Osa saattaa tietääkin. Mutta ne ovat silloin todennäköisesti mukana toiminnassa itsekin. Ainakin me saadaan sähköpostitse turvallisuusraportteja tietyiltä Radanvarsikaupungin poliiseilta. Joka tapauksessa ei poliisi näitten perään tule. Ei niitä kiinnosta. Niillä on tarpeeksi tekemistä etnojen kanssa. Ehkä ne salaa toivoo että me maakunnan miehet tullaan ja hoidetaan homma niitten puolesta. Tässä kassissa on sulle konepistoolin lisäksi kolme rumpu- ja kolme tankolipasta ja tuhannen kappaletta patruunoita. Voidaan käydä radalla testaamassa kun sulle sopii.

Hölehmäinen kaivoi vielä kassistaan pienen pistoolin, pari irtolipasta ja pari rasiaa patruunoita:

- Ja mehän täällä vapaavyöhykkeellä uskomme tasa-arvoon ja siihen, että naisella on oikeus kulkea rauhassa ja tarvittaessa puolustaa itseään. Siispä tässä on rouvalle 6,35-millinen Walther M 9-pistooli.

Maarit otti pistoolin, kiitti, irroitti lippaan, veti liikkuvat pari kertaa taaksepäin, tarkasteli asetta, nyökkäsi hyväksyvästi, loksautti tyhjät pois ja laittoi täyden lippaan kiinni.

- Mahtuu käsilaukkuun mukavasti. Tytöllähän pitää olla aina joku salaisuus mukanaan.

- Käsittelit pistoolia varsin asiantuntevasti. Ei tainnut olla ensimmäinen kerta?

- Eihän toki. Me uskotaan Johanneksen kanssa samaan tasa-arvoon kuin uskotaan täällä Reunansyrjässäkin. Minä olen opetellut ampumaan kaikilla Johanneksen aseilla sillä selvää on että joskus tilanne päätyy väkivaltaiseen avohärdelliin. Tuon kuuskolmevitosen pati on tietysti melko tehoton mutta läheltähän sillä ammutaan ja vittumainen se on suolestaan pois kaivella. Ja mitä tulee kaartiinne niin minulla on hallussani hyvät ensiaputaidot. Oletan, että kaarti tarvitsee lottiakin. Tässä olis yksi tarjolla.

Hannes Hölehmäinen nousi seisaalleen ja puristi niin Maaritin kuin Johanneksen kättä. Reunansyrjän suojelukaarti oli saanut kaksi jäsentä lisää.

Reunansyrjä, jouluaattona 2035

Johannes heräsi ennen vielä unissaan tuhisevaa Maaritia ja antoi hänelle kevyen suukon otsalle. Sitten hän nousi, laittoi kamiinaan puupuristebriketin joka syttyi vielä vanhoilla hehkuilla. Johannes ja Maarit olivat saaneet itsensä ampuneelta Tuunasen Maunolta perinnöksi neljä kuutiota brikettejä joita oli vielä jäljellä. Hän laittoi kamiinan päälle kahvipannun ja keitteli kahvit. Kahvin valmistuttua hän herätti Maaritin aamiaiselle. Aamiaisella oli tarjolla kahvin lisäksi ruisleipää, voita ja kuivattuja hirvenlihaviipaleita. Mitäpä sitä ihminen aamulla muuta tarvitsisi.

Samalla kun Maarit nautti aamiaistaan hän naputteli läppäriään. Hän oli ottanut haltuunsa ammatitaitoisena kirjanpitäjänä koko Reunansyrjän suoritepankin valvonnan ja oli levittänyt sen myös naapurikuntiin. Maaritin lopullisena tavoitteena oli se, että suoritepankki leviäisi yhtenäisenä koko maakuntaan. Hänen aloitteestaan oltiin perustettu myös bensiinipankki josta suoritteitten tekijät saisivat polttoainetta jos suoritteen kohde oli kauempana. Kun pariskunta istui aamiaisellaan he huomasivat että pihalle saapui traktori. Traktorin puikoissa istui maanviljelijä Janne Kosonen joka aurasi pariskunnan parinsadan metrin mittaisen pihatien suoritekorvauksena niistä huoltotöistä jotka Johannes oli hänelle tehnyt. Janne näki pariskunnan pienen tupansa ikkunassa ja morjesti heitä. He morjestivat takaisin. Kelpo häiskähän se Janne oli, niin kuin paikalliset ihmiset yleensäkin.

