PIENI HETKI YLELLISYYTTÄ

Joskus männäsyksynä Käsivarren tuntureilla

Kalottireitti kulkee Suomenkin puolella pitkän matkan. Se etenee Kilpisjärveltä Saarijärvelle (jolla ei ole mitään tekemistä Saarijärven Paavon kanssa, tarinamme Saarijärvi on paljon pohjoisempana). Kun kulkija lähtee Saarijärveltä pohjoiseen kohti Haltia hän joutuu kulkemaan ensin melko pitkän matkan sellaisessa kivikon ja märän lutakon yhdistelmässä jossa polku aika ajoin hukkuu. Sitten polku nousee Teemalovaaralle ja kohoaa siitä sitten korkeammalle Kuonjavarrille jonka läntisellä puolella se kulkee noustakseen sitten lähelle tunturin huippua mutta jää kuitenkin siitä hieman länteen. Siinä vaiheessa polku on jo tunturikivikkoa.

Kyseistä polkua kulki muuan pariskunta. Pariskunnalla oli kiire pitämään taukoja. Tarinamme kertoo että he olivat nimeltään Perskeleen Ykä ja Ylva. Pariskunta ei ollut liikkeellä kovin hifistelevällä mielellä sillä heillä ei ollut päällään mitään uusia goretex-kankaita vaan vanhaa kunnon puuvillaa ja jalassa kumisaappaat. He olivat edenneet sille Kuonjavarrin länsipuoliselle polulle. Oltaisiinko siinä oltu jossain kahdeksansadan metrin korkeudessa mutta joka tapauksessa oltiin niillä korkeuksilla joilla tuuli tuiversi jo varsin kovasti ja sai nenän vuotamaan vaikkei kulkijoilla nuhaa ollutkaan. Kulkijat tiesivät että vittumaisesti notkoon ja nousuun jatkuvasti vaihteleva raskaskulkuinen polku omasi tiettyjä suojaisia paikkoja joissa oltiin tuulelta suojassa ja jossa tunturipuro antoi sitä parasta mahdollista vettä. Vettä, jota ei kaupungeissa saanut.

Niinpä pariskunta pysähtyi yhdessä sellaisessa montussa ja päätti viettää hetken äärimmäistä ylellisyyttä. He heittivät rinkat selästään ja Ykä kaiveli omasta rinkastaan trangian, asetti siihen kaasupolttimen ja totesi:

- Jumala siunakkoon sitä joka keksi trangiaan tään kaasupolttimen. Marinolin kanssa tää olis sellaista pirunmoista läträämistä eikä tää tuuli auta asiaa vaikka edes vähän suojassa ollaankin.

Purosta otettu vesi lämpeni nopeasti trangian kattilassa. Luksuksen hetki oli edessä. Ykä heitti kiehuvaan veteen lihaliemikuution ja Ylva kaiveli samalla omasta rinkastaan Hakaniemen hallista ostetun hyvin säilyvän pötkömeetvurstin josta hän leikkeli puukollaan kummallekin noin kolmesenttiset siivut. Mukiin kuumaa lihalientä ja päälle haukkauksia hyvästä suolaisesta meetvurstista. Voisiko olla mitään parempaa? Sillä eväällä jaksaisi kulkea taas eteenpäin ja itse hetki oli korvaamaton. Hetki, jota ei saisi suurella rahalla. Se hetki vaati hikeä ja vaivaa.

Ykä purki ja putsasi trangian ja pariskunta pakkasi rinkkansa. Ykä luonnollisesti herrasmiehenä avitti rinkan Ylvan selkään. Näinhän herrasmiehet tekevät. Pariskunta jatkoi matkaansa ja saavutti polun korkeimman kohdan. Siinä oltiin vajaassa kilometrissä ja Ykä poltteli maamerkkinä olevan kivikasan suojan puolella voimasavuke Bostonin. Oli aika laskeutua Kuonjarjohkan kanjoniin. Tuuli alkoi yltyä myrskylukemiin joten suunniteltu eteneminen aina Meekonjärvelle jätettäisiin väliin ja yövyttäisiin Kuonjarjohkan autiotuvassa jossa edessä olisi taas pieni ylellisyyden hetki.

Siellä lämmitettäisiin kamiina, tehtäisiin gourmét-ateria pikamakaryllistä, lihaliemestä sekä Corned Beef-säilykkeestä. Palan painikkeeksi vielä näkkileipää sulatejuustolla. Sen jälkeen keitettäisiin vielä teetä ja terästettäisiin se 60-vottisella Stroh-rommilla. Tämän yömyssyn jälkeen siirryttäisiin kenttäpatjalle nauttimaan rasituksen aikaansaamasta ja autiotuvan kamiinan lämmön säestämästä syvästä unesta. Tuvan sisälle ei myrsky yltäisi.

Ylellisyyteen ei tarvita paljoa. Se on pienissä hetkissä. Kun ne oikein oivaltaa.