VAKA VANHA

Huitsinnevadan Örnätjärvellä, näinä päivinä…

Perskeleen Ykä istui keittiössä pöydän ääressä ja katsoi mietteliäänä kädessään olevaa tuohenpalasta jonka hän oli noukkinut muun postin mukana postilaatikosta. Tai itse asiassa tuohenpala ei ollut postilaatikossa vaan kun Ykä oli postilaatikolla hakemassa Huitsinnevadan Paikallisdemokraattia se oli vain tuulen mukana lennähtänyt hänen käteensä. Ylva istui keittiössä hänen vieressään. Pöydällä oli myös kännykkä. Ykä katsoi kännykkää ja tuumasi:

- Lötjönen muuten soittaa aivan kohta.

- Mistäs arvaat?

- Arvaanpa vaan.

Eihän siihen mennyt kuin minuutti. Puhelin pärisi ja Ykä vastasi:

- Morjens.

- Morjens. Saitkos lentopostia?

- Sainpa hyvinkin. Taisit saada sinäkin?

- Vissiinpä sain.

Lötjösellä oli kotonaan kädessään samanlainen tuohenpala. Siinä luki:

MORJENS, POJAT.

KIITOS VIIMEISESTÄ.

EIKÖHÄN OTETA ENSI SYKSYNÄ UUSIKSI?

EI TARVITSE VASTATA. TIEDÄN KYLLÄ JOS OLETTE TULOSSA.

SAMA PAIKKA, SAMAT KOORDINAATIT. OLEN PAIKALLA KUN TULETTE. KOSKA TAHANSA.

V.

- Niin, mitäs siitä viime kerrasta onkaan?

- Onhan siitä neljä ja puoli vuotta. Ensi syksynä sitten tulee viisi.

- Ja tottahan sinne mennään.

- Joo, mentäishän sinne muutenkin. Ja nyt mennään varsinkin. Eihän tämmösestä kutsusta kieltäydytä.

*

Neljä ja puoli vuotta aikaisemmin, Pinnanmaa, Uusi Hyisiana, Taempi Hyijärvi:

Ykä ja Lötjönen olivat kulkeneet pitkän päivän Taempaa Hyijärveä ympäröivässä maastossa mutta metsästysonni ei ollut oikein suotuisa eikä ruuti ollut palanut. Olihan kulkeminen sinänsä aina yhtä mukavaa ja miehet olivat tehneet tulet Vinkeämmän Vitutuksen Vaaran vieressä sijaitsevan puron kupeeseen. Siinä keitettiin tulilla lihaliemet ja syötiin eväinä maukasta paikallista hyileipää jossa oli särpimenä paikallisen HÖÖ-Marketin Vantaalta hankkimaa harvinaista vapaana pesivän villin lehmän säilykelihaa. Niillä eväillä oli hyvä jatkaa eteenpäin.

Toverukset päättivät että kuljetaanpa Taemman Hyijärven rantaa pitkin takaisin mökille. Siinä olisi muutama pieni lahdukka joissa sentään saattaisi olla maukkaita rasvalettisorsia. Reitti oli ennestään tuttu. Miehet kulkivat rantaa pitkin ja siinä ranta nousi jyrkkänä kalliona ylöspäin. Hetken päästä olisi edessä luonnon tekemä kallioleikkaus, kymmenen metriä leveä ja kymmenen metriä syvä. Miehet olivat joskus tuumineet että siinä muuten olisi sitten kaikkien aikojen piilorantasaunan paikka. He kääntyivät rantapolkua kulkiessaan leikkaukseen ja…

…helvetti. Siinähän oli rantasauna. Sellainen pieni. Ehkä kolmen perseen sauna. Ja näytti siltä niin kuin se olisi ollut siinä kymmeniä vuosia. Kuinka ihmeessä he eivät olleet sitä aikaisemmin huomanneet? Saunasta tuli ulos huomattavan suurikokoinen mies jolla oli pitkät harmaat hiukset, harmaa parta, kädessään kannel ja päässään väinönlakki. Hän nosti hymyillen kättään ja sanoi:

- Huvittaiskos poikia tulla käymään saunassa?