Traktorin poistuttua jatkoi pariskunta aamiaistaan ja katseli samalla tosi-tv:tään johon ei tarvittu sähköä. Johannes oli laittanut ikkunan eteen lintulaudan ja talipalloja joitten kimpussa pyöri monenlaisia tirriäisiä jolle tarjottu eväs maistui. Maarit totesi:

- Ei tuon parempaa telkkaria olekaan. Ei sitä oikein kaupungissa asuessaan tajunnutkaan kuinka turruttavaa sen helvetin tuubin katseleminen on. Milloinkas me ollaan viimeksi sitä tuon läppärin kautta edes katseltu.

- Jaa… oliskos tuosta pari viikkoa? Kun ne uutisetkin tulee seurattua Yhdistyneen Kansalaiskanavan kautta. Eihän sitä Eurostoliiton paskaa jaksa seurata pulkkinenkaan. Päänsä saa särkemään muutenkin.

Yhdistynyt Kansalaiskanava oltiin perustettu joskus 2020-luvulla. Siinä oli mukana kansallismielisiä verkkojulkaisuja ja erillisiä bloggareita sekä muita kanavia. Hallinto vihasi kanavaa kuin vihan kostaja sillä oletettiin että jo lähes viisikymmentä prosenttia kansalaisista haki tietonsa ainakin osittain sitä kautta. Tällä hetkellä sen palvelin sijaitsi Tonga-saarilla ja ihmiset – niin kuin Maarit ja Johanneskin – seurasivat sitä NewTor-verkon kautta jota ei pystytty jäljittämään.

Elämä mökillä ei ollut pelkkää oleskelua vaan se vaati jatkuvasti kaikenlaisia käytännön töitä ja myös suoritepankkiin tehdyt työt pitivät osaltaan huolen että aika ei käynyt pitkäksi. Toisin kuin kuutioasunnossa oleskelu jossa elämä olisi ollut lähinnä kattoon tuijottamista. Tänään otettaisiin kuitenkin rennommin ja vietettäisiin joulua. Lahjoja ei ollut. Mitä niitä aikuiset ihmiset enää toisilleen hankkimaan. Kinkku kuitenkin oli tehty, pieni kolmekiloinen sellainen ja siitä saadusta liemestä tehtäisiin maittava kastike joka maistuisi keitettyjen perunoitten kanssa. Lisäksi olisi tarjolla karjalanpiirakoita ja munavoita. Lopusta kinkusta tehtäisiin hernesoppaa. Olipa hankittu pullo punaviiniäkin sekä pari keissiä Venäjältä tuotua Baltika-olutta jota saattaisi nauttia joulusaunassa.

Maaritin ja Johanneksen elämä oli muuttunut ehkä aineellisesti aikaisempaa köyhemmäksi mutta kumpikin tunsi, että siinä oli sisältöä entistä enemmän. Tässä pienessä mökissä asuessaan heistä tuntui myös että heistä oli tullut toisilleen entistä läheisempiä. Ehkä syynä siihen oli se, että kun elämästä karsittiin kaikki turha, niin silloin huomasi sen, mitä ne tärkeimmät asiat olivat. Läheisyys, pieni katse, luottamus ja ohimennen annettu hellä kosketus. Jouluaaton edetessä Maarit soitti jouluntoivotukset läheisilleen niin kuin myös Johannes aikaisemmasta avioliitosta peräisin olevalle tyttärelleen joka onnekseen oli työllistynyt sairaanhoitajaksi ja saavuttanut näin ammattilaisen aseman sekä sisarelleen Irma Ruuskaselle, joka toimi virkailijana Helsingin Yhteiskuntaan Sijoittumistoimistossa.

Lyhyt jouluaaton valo alkoi hämärtyä ja Johannes laittoi saunan lämpiämään. Oli aika aloittaa yksinkertainen mutta lämminhenkinen joulunvietto. Saunan savupiipusta nousi ilmoille kipinöitä pimeään jouluiltaan, saunasta kuului kiukaan suhina ja rauhallinen puheensorina. Tässä pienessä mökissä asui kaksi vähään tyytyväistä mutta onnellista ihmistä jotka eivät enää kaivanneet kaupunkia eikä siellä majaansa pitävää sairasta yhteiskuntaa joka piti sairauttaan siunauksena.

Helsinki, Tapulikaupunki, Tytti Tuppuraisen Asuinkombinaatti 18 B 284, kuudes toukokuuta vuonna 2038

Liittovaltion poliisin Helsingin osaston  järjestyspoliisit vanhempi konstaapeli Kauko Laasanen ja konstaapeli Petteri Grönback seisoivat erään kuusineliöisen kuutioasumuksen ovella kuutiokolossin 28:ssa kerroksessa. Jo ennen heidän saapumistaan paikalle oli sinne ilmestynyt kierrätys-tutkintarobotti heti hälytyksen saatuaan. Tämä olikin se ainoa tapaus kun näihin kuutioihin tultiin nopeasti sillä kuutioasunnossa olevan henkilön mikrosiru oli ilmoittanut elintoimintojen loppumisesta. Nyt vauhti oli valttia sillä kuollut kansalainen voisi maksaa hieman elatuksestaan takaisin häneltä poistettavien elimien muodossa. Koska elimet saatiin nykyisin säilymään siirtokuntoisina entistä kauemmin niitä saattoi myydä kovalla valuutalla kaikkialle maailmaan.

Robotti oli toiminut nopeasti ja ensiksi vahvistanut asukkaan olevan kuoleman tilassa. Elvytystä ja ambulanssia ei kansalaiseen tuhlattu joten robotti alkoi sekä irrottaa asukkaan elimiä joitten käyttökelpoisuuden taas patologirobotti puolestaan myöhemmin selvittäisi että kartoittaa samalla kuolinsyytä. Samanaikaisesti se myös skannasi kuuden neliön asunnon tehden alustavan – ja kansalaisen kohdalla yleensä lopullisen – rikostutkimuksen. Poliisit saivat omiin pienikokoisiin virkaverkottimiinsa robotin lähettämän analyysin:

Kuollut: Kansalainen Micke Andrei Alexander Janttonen. Henkilötunnus 130419X87GH442V.

Kuolinsyy: Heroiinin yliannostus. Heroiinia on käytetty nelinkertaisesti tappava määrä, joten kyse on itsemurhasta.

Rikospaikkatutkinta: Kuolleessa ei ole minkäänlaisia ulkoisen väkivallan merkkejä ja skannauksen mukaan asunnossa on käynyt ulkopuolisia ihmisiä viimeksi n. 27 – 28 vrk aikaisemmin. Ei rikoksen mahdollisuutta. Ehdotan jutun tutkimuksen päättämistä.

Laasanen klikkasi miniverkotintaan ja vahvisti rikostutkimuksen päättyneen. Hän tuumaili itsekseen Suomen siirtyneen tavallaan takaisin torppariaikaan. Ainakin siinä mielessä että kun vanhemmilla ei ollut antaa lapsilleen oikein mitään muuta niin annettiin sentään komealta kalskahtavat nimet. Miniverkotin kertoi juuri kuolleen ja nopeasti elinkierrätykseen päätyvän Micken äidin puolestaan kuolleen edellisenä vuonna alkoholimyrkytykseen. Ei muita elossa olevia sukulaisia. Äiti oli aikanaan näköjään ollut kampaaja ja pitänyt vuokratuolia suuremmassa kampaamossa. No, senhän tiesi kuinka kampaajillekin oli käynyt robottiteknologian kehittyessä. Poikakaan ei ollut näköjään kestänyt tässä kuutiossa kuin muutaman vuoden. Laasanen ei muistanut kuinka monen yliannokseen kuolleen ruumiin kanssa hän oli uransa aikana ollut tekemisissä mutta paljon niitä oli ollut. Niin hän kuin Grönback ajattelivat että eivät he olleet aikoihin mitään poliiseja, vaan jätehuollon jatke.

Poliisit totesivat että case closed, vaikka varsinaisen työnhän tässä teki robotti. Kierrätys-tutkintarobotti läksi kuljettamaan Micken talteenotettuja elimiä eteenpäin ja paikalle saapui jätehuoltorobotti joka otti mukaansa Micken ruumiin ja läksi kuljettamaan sitä Kyläsaaren polttolaitokseen. Toinen huoltorobotti sen jälkeen siivoaisi ja desinfioisi kuution valmiiksi seuraavalle asukkaalle. Poliisien päivä ei ollut vielä ohi ja miniverkotin ilmoitti hälytyksen naapurikompleksissa tapahtuneesta elintoimintojen loppumisesta. Toinen kierrätys-tutkintarobotti oli jo menossa paikalle.

Jätehuoltoa.

Helsinki, Yhteiskuntaan Sijoittumistoimisto, seitsemäs toukokuuta 2038

Jo 65 vuotta täyttänyt Irma Ruuskanen aukaisi virkaverkottimensa ja tuumi että onneksi oli enää vajaa kaksi vuotta eläkkeelle. Ehkä sen kestäisi. Kaikenlaisilla suorittavaa työtä tekevillä eläkeikä oli ollut jo kauan 67 vuotta mutta yhteiskuntapoliittisen uusteologian maistereilla se oli puolestaan 60 vuotta. Luonnollisesti kyseiset yhteiskuntateologit olivat Liittovaltion Suomen maakunnan arvostetuimpia henkilöitä ainakin virallisesti mutta hallinto tajusi myös, että koska heillä ei varsinaisesti tehnyt yhtään mitään yhtään missään oli halvempaa laittaa heidät kuusikymppisinä täydelle eläkkeelle sen sijaan että maksaisi heille täyttä ja vielä kalliimpaa palkkaa vielä seitsemän ylimääräistä vuotta.

Virkaverkotin ilmoitti erään Irman entisen asiakkaan kuolleen heroiinin yliannostukseen. Kukas… Micke Andrei Alexander Janttonen. Ollut Irman asiakkaana vuonna 2035. Vaikka raportissa näkyi kyseisen pojan valokuva ei Irma häntä muistanut. Niin moni asiakas oli lähtenyt kuutioihin hänen välityksellään. Irma huokasi, aukaisi työpöydän laatikkonsa ja otti sieltä vanhan ruutuvihon. Siinä ei ollut merkintöjä kuin ensimmäisellä sivulla. Tukkimiehen kirjanpitoa. Irma veti kirjanpitoon taas yhden viivan, laski nopeasti lukeman ja sai tuloksen 138. Satakolmekymmentäkahdeksan alle kolmekymppistä ruumista. Hänen asiakkaitaan. Sillä ajalla kun työvoimatoimisto oli muuttunut Yhteiskuntaan Sijoittumistoimistoksi. Irma oli saanut elää aikuiselämänsä hyväpalkkaisena ammattilaisena. Mutta tunsiko hän ylpeyttä urastaan? Halusiko hän edes vastata siihen kysymykseen? Halusiko hän edes ajatella sitä?

Mutta aina oli jotain positiivista. Jotain yrityksen tynkää. Toivoa, tai edes sen siementä. Hän lähetti henkilökohtaisesta verkottimestaan sähköpostin veljelleen Johannekselle joka asui maallepakolaisena Reunansyrjässä:

Moi, broidi.

Tehän olette Maaritin kanssa miettineet, että josko ottaisitte maallepakenemista haluavan ottonuoren sinne teille. No, mulla olis nyt yksi tarjolla. Vilma Koivunen, täyttänyt juuri 16 vuotta. Lopettaa peruskoulun keväällä. Ihan hyvät arvosanat mutta ei niin hyvät että hän saisi stipendin kovien tieteitten opiskeluun. Eikä yhteiskuntateologia kiinnosta tyttöä pätkääkään.

Tyttö on asunut yksinhuoltajaäitinsä kanssa koko ikänsä kahdeksan neliön kuutioasunnossa ja haluaisi muuttaa maalle. Hänen äitinsä tukee tytön suunnitelmaa. Äitikin on ihan täysipäinen nainen mutta ymmärtää ettei pysty tukemaan tytärtään muuten kuin luopumalla hänestä.

Vilma ei ole oppinut juurikaan siellä maalla tarvittavia taitoja. Milläs hän olisi oppinutkaan kun on asunut kuutiossa koko ikänsä?  Mutta olen tavannut hänet useamman kerran ja hän vaikuttaa fiksulta ja sisukkaalta tytöltä ja ennen kaikkea hänellä on suuri halu oppia ja jättää nuo kuutiosillipurkit sekä myös jatkuvasti uhkaava etnojen väkivalta lopullisesti taakseen. Luonnollisesti hän toisi talouteenne lisäksi oman kansalaiseläkkeensä.

Miettikää Maaritin kanssa. Tää on kyllä tosi miellyttävä ja myös kovasti hyvätapainen tyttö ja hänelle toivoisi vain pelkkää hyvää. Olen kertonut hänelle teistä ja hän olisi kovasti halukas kokeilemaan.

Sisaresi Irma.

Suljettuaan henkilökohtaisen verkottimensa Irma tuumasi että enää vajaa kaksi vuotta tätä paskaa. Hänen miehensä pääsisi eläkkeelle jo puolen vuoden päästä. Koska hän oli alun perin historian – vanhan ja hylätyn historian – opettaja, ei hänkään pääsisi eläkkeelle ennen kuin 67-vuotiaana. Jonkunlainen rangaistus kai sekin oli vaikka hän oli opettanut kiltisti vaadittua epistolaa jo parikymmentä vuotta. Sitten kun Irmakin pääsisi eläkkeelle, hekin muuttaisivat pois Helsingistä. Naakkamoon. Lähelle Reunansyrjää. Ei heistä olisi elämään sellaista uudisraivaajaelämää kuin Johannes ja Maarit sekä ehkä tulevaisuudessa tuo Vilmakin. Mutta Naakkamossa oli myynnissä halpoja kaksioita. Saunallisia sellaisia. Kun he myisivät oman asuntonsa Haagasta ja ostaisivat kaksion Naakkamosta heillä jäisi vielä hyvä pesämuna eläkevuosia varten. Hyviä sellaisia. Turvallisia. Rauhallisia. Ei aivan Vapaavyöhykkeellä mutta vieressä kuitenkin.

Reunansyrjässä, samana päivänä

Johannes ja Maarit olivat lukeneet Irman viestin ja keskustelivat asiasta. Tällaista mahdollisuutta oltiin mietitty jo jonkun aikaa ja olihan pariskunta tehnyt mökkiinsä kahdeksan neliön lisävinkkelin johon yksi asustelija mahtuisi kyllä. Irma ei ehdottaisi maallepakenijaa mitenkään kevein perustein joten tyttö varmaankin sopeutuisi ja muuttuisi melko nopeasti vapaavyöhykeläiseksi. Ja olisihan hänelle käyttöä. Johanneksella oli kaikenlaisia korjaustöitä ja Maarit pyöritti maakunnan kokoiseksi kasvanutta suoritepankkia. Lisäksi he olivat hankkineet kuusi lammasta joitten hoidossa olisi oma työnsä ja yksi käsipari siinä ei olisi ollenkaan pahaksi. Samoin kuin ei olisi perunamaan hoidossa. Lisäksi tyttö voisi olla mukana paikallisten vanhusten huollossa. Minkäänlaista varsinaista sosiaalihuoltoahan täällä ei ollut joten innokas nuori nainen olisi siinäkin mielessä paikallaan.

Lisäksi tytöllä olisi mahdollisuus halutessaan opiskella. Yhdistyneen Kansalaiskanavan kurssien kautta Liittovaltiosta irtautuneet ihmiset voisivat halutessaan opiskella matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, kieliä, biologiaa, ekonomiaa, mekaniikkaa, agronomiaa ja yleensäkin kaikkea hyödyllistä. Virallista titteliä YKK:n kautta ei saisi, mutta vapaavyöhykkeillä ei tärkeintä ollutkaan oppiarvo vaan osaaminen.

Aikansa mietittyään Johannes ja Maarit päätyivät siihen johtopäätökseen että annetaan tytölle mahdollisuus. Hän voisi muuttaa heidän luokseen heti kesäkuussa kun peruskoulu loppuisi. Hän olisi heidän luonaan kesän ja tekisi sitten itse päätöksen jatkostaan. Joka tapauksessa hän olisi tervetullut. Olisihan hänkin pakolainen niin kuin olivat Johannes ja Maaritkin. Pakolaisia omassa maassaan. Tai Liittovaltion maakunnassa.

Johannes alkoi puhdistamaan suojelukaartilta saamaansa konepistoolia ja tuumasi samalla, että ehkä se maa vielä kerran otettaisiin takaisin.