VIRKAMIEHEN VALINNAT

Helsinki, tammikuussa joskus tästä eteenpäin

Entinen Keskusrikospoliisin rikostutkija Heikki Juustila käveli aluesisäministeriön Vantaan turvallisuuskeskuksen käytävää suunnistaen kohti neuvottelutiloja. Hän oli lakannut olemasta rikostutkija puoli vuotta aikaisemmin kun Euroopan Liittovaltiossa oltiin tehty suuri turvallisuuspoliittinen uudistus ja Suomenkin keskusrikospoliisi muutettiin osaksi Brysselistä johdettua Fedepolia. Samalla sen toimenkuva oli muuttunut ja nykyisin se keskittyi perinteisen rikostutkinnan sijasta sisäiseen turvallisuuteen, lähinnä nationalismin muodostamaan separatistiseen uhkaan. Perinteinen – ja nykyisellään melko tehoton – rikostutkinta jäi jatkossa paikallisille poliiseille.

Samalla kun tehtävänkuva muuttui, muuttui myös työasu. Aikanaan Juustila oli suunnitellut jäävänsä armeijan palvelukseen suoritettuaan asepalveluksen sotilaspoliisissa ja kotiutuessaan  vänrikkinä mutta inho univormuja kohtaan sai hänet suuntaamaan poliisiksi. Tietysti niissäkin tehtävissä joutui kulkemaan alkuun kenttäpoliisin univormussa mutta taitavana ja lahjakkaana miehenä Juustila oli raivannut nopeasti tiensä siviilivaatteissa toimivaksi tutkijaksi.

Nyt 49-vuotias Juustila huomasi joutuneensa taas kulkemaan univormussa. Vaihtoehtoa federaatiopoliisissa ei ollut. Kaiken lisäksi univormu oli lähes suora kopio Bundeswehriltä. Mustat suorat housut ja harmaa sotilasmalliin leikattu takki. Olkapoleteissa oli arvomerkit ja rikostutkijan sijasta hän oli nykyisin federaatiopoliisin majuri Heikki Juustila. Ulkona liikuttaessa asuun kuului vielä tummanharmaa baretti kokardilla jossa kaksi miekkaa ja kilpi suojelivat federaation tähtiä. Juustila ei ollut ainoa entisen keskusrikospoliisin miehistä joka tunsi kuuluvansa nykyisin SS:n ja KGB:n sekoitukseen.

Varsin dramaattiset muutokset sekä poliisin ulkoasuun että toimenkuvaan juonsivat juurensa edellisenä vuonna puhjenneesta niin sanotusta liittovaltiokriisistä. Valmistelut integraation äärimmäiseen syventämiseen olivat toki olleet laajalti tiedossa mutta menneen vuoden 1. kesäkuuta julki annetun komissiomääräyksen sisältö yllätti silti. Määräyksessä ilmoitettiin että Euroopan Unioni muuttuu Euroopan Liittovaltioksi samalla päivämäärällä, kaikki kansallinen päätöksenteko alistetaan Brysselille, kansalliset poliittiset instituutiot muutetaan aluetoimistoiksi ja kakun kuorrutukseksi ilmoitettiin että etnoperäisen ylijäämäväestön välittömät siirrot aloitetaan niihin maihin jotka eivät ole tähän mennessä suostuneet täyttämään humanitaristista velvollisuuttaan. Kyse oli kaikkiaan noin kahdeksasta miljoonasta ihmisestä.

Reaktiot olivat välittömiä. Bulgaria, Italia, Itävalta, Kroatia, Latvia, Liettua, Puola, Romania, Slovakia, Slovenia, Tsekki, Unkari ja Viro ilmoittivat saman vuorokauden sisällä eroavansa Euroopan Unionista ja ilmoittivat etteivät tunnusta Euroopan Federaatiota valtiona vaan pitävät sitä kansoja alistavana ja miehitykseen pyrkivänä imperiumina. Bryssel vastasi yhtä lailla nopeasti ja ilmoitti ettei ero ole mahdollinen ilman europarlamentin ja komission hyväksyntää. Komissiolla ei ehkä ollut asioista aivan realistinen kuva sillä se myös ilmoitti että kapinallisiksi laskettavien maitten tulisi välittömästi valmistautua ottamaan vastaan Brysselistä lähetetyt valvontakomissiot joitten esikuvana pidettiin Liittoutuneiden valvontakomissiota sodanjälkeisessä Suomessa.