Oli joitain asioita jotka olivat itsestään selvyyksiä. Sellaisia, jotka eivät tarvinneet nimilappua kaulaansa. Ykä ja Lötjönen olivat reissuillansa nähneet monenlaista eivätkä ihmetelleet sitä että heitä kutsui saunomaan aivan selvästi Väinämöinen. Se tarujen hahmo. Vaka vanha. Siinä aivan ilmielävänä.

- Vaan saunominenhan sopii. Mutta mihinkäs me nää reput ja pyssyt laitetaan?

- Tuossa on pieni pukuhuone. Kyllä ne siellä säilyy, voitte olla varmoja. Ja mulla on pojat sahtia kanssa. Ei tartte saunassa kuivin suin olla.

Kolmikko siirtyi valmiiksi lämmitetyn saunan puolelle ja Ykä sekä Lötjönen huomasivat että Väinämöinen ei ollut ollenkaan sellainen runollinen kanteleensoittaja josta Lönnrot kirjoitti. Ensinnäkin hän oli parimetrinen karpaasi joka selkeästi nostaisi penkistä montasataakuuskytviis kiloa. Lisäksi hän oli pirteä ikivanha äijä jolla riitti vuosisatojen varrelta kalevalaisen mukavia härskejä juttuja vanhaksi itseään kuvitelleitten mutta nuoreksi äkkiä huomanneen Ykän ja Lötjösen kuultavaksi. Ennen saunaan menoa hän oli vielä vetäissyt kanteleestaan Hurriganesin Get On-kappaleen alkutahdit kuin Järvisen Alppu aikanaan ja Järvelän Pertta nykyisin.

Väinämöisen kanssa saunassa rupatellessaan toverukset oppivat että Väinämöinen ei ollut syntynyt ihmisestä vaan ihmisistä ja ihmisten yhteisistä ajatuksista. Suomalaisista, suomalaisesta mielestä, saattaisi sanoa että suomalaisten yhteisestä sielusta. Väinämöinen oli syntynyt jo silloin kun suomalaiset olivat pelkkiä erillisiä heimoja erillään korpien kätköissä. Näkymättömänä taustahahmona hän oli antanut noille alkusuomalaisille voimaa jaksaa ankarissa oloissa. Aikana, jolloin leipä ei ollut asia josta saattoi puhua teoreettisesti vaan se oli jotain joka oli itse hankittava omalla työllä ja josta eloonjääminen oli ollut kiinni. Josta ajasta ei kovin kauaa ollut nykyisinkään.

Kun Suomi ja ajatus suomalaisuudesta oli varsinaisesti syntynyt oli Väinämöinen vahvistunut. Aikanaan, jossain Raatteen tiellä ja Tali-Ihantalassa hän oli ollut mukana näkymättömänä ja antanut miehille henkistä voimaa kestää vielä yksi hyökkäys, vielä yksi keskitys ja vielä yksi päivä. Tässä vaiheessa toverukset kysyivät Väinämöiseltä:

- No entäs se Kalevala? Onko se vaan tarina?

Väinämöinen hörppäsi tuhtia sahtia, röyhtäisi ja vastasi:

- Pelkkä tarina. Kansakunnat tarvitsevat sellaisia. Ne ovat tarpeellisia. Niin kuin tuo virolaistenkin Kalevipoeg. Kalevipoeg on muuten syntynyt samalla lailla kuin minä ja asustelee nykyisin pääosin Otepäällä. Mutta se minua siinä Kalevalassa jurppii että nykyisin Suomessa moni ämmänrutale pitää minua perverssinä vanhuksena sen Ainon takia. Ainon, joka oli pelkkää tarinaa. Kai minä nyt hitto soikoon ymmärtäisin muutenkin että ei tämmöinen ikivanha harmajapää olisi nuorten naisten keskuudessa mitään kovaa valuuttaa. Vaikka kuinka kovassa kunnossa olisikin. Sen sijaan ne ämmät eivät noteeraa sitä mitenkään että niissä kuujumalaansa palvovissa maissa tyttölapsia naitetaan jatkuvasti väkisin vanhoille äijille niin kuin karjaa. Ja se ei ole tarua, vaan totta.

Toverukset totesivat että Väinämöinen on oikeassa ja muutenkin Suomessa vaikuttaa nykyisin syöpä nimeltä feminismi. Jonka hulluimmillekaan ideoille ei uskalleta sanoa ei. Mutta sitten he kysyivät:

- Me ollaan pyöritty näissä maastoissa paljon. Kuinkas me ei olla koskaan aikaisemmin nähty sinua?

Väinämöinen vastasi:

- Yleensä minä olen taustalla näkymättömänä. Annan voimaa ja jaksamista ihmisille. Se on minun päätehtäväni. Mutta olen minä tietyissä paikoissa näkyvänäkin. Erityisesti täällä Pinnanmaalla ja varsinkin täällä Taemmalla Hyijärvellä.

Toverukset ihmettelivät:

- Miksi juuri täällä?

Väinämöinen vakavoitui, oli hetken ajan hiljaa ja vastasi:

- Siksi, että täällä minä näyn takuuvarmasti. Katsokaas, minähän en ole ihminen. Sellainen kuin te. Minä olen ajatuksesta syntynyt kokonaisuus ja kun ajatus haihtuu, niin minäkin haihdun. Jos oikein huonosti käy niin minä haihdun kokonaan. Katoan tuuleen eikä minua enää ole. Minulla on ollut kovia aikoja. Ja kovia paikkoja. Erityisen kova aika ja paikka oli silloin YYA-aikana. Silloin minä olin monessa suomalaisessa paikassa lähes läpinäkyvä. Erityisesti joku Helsingin Kumpula oli sellainen paikka että minun siellä kulkiessani lävitseni olisi voinut lukea Tiedonantajaa. Ja siellähän sitä luettiin kylmä rinki persesilmän ympärillä. Ne taistolaiset jotka siellä hörsivät algerialaista punkkua ja natustelivat juustoa eivät nähneet minua ollenkaan. Koska eivät halunneet nähdä. Heillä oli omat visionsa. Ja heidän vaikutuksensa oli paljon laajempi kuin heidän lukumääränsä. He tekivät hirvittävää hallaa suomalaisille ja suomalaisuudelle. Heidän käsityksensä edistyksestä oli henkisen selkärangan mädättäminen.

Väinämöinen oli taas hetken aikaa hiljaa ja jatkoi:

- Ja ne perkeleet taisivat onnistua. Ainakin osittain. Sillä ne kovimmat ajat ovat juuri nyt. Valitettavasti. Jos minä liikun Helsingissä niin minä olen lähes täysin läpinäkyvä. Ajatus ei enää elä. Se on tarkoituksella unohdettu. Tai se on pakotettu unohtumaan. Ja jos menen Kallion kuplan alueelle niin minua ei näe enää ollenkaan. Olen vain häilähdys ihmisen silmäkulmassa. Ihmisen, joka miettii että näkikö hän jotain vai kuvitteliko vain?

Ykä totesi:

- Tuntuu siltä että ne jo pitkään valtaa pitäneet vastuuttomat ihmiset haluavat haihduttaa sinut kokonaan. Olemisesta, ajatuksista, muistoista. Kaikesta.

Lötjönen jatkoi:

- Mutta mietin sitä, että haluavatko ne tarjota jotain sinun tilallesi? Jotain, mitä niin minä kuin Ykä kuin moni muu tuskin haluaa?

Väinämöinen vastasi:

- Ei mitään uutta hahmoa. Vain tyhjyyttä. Olemattomuutta. Mitätöintiä. Antautumista. Unohtamista. Unohdusta. Ei niillä ole minun tilalleni tarjota mitään. Vain lukemattomien sukupolvien työn tuhoaminen. Ei niistä ole kuin hävittämään ja tekemään hävittämisestään itseisarvon. Rakentamaan ne eivät pysty mitään. Elatuksensakin ne saavat niiltä ihmisiltä joita halveksivat ja joista ovat riippuvaisia. Mokomat paskat.

Toverukset hörppäsivät katajaisista haarikoistaan lisää sahtia ja totesivat:

- Sitä me emme hyväksy. Eikä moni muukaan. Mutta mitä me voimme tehdä? Tässä hulluuden myllytyksessä?

- Sen minkä pieni ihminen voi tehdä. Pienen myyräntyön. Kansa, ja ajatus siitä ei elä eduskunnassa, eikä se elä lehdistössä. Se elää tavallisten ihmisten keskuudessa. Niissä Veijo Esson baareissa. Näissä tällaisissa metsästysreissuissa. Tavallisessa perhe-elämässä. Teillä on sananne. Sanokaa se toiselle. Joka sanoo sen jollekin toiselle. Ja sitten kolmannelle. Mutta olkaa huoletta. En minä ihan vähällä maailmasta ja eritoten tästä Suomesta haihdu. Suomi sairastaa nyt mutta se on parantunut ennenkin.

Lötjönen totesi:

- Ja sehän me tehdään. Niin kuin ollaan tehty tähänkin asti. Mutta tää sahti on ollut aika tuhtia. Huomattavasti tuhdimpaa kuin Tsuhnan Kosto. Millähän hemmetillä me tonne mökille päästään takaisin? Tässä alkaa meinaan olla koko lailla päissään ja tasapainoaistin kompassi heittää ikävästi ympyrää. Ollaan pian reppujen ja pyssyjen kanssa jortanissa kumpikin jos lähdetään mökille lontimaan.

Väinämöinen hymyili ja sanoi:

- Älkää pojat huolehtiko. Minä pidän siitä huolta.

Sitten Väinämöinen heitti kiukaalle löylyä, kaikki muuttui sumuiseksi…

…ja toverukset heräsivät mökiltään sängyistään metsästysvermeet päällä…

- Hitto, kellohan on jo neljä iltapäivällä. Ollaan… noin niinkun… huomisessa…

- Huomenna pitäis lähteä ajamaan kotio päin. Ei me enää ehditä tänään mettälle millään ilveellä. Vaan mikäs tuossa pöydällä on?

Pöydällä oli tuohenpala. Siinä oli tekstiä. Ykä otti sen käteensä ja luki:

KIITOS POJAT MUKAVASTA ILLASTA.

TÄMÄ OTETAAN VIELÄ UUSIKSI.

ILMOITAN SITTEN.

SIELLÄ JÄÄKAAPISSA ON PIENI MUISTO.

V.

Jääkaapissa oli kaksi teertä. Suolistettuna ja kuusenhavut mahassa. Väinämöinen oli käynyt Ykän ja Lötjösen puolesta metsällä samalla kun oli kuskannut toverukset mökille. Seuraavina vuosina Ykä ja Lötjönen olivat kulkeneet samaa Taemman Hyijärven rantaa mutta rantasaunaa ei koskaan näkynyt. Ehkä Väinämöinen kutsuisi heidät taas saunomaan kun sen hyväksi näkisi. Olihan hänellä paljon tehtävää muuallakin. Antamassa toivoa suomalaisille toivottomassa maailmassa.

*

Neljä ja puoli vuotta vuotta myöhemmin…

Toverukset totesivat puhelimessa että totta hemmetissä sinne mennään. Ei tällaisesta pyynnöstä kieltäydytä. Samalla kummankin tuohenpalat alkoivat savuta. Siihen oli ilmestynyt lisää tekstiä:

HUOMASIN, ETTÄ OLETTE HALUKKAITA TULEMAAN.

SYKSYLLÄ NÄHDÄÄN JÄLLEEN. ODOTAN TEITÄ.

V.

Syksyllä 2020 nähtäisiin taas se hahmo jonka suomalainen sielu oli synnyttänyt jo kauan aikaa sitten. Väinämöinen ei haihtuisi koskaan. Niin pitkään kun olisi Suomi ja suomalaisia.