Valtiot, joita oltiin alettu kutsua Visegrad-liittoutumaksi ilmoittivat että Brysselin vaatimus valvontakomissioista on lähellä sodanjulistusta ja asettivat armeijansa valmiustilaan. Komissio oli puolestaan vaatinut liittovaltion sotilasjohtoa suunnittelemaan näihin maihin verettömän kaappaushyökkäyksen tyyliin Prahan Syksy mutta sotilasjohto oli vääntänyt rautalangasta että se, mikä onnistui suhteellisen vähällä vaivalla Varsovan liitolle yhtä maata kohtaan ei varmasti onnistuisi luurankomiehitetyille liittovaltiojoukoille kolmeatoista maata vastaan.

Tämän komissio sentään lopulta ymmärsi mutta sen epäonneksi suunnitelma oli ehtinyt vuotaa julkisuuteen ja sen myötä nuo kolmetoista Visegrad-maata olivat julistaneet täydellisen liikekannallepanon. Liittovaltio joutui nöyrtymään sillä se ymmärsi että vastassa olisi ollut aivan liian paljon miehiä, panssareita, tykistöä ja taistelulentokoneita eikä liittoarmeijaa voinut parhaalla tahdollakaan verrata mihinkään Wehrmachtiin. Edessä olisi ollut pitkä ja tulokseltaan hyvin epävarma rintamasota. Näin ollen varsin nopeitten neuvottelujen jälkeen Visegrad-maitten EU:sta irtautuminen tunnustettiin – tosin pitkin hampain –  ja välejä alettiin korjata niin normaaliksi kuin mahdollista. Luottamuksellisiksi ne eivät suinkaan palanneet. Ne, mitkä palasivat olivat tiukat rajamuodollisuudet. Rautaesirippu palasi, tosin tällä kertaa uhka vapaudelle oli kyseisen esiripun länsipuolella.

EU:sta jo aikaisemmin eronnut Iso-Britannia oli pysynyt kriisin suhteen neutraalina sillä se oli itsekin lähestymässä anarkian ja sisällissodan välitilaa oman etnoväestönsä kanssa. Yhdysvallat puolestaan oli voimakkaasti tukenut Visegrad-maita ja totesi että Nato-sopimus oltiin solmittu itsenäisten maitten kesken joten väkisin pystyyn laitettu Euroopan Liittovaltio ei ollut Naton jäsenmaa. Naton lopullinen hajoaminen ja siirtyminen keskinäisten, Yhdysvaltojen kanssa solmittuihin sotilassopimuksiin Liittovaltiosta eronneitten maitten kanssa oli työn alla.

Kaikissa näytelmissä olivat aina osissa leijonat ja lampaat. Niin oli tässäkin. Jos Visegrad-maat olivat leijonia niin Liittovaltion vallan alle alistuneet maat puolestaan lampaita sillä ne tyynesti hyväksyivät sen, että lukuinen määrä itsenäisiä ja pitkän historian omaavia valtioita lakkasi lopullisesti olemasta ja muuttui tahdottomiksi marionettimaakunniksi. Tanskassa oli eniten yritystä vastustaa tilannetta mutta kuuliaisen pohjoismaisen hallintoalamaisen ei onnistunut sittenkään ylittää ratkaisevaa kynnystä ja ryhtyä avoimeen kapinaan. Tämän varmisti se, että vaikka Prahan syksyn toisinto ei onnistunut niin Kööpenhaminan syksy onnistui ja Tanskan hallitus suostui ottamaan maahansa valvontajoukkoja Saksasta, Alankomaista, Belgiasta ja Ruotsista samoin kuin alistamaan omat joukkonsa niitten suoran käskyvallan alaiseksi.

Kun Bryssel oli saanut torjuttua suoran sodanuhan Visegrad-maitten kanssa se keskittyi vakiinnuttamaan liittovaltiovaltaa omien rajojensa sisäpuolella. Apuna oli tietysti se, että liittovaltioon jääneissä maissa/maakunnissa oli vallassa federaatiouskolliset hallitukset. Nousevat kansallismieliset puolueet tietysti vastustivat mutta kahta viikkoa Visegrad-kriisin loppumisen jälkeen ne julistettiin laittomiksi, niitten toiminta lopetettiin, varat takavarikoitiin ja kaikenlainen nationalistinen sekä separatistinen ideologia ja toiminta yleensäkin kiellettiin. Suomessa tämä koski perussuomalaisia ja tiettyjä pienempiä ryhmittymiä.

Nationalismin laittomaksi julistamisesta oli kulunut muutama kuukausi ja pitkin liittovaltiota esiintyi mielenosoituksia. Monessa entisessä maakunnaksi lopullisesti muuttuneessa maassa ne oltiin tukahdutettu väkivalloin. Suomessa ne olivat olleet tähän asti hyvin rauhallisia mutta ihmisten lukumäärä niissä oli lisääntynyt. Hälyttävästi. Viimeisessä 612-soihtukulkueessa oli ollut poliisin laskelmien mukaan 30.000 ihmistä. Mikä oli huomattavan paljon sillä tavallinen suomalainen ei kovin herkästi lähtenyt marssimaan. Tilanne saattaisi eskaloitua eikä valtakoneisto halunnut ottaa mitään samettivallankumouksen riskiä joten nyt tyyli muuttuisi Suomessakin ja federalpolizeimajor Heikki Juustila olisi osa tulevaa operaatiota. Hän saapui neuvotteluhuoneeseen tasan kello 10.00 niin kuin moni muukin fedepoliisin univormussa oleva poliisi. Liittovaltiossa oltiin täsmällisiä. Tilaisuutta johti poliisieversti Hannes Kähkiö. Sen korkeampaa poliisiupseeria ei Suomen alueella itse asiassa ollutkaan. Kenraalinarvot eivät kuuluneet tähän liittovaltion syrjäisimpään maakuntaan. Kähkiö aloitti:

 - Hyvät herrat. Tämä on tietysti toiston toistoa ennen ensi yön operaatiota mutta ehkä se on vielä kertaalleen paikallaan. Olemme saaneet ehdottoman käskyn lopettaa mielenosoitukset ja teemme sen mieluummin niin, että emme joudu ampumaan ihmisiä. Tehokkain tapa välttää tämä on tietysti se, ettei mielenosoituksia edes ole ja se taas varmistuu parhaiten kun siirrämme niitä organisoivat henkilöt turvasäilöön määrittelemättömäksi ajaksi. Liittovaltion peruskirjan 52 artiklan 3 kohdan päivitys antaa meille siihen kiistattomat lailliset valtuudet. Kaikkiaan näin alkuun otetaan kiinni 166 henkilöä. Varsinaista kiinniotto-operaatiota valtakunnan tasolla johdan minä mutta toimintavastuu on tietysti alueilla ja aluejohtajilla. Täällä Helsingissä aluejohdossa toimii majuri Juustila.

Juustila nousi ja totesi:

- Herra eversti. Kaikki on valmista. Kohteena Helsingissä on kaikkiaan 38 henkilöä. Fedepolin sisäisen turvallisuuden yksikkö johtaa operaatiota ja toiminnassa on omien miestemme lisäksi mukana kaikkiaan 187 järjestyspuolen poliisia ja useampi kymmenen ajoneuvoa. Kohteet ovat olleet seurannassa jo pitkään, iskut tehdään yhtäaikaisesti kello 02.30 ja kohteet kuljetetaan Sörnäisten vankilaan joka on muutettu turvasäilöksi. Myös muut kiinniotettavat ympäri Suomea siirretään Sörnäisiin joka on tyhjennetty muista vangeista sekä vartijoista. Turvasäilössä on tästä eteenpäin oma, tehtäväänsä varten erikoiskoulutettu henkilökunta.

Kähkiö nyökkäsi, Juustila istuuntui ja Kähkiö puolestaan jatkoi:

- No niin… sen puolen pitäisi olla kunnossa. Entäs verkkoseuranta? Borgström?

Kapteeni Henrik Borgström nousi puolestaan seisomaan.

- Herra eversti, puhtaasti nettiaktivisteja on kiinniotettavista noin puolet. Saamiemme valtuuksien myötä olemme pystyneet paikantamaan heidät kaikki jo joulukuun puolella. Siis myös pelkkien nimimerkkien takana toimivat henkilöt. Me tiedämme, mutta heidän viestiliikenteensä paljastaa että he eivät tiedä, että me tiedämme. Samalla kun operaatio toteutetaan, kaikki tunnetut kansallismielisten verkkoyhteydet pyritään lamauttamaan mahdollisimman täydellisesti.

Kähkiö nyökkäsi taas ja Borgström istui. Kähkiö totesi vielä:

- Niin… yöllä kello 02.30 hekin tietävät että me tiedämme. Eipä tässä sen kummempaa. Te olette kaikki ammattilaisia. Tiedätte mitä kuuluu tehdä. Hoidetaan homma himaan. Sillä kuuluisalla tekemisen meiningillä.

Seuraava yö kello 02.25, Puistola, Helsinki

Majuri Heikki Juustila istui liikkuvassa ja panssaroidussa komentokeskusautossa. Hän olisi voinut olla periaatteessa Vantaallakin jossa hänellä olisi vieläkin paremmat viestiyhteydet mutta hän halusi olla paikan päällä ja nähdä kuinka toiminta onnistuu. Tässä nimenomaisessa kohteessa otettaisiin talteen läheisessä rivitalokolmiossa asuva 38-vuotias mies joka oli ollut kiellettyjen perussuomalaisten kansanedustaja. Naimisissa, kahden tyttären isä. Mutta myös laiton aktivisti joka oli ollut organisoimassa separatistisia mielenosoituksia. Se taas tulkittiin Liittovaltion peruskirjan 52 artiklan 3 kohdan päivityksen mukaan mellakaksi tai kapinaksi jonka kukistamiseen saatiin käyttää kaikkia keinoja. Tarvittaessa myös kuolettavaa voimaa.

Kello tuli tappiinsa ja toiminta alkoi synkronoidusti kaikkialla Suomessa. Kyseisen kohteen ovelle ilmestyi neljä kommandopipoista, kypäräpäistä ja konepistooleilla aseistettua järjestyspoliisin miestä kahden muun varmistaessa sivummalla. Ovea ei tarvinnut rikkoa sillä poliiseilla oli käytössään ns. jeesusvempele. Neljä poliisia yksinkertaisesti avasi oven, marssi sisään ja puolen minuutin kuluttua yöpuvussaan oleva  kohde oli sekä huputettuna että käsi- ja jalkaraudoissa. Hänet vietiin oven eteen kurvanneeseen poliisiautoon joka poistui paikalta välittömästi. Hänen vaimonsa tuli ovelle huutaen ja itkien. Poliisit eivät sanoneet hänelle mitään vaan ojensivat pelkästään paperin jossa oli Fedepolin kiinniotto- ja turvasäilöönvientimääräys.

Juustila tiesi että samanlaisia järkytyksen ja kyynelien sävyttämiä näytelmiä nähtiin tällä hetkellä ympäri Suomen. Hän ei tuntenut asiasta minkäänlaista iloa ja tiesi että tällaisia näytelmiä oltiin historiassa näytelty ennenkin hyvin pahamaineisten organisaatioitten toimesta. Ei tässä ollut mitään eroa niihin. Joten turruttaakseen häiritsevät ajatukset hän keskittyi tehtävään ja lopetti tehtävän ulkopuolisen ajattelun. Hänestä oli vuosien varrella tullut siinä taidossa jo varsin hyvä. Varttitunnin sisällä 166:sta kohteesta kiinni oltiin saatu kaikkiaan 162. Neljää ei oltu löydetty. Operaatiota saattoi pitää menestyksenä. Ei vielä voinut sanoa oliko tämä kuolinisku suomalaiselle kansallismieliselle liikkeelle mutta vakava takaisku ainakin.

Poliittiset vangit kuljetettiin Sörnäisten vankilaan jossa heidät vietiin selliin vartijoitten toimesta. Vartijat eivät olleet tavallisia suht leppoisia vanginvartijoita vaan suoraan Fedepolin alaisia erikoisvartijoita joita oltiin koulutettu viimeisen puolen vuoden ajan tässä muista vangeista ja henkilökunnasta tyhjennetyssä vankilassa. He vaikuttivat jokseenkin hyytävältä porukalta ja heitä oltiin varsinaisen poliisin keskuudessa alettu kutsua nimellä ”partasuut”. Kukaan ei oikein tiennyt kuka nimityksen ensimmäisenä keksi mutta se juonsi kuulemma juurensa siitä että aikanaan Ranskan tiedustelupalvelun likaisen työn osaston miehiä kutsuttiin samalla nimellä.

Nämä partasuut aiheuttivat Juustilallekin kylmiä väreitä ja saivat hänet taas ajattelemaan että minkälaista järjestelmää hän oikeastaan palveli. Sitten hän karkoitti ajatuksen mielestään liian häiritsevänä. Hän ei halunnut miettiä mihin se johtaisi. Jotkut asiat oli vain karkoitettava mielestä ja näyteltävä roolinsa joittenkin toisten kirjoittamassa näytelmässä.

Seuraava aamu kello 10.00, aluesisäministeriön Vantaan turvallisuuskeskus

Majuri Heikki Juustila istui kaksistaan eversti Kähkiön toimistossa. Kähkiö kaivoi pöytälaatikostaan esille viskipullon ja kaksi lasia, kaatoi moukut, ojensi toisen lasinsa Juustilalle ja totesi:

- Lähes täydellisesti suoritetulle operaatiolle.

Kahden tyypillisen ähkäisyn jälkeen Juustila kysyi:

- Nuo poliittiset vangit ovat nyt siis turvasäilössä. Kuinka kauan heitä siellä pidetään? Ne ovat tietysti rikollisia tai ainakin sellaisiksi tulkittuja mutta en ole kuitenkaan varma että ne partasuut ovat oikein tehtäviensä tasalla. Jos käytän lätkävertausta niin minusta siinä joukkuessa ei ole muita kuin gooneja.

Kähkiö oli hetken ajan hiljaa ja vastasi sitten:

- Niin… hjuu… kyllä ne partasuut ovat nimenomaan niitten tehtäviensä tasalla jotka heille on annettu. He osaavat kyllä hommansa. Meidän tehtävämme ei ole puuttua heidän tehtäviinsä. Mutta kauanko niitä vankeja pidetään säilössä? No, niin kauan kuin tilanne vaatii. Mikä tässä tapauksessa tarkoittaa että loputtomiin. Sinä et sitä vielä tiedä, etkä kerro tätä vielä eteenpäin mutta liittovaltiossa sairausluokitusta ollaan muuttamassa niin, että nationalismi ja rasismi luokitellaan paranoidisen skitsofrenian yhdeksi esiintymismuodoksi. Poliittista puoskarointiahan se on mutta kieltämättä tehokasta. Niin että aikanaan nuo tyypit Sörnäisten vankilasta siirtyvät vankimielisairaalaan ja pysyvät siellä lopun ikäänsä.

- Tuohan on silkkaa…

- …Neuvostoliittoa? Sitäpä hyvinkin. En minä sitä kiistä. Mutta tarkoituksena on antaa selkeä viesti eikä se kevyin keinoin mene perille. Ja niihin vähemmän kevyisiin keinoihin kuuluu myös se, että seuraavan puolen vuoden aikana kymmenen prosenttia kiinniotetuista pääsee ulos. Jalat edellä. Ensimmäinen tapaus tulee jo tänään kello 14.32 jolloin muuan tamperelainen bloggari saa kohtalokkaan sydänkohtauksen jonka todetaan aiheutuneen hoitamattoman diabeteksen ja pitkäaikaisen alkoholismin seurauksena. Se Puistolassa kiinniotettu kaveri jonka pidättämisessä sinäkin olit mukana puolestaan löydetään helmi-maaliskuun vaihteessa sellistään lakanaköyteen hirttäytyneenä. Kaikkiaan hengestään pääsee 17 väärinajattelijaa. Virallisesti liittovaltio ei ole vastuussa ensimmäisestäkään kuolemasta mutta viesti menee kyllä perille. Liittovaltiolle ei parane vittuilla.

- Jumalauta… nuohan ovat murhia… poliittisia murhia…

Kähkiö katsoi hetken aikaa Juustilaa kuin joku Tähtien Sota-elokuvan vanha ja kaiken kokenut jedi lahjakasta mutta vielä kokematonta padawania. Sitten hän kaatoi uudet viskimoukut, ojensi Juustilalle omansa, otti huikan ja alkoi puhua rauhallisella ja opettajamaisella äänellä:

- Murhia? Poliittisia murhia? Totta kai ne ovat niitä. Tai oikeastaan ne ovat vain luovilla tavoilla suoritettuja kuolemantuomioita jotka Liittovaltion peruskirjan 52 artiklan 3 kohdan päivitys oikein hyvin mahdollistaa. Mellakan tai kapinan estämiseksi. Mutta ei se ole olennaista. Olennaista on tapa ajatella. Sinä ajattelet vieläkin kuin poliisi. Minä olen oppinut ajattelemaan asioita koneiston edustajana. Sinun on opittava ajattelemaan samoin. Katsos, Heikki, me elämme totalitaristisessa järjestelmässä. Vaikka se väittääkin olevansa maailman humanistisin. Katso mitä kädet tekevät, eivät sitä mitä suu sanoo. Me olemme ne kädet.

- Onhan Heikki niin, että jos totalitaristinen järjestelmä näkee toimintansa uhatuksi niin sen on yksinkertaisesti kovennettava toimiaan. Äärimmäiseen rajaan saakka ja sen ylikin. Eihän se suinkaan voi antaa periksi eikä antaa köydestä senttiäkään löysää. Se kuuluu totalitarismin luonnonjärjestykseen niin kuin painovoima fysiikkaan. Painovoiman lakia ei kuulu rikkoa. Siitä seuraa aina katastrofi. Niin kävi Neuvostoliitossakin. Se pehmeni, pehmensi otteitaan, löysäsi kuria, antoi äänen oppositiolle ja kuinkas sille sitten kävikään? Kaikki romahti. Sillä harvinaisella poikkeuksella että Romaniaa lukuunottamatta sen järjestelmän johtajat eivät joutuneet montun syrjälle. Mutta meidän kohdalla on toisin.

- Millä tavoin?

- Katsos, Heikki, Neuvostoliitossa vallassa olivat ja Euroopan liittovaltiossa ovat juuri nyt idealistiset utopistit. Tyypit jotka uskovat kehittäneensä sen täydellisen ideologian joka lopettaa historian ja johtaa maanpäälliseen paratiisiin. Neuvostoliitossa ja sen valtaamilla alueilla ne utopistit – kaikista rikoksistaan huolimatta – muuttivat ainoastaan yhteiskunnallisen järjestelmän. Ja sen pystyy korjaamaan. Poliittisilla päätöksillä ja kovalla työllä niin kuin esimerkiksi Itä-Euroopassa tehtiin. Mutta liittovaltiossa utopistit muuttivat ja ovat edelleen muuttamassa myös alueen etnistä rakennetta. Väellä joka ei todellakaan jaa liittovaltion utopistisia ihanteita. Ja se tie tulee päättymään väistämättä verikekkereihin joitten rinnalla tämä meidän oma kapinamme Suomessa silloin aikanaan oli vain kevyttä harjoittelua.

- Ja juuri siksi Heikki meidän on toimittava niin että liittovaltio tulee pitämään tiukan ja aina tiukentuvan otteensa mahdollisimman pitkään. Meidän itsemme vuoksi. Niin että me aikanamme voisimme kuolla rauhassa vakavaraisina eläkeläisinä. Sillä jos myöhemmän sijasta tapahtuukin ennemmin, niin me kaksi olemme montun syrjällä aivan varmasti. Ja ansaitusti. Se on sen tien jatkumo ja lopputulos mitä me olemme kulkeneet viimeiset parikymmentä vuotta. Me emme ole koskaan kyseenalaistaneet ensimmäistäkään määräystä vaan toteuttaneet ne. Miettimättä yhtään että oliko niissä käskyissä järkeä vaiko ei. Miettimättä olivatko ne inhimillisiä vai ei. Me olemme viimeiset kaksikymmentä vuotta menneet häpeällistä moraalista alamäkeä. Tunnollisina ja palkittuina virkamiehinä.

Kähkiö kumartui hieman eteenpäin ja jatkoi vielä:

- Ja tiedätkös Heikki, se alamäki on mennyt nyt matkansa pohjalle. Sillä viime yönä kello 02.30 me molemmat möimme lopullisesti sielumme perkeleelle. Eikä siltä tieltä ole paluuta. Se on kuljettava loppuun saakka.

Sitten hän aukaisi pöytälaatikkonsa, otti sieltä arvomerkit, asetti ne Juustilan eteen ja sanoi:

- Sinä muuten olet epäasiallisesti pukeutunut. Olet majurin arvomerkeissä. Sinut on juuri ylennetty everstiluutnantiksi. Onnittelut, oberstleutnant Juustila. Poistukaa.

Toimistossaan Juustila irroitti majurin arvomerkit, laittoi tilalle uudet ja tunsi sen jälkeen kouristuksen vatsassaan. Hän ryntäsi yksityisvessaansa ja sai ankaran oksennuskohtauksen. Sen lopulta asetuttua hän pesi kasvonsa ja katsoi peiliin. Hän oli aina ollut kauhuelokuvien ystävä. Erityisesti hän piti kovin vanhasta, jo vuonna 1973 tehdystä Manaaja-elokuvasta. Sen vaikuttavin kohtaus oli hänestä aina ollut se hetki kun paholainen siirtyi riivatusta pikkutytöstä riivajaa mananneeseen pappiin ja pappi tajusi sen. Juustila oli usein pohtinut sitä että miltähän siitä pappi Karrasista oli mahtanut tuntua kun hän tajusi joutuneensa pirun valtaan.

Enää hänen ei tarvinnut miettiä sitä. Sillä nyt hän tiesi sen itsekin